Part 7

Hän kyyristyi uudelleen, kopeloi läjää, työnsi esteet pois tieltä, tarttui käteen, sai kiinni käsivarresta, vapautti pään, kiskoi niin vähitellen esiin koko ruumiin, ja muutaman hetken kuluttua veti hän uurrostien pimeydestä hengettömän tai ainakin tajuttoman miehen. Mies oli kyrassieri, upseeri, vieläpä korkea-arvoinen upseeri: suuri kullanhohtoinen olkalappu pistihe näkyviin haarniskan alta. Tällä upseerilla ei ollut enää kypärää. Ankara sapelinisku oli haavoittanut hänen kasvonsa, joista näkyi vain verta. Muuten näyttivät hänen jäsenensä eheiltä, sillä onnellisen sattuman kautta -- mikäli tässä voimme puhua onnellisesta sattumasta -- olivat ruumiit muodostaneet hänen päälleen ikäänkuin holvikaaren, siten varjellen häntä murskautumasta. Hänen silmänsä olivat kiinni.

Hänen haarniskassaan upeili kunnialegionan hopearisti.

Rosvo sieppasi tämän ristin, ja heti katosi se salaperäisiin syvyyksiin hänen mekkonsa alle.

Minkä jälkeen hän tunnusteli upseerin liiviä, havaitsi siellä kellon ja otti sen. Sitten hän kopeloi haarniskan alta, löysi rahakukkaron ja upotti sen taskuunsa.

Kun hän oli saapunut tähän kohtaan sitä auttamistyötä, jonka hän uhrasi tälle kuolevalle, avasi upseeri silmänsä.

"Kiitos", sanoi hän heikosti. Hänen kanssaan askartelevan miehen ripeät liikkeet, yön vilpoisuus, ilma, jota hän nyt saattoi vapaasti hengittää, olivat herättäneet hänet horroksistaan.

Rosvo ei vastannut. Hän kohotti päätänsä. Tasangolta kuului askelten ääniä: siinä läheni varmaankin joku kiertovartiosta.

Upseeri mumisi, sillä hänen äänessään asui vielä kuoleman heikkous:

"Kutka voittivat taistelun?"

"Englantilaiset", vastasi rosvo.

Upseeri jatkoi:

"Etsikää taskuistani. Te löydätte sieltä rahakukkaron ja kellon. Ottakaa ne."

Se oli jo tehty.

Rosvo oli suorittavinaan pyydetyn tempun ja sanoi:

"Ei täällä ole mitään."

"Minut on ryöstetty", jatkoi upseeri; "olen siitä kovin pahoillani. Olisin tahtonut antaa ne Teille."

Kiertovartioston askeleet kaikuivat yhä selvempinä.

"Nyt ne sieltä tulevat", sanoi rosvo, samassa aikoen puittaa tiehensä.

Vaivoin kohottaen kättänsä pidätti upseeri hänet:

"Te olette pelastanut henkeni. Kuka Te olette?"

Rosvo vastasi nopeasti, matalalla äänellä:

"Kuuluin, kuten Te, ranskalaiseen armeijaan. Minun täytyy nyt jättää teidät. Jos ne saisivat minut kiinni, niin ne ampuisivat minut. Minä olen pelastanut henkenne. Koettakaa nyt selviytyä omin neuvoin."

"Mikä olette arvoltanne?"

"Kersantti."

"Mikä on nimenne?"

"Thénardier."

"Minä en ole unhoittava sitä nimeä," sanoi upseeri. "Ja painakaa Tekin mieleenne minun nimeni. Minun nimeni on Pontmercy."

TOINEN KIRJA

ORION-LAIVA

1.

Numerosta 24601 tulee numero 9430.

Jean Valjean oli joutunut uudelleen kiinni.

Meidän sallittanee sivuuttaa nopeasti tuskalliset yksityiskohdat. Tyydymme esittämään tässä vain kaksi sen ajan sanomalehdissä muutamia kuukausia Montreuil-sur-Merissä sattuneiden hämmästyttäväin tapausten jälkeen julkaistua pikkupätkää.

Nämä kyhäelmät ovat hieman ylimalkaisia. Tulee muistaa, että _Käräjälehteä_ (Gazette des Tribunaux) ei silloin vielä ollut olemassa.

Lainaamme ensimäisen _Valkoisesta Lipusta_. Se on 25 päivältä kesäkuuta 1823.

"-- Muuan Pas-de-Calaisin piirikunta on hiljattain ollut oudon tapahtuman näyttämönä. Eräs niillä tienoin tuntematon, herra Madeleineksi kutsuttu mies oli muutamien vuosien aikana uusia menettelytapoja käyttämällä kohottanut kukoistukseen seudun vanhan teollisuudenhaaran: vuoripien ja mustain lasihelyjen valmistamisen. Hän oli siitä rikastunut ja samalla, sanokaamme sekin, rikastuttanut koko piirikunnan. Kiitollisuuden osoitukseksi tästä hyödyllisestä toiminnasta oli hänet nimitetty pormestariksi. Mutta nyt on järjestysvalta havainnut, että herra Madeleine olikin entinen luvattomille alueille siirtynyt, vuonna 1796 varkaudesta tuomittu rangaistusvanki, nimeltä Jean Valjean. Jean Valjean on uudelleen passitettu kuritushuoneeseen. Hän näyttää ennen kiinnijoutumistaan ennättäneen nostaa herra Laffitten pankista yli puolimiljoonaa frangia, jotka hän oli sinne sijoittanut ja jotka hän kuuleman mukaan oli täysin laillisella tavalla ansainnut liikkeellään. Ei ole saatu tietää, minne Jean Valjean olisi mahdollisesti kätkenyt nämä rahat ennen kuin hänet suljettiin Toulonin kuritusvankilaan."

Toinen hiukan yksityiskohtaisempi pätkä on peräisin _Pariisin Päivälehdestä_, samoilta ajoilta.

"-- Muuan vapautettu rangaistusvanki, Jean Valjean nimeltään, on äskettäin ollut tuomittavana Varin tutkinto-oikeudessa. Juttuun liittyy seikkoja, jotka ovat omiansa herättämään yleisempää huomiota. Tämän rikollisen oli onnistunut jonkun aikaa piileskellä järjestysvallan valppautta; hän oli muuttanut nimeä, olipa ehtinyt kohota erään pohjoisen pikkukaupunkimme pormestariksikin. Hän oli perustanut tähän kaupunkiin melkoisen teollisuuden. Mutta vihdoin hänet paljastettiin ja vangittiin, mistä kiitos ja kunnia meidän järjestysvaltamme uupumattoman innon. Jalkavaimonaan oli hän käyttänyt muuatta ilotyttöä, joka kuoli säikähdyksestä häntä vangittaessa. Tämä hirtehinen, jolla on Herkuleen voimat, pääsi kuitenkin jollakin tavalla pakenemaan; mutta kolme, neljä päivää jälkeenpäin joutui hän uudelleen järjestysvallan käsiin itsessään Pariisissa, juuri kun hän oli astumaisillaan erääseen niitä pieniä vaunuja, jotka välittävät liikennettä pääkaupungin ja Montfermeilin (Seine-et-Oise) kylän välillä. Väitetään hänen käyttäneen tätä kolmen, neljän päivän vapaata aikaa nostaakseen erään meidän huomattavimman rahamiehemme liikkeeseen tallettamansa melkoisen summan. Tämä summa arvioidaan kuudeksi- tai seitsemäksisadaksituhanneksi frangiksi. Syytöskirjelmän mukaan olisi hän kaivanut sen johonkin vain hänelle tiettyyn paikkaan, ja sitä ei niin ollen ole voitu löytää. Miten tämän seikan lieneekään, varmaa vain on, että mainittu Jean Valjean oli hiljattain tutkittavana Varin maakunnan käräjillä, syytettynä aseellisesta varkaudesta julkisella tiellä, noin kahdeksan vuotta takaperin; uhrina oli muuan tuollainen kelpo poikanen, jotka, kuten sanoo kuolemattomissa säkeissään Ferneyn patriarkka:

"... Savoijasta saapuvat vuosittain, Kädellä kepeällä puhdistain Noen täyttämät pitkät putket.

"Rosvo ei huolinut puolustautua. Järjestysvallan taitavan ja kaunopuheisen asiamiehen on onnistunut todistaa varkauden ja ryöstön tapahtuneen rikostoverien avulla, sekä Jean Valjeanin kuuluneen erääseen eteläiseen rosvoliittoon. Syylliseksi julistettuna tuomittiin siis Jean Valjean kärsimään kuolemanrangaistus. Rikollinen kieltäytyi vetoamasta tarkastusoikeuteen. Kuningas suvaitsi kuitenkin loppumattomassa lempeydessään lieventää hänen rangaistuksensa elinkautiseksi pakkotyöksi. Jean Valjean passitettiin viipymättä Toulonin kuritusvankilaan."

Muistettanee vielä Jean Valjeanin Montreuil-sur-Merissä ottaneen vaarin uskonnollisista menoista. Erinäiset sanomalehdet, niiden joukossa _Perustuslaillinen_, leimasivat tämän lievennyksen pappispuolueen voitoksi.

Jean Valjean sai muuttaa numeroaan rangaistusvankilassa. Hänen nimekseen tuli nyt 9430.

Mainitkaamme tässä yhteydessä, jott'ei meidän enää tarvitsisi asiaan palata, että herra Madeleinen mukana hävisi Montreuil-sur-Merin menestyskin. Kaikki, mitä hän oli aavistanut tuona kuumehoureisena epäröimisen yönä, toteutui. Kun hän puuttui, niin _sielu puuttui_. Hänen kukistumisensa jälkeen esiintyi Montreuil-sur-Merissä tuo sama itsekäs suurten, luhistuneitten rakennusten jako, tuo surkea kukoistavain yritysten paloittelu, jollaista kenenkään huomaamatta sattuu joka päivä inhimillisessä yhteiskunnassa, mutta josta historia mainitsee vain kerran, koska se tapahtui Aleksanterin kuoleman jälkeen. Sotaherrat panivat päähänsä kuninkaan kruunun; työnjohtajista vääntyi tehtailijoita. Kiukkuisa kilpailu syntyi. Herra Madeleinen avarat työhuoneet suljettiin, rakennukset rappeutuivat raunioiksi, työläiset hajausivat kaikille ilmansuunnille. Toiset heittivät koko seudun, toiset heittivät entisen ammattinsa. Kaikki, mikä ennen oli ollut suurta, muuttui nyt pieneksi. Kaikkea, mitä ennen oli harjoitettu hyödyksi, harjoitettiin nyt vain voitoksi. Ei keskitystä: kaikkialla vain hurjaa kilpailua. Herra Madeleine vallitsi kaikkea ja johti kaikkea. Kun hän oli kukistunut, ammensi jokainen omaan astiaansa. Taistelun henki tuli järjestyksen hengen sijaan, katkera kiukku ystävyyden sijaan, keskinäinen viha liikkeen perustajan kaikkialle ja kaikille ulottuvan hyväntahtoisuuden sijaan. Herra Madeleinen punomat langat sotkeutuivat ja katkeilivat. Valmistustapoja väärennettiin, tuotteita huononnettiin, ostajain luottamus tapettiin. Menekki väheni, tilaukset vähenivät, työpalkka laski, tehtaat seisoivat, vararikko edessä. Ja köyhiltä loppui sekin tulolähde. Kaikki kuihtui.

Valtiokin huomasi, että joku nyt oli jossakin muserrettu. Ei täyttä neljääkään vuotta sen tuomioistuimen päätöksen jälkeen, joka kuritushuoneen hyväksi oli havainnut herra Madeleinen ja Jean Valjeanin olleen yhden ja saman henkilön, olivat veronkantokulut Montreuil-sur-Merin piirikunnassa kohonneet kaksinkertaisiksi, niin että herra de Villèlekin huomautti asiasta julkisessa puheessaan helmikuussa vuonna 1827.

2.

Tässä esiintyy kaksi runosäettä, jotka ehkä ovat paholaisen perua.

Ennenkuin käymme edemmäksi, lienee tässä paikallaan kertoa yksityiskohtaisemmin eräästä omituisesta tapahtumasta, joka niihin aikoihin sattui Montfermeilissä ja joka mahdollisesti on jossakin yhteydessä muutamain järjestysvallan arveluiden kanssa.

Montfermeilissä elää muuan hyvin vanha taika-usko, joka on sitäkin merkillisempi ja huomattavampi, koska kansanomainen taika-usko Pariisin naapuristossa on kuin paratiisipuu Siperiassa. Me kunnioitamme kaikkia harvinaisia kasveja. Vaan tällainen on Montfermeilin taika-usko. Uskotaan paholaisen ikimuistoisista ajoista asti valinneen metsän aarteittensa kätköpaikaksi. Vanhat eukot vakuuttavat, ettei ole niinkään harvinaista tavata hämärän laskeutuessa metsän salaperäisiin pimentoihin mustaa miestä, joka näyttää vallan kuorma-ajurilta tai halonhakkaajalta, jolla on puukengät jalassa, palttinaiset kaatiot ja mekko pukimina ja jonka helposti tuntee siitä, että sillä hatun tai lakin asemasta on kaksi suunnatonta sarvea päässä. Siitä sen pitäisi tosiaankin helposti tunteman. Tämä mies kaivaa tavallisesti hyvin touhuissaan kuoppaa. On olemassa kolme eri tapaa suoriutua kunnialla tästä kohtauksesta. Ensimäinen on lähestyä miestä ja puhutella sitä. Silloin huomataan, että mies onkin varsin yksinkertaisesti joku talonpoika, joka näyttää mustalta, koska on hämärä, joka ei suinkaan kaiva kuoppaa, vaan kapsii heiniä lehmilleen ja jonka luulotellut sarvet johtuvat sangen mutkattomasti lantatadikosta, jota se kantaa selässään ja jonka kynnet illan epäselvässä valossa näyttävät lähtevän sen päästä. Tullaan kotiin ja kuollaan vielä saman viikon kuluessa. Toinen tapa on tarkastella miestä, odottaa siksi, kunnes se on kaivanut kuoppansa, luonut sen taas umpeen ja mennyt matkoihinsa. Sitten pitää juosta hyvin vikkelästi kuopalle, kaivaa se auki ja ottaa sieltä "aarre", jonka musta mies sinne varmasti pani. Tässä tapauksessa tulee kuolema saman kuukauden kuluessa. Kolmanteen tapaan vihdoin kuuluu, ettei puhuta sanaakaan mustalle miehelle, ei katsota sinne päinkään, vaan juostaan pakoon täyttä karkua. Silloin korjaa kuolema saaliinsa vasta saman vuoden kuluessa.

Koska kaikilla kolmella tavalla on omat hankaluutensa, käytetään tavallisimmin toista, siitä kun lähtee muutamia etujakin, kuten esimerkiksi suunnaton aarre, vaikka sen omistaminen kestäisikin vain yhden kuukauden. Pelottomat miehet, joita kaikki onnenkokeet houkuttelevat, ovat siis, niin väitetään, sangen usein kaivaneet auki mustan miehen kuopat ja yrittäneet puhaltaa paholaisen aarteen. Mutta tulos näyttää olevan sangen laiha, ainakin mikäli saamme uskoa perimätietoa ja erinomattain niitä kahta arvoituksellista raakalaislatinaksi kyhättyä runosäettä, jotka muuan noituudesta epäilty normandilainen munkki Tryphon on jälkeensä jättänyt. Tämä Tryphon makaa haudattuna Saint-Georges de Bochervillen luostarissa lähellä Rouenia, ja hänen haudallaan sikiää sammakoita.

Ponnistellaan siis vallan tavattomasti, sillä nämä kuopat ovat yleensä hyvin syviä, hikoillaan, kaivetaan, uurastetaan yö läpeensä, sillä yöllähän temppu on tehtävä, paita kastuu, kynttilä palaa loppuun, kuokanterä lohkeilee, ja kun vihdoin viimein päästään kuopan pohjaan, kun vihdoin viimein päästään käsin koskettamaan "aarretta", mitä löydetään? millainen on paholaisen aarre? Kuparilantti, joskus kultaraha, kivi, luuranko, verinen ruumis, joskus nelinkerroin kuin paperilehti kirjelaukkuun taitettu aave, joskus ei mitään. Tätä näyttävät ennustavan uteliaille uskalikoille Tryphonin säkeet:

Fodit, et in fossa thesauros condit opaca, As, nummos, lapides, cadaver, simulacra, nihilque.

Meidän päivinämme näytään löydettävän myöskin väliin ruutisarvi ja kuulia, väliin vanha likainen, ruskettunut korttipakka, jota paholainen ilmeisesti on ennen itse käyttänyt. Tryphon ei mainitse näitä kahta löytö-esinettä lainkaan, mikä onkin ymmärrettävissä, koska Tryphon eli kahdennellatoista vuosisadalla ja koska ei ole todennäköistä, että paholainen olisi oivaltanut keksiä ruudin ennen Roger Baconia tai kortit ennen Kaarle Kuudetta.

Jos näillä korteilla lähtee peliin, niin tietää menettävänsä kaiken, mitä omistaa; mitä taas tulee ruutiin, joka on ruutisarvessa, niin on sillä ominaisuus räjähyttää pyssy palasiksi päin ampujan naamaa.

Hiukan sen jälkeen kun vapautettu rangaistusvanki Jean Valjean muutamien pakopäiviensä aikana oli järjestysvallan mielestä hiiviskellyt Montfermeilin ympäristöllä, huomattiin nyt samaisessa kylässä, että muuan vanha tientekijä Boulatruelle piti epäilyttävää "kopelia" metsässä. Luultiin kylällä tiedettävän, että tämä Boulatruelle oli ollut kuritushuoneessa. Järjestysvalta piti häntä yhä vieläkin silmällä, ja kun hän ei saanut muualtakaan työtä, käytti hallitus häntä mahdollisimman pientä korvausta vastaan tienkorjaajana Gagnysta Lagnyyn vievällä poikkitiellä.

Kaikki seudun asukkaat katsoivat karsaasti tähän Boulatruelleen, hän kun oli niin ylen kumartelias ja nöyrä, niin ylen nopsa ottamaan lakin päästään kaikkien ihmisten edessä, hän kun vapisi ja hymyilyin liehi santarmeja; hänen arveltiin kuuluvan joihinkin rosvoliittoihin ja hänen epäiltiin voivan yön tullen väijyä kulkijoita ryteikköön piiloutuneena. Hänen puolestaan puhui vain se, että hän oli juoppo.

Luultiin huomatun seuraavaa: useina päivinä oli Boulatruelle hyvin aikaiseen heittänyt tien kiveämis- ja korjaustyönsä sikseen ja mennyt metsään kuokkineen. Hänet oli iltaisin tavattu kaikkein yksinäisimmissä metsänaukeamissa, kaikkein tiheimmissä pensastoissa, hän oli näyttänyt jotain etsivän, olipa hänen nähty joskus kaivelevan kuoppiakin. Ohitse lynkyttävät eukot luulivat häntä ensin Pelssepupiksi, tunsivat hänet kohta Boulatruelleksi, mutta eivät siitä juuri sanottavasti rauhoittuneet. Nämä kohtaukset näyttivät kovin suututtavan Boulatruellea. Hän pyrki ilmeisesti pysymään piilossa, ja ilmeisesti oli hänen käytöksellään joku salaperäinen tarkoitus.

Kylällä puheltiin: "Nyt on selvästi piru taas ilmestynyt. Boulatruelle on nähnyt sen ja etsiskelee aarretta. Ja kyllähän totta puhuen Boulatruellessa onkin poikaa puhaltamaan Lusiferin kolikot."

Voltairelaiset lisäsivät:

"Saas nyt nähdä, vetääkö Boulatruelle pirua nenästä vai puijaako piru Boulatruellea?"

Vanhat eukot tekivät uutterasti ristinmerkkejä.

Sillävälin lakkasi Boulatruellen "kopeli" metsässä, ja hän jatkoi taas säännöllisesti työtään. Puhuttiin muista asioista.

Yksi ja toinen oli kuitenkin vielä asettunut odottavalle kannalle, varmaankin ajatellen, että tässä ehkä oli kysymyksessä muutakin kuin tarun tarumaiset aarteet: joku oivallinen saalis paljon vakavampaa ja näkyväisempää laatua kuin paholaisen pankki-osoitukset, saalis, jonka salaisuuksista tientekijä oli epäilemättä päässyt puolittain perille. Innostuneimmat olivat koulumestari ja kapakoitsija Thénardier, joka oli kaikkien ihmisten ystävä ja joka ei ollut suinkaan halveksinut asettua Boulatruellen kanssa toveruusjalalle.

"Mies on ollut kaleereilla", sanoi Thénardier. "Ei sitä, Herra nähköön, tiedä, kuka sieltä tulee ja kuka sinne menee."

Iltana muuanna vakuutti koulumestari, että entisinä aikoina olisi oikeus varmasti ottanut selvän siitä, mitä Boulatruelle metsässä puuhaili, että mies olisi ehdottomasti pakotettu puhumaan, ellei muuten, niin kidutuksen avulla, ja ettei Boulatruelle olisi esimerkiksi lainkaan kyennyt vastustamaan vesikoetta.

"Pannaanpas hänet viinikokeelle", esitti Thénardier.

Käytiin siis pulloihin käsiksi ja ahdettiin viiniä vanhaan tientekijään. Boulatruelle joi suunnattomasti, mutta puhui vähän. Hänessä yhdistyivät ihmeteltävän sopusuhtaisesti patajuopon jano ja tuomarin harvapuheisuus. Mutta uudistamalla hyökkäyksiä yhä tiheämmin, vertailemalla ja seulomalla niitä muutamia hämäriä sanoja, jotka mieheltä pääsivät, luulivat Thénardier ja koulumestari saaneensa selville seuraavaa:

Boulatruelle oli eräänä aamuna päivän koittaessa työhön mennessään hämmästyksekseen äkännyt metsän reunassa pensaan alla lapion ja kuokan, _aivan kuin vaseti kätkettyinä_. Mutta hän oli arvellut, että ne olivat ehkä ukko Six-Foursin, vedenkantajan, lapio ja kuokka, eikä ollut ajatellut asiaa sen enempää. Mutta samana iltana oli hän piilostaan suuren puun takaa nähnyt tieltä poikkeavan metsän synkimpään tiheikköön "erään miehen, joka ei ollut seutukunnalta, mutta jonka hän, Boulatruelle, hyvin tunsi." Thénardierin käännös: _kuritushuonetoveri_. Boulatruelle kieltäytyi itsepintaisesti sanomasta nimeä. Tällä miehellä oli ollut kainalossaan jonkunlainen nelikulmainen esine, aivankuin suuri lipas tai pieni matka-arkku. Kuvailkaa Boulatruellen hämmästystä. Mutta vasta seitsemän, kahdeksan minuutin kuluttua oli hänen päähänsä pälkähtänyt seurata tätä miestä. Silloin oli jo kuitenkin ollut liian myöhäistä, mies oli painunut metsän pimentoon, ja kaikki Boulatruellen ponnistukset olivat olleet turhia. Hän oli päättänyt väijyä metsän reunassa. "Oli kuunvalo." Pari kolme tuntia myöhemmin oli Boulatruelle huomannut ilmestyvän metsiköstä samaisen miehen, mutta nyt ei hänellä enään ollut kannettavanaan matka-arkku, vaan lapio ja kuokka. Boulatruelle oli antanut miehen rauhassa mennä menojaan, eikä hänen mieleensäkään ollut juolahtanut ryhtyä lähempiin tekemisiin hänen kanssaan, koska hän oli selvästi havainnut miehen olevan häntä kolme kertaa väkevämmän sekä lisäksi kuokalla aseistetun, ja koska oli sangen todennäköistä, että toinen hänet heti iskisi kuoliaaksi, kun hän hänet tuntisi ja huomaisi itsensä tunnetuksi. Liikuttava tunteiden purkaus tosiaankin, kahden vanhan toverin tavatessa toisensa! Mutta kuokka ja lapio olivat Boulatruellen mielestä luoneet selvää valoa tähän hämärään juttuun, vaan kun hän seuraavana aamuna oli kiirehtinyt pensaalle, ei hän ollutkaan enää nähnyt ei lapiota eikä kuokkaa. Hän oli tehnyt siitä sen johtopäätöksen, että mies oli metsässä ollessaan kaivanut kuokalla kuopan maahan, haudannut sinne arkkusen ja täyttänyt taas kuopan lapiolla. Mutta nyt oli arkkunen ollut liian pieni sisältääkseen ruumiin, siis se sisälsi rahaa. Siitä hänen etsiskelemisensä. Boulatruelle oli tutkinut, möyrinyt ja nuuskinut koko metsän ja kaiveskellut kaikkialta, missä maa oli näyttänyt hiljattain liikutetulta. Turhaan.

Hän ei ollut löytänyt mitään. Kukaan ei Montfermeilissä enään ajatellutkaan koko asiaa. Vain muutamat kunnon eukkoset vakuuttelivat vielä:

"Sanokaa mitä sanotte, mutta Gagnyn tienkorjaaja ei ole turhan takia näitä juoksujaan juossut. Kyllä siinä on ollut itse vihtahousukin liikkeellä."

3.

Oli selvää, että kahleen kiinnitysrengasta oli ennakolta alustavasti käsitelty, koska se saattoi katketa noin vain yhdestä vasaraniskusta.

Loppupuolella saman (1823) vuoden lokakuuta näkivät Toulonin asukkaat äskettäin raivonneen ankaran myrskyn jälkeen satamaansa laskevan vammojaan korjauttamaan erään _Orion_-nimisen laivan, jota myöhemmin käytettiin Brestissä koululaivana ja joka siihen aikaan kuului Välimeren laivastoon.

Niin kurjassa kunnossa kuin tämä alus olikin -- sillä meri oli sitä pidellyt kovin pahasti -- teki se kuitenkin suuren vaikutuksen soluessaan sataman suojiin. Sen mastossa liehui ties mikäkin lippu, jonka johdosta sitä oli sääntöjen mukaisesti tervehdittävä yhdellätoista kanuunanlaukauksella, ja näihin laukauksiin vastasi se tietysti samalla mitalla. Yhteensä kaksikymmentäkaksi kanuunanlaukausta. On laskettu, että sivistynyt maailma jokaisena vuorokautena kautta koko maapallon juhlallisina yhteislaukauksina, kuninkaallisina ja sotilaallisina kohteliaisuudenosoituksina, meluisina vastatervehdyksinä, säädettyinä sovinnaisuusmerkkeinä, satama- ja linnoitusmuodollisuuksina, kaikista varustuksista ja sotalaivoista joka-ikinen päivä ammuttuina auringon nousua ja laskua tervehtivinä laukauksina, porttien avaamista ja sulkemista ilmoittavina laukauksina, j.n.e., j.n.e. ampuu kanuunoillaan aivan suotta sataviisikymmentätuhatta kertaa. Kun laskemme kuusi frangia laukaukselta, saamme yhdeksänsataatuhatta frangia päivää ja kolmesataamiljoonaa frangia vuotta kohti, ja ne frangit on ammuttu savuna ilmaan. Sekin on pieni yksityiskohta vain. Mutta sillä välin kuolevat köyhät nälkään.

Vuotta 1823 kutsuivat entisten olojen palauttajat "Espanjan sodan aikakaudeksi".

Tämä sota tarjosi nähtäväksi paljon tapauksia yhteen ainoaan tapaukseen liittyneinä ja paljon oudostuttavia seikkoja. Se oli ensiksikin suuri perhetapaus Bourbonien huoneelle: Ranskan haara auttoi ja suojeli Madridin haaraa, menetellen siis niinkuin vanhemman veljen tuleekin. Sitten se osoitti ilmeistä palautumista meidän kansallisiin perintötapoihimme, sekä samalla alistumista ja mukautumista pohjoisesta tuleviin toivomuksiin. Angoulêmen herttua, jota vapaamieliset lehdet kutsuivat _Andujarin sankariksi_, piti aisoissa kerettiläisvainoojain vanhaa, mutta sangen todellista hirmuvaltaa, sen jouduttua otteluun vapaamielisten kuvitellun hirmuvallan kanssa; hänen voitonriemuista asentoansa pilasi hiukan hänen rauhallinen ilmeensä. Vallankumouksen yltiötasavaltalaiset oli _descamisados_ nimisinä loihdittu jälleen henkiin ylhäisten leskirouvain suureksi kauhuksi. Yksinvalta esti edistyksen kulkua, edistyksen, jota sanottiin anarkiaksi. Vuoden 1789 opit oli ilman muuta salakavalasti painettu unohduksiin. Kautta Europan kaikui varoitushuuto ranskalaista aatetta vastaan, mutta se aate kulki siitä huolimatta ympäri maailman. Ranskan hallitsijan pojan, ylipäällikön, rinnalla kirjoittautui Carignanin prinssi, josta sittemmin tuli Kaarle Albert, vapaa-ehtoiseksi tähän kuninkaiden ristiretkeen kansoja vastaan, ottaen koristuksekseen tavallisen tarkk'ampujan punaiset olkalaput. Entiset keisarikunnan sotilaat läksivät nekin kahdeksan vuoden levon jälkeen liikkeelle, mutta he olivat jo vanhoja, alakuloisia, ja he taistelivat valkoisen kokardin merkeissä. Kolmivärilippua liehutti vieraalla maalla sankarillinen ranskalainen väki, kuten kolmekymmentä vuotta ennemmin oli liehuteltu valkoista lippua Coblenzissa. Munkkeja oli sekaantunut meidän sotajoukkoomme. Vapauden ja uudistuksen henki taivutettiin järkiinsä pistimien avulla. Periaatteita tuhotessa turvattiin kanuunoihin. Ranska hajoitti nyt aseillaan sitä, mitä se oli ennen hengellään rakentanut. Vihollispäälliköt ostettiin, sotilaat epäröivät, kaupunkeja piiritettiin miljoonilla. Ei vähintäkään todellista sotavaaraa, vaikka räjähdykset olivatkin mahdollisia, kuten onkin luonnollista yllätetyssä ja vallatussa ruutihaudassa. Vähän vuodatettiin verta, vähän hankittiin sotamainetta. Muutamat saivat häpeän hattuunsa, ei kukaan kunniaa. Senlainen oli tämä sota, ja kuitenkin sitä kävivät ruhtinaat, jotka polveutuivat Ludvig XIV:stä ja johtivat kenraalit, jotka olivat olleet Napoleonin koulussa. Se joutui sen surullisen kohtalon alaiseksi, ettei se muistuttanut ei suurta sotaa eikä suurta valtiotaitoa.