Part 9

Mutta seuraavaan neulomaseuran yhdessäoloon oli ruustinna valmistanut kokonaisen ohjelman.

Oltiin koolla Paanasella ja Emmikin oli kotona. Joka silmä tarkasti hänet kiireestä kantapäähän asti, löytämättä mitään näkyvää syytä siihen, että hän kaikella muotoa halusi vihkimistä ryssänsä kanssa. Tästä asiasta luonnollisesti ei käynyt puhuminen. Sensijaan puhuttiin Alma Tuunan häistä. Agronomi Mäkimatka oli vihdoinkin ostanut Maahisten kartanon, herra oli pudottanut viisikolmatta tuhatta ja kuului vielä antavan paljon huonekaluja. Heinosen Jenny ompeli Tuunassa. Agronomin piti heti päästä muuttamaan Maahisiin. Herra oli niin kyllästynyt oloonsa täällä, että hän kimpsuineen kampsuineen aikoi Ruotsiin. Paras olikin, sieltähän suku aikoinaan oli tullutkin. Kyllä oli paisumassa Alma Tuunasta suuren talon emäntä. Miten hän sellaisena osaisikaan olla. Mutta missä Tuunan tyttäret viipyivät? Somerin emäntäkään ei ollut tullut, ei taitanut enää olla niin hauskaa kirjurin seurassa, kuuluivat riitelevän. Lapsentyttö oli jo pantu pois, mutta hänen äitinsä mökkihän oli tuolla mäellä, kauanko siellä hyppäsi. Työväenlehdet olivat tehneet Parannan isännän sairaudesta hyvin surullisen uutisen, jossa pantiin hänen hulluutensa kirkon syyksi. »Tarttui omaan satimeensa» oli otsikkona ja sitten kuvattiin mikä vaikutus saarnalla oli ollut, nimittäin, että hurskas rusthollari ja manttaalimies vaahto suussa karkasi kirkonmäelle ja alkoi hyökätä ihmisten kimppuun kuin vesikauhuinen koira. Kyllä ne osasivat. Väitettiin, että nyt ruvettaisiin ottamaan joka talosta mies ja hevonen vallitöihin. Se se vielä puuttui. Totta se vain kuului olevan. Ja ajattelemaan se pani.

Ompeluseuratyöt olivat hajallaan ruokasalin pöydällä: paitoja, hameita, housuja, sukkia, kaikki sitä yksitoikkoista harmaata ja ruskeaa väriä, josta laupeuden käsityöt tavallisesti tehdään. Kanttorinrouva polki ompelukonetta, edessään kaksi kynttilää, joita täytyi siirrellä sen mukaan kuin työ valui toiselle puolelle konetta. Rouva Korpela seisoi hänen vierellään, odottaen, että hänen työnsä loppuisi. Heidän vaihtaessaan paikkaa ja kanttorin rouvan jäädessä solmiamaan langanpäitä, sanoi toinen toiselle:

— No, ne ovat nyt vankeina sekä Somerin isäntä että Arvo Mäkimatka — mahtavatko kotona tietääkään?

— Mistä sinä sen olet kuullut?

— Kuka sitä nyt kertoikaan, kuuluu olleen oikein lehdessä. Rajalla ne oli otettu kiinni.

— Mutta sittenhän sentään on niin kauan, kun nämä täältä läksivät. Ehkä huhu tarkoittaa Ahosta, kauppapalvelijaa, joka kuljetettiin putkaan jo täällä omassa kaupungissa.

— Niin, se on eri asia. Kyllä tämän pitäisi totta oleman.

— Vai niin, vai niin, siinä se nyt oli. Meidän isä aina onkin sanonut, että kyllä niiden vielä huonosti käy, kun sellaisille retkille lähtevät. Koko maan saattavat vaaraan...

Ruustinnan heleä ääni kajahti yhtäkkiä keskelle supattavaa salamyhkäistä puhetta.

Olet maamme, armahin Suomenmaa, ihanuuksien ihmemaa. Joka niemeen, notkohon, saarelmaan kodin tahtoisin nostattaa...

Hänen laulussaan oli tänään jotakin palavan harrasta, ikäänkuin hän olisi tahtonut polttaa pois näkymättömiä taudinsiemeniä. Jos olisi ollut kysymys virrestä, ei hän olisi voinut veisata sitä hartaammin. Opettajan rouva, postinhoitajatar ja apteekin neiti lauloivat hänen mukanaan, muut hymistivät joukkoon pätkiä säkeistä.

Ompelukone seisoi ja kanttorinrouvan jalat lepäsivät poikimilla. Hänestä ei laulu kuitenkaan ollut mikään pyhä eikä erikoinen, tavallinen maallinen laulu vain, ja hän alkoi edelleen kuiskuttaa rouva Korpelalle:

— Tarkastuksellekin kuuluvat nyt tulevan sekä Tuunaan että Somerille. Mieheni sanoi. Kuka ties vaikka vielä tulisivat muuallekin.

— Herra siunaa! pääsi rouva Korpelalta. — Meille kyllä saavat huoleti tulla, ei meillä mitään luvatonta pitäisi oleman.

— Eikä meillä.

— Mutta kyllä pitäisi varoittaa Sylviä ja Tuunan tyttöjä ja mäkimatkalaisia. Jos heillä olisi kirjeitä, tai jotakin muuta. Meidän pappa, Jumalan kiitos, on aina pysynyt erossa politiikasta.

Paanasen emäntä teki puhujille merkin, että he laulun aikana vaikenisivat. Yhä useampi läsnäolijoista oli yhtynyt säveleeseen ja ruustinnan voima, hänen siinä seisoaltaan laulaessa, kasvoi yhä. Viimeisen värsyn aikana saapuivat Tuunan tytöt. He astuivat huoneeseen kasvojaan pyyhkien, ei saattanut tietää koettivatko he pyyhkiä pois mielenliikutustaan, vai lumisadeko oli kostuttanut heidän silmänsä. Tiesivätkö he, että heidän veljensä oli vangittu? Tiesivätkö he, että santarmit saattoivat saapua heille kotitarkastukselle koska hyvänsä? Miksi he tulivat näin myöhään?

Laulun päätyttyä rupesi ruustinna puhumaan ohjelmastaan. Hän oli ajatellut, että parempiosaisissa kuitenkin oli hyvin paljon syytä katkeruuteen köyhän kansan kesken. Oliko ihme, jos maailmanlasten mielissä viha iti, kun kylmyys asui niidenkin sydämissä, jotka sanoivat itseään Jumalan lapsiksi. Mitä tekivät parempiosaiset köyhempien hyväksi? Ei riitä, että me neulomme muutamia vaatekappaleita — Anna-Liisa Nahinen käytti kaiken aikaa muotoa _me_, koska hän tunsi olevansa rikollisista suurin, hän, papin rouva, — meidän täytyy astua ulos mukavuudestamme ja lähteä antamaan tietojamme meitä köyhemmille. Hän oli ajatellut, että ompeluseura voisi jakaa keskenään kirkonkylän työläisperheet, jokainen ompeluseuran jäsen sitoutuisi säännöllisesti käymään määrätyissä perheissä ja ohjaamaan perheen äitiä sekä auttamaan, missä tarvis oli. Mitä arvoisat läsnäolijat tästä ajattelevat? Eikö todella ole paljon syytä meissä itsessämme?

Minä olen ajatellut näitä asioita yötä ja päivää... En tiedä, on niinkuin jotkin maanalaiset vedet murentaisivat pohjaa, jolla me seisomme. Tai oikeastaan niinkuin jokin maanalainen tuli palaisi allamme. Olen ajatellut sinne ja tänne. Tulen siihen johtopäätökseen, että meidän täytyy rakastaa enemmän. Emmekö voisi keskustella tästä asiasta?

Hän kuvitteli innoissaan riistäneensä läsnäolijat mukaansa. Itse asiassa kaikki vaikenivat, ei kuulunut muuta kuin sukkapuikkojen kitinä ja langanpäiden hiljainen narina, kun niitä vedettiin läpi kovien valkaisemattomien kankaiden. Ainoa, joka katseli puhujaa kasvoihin, oli Alma Tuuna.

— Minä olen niin paljon ajatellut, jatkoi papinrouva palavin poskin, — ja minusta tuntuu, että ensimmäinen käsky sittenkin on: rakastakaat vihollisianne, siunatkaat niitä, jotka teitä sadattavat, tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä parjaavat ja vainoavat. Jos me ihmiset alamme kostaa ja tuomita, niin rikokset aina kasvattavat uusia rikoksia... Eikö ole niin? Emmekö voisi keskustella näistä asioista.

Hänen miehelleen tullut uhkauskirje oli luonut hänen mieleensä pohjan näille ajatuksille. Ne olivat niin kokonaan täyttäneet hänet, ettei hän saattanut laskea, miten kylmä oli se kuulijakunta, jolle hän tarjosi sydämensä. Kankaat heilahtelivat, saumoja käänneltiin polvien päällä, ompelukone alkoi hiljalleen työnsä.

— Niin, keskustellaan vain, sanoi kanttorin rouva. — Kyllähän rakkaus on ensimmäinen käsky. Siksipä minä tässä juuri rouva Korpelalle sanoin, että pitäisi varoittaa naapuria, jos häntä uhkaa vaara.

Ruustinna oli, tottumattomana tämäntapaiseen keskusteluun, istuutunut Alma Tuunan viereen eikä pieneen hetkeen kuunnellut.

— Kyllä minä puolestani olen valmis menemään mökkeihin mäessä, sanoi opettajan rouva huolestuneena niinkuin aina. — Siinähän niitä on koulun takana. En minä ole niissä käynyt, paha se on ollut. Tulisivat vähän suuremmiksi ne lapset.

Opettajan rouva oli epäkäytännöllisimpiä ihmisiä, mitä pitäjässä oli nähty. Opettaja raukka sai tuskin yhtä lämmintä ateriaa päivässä ja minkälainen lienee sekin ollut, kun pöytään tuli. Mutta siksi toiseksi oli vaimon vaikea ehtiäkään mitään valmistaa, kun oli yhdeksän lapsen äiti eikä opettajan palkka semmoisessa väessä niin suuri ollut. Kaikki läsnäolijat ajattelivat itsekseen, että mitä tuokin työväenmökeissä ohjaa, jos sinne meneekin. Oli pitkä, painostava äänettömyys.

— Niin, jatkoi kanttorin rouva, — ehkä tämä tuleva Maahisten emäntä ja Riikka jo olettekin kuulleet ne uutiset, mistä minä ajattelin varoittaa.

Huhut oli kuultu Tuunassa, sekä se että miehet olisivat vangitut kuin sekin, että pian saattoi odottaa kotitarkastusta.

— Ei ne meiltä mitään löydä, kun ei meillä mitään ole, selitti Alma hymyillen.

Hänen hymynsä ei kuitenkaan ollut aivan rehellinen. Vanhempi sisar ei hymyillyt.

— Niin, mutta jos sattuisi kuulustelussa jotakin ilmenemään, sanoi kanttorin rouva. — Ne kai pitää tarkan kuulustelun.

Poliisin rouva oli läsnä, mutta häneltä ei mitään kysytty, hän vaikeni aina säikähtyneenä, eikä yleensä tietänyt miehensä asioista. Huonot olivat heillä välit.

— Täytyy punnita mitä sanoo, huomautti Paanasen emäntä. — Ettehän te taida tietääkään, minne miehet ovat menneet.

— Emme tiedä, vastasi Alma surullisesti. — Emme mitään tiedä.

Sisar istui hänen vierellään kankeana ikäänkuin hän olisi niellyt seipään, huulet lujasti koossa. Kaikki saattoivat nähdä, että hän jotakin tiesi. Ruustinna nousi nopeasti, kiiruhti hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. Se suututti useita läsnäolijoista, sillä he kyllä huomasivat, että ruustinna tahtoi pidättää häntä puhumasta. Ikäänkuin he olisivat olleet ilmiantajia, joilta täytyi asioita salata. Peläten että Riikka rupeaisi puhumaan, jatkoi Alma:

— Yöllä he kyllä läksivät, mutta vain siitä syystä että ennättäisivät päiväjunaan. Mitäs he Ruotsista? Ei meillä sinne mitään asiaa ole. Somerin isäntä ei tahtonut jäädä kotiin, Pietariin hän tietenkin on lähtenyt, siellähän hänellä on paljon tuttavia. Ja Sylvin omaisiakin.

Ruustinna vei vanhemman Tuunan tyttären syrjään ja rupesi puhumaan hänelle rakkaudentyöstä, jonka hän aikoi koettaa järjestää kautta pitäjän. Hänelle oli tullut sellainen hätä, heidän täytyi koettaa estää vihaa leviämästä, varmaan se pian olisi liian myöhäistä. Mutta pieni Emmi Paananen, joka käsityökoulussa oli oppinut sievästi neulomaan pukunsa ja joka viime aikoina oli katkeroitunut pilkatun rakkautensa tähden, tuli heidän luokseen ja sanoi suoraan vasten kasvoja:

— Saksaan ne ovat menneet, teidän miehet. Sinne on mennyt monta sataa miestä. Ettekö te sitä tiedä?

Hän katseli, vadelmanväriset huulet auki, läpitunkevasti Riikkaan ja odotti vastausta. Mutta Riikka oli täysin rehellinen sanoessaan:

‒ Sitä minä en usko. Mitä he Saksassa? Sanotaan että heidät olisi otettu kiinni rajalla. Mutta sitä minä taas en myöskään usko. Somerin isäntä on monta kertaa mennyt Venäjän rajan yli ja se toinen kai meni Helsinkiin.

— Mitäkö he Saksassa? Hannanhan, aikovat mennä Venäjää vastaan. Mutta siinä he kyllä saavat kuonoonsa.

— Kuka nyt sellaisia ajattelisi? pääsi Riikalta rehellisesti. — Sellaisia nyt ei kukaan järkevä ihminen ajattele.

Hänen mieleensä kuitenkin hiipi, että Arvon päähän kyllä saattoi johtua mikä hyvänsä, vaikkapa se, että kärpänen voisi tuhota härän.

— Suomalaiset aikovat hyökätä Pietarin kimppuun ja tehdä siitä Suomen kaupungin! huusi Emmi.

Puhe huoneessa päättyi. Kaikkien mieliin johtui mitä siellä käyneet miehet olivat kertoneet keisarikaupungista. Kuinka siellä sai päiväkausia kävellä ilman että kaupungista tuli loppua, kuinka...

— Ole sinä vaiti, sanoi Paanasen emäntä tyttärelleen ja pani hänen käteensä tyhjät teekupit. — Mitä hulluja.

Ilta kului vailla sitä rauhallista pikkupuhelua, mikä oli ruustinnan toimeenpanemille ompeluseuroille ominainen. Kankaan kirkonkylän naiset antoivat toisilleen salapistoja ja lausuivat epäileviä viittauksia. Ruustinna tunsi salaisen epäsovun särinän ilmassa eikä enää ottanut esille kysymystä rakkaudentyön järjestämisestä. Opettajan rouva huomautti vielä kerran, että eikö siitä tulekaan mitään siitä opastelemisesta mökeissä, hän puolestaan kyllä on valmis... Mutta hänen harrastuksensa pikemmin kaasi asiaa kuin auttoi sitä eteenpäin ja se tukahtui omiin kapaloihinsa. Se hengellinen laulu, jonka Anna-Liisa Nahinen lopuksi viritti, ei jaksanut yhdistää eikä sovittaa mieliä.

Kun tienhaarassa Mäkimatkan luona pappilanrouva ja Tuunan tyttäret olivat jääneet kolmisin, otti Anna-Liisa Nahinen Riikka Tuunaa käsipuolesta ja rupesi varoittamaan häntä. Ei saanut panna miesten henkeä alttiiksi kertomalla mitä heistä tiesi. Sellaisia epäluotettavia ihmisiä kuin siellä tänäänkin oli ollut. Kanttorin rouva ja rouva Korpela saattoivat ajattelemattomuudessaan puhua asiat poliisille, silloin... Ja pieni Emmi saattoi lörpötellä kaikki sulhaselleen, niinkuin hän varmaan tekikin.

Riikka Tuunan käsi kangistui naapurinrouvan kädessä. Vai hänkin kehoitti häntä valehtelemaan — sellainenko hänkin oli.

— Salaisuus on salaisuus, kuiskasi ruustinna sisarusten välillä kävellen. — Ei mikään jumalallinen eikä inhimillinen laki käske sitä paljastamaan... Salaisuus on pyhä.

— Teidän sananne olkoon jaa jaa ja ei ei, vastasi Riikka, hilliten itseään. — Se on minun ensimmäinen käskyni, mitään muuta ojennusnuoraa ei minulla ole. Minä voin sanoa, että tiedän, mutta en sano. Mutta sitä minä en tee, että kieltäisin tietäväni, jos jotakin tiedän. Jollei ihminen itse ohjaa elämäänsä, niin elämä alkaa ohjata häntä.

— Tuollainen hän on, puuttui nyt Alma puhumaan. — Hän syöksee meidät tuolla puheella vielä onnettomuuteen.

Riikalta pääsi kova naurahdus.

— Totuus ei pala tulessakaan, sanoi hän äänellä, jolla lausutaan kirjoitus liehuvasta lipusta.

Ja hetkeksi tunsi hän lievennystä siinä paiseessa, joka tykki hänen rinnassaan yötä ja päivää. Kun vain lujasti piti kätensä totuuden ojennusnuorassa, niin saattoi turvallisesti astua pimeyttä kohden.

— Koskas sen kotitarkastuksen pitäisi tulla? jatkoi hän. — Minulla olisi jo kiire meidän koululaisemme luo. Mutta minä en mene ennenkuin ne poliisit ja santarmit ovat käyneet, en tahdo, että meidän talossamme valehdellaan.

‒ Riikka! sanoi Alma.

Ja Anna-Liisa Nahinen sanoi samassa hengenvedossa:

‒ Ei minuakaan ole ennen syytetty valheen suosimisesta.

Astellessaan siinä tähtitaivaan alla nämä naiset erosivat kahteen leiriin. Riikka Tuuna jäi yksin ja yksinään astui hän sisään kotiportistaan, sillä hänen sisarensa meni tietysti lohduttelemaan ruustinnaa, joka taisi itkeskellä.

Kova ja kylmä oli Riikka Tuunan sydän, kun hän ajatteli Arvo Mäkimatkaa. Sellaiset hänen piti heille tehdä, tuottaa kotitarkastukset ja muut. Ja aivan sulan suotta: oman päähänpistonsa vuoksi, päähänpistot olivat aina olleet hänen huvejaan. Arvo tietysti oli houkutellut mukaansa Toivon. Olipa hyvä, että sovinnon sana oli jäänyt hänen ja Arvon välillä lausumatta.

Tuunan tyttäret nukkuivat seuraavan yön vain puolella silmällä, sillä kotitarkastus saattoi tapahtua myöskin yöllä. Sydän jäässä laskeutui vanhempi ahtaaseen sänkyynsä, joka vaikutti miltei ruumisarkulta. Hyvä oli, että sovinnon sana jäi lausumatta! hokivat hänen huulensa. Hänen jääsydämensä sanoi: onko hänet otettu kiinni rajalla, onko hänet teljetty vankilaan, onko hänet ehkä jo surmattu? Ja kun hän ajatteli, että Arvo olisi surmattu, oli kuin hänen sydämensä olisi lävistetty jollakin terävällä. Kipu ei ollut niin selvä kuin tunto siitä, että hänen elämänsä alkoi valua pois. Hiljalleen voima nyt vuotaa häneltä kuiviin, ilman sovinnon sanaa hänen on astuttava sinne, missä katumus on myöhäinen. Onko Arvo heti kuollut, vain onko hän jäänyt kitumaan? Kellä oli tuntoa nostaa kätensä jotakin niin kaunista vastaan kuin Arvo Mäkimatka. Vaikkei olisi ollut tuntoakaan, niin olisihan pitänyt olla silmää. Tai ehkä ovat panneet vankilaan... siellä hän kiertää kuin suuri lintu, joka ei voi levittää siipiään. Kuinka he ovat uskaltaneet? Leikkitoveri, leikkitoveri, missä hän oli, eikö hän koskaan tulisi?

Riikka Tuuna ei itkenyt — helppoapa olisikin sitten ollut! — mutta hänen tunteensa syöksähteli kuin kuuma suihku ylös rintaan. Lapsuudenystävä oli häntä niin likellä, että hän tunsi tuoksun hänen hiuksistaan ja kosteuden hänen huulistaan. Ihanin Jumalan luoduista oli Arvo, Jumalan oma perikuva, Jumalan oma valittu. Jumala oli lähettänyt hänet maan päälle... Riikka Tuuna ei uskaltanut liikahtaa. Hän vapisi kuin Jumalan kasvojen edessä. Tämä kipeä onnenhetki oli samassa ohi. Oliko se ollut pitkä vaiko lyhyt? Seurasi taas loppumaton harmaa hetkien sarja, jolloin hän syytti Arvoa, näki hänessä vain kelvottomuutta ja vakuutti itselleen olevansa hänestä kokonaan erossa. Hän pääsi niin pitkälle, että hän saneli itselleen: istu, istu tyrmässä, mitä läksit... Mutta samassa hän vihasi itseään niin että hän sanoi Jumalalle: hylkää minut, syökse minut kadotukseen. Tällä lailla hän kamppaili. Eikä vain yhtenä yönä, vaan yökaudet.

Niinä päivinä tapahtui, että suuri musta risti sanomalehdissä ilmoitti maailmalle »maanviljelijä Topias Parannan Helsingistä pitkän sairauden jälkeen päässeen taivaallisen Isän kotiin. Eivät tämän nykyisen ajan vaivat ole mitään sen kunnian rinnalla, joka teille ilmoitetaan.» Maailma tuskin lienee kiinnittänyt suurempaa huomiota ilmoitukseen enempää kuin siihen raamatunlauseeseenkaan, millä leski, Josefiina Paranta oli itseään lohduttanut. Mutta sensijaan pysähdytti kuolinilmoitus hetkeksi koko Kankaan pienen yhdyskunnan. Oli kuin tämän kuolinilmoituksen takana olisi ollut jokaisella omainen. Parannan isäntä oli niitä harvoja ihmisiä, joista ei kenelläkään ollut sanottavana pahaa sanaa. Olisi niitä ollut joutilaampiakin miehiä menemään. Kaikkien mieleen johtui kuinka hän epätoivossaan oli tunkeutunut piikkilanka-aitaukseen ja luullut joutuneensa hämähäkin verkkoon. Sellaisessa verkossapa tässä jokainen pian oli, ettei tietänyt miten oli turvassa järkensä puolesta. Topias Parannan risti asettui enteeksi jokaisen eteen ja vaikutti, että monet joutuivat suorastaan jonkinlaiseen mielenmuutokseen, ainakin hetkelliseen. Kyllä kai metsänraiskaus ja juoksuhaudat tulisivat tännekin kirkonkylään, miksikä tätä säästettäisiin. Maahisten kartanon pellolle jo kuuluttiin panevan rautatiekiskoja.

Tuunan vanha isäntä ryhtyi, pitkän aikaa istuttuaan ääneti ja nyökyttäen päätään, toimeen, johon ei hän ikinä ennen ollut ryhtynyt. Suuren mielenliikutuksen vallassa hän soitti pappilaan ja piti änkyttäen seuraavan puheen:

— Äää-ää mahtaako... mahtaako kirkkoherra olla siellä kotona? Ki-ki-kirkkoherra... Ääää-ääää... Täältä Tuunasta. Äää-ää-ää se-se on päässyt... pää-pää-päässyt pois Pa-pa-paranta. Ääää-ää-ää sitä minä... Lele-lehdessä se on. Tuo ty-tyttäreni... ty-ty-tyttäreni vvvasta luki. Äää-ää-ää p-pitäisi o-olla se-se-seppele elikkä kkranssi ja lleveät na-na-nauhat ja ku-ku-kultakirjoitukset. E-e-että kirkkoherra toimittaa vaan. Ja se sa-sa-saa maksaa. Ja minä panen kanssa. Ky-kykymmenen markkaa minä panen. Ja tarttee ottaa le-leveät nauhat. Mi-mi-minä panen ty-ty-tyttäreni tuomaan ra-ra-rahat. Ma-ma-maahanpanijaiset on jo pypyhänä. Hy-hy-hyvää voimista sitten vaan.

Kuin ankaran ponnistuksen perästä lysähti hän tuolille.

Hän itkee, ajatteli hänen vanhempi tyttärensä mennessään läpi huoneen... Minä en osaa, minä. Pitkä Milja tuli ovelle ilmoittamaan, että sauna on valmis.

— Jos Milja taluttaisi isän saunaan, sanoi Riikka. — Minä tulen heti perässä.

— Le-ve-ät nauhat, änkytti isäntä vieläkin itsekseen, viistosilmäisen palvelustytön tarttuessa hänen käsipuoleensa. — Kyllä hän ne ansaitsi, jos kukaan... Leveät silkkiset nauhat... Kunnan... kunnan puolesta...

* * * * *

Alma Tuuna ei vielä ollut käynyt Maahisissa ja hänen sulhasensa tuli lauantaina varhain häntä noutamaan. Se oli etukäteen sovittua, Alma oli pukeutunut siniseen kotikutoiseen pukuun, joka kahisi uutuutta ja kankeutta, ja väri hänen puhdasihoisilla kasvoillaan vaihtui alituisesti hänen askarrellessaan huoneessa, missä rakastettu mies istui. Isä ja Lennartti puhuivat taasen Parannan isännän kuolemasta, muustahan ei isä enää puhunutkaan. Kirkkoherra oli sanonut, että hänen piti haudalla seppeleen nauhoista lukea mitä niihin oli painettu ja näitä sanoja hän nyt lakkaamatta mielessään kävi läpi. »Topias Parannalle, kunnon kansalaiselle ja isänmaan pojalle kiitollisuudella Kankaan kunta... Autuaat ovat puhtaat sydämestä...» Tämä raamatunlause kyllä meni, mutta mitä toiseen nauhaan oli pantu, oli paljon vaikeampaa. Suorastaan pelotti, että mitenkä sen saa sanotuksi. Olihan tässä nyt sentään vielä aikaa opetellakin. Ja niin isä siinä puhellessaan tulevan vävypoikansa kanssa nyökytteli, ravisteli päätään ja kyseli kaikenlaista. Lennartti Mäkimatka vastasi kärsivällisesti, vaikka hän mielessään vain odotti hetkeä, jolloin he Alman kanssa pääsisivät olemaan kahden. Tämän tunsi Alma selvästi. He ikävöivät toisiaan niinkuin ikinä kaksi rakastavaista, joita väkivallalla pidetään erossa toisistaan. Alman silmät pysyivät kainosti luomien alla eikä Lennarttikaan katsonut suoraan häneen. Kuitenkin näkivät he vain toisensa. Tällaista kaipausta eivät he olleet tunteneetkaan niinä aikoina, jolloin he joka päivä näkivät toisensa — senjälkeen kun Lennartti muutti kartanolleen, olivat he joutuneet tuntemaan eron. Alma laski mielessään kuinka monta viikkoa siihen oli, jolloin he olisivat mies ja vaimo eivätkä enää koskaan joutuisi erilleen. Ei matkoillekaan saa Lennartti lähteä. Toivo teki pahasti, kun aina matkusti ja jätti Sylvin yksin. Ihmiset sanovat, että Lennartilla on ruma leuka, mutta se on kaunis, juuri sitä hän vielä kerran oikein taputtelee. Lennartti taas ajatteli kaikkea uutta, mitä hän Almalle näyttäisi heidän tulevassa kodissaan. Pitäisikö Alma kartanoa liian komeana? Mitä hän sanoisi vuoteista, jotka olivat maksaneet liki viisisataa markkaa kappale? Hyvä niissä oli nukkua, vastaiseksi oli toinen tyhjänä ja odotti Almaa. Mitä Alma siitä sanoisi, että sulhanen oli ostanut vaunut? No, eivätpä nuo niin kalliit olleet, vaikkapa jäisivät museoesineiksi taloon, tuhat markkaa valjaineen päivineen. Mutta ehkäpä tyttö niihin vielä tottuukin. Tuo sininen onkin hänellä kaunista, pitää peräkamariin ostaa siniset huonekalut, se on sitten emännän budoaari. Maahisten emäntä — se on uutta aikaa se, että Maahisten armosta tulee emäntä. Ja siellä missä ennen on puhuttu vierailla kielillä, puhutaan nyt kansan kielellä. Kuinka onkin mukava luomi tuossa tytön leukapielessä. Hän nyppii siitä pois haivenia, mutta sitä ei hän enää saa tehdä. Se on Alman oma pieni tuntomerkki, jommoista ei ole kenelläkään muulla. Mutta mitä se tyttö nyt viivyttelee, miksei tästä jo lähdetä? Kas, hänellä on tänään rinnassa äitivainajansa kultaneula... Ja nyt hän otti äitivainajansa valkoisen silkkihuivin. Hartiat ovatkin sen peittäminä melkein kuin paljas iho. Miksei tästä jo lähdetä?

— _Tulee_... tulee, sanoi vanha kirkkoväärti, — seppele kunnan puolesta. Oikein kaunis, silkkiset nauhat, niihin painetaan: viimeinen tervehdys, autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä...

‒ Rupeaako tuo minun hevoseni tuolla...! keskeytti Maahisten agronomi ja nousi katsoakseen ulos ikkunasta. — En pannut talliin, kun ajattelin, että heti lähdettäisiin.

— E-e-eihän toki ilman kahvia, sanoi vanhus.

Riikka toi kahvia. Ikkunasta saattoivat he kaikki nähdä, että hevonen malttamattomasti kuopi maata, valmiina lähtöön. Yhtä lähtövalmis oli sulhanenkin. Pyylevän nuoren hevosen ja sen omistajan olennoissa oli jotakin yhtä rehevää ja vauhdinhaluista. Molemmat olivat nähneet hyviä päiviä ja molemmat halusivat karauttaa suoraan iloiseen ja työtäyteen elämään. Agronomi nousi ottamaan kahvia ja hymyili niin että leuka työntyi entistäkin enemmän eteenpäin, peittäen ylähuulta.

— Älä sinä, Riikka, enää käy laihemmaksi, menet poikki!

Riikka Tuuna pusersi kokoon huuliaan.

— Niin, niin, minähän olen luvannut naittaa sinut, jatkoi agronomi.

Alma tuli sisään, yllään kudottu harmaa villaröijy, päässä karvalakki. Lennartti Mäkimatkan pienet siniset silmät kipunoivat iloisesti ja hän tunsi halua hyppiä yhdellä jalalla ja soittaa harmonikkaa. Myöskin kieppui hänen huulillaan erinäisiä viattomia pieniä kirosanoja. Mitenkä nuo vanhat ihmiset viitsivätkin käydä noin juhlallisiksi niinkuin tuokin Tuunan äijä? Oli aivan kuin hän olisi tuskassa ja hiessä valmistautunut pitämään puhetta.