Part 8

Muutamat kahakat olivat vakavampaa laatua. Trocaderon valtaus esimerkiksi oli kaunis urotyö. Mutta ylipäänsä, toistamme sen vieläkin, tämän sodan torvista lähtee särkynyt ääni. Kokonaisuus oli epäilyttävä. Historia hyväksyy Ranskan menettelyn, kun se vain vastenmielisesti suostui ottamaan vastaan tämän väärän voiton. Näytti ilmeiseltä, että muutamat vastustusta johtavat espanjalaiset upseerit peräytyivät liian helposti: voitto synnytti ajatuksen lahjomisesta. Näytti aivan siltä, kuin olisi viholliskenraalit saatu pikemmin myötätuntoisiksi kuin voiton jumala, ja voittoisa sotamies palasi nöyryytettynä kotiinsa. Sota oli tosiaankin kehno sodaksi, sillä taistelulippujen poimuista paistoivat sanat: _Ranskan Pankki_.

Vuoden 1808 sotilaat, jotka muistivat Saragossan kamalan lopun, rypistelivät kulmakarvojaan vuonna 1823, nähdessään, kuinka helposti linnoitusten portit aukenivat, ja alkoivat kaivata Palafoxia. Ranskalainen näkee paljon mieluummin vastustajanaan Rostopshinin kuin Ballesteroksen, se nyt on kerran hänen luontonsa.

Katsellaksemme asiaa vieläkin vakavammalta näkökannalta -- ja syytä on meidän sitä huomauttaa -- tämä sota, joka loukkasi Ranskan sotilaallista kunniantuntoa, loukkasi myös kansanvaltaista henkeä. Siinä yritettiin orjuuttamista. Tässä sodassa oli ranskalaisen sotamiehen, kansanvallan kasvatin, koetettava painaa ies toisten niskoille. Inhoittava takaperoisuus. Ranskan tehtävänä on kansojen hengen herättäminen, eikä sen tukahuttaminen. Vuoden 1792 jälkeen ovat kaikki Europan vallankumoukset Ranskan vallankumouksen jälkikaikuja. Vapaus loistaa Ranskasta käsin, loistaa kirkkaasti kuin aurinko. Sokea, ken ei sitä näe! Ne ovat Bonaparten sanat.

Vuoden 1823 sota oli siis, samalla kun se oli häpeällinen yritys Espanjan jaloa kansaa vastaan, myös kurja hyökkäys Ranskan vallankumousta vastaan. Ja tänlaiseen hirvittävään tekoon antautui Ranska! Pakosta. Sillä ulkopuolella vapautussotien tekevät armeijat kaiken, mitä ne tekevät, pakosta. Käsite _ehdoton tottelevaisuus_ sen osoittaa. Armeija on aivan hämmästyttävä suhteiden yhdistelmä, missä voima on tuloksena suunnattomasta voimattomuudesta. Siten saavat selityksensä sodat, joita ihmiset käyvät ihmisiä vastaan vastoin ihmisten omaa tahtoa.

Mitä Bourboneihin tulee, muodostui vuoden 1823 sota heille tuhoisaksi. He pitivät sitä menestyksenä. He eivät havainneet lainkaan vaaraa siinä, että olivat antaneet sotakäskynsä tappaa aatteen. Yksinkertaisuudessaan erehtyivät he niin perinpohjaisesti, että alkoivat yrityksissään voima-aineksena käyttää äärettömästi heikontavaa rikosta. Salakavala väijytys-henki tuli heidän valtiotaitonsa perustukseksi. Vuosi 1823 siitti 1830. Espanjan sotaretki muodostui heidän neuvotteluissaan todistuskappaleeksi voima-iskujen ja jumalallista oikeutta sortavien uhkarohkeiden temppujen puolesta. Kun kerran Ranska oli jälleen kohottanut valta-istuimelle _el rey neton_ Espanjassa, niin saattoihan se myös järjestää rajattoman kuningasvallan kotonaan. Peloittavan erehdyksensä sokaisemina pitivät he sotilaan kuuliaisuutta kansakunnan suostumuksena. Tällaiset sokeat erehdykset kaatavat valta-istuimia. Ei ole hyvä nukahtaa enempää mantsanillan, myrkkypuun, kuin armeijankaan varjoon.

Vaan palatkaamme _Orion-laivaan_.

Prinssi-ylipäällikön komentaman armeijan liikehtiessä mantereella, risteili laivasto Välimeren vesillä. Mainitsimme jo, että _Orion_ kuului tähän laivastoon ja että sen oli täytynyt merivahinkojen takia laskea Toulonin satamaan.

Satamassa lojuvalla sotalaivalla on omituisen kiihoittava vaikutus suureen yleisöön. Se johtuu varmaankin siitä, että laiva on niin suuri, ja kansahan rakastaa kaikkea, mikä on suurta.

Linjalaiva onkin suurenmoisimpia voittoja, joita ihmisnero on saavuttanut taistelussaan luonnon voimia vastaan.

Linjalaiva on samalla kertaa rakennettu kaikesta, mikä on painavinta, ja kaikesta, mikä on keveintä, se kun yht'aikaa joutuu tekemisiin aineen kolmen olomuodon: kiinteän, nestemäisen ja kaasumaisen kanssa, ja sen kun täytyy kamppailla kaikkia niitä vastaan. Sillä on yksitoista rautakynttä, jotka se iskee merenpohjan alkukallioon. Sillä on enemmän siipiä ja tuntosarvia kuin millään hyönteisellä ja niillä kerää se tuulen kiitävistä pilvistä. Sen henkäys käy sadankahdenkymmenen kanuunan läpi kuin läpi suunnattomien sotatorvien, vastaten uljaasti ukkosen jyrinään. Valtameri kokee eksyttää sitä aaltojensa pelottavaan autiuteen, mutta laivalla on sielunsa, erehtymätön ohjaajansa, joka sitä neuvoo ja joka sille aina näyttää pohjoisen. Pimeinä öinä tuikkivat sen lyhdyt kuin tähdet. Niin panee se tuulta vastaan köyden ja kankaan, vettä vastaan puun, kalliota vastaan raudan, kuparin ja lyijyn, pimeyttä vastaan valon, rajatonta avaruutta vastaan neulan.

Jos tahtoo saada jonkunlaisen käsityksen niistä jättiläismäisistä mittasuhteista, mitkä yhtyneinä muodostavat linjalaivan, tarvitsee vain käydä lähemmin tarkastelemassa niitä kuusikerroksisia veistämöitä, joita tapaa esimerkiksi Brestin ja Toulonin satamissa. Rakennettavat laivat ovat siellä ikäänkuin lasikuvun alla. Tämä suunnaton parru on raakapuu. Tuo silmänkantamattoman pitkä hirsi tuossa edessämme maassa on suurmasto. Mitattuna juurestaan ruuman pohjassa pilviä hipovaan latvaansa saakka on se kuusikymmentä syltä pitkä, ja tyvestä on sen halkaisija kolme jalkaa. Englantilainen suurmasto kohoaa kaksisataaseitsemäntoista jalkaa vesirajan yläpuolelle. Esi-isämme käyttivät laivoissaan köysiä, me käytämme rautavitjoja. Sadan kanuunan laivan yhteen läjään kootut vitjat muodostavat neljä jalkaa korkean, kaksikymmentäjalkaa leveän ja kahdeksan jalkaa vahvan kierre-ympyrän. Ja kuinka paljon menee puuta tänlaiseen laivaan? Kolmetuhatta kuutiometriä. Siinä purjehtii kokonainen metsä.

Ja kuitenkin on tässä kysymyksessä, se huomattakoon, vain neljäkymmentä vuotta sitten käytännössä ollut sota-alus, tavallinen purjelaiva. Höyry, joka silloin vielä oli kehityksensä alkupäässä, on sittemmin lisännyt uusia ihmeitä siihen kummitukseen, jota kutsutaan sotalaivaksi. Nykyhetkenä esimerkiksi on tavallinen potkurilla ja purjeilla kulkeva laiva aivan hämmästyttävä laitos, jonka purjepinta-ala on kolmetuhatta neliömetriä ja jonka koneet kehittävät kaksituhattaviisisataa hevosvoimaa.

Mutta puhumattakaan näistä uusista ihmeistä, on kuitenkin Cristoforo Colombon ja Ruyterin vanha laiva ihmisen suurenmoisimpia mestariteoksia. Siltä ei koskaan puutu voimaa, samoin kuin avaruudelta ei koskaan puutu tuulenleyhkäyksiä, se kerää vienoimmankin henkäyksen purjeisiinsa, aaltojen rajattomassa keinunnassa kulkee se tietänsä ylpeästi, varmasti ja kevyesti.

Tulee kuitenkin hetki, jolloin myrskypyörre katkaisee tuon kuusikymmentä jalkaa pitkän raakapuun kuin oljenkorren, jolloin tuuli taivuttaa tuon neljäsataa jalkaa korkean maston kuin ruovon, jolloin tuo viisituhatta kiloa painava ankkurimöhkäle vääntyy ja rutistuu aaltojen kidassa kuin onkijan koukku hauvin hampaissa, jolloin nuo hirviömäiset kanuunat päästävät surkean, hyödyttömän valitusulvonnan, minkä vinkuva viima lennättää tyhjyyteen ja yöhön, jolloin koko tämän mahtavuuden ja koko tämän voiman on hukuttava väkevämpäin, mahtavampain voimain syleilyyn.

Missä ikänä suunnaton voima levitteleikse, voima, joka lopultakin on suistuva suunnattomaan heikkouteen, siinä valtaa ihmisen omituinen liikutus. Siksi kerääntyvät uteliaat joukottain satamiin, itsekään oikein tietämättä miksi, näiden sotaa ja purjehdusta varten rakennettujen ihmelaitosten ympärille.

Aamusta iltaan täytti siis joutilasten ja töllistelijäin (pariisilainen sanantapa) parvi Toulonin sataman sillat, padot ja aallonmurtajat, ja kaikkien heidän toimenaan oli _Orionin_ tarkasteleminen.

_Orion_ oli ollut sairas jo kauvan aikaa. Aikaisemmilla matkoilla oli sen runkoon kerääntynyt niin paksut näkinkenkäkerrokset, että sen vauhti oli hiljentynyt puoleksi entisestään. Edellisenä vuonna oli se nostettu kuiville ja poistettu nuo haitalliset kerrostumat. Sitten oli se lähtenyt vesille taas. Mutta tuo kaapiminen ja raapiminen oli vahingoittanut rungon nauloitusta. Balearein kohdalla olivat liitteet höltyneet ja auvenneet useista kohdin, ja kun ei sisäpuolinen päällystys siihen aikaan vielä ollut rautapeltiä, oli laiva saanut vuodon. Lisäksi oli tullut vielä raju päiväntasausmyrsky, joka oli särkenyt vasemman kokkakannen ja oviluukun sekä vahingoittanut etumaston rästästä. Näitä vammojaan korjaamaan oli _Orion_ saapunut Touloniin.

Se oli asettunut ankkuriin lähelle veistämöä. Sitä varusteltiin ja korjattiin par'aikaa. Runko ei ollut oikealta puolen vahingoittunut, mutta muutamia päällyslautoja oli purettu sieltä ja täältä, kuten tavallista on, ilman päästämiseksi laivan sisä-osiin.

Eräänä aamuna sai utelias väkijoukko nähdä jännittävän tapauksen.

Miehistö oli juuri purjeita käärimässä. Märssymies, jonka oli määrä kiinnittää oikeanpuolinen isonpurjeen nokka, kadotti tasapainonsa. Hänen nähtiin horjahtavan, veistämön sillalle kerääntynyt kansanjoukko kirkaisi, miehen pää painui alaspäin, hän kierähti raakapuun ympäri, kädet ojossa syvyyttä kohti. Pudotessaan tarttui hän ensin toisella, sitten toisella kädellään touviin, jolla merimiehet seisovat purjeita hoitaessaan, ja jäi siihen riippumaan. Meri päilyi hänen allaan pyörryttävän syvällä. Hänen äkkinäisestä painalluksestaan oli touvi joutunut ankaraan heiluntaliikkeeseen. Mies kiikkui tämän köyden päässä kuin kivi lingossa.

Ken yrittäisi mennä hänen avukseen, antautuisi kauhistavaan vaaraan. Ei kukaan meripojista, jotka olivat kaikki rannikon kalastajia ja jotka vasta äskettäin oli kutsuttu palvelukseen, uskaltanut käydä kokeeseen. Sillä välin uupuivat onnettoman märssymiehen voimat. Ei voitu eroittaa tuskanilmettä hänen kasvoillaan, mutta väsähtämys näkyi kaikissa hänen jäsenissään. Käsivarret vääntelehtivät kamalasti pingoittuneina. Jokainen yritys, jonka hän teki noustakseen raakapuulle, pani vain touvin sitäkin ankarampaan liikkeeseen. Hän ei huutanut, koska pelkäsi siten menettävänsä voimiaan. Odotettiin enää vain hetkeä, jolloin hän päästäisi köyden käsistään, ja usein kääntyivät kaikki päät toisaalle, jotteivät näkisi hänen putoamistaan. On näet hetkiä, jolloin köydenpätkä, salko, puunoksa on elämä itse, ja kamalaa on nähdä elävän olennon hellittävän siitä ja putoavan kuin kypsyneen hedelmän.

Yht'äkkiä huomattiin erään miehen kiipeävän köysistöä ylös tiikerikissan notkeudella. Tämä mies oli puettuna punaisiin: hän oli siis rangaistusvanki. Hänen päähineensä oli viheriä: hän oli siis elinkautinen rangaistusvanki. Kun hän oli saapunut mastokorin korkeudelle, lennätti tuulenpuuska lakin hänen päästään ja paljasti valkoiset hapset. Tämä mies ei ollut enää nuori.

Muuan rangaistusvanki, jota oli käytetty laivalla töissä vankilan joukkion mukana, oli tosiaankin heti onnettomuuden tapahduttua juossut vahti-upseerin luo ja keskellä yleistä hämminkiä ja neuvottomuutta, kaikkien sotilaiden vavistessa ja peräytyessä, pyytänyt saada uskaltaa henkensä märssymiehen pelastamiseksi. Heti kun upseeri oli antanut myöntävän merkin, oli hän yhdellä vasaraniskulla irroittanut jalkarautaansa kiinnitetyt kahleet, siepannut köyden ja syöksynyt nuoraportaille. Ei kukaan huomannut siinä silmänräpäyksessä, kuinka helposti nuo kahleet irtautuivat. Vasta myöhemmin johtui tämä seikka mieliin. Käden käänteessä oli hän raakapuulla. Hän pysähtyi hetkiseksi ja näytti mittailevan sitä katseillaan. Nämä sekunnit, joiden kuluessa tuuli heilutteli märssymiestä nuoran päässä, tuntuivat katselijoista pitkiltä kuin vuosisadat. Vihdoin kohotti vanki silmänsä taivasta kohti ja astui askeleen eteenpäin. Väkijoukko henkäsi helpotuksesta. Hänen nähtiin juoksevan raakapuun päähän. Sinne päästyään kiinnitti hän tuomansa köyden toisesta päästä, heittäen toisen riippumaan, ja laskeutui sitten käsiensä avulla tätä köyttä myöten alas. Katselijain tuska kävi kuvaamattomaksi, kun he yhden miehen asemesta näkivät syvyyden yläpuolella roikkumassa kaksi.

Oli kuin olisi siinä hämähäkki kärpästä sieppaamassa, tässä vain hämähäkki toi elämän, eikä kuolemaa. Kymmenentuhatta silmää tuijotti tähän ryhmään. Ei pienintäkään huudahdusta, ei halaistua sanaa, sama vavistus rypisti kaikki kulmakarvat. Kaikki rinnat pidättivät hengitystään, aivan kuin peljäten pienimmälläkin puhalluksella lisäävänsä noita kahta onnetonta heiluttavan tuulen voimaa.

Nyt oli vanki ehtinyt merimiehen kohdalle. Jo oli aikakin. Hetkinen vielä, ja mies olisi menehtyneenä ja epätoivoissaan pudottautunut syvyyteen. Vanki oli kiinnittänyt hänet tukevasti köydellä, jossa hän riippui toisen kätensä avulla, samalla kun hän työskenteli toisella. Vihdoin nähtiin hänen kiipeävän jälleen raakapuulle ja vetävän sinne merimiehenkin perässään. Siellä piteli vanki miestä vähän aikaa, jotta hän ehtisi hiukan koota voimiaan, otti hänet sitten syliinsä ja kantoi hänet raakapuuta pitkin kävellen ensin leveämmälle jatkospaikalle ja siitä vihdoin märssykoriin, missä hän jätti hänet toveriensa huomaan.

Silloin puhkesi väkijoukko suosionosoituksiin. Moni vanha kaleeripiiskurikin itki, naiset syleilivät toisiaan rantakadulla, ja kaikkien kuultiin huutavan jonkunlaisessa heltyneessä raivossa: armoa tälle miehelle!

Sillävälin oli vanki velvollisuuttaan noudattaen ryhtynyt laskeutumaan alas, heti yhtyäkseen työ-osastoonsa. Päästäkseen pikemmin perille, solahutti hän itsensä köysistöön ja rupesi juoksemaan muuatta alempaa raakapuuta pitkin. Kaikkien silmät seurasivat häntä. Yhtäkkiä valtasi pelästys katselijat. Joko hän sitten oli ylen määrin väsynyt tai häntä pyörrytti: näytti kuin olisi hän epäröinyt ja horjahdellut. Samassa kiljaisi joukko kamalasti: vanki oli suistunut mereen.

Putoamisessa oli vaara tarjona. Fregatti _Algesiras_ oli ankkurissa aivan _Orionin_ vieressä, ja vanki-raukka oli pudonnut juuri molempain laivain väliin. Peljättävä oli hänen joutuvan toisen tai toisen alle. Neljä miestä hyppäsi joutuisasti veneeseen. Väkijoukko huuteli heille rohkaisevasti: tuska oli jälleen täyttänyt kaikki mielet. Mies ei ollut kohonnut pinnalle. Hän oli kadonnut mereen pienintäkään merkkiä jättämättä, aivankuin olisi hän pudonnut öljytynnyriin. Naarattiin, sukellettiin. Turhaan. Etsittiin iltaan asti: ei edes ruumista löydetty.

Seuraavana päivänä tarjosi Toulonin lehti lukijoilleen seuraavat rivit:

"17 päivä marraskuuta 1823. -- Tullessaan auttamasta erästä merimiestä putosi eilen muuan rangaistusvanki, joka oli työssä _Orion_-laivalla, mereen ja hukkui. Ruumista ei ole löydetty. Arvellaan hänen jotenkin joutuneen veistämön äärimmäisen kärjen pohjaushirsien väliin. Tämän miehen numero vankilan kirjoissa oli 9430, ja hänen nimekseen mainitaan Jean Valjean."

KOLMAS KIRJA

KUOLLEELLE ANNETUN LUPAUKSEN TÄYTTÄMINEN

1.

Vesikysymys Montfermeilissä.

Montfermeil sijaitsee Livryn ja Chellesin välillä, sen korkean ylätasangon etelärinteellä, joka eroittaa Ourcqin Marnesta. Nykyään on se melko suuri kauppala, jota vuodet läpeensä koristavat kipsillä rapatut huvilat, ja sunnuntaisin paraimpiinsa paneutuneet porvarit.

Vuonna 1823 ei Montfermeilissä ollut niin paljon valkoisia taloja eikä niin paljon tyytyväisiä porvareita. Se oli silloin vain pieni kyläpahanen metsien peitossa. Siellä tapasi tosin tuolla ja täällä muutamia viime vuosisadan huvitaloja, ja ne saattoi helposti tuntea mahtavasta näöstään, kierrerautaisista parvekkeistaan ja korkeista akkunoistaan, joiden pienet ruudut muodostavat suljettujen luukkujen valkealle pinnalle sangen monivivahteisia vihreitä täpliä. Mutta Montfermeil oli ja pysyi siitä huolimatta tavallisena maalaiskylänä. Yksityiselämän rauhaan vetäytyneet kangassaksat ja kesälaitumia etsiskelevät kauppa-asiamiehet eivät olleet sitä vielä keksineet. Se oli hiljaista, viehättävää seutua, jonne ei mitään häiritsevää päässyt tunkeutumaan. Siellä elettiin vähin kustannuksin tuota niin yltäkylläistä, niin huoletonta maalaiselämää. Vettä vain oli niukalti ylätasangon korkeuden takia.

Sitä piti käydä hakemassa melkoisen kaukaa. Gagnyn puoleinen osa kylää sai vetensä niistä ihanista lammikoista, joita siellä päin löytyy metsien helmassa. Toinen, Chellesin puoleinen, kirkkoa ympäröivä osa tapasi käyttökelpoista vettä vain eräästä pienestä lähteestä, joka oli puoli-ahteessa Chellesin tien lähettyvillä, noin neljännestunnin päässä Montfermeilistä.

Veden hankkiminen oli siis sangen vaivaloinen toimitus kullekin talouskunnalle. Suuret talot, ylimystö, johon Thénardierin kapakkakin kuului, maksoivat pennin, pari sankoa kohti eräälle ukolle, joka harjoitti tätä tointa ammattinaan ja joka tällä Montfermeilin vesiliikkeellään ansaitsi suunnilleen kahdeksan souta päivässä. Mutta tämä ukko oli puuhassa vain seitsemään asti illalla kesäisin ja viiteen asti talvisin, ja kun yö oli tullut, kun alikerrosten akkunanluukut oli suljettu, niin täytyi sen, jolla ei ollut juomavettä, lähteä sitä hakemaan tai olla ilman.

Tämä seikka kauhistutti kovin sitä pientä tyttöraukkaa, jonka nimi oli Cosette ja jota lukija ei ehkä ole vielä unohtanut. Muistettaneehan Cosetten olleen Thénardiereille hyödyksi kahdella tapaa: he kiskoivat äidiltä rahoja ja teettivät töitä tyttärellä. Ja kun äiti lakkasi kokonaan maksamasta -- syihin olemme aikaisemmin tutustuneet -- eivät Thénardierit sittenkään heittäneet Cosettea luotaan. Cosette oli heille palvelustytön verosta. Niinpä tulikin juuri hänen juosta vettä hakemassa, kun niin tarvittiin. Peljäten kovin yöllistä vedenhakumatkaa, pitikin hän tarkkaa huolta siitä, ettei talosta milloinkaan vettä puuttunut.

Joulu vuonna 1823 oli erikoisen loistava Montfermeilissä. Alkutalvi oli ollut hyvin suotuisa: ei ollut vielä pakastanut eikä satanut lunta lainkaan. Pariisista saapuneet markkina-ilveilijät olivat kunnan esimieheltä saaneet luvan pystyttää telttansa kylän valtakadulle, ja joukko kulkukauppiaita oli samaisen sietämyksen turvin rakennellut kojujansa kirkon edustalta lähtien aina pienelle Leipurinkadulle asti, missä, kuten ehkä muistettanee, Thénardierin kapakka sijaitsi. Majatalot ja kapakat saivatkin näin ollen paljon vieraita, ja koko seudulla vallitsi nyt entisen hiljaisuuden asemesta meluisa, ilakoiva elämä. Noudattaaksemme tarkoin historiallisia tosi-asioita, tulee meidän mainita silloin esitettyjen merkillisyyksien joukosta eräs eläinkokoelma, missä kamalat, rääsyihin puetut ilvehtijät, jotka olivat kotoisin ties mistä, näyttelivät vuonna 1823 Montfermeilin talonpojille muuatta tuollaista hirvittävää Brasilian korppikotkaa, jonkalainen otus koristaa meidän kuninkaallista museotamme vasta vuodesta 1845 lähtien ja jonka silmät muodostavat kolmivärisen kokardin. Luonnontieteilijät ovat luullakseni tälle linnulle antaneet nimen Caracara Polyborus; se kuuluu mehiläissyöjäin heimoon ja korppikotkain sukuun. Kylän muutamat vanhat bonapartelaiset sotakarhut kävivät hartaasti otusta katsomassa. Ilvehtijät selittivät kolmivärikokardia tavattoman harvinaiseksi, laatuaan ainoaksi luonnon ihmeeksi, jonka hyvä Jumala oli tehnyt erityisesti tätä eläinkokoelmaa varten.

Samaisena joulu-iltana istui muutamia kuorma-ajureita ja rihkamakauppiaita juomassa Thénardierin kapakan alasalissa. Pöytää valaisi neljä, viisi kynttilää. Sali oli aivan muiden kapakansalien kaltainen: pöytiä, tinatuoppeja, pulloja, juojia, tupakoitsijoita; vähän valoa, paljon melua. Mutta vuonna 1823 koristi jokaisen kunnon porvarin pöytää kaksi esinettä, joiden muoti-aika oli silloin alkanut: kuvaputki ja läikehtivästä rautapeltistä tehty lamppu. Eukko Thénardier valmisteli illallista, puuhaillen lietensä ääressä. Ukko Thénardier kallisteli maljoja vieraittensa kanssa ja pohti politiikkaa.

Paitsi valtiollisia haasteluja, jotka koskivat etupäässä Espanjan sotaa ja Angoulêmen herttuaa, kuului yleisen melun joukosta tällaisiakin paikallisia selvittelyjä:

"Nanterren ja Suresnesin seuduilla on viini menestynyt vallan tavattomasti. Missä luultiin saatavan vain kymmenen tynnyriä, siellä saatiinkin nyt kaksitoista. Se mehustui kovin puristimessa."

"Mutta rypäleet eivät varmaankaan olleet kypsiä?"

"Niillä seuduin ei sovi korjata viiniä kypsänä. Jos niin tehdään, sakoo viini pahasti kevään puoleen."

"Se viini on kai hyvin helppoa ja laihaa?"

"Vielä helpompaa ja laihempaa kuin täällä päin. Mutta vihantana se korjata pitää."

J.n.e.

Tai kiljui joku mylläri:

"Pitääkö meidän vastata säkkien sisällöstä? Kyllähän siellä näkyy jonkun verran pieniä jyväsiä, joiden kuorimisesta me emme ole erittäin huvitettuja, mutta jotka sentään täytyy laskea kivien väliin. Siellä on lusteet, kuminat, virnat, hampunsiemenet, hiirenhännät ja muut yrtit, lukematta kiviä, joita tapaa etenkin bretagnelaisessa viljassa. Minun tekee yhtä vähän mieleni jauhattaa bretagnelaista viljaa kuin sahurien tekee mieli sahata hirsiä, joihin on hakattu nauloja. Aatelkaas sitten sitä pölyä, jota moisesta viljasta lähtee. Mutta aina vain jauhoja morkataan. Ihan ilman syytä. Minkä me niille jauhoille teemme."

Akkunanvälikössä hieroi niittomies sopimusta päiväpalkasta keväistä heinäntekoa varten erään maatilanomistajan kanssa, lisäten:

"Ei siitä niin väliä, vaikka heinä olisikin märkää. Paremmin se vain kaatuu. Hyvää se kaste tekee, herra. Vaikka samahan se oikeastaan on, se teidän heinänne kun on niin nuorta ja vaikeaniittoista. Se on niin hentoa, että se vain lakoilee viikatteenterän tieltä."

J.n.e.

Cosette kyhjötti tavallisella paikallaan: keittiön pöydän poikkipuulla, lähellä takkaa. Hän oli puettuna ryysyihin, hänen paljaat jalkansa olivat pistetyt puukenkiin, ja hän kutoa nypläsi tulen valossa villasukkia Thénardierin pikku tytöille. Kissanpoika pyöriskeli ja piehtaroi tuolien alla. Viereisestä huoneesta kuului naurunkikatusta ja kahden raikkaan lapsenäänen lavertelua. Éponine ja Azelma siellä ilakoivat.

Takan kulmauksessa riippui patukka naulassaan.

Tuon tuostakin kajahti kapakan melun keskeltä jostakin talon sopukasta kimakka lapsen kirkuna. Siellä huusi eukko Thénardierin pikku poika, jonka hän oli saanut tässä pari talvea sitten, -- "tietämättä oikeastaan, mitenkä; varmaankin pakkasen vaikutusta", kuten hän selitti -- ja jolla oli ikää vähän yli kolme vuotta. Äiti oli sitä itse ruokkinut, mutta hän ei siitä kovinkaan pitänyt. Kun pikku palleroisen kirkuna kävi kovin äänekkääksi, neuvoi Thénardier: "Tenavasi siellä rääkkyy, käyhän sitä katsomassa!"

"Pyh!" vastasi äiti. "Jopa siitä nyt kiusa tuli!"

Ja hyljätty raukka sai kirkua kyllältään pimeässä.

2.

Niitä kahta muotokuvaa viimeistellään.

Tähän asti olemme nähneet Thénardierit vain sivulta käsin. Hetki on tullut kiertää tämän pariskunnan ympäri ja tarkastella heitä kaikilta tahoilta.

Ukko Thénardier oli hiljattain täyttänyt viisikymmentä vuottansa. Eukko Thénardier lähenteli neljääkymmentä, mikä naisen ijässä vastaa miehen viittäkymmentä. Niin että vaimon ja miehen välillä vallitsi jonkunlainen ijän tasasuhde.