Part 6

Mutta öisin kohoaa siitä salaperäinen usva, ja jos matkustaja siellä käyskelee, jos hän katsoo tarkemmin, jos hän kuuntelee, jos hän haaveilee kuten Virgilius Philippin synkillä kedoilla, valtaa hänet kauhutapahtuman houraus. Kamala 18 päivä kesäkuuta ilmestyy uudelleen näkyviin. Muistomerkiksi pystytetty tekokunnas häviää, leijonan-mokoma katoaa, taistelukenttä saa entisen muotonsa. Jalkaväen ketjut kiemurtelevat tasangolla, raivoisaa vauhtia ryntäävät ratsumiehet näköpiirin poikki. Kauhistunut uneksija näkee säkenöivät miekat, välkkyvät pistimet, leimahtavat pommit, ristiin rastiin sinkoilevat hirvittävät salamat. Hän kuulee kuin korahduksena haudan pohjasta tämän aavetaistelun epämääräisen humun. Nämä varjot ovat tarkk'ampujia; nämä hohtavat kohdat ovat haarniskamiehiä; tämä luuranko on Napoleon; tuo luuranko on Wellington. Niitä ei enään ole olemassa, mutta sittenkin ne vielä taistelevat, ryntäävät toistensa kimppuun. Ja laaksot punautuvat hurmepurppurasta ja puut värisevät ja vimman hyrske kuohahtaa aina pilviin asti ja pimeässä näyttää kaikkia noita kaameita Mont-Saint-Jeanin, Hougomontin, Frischemontin, Papelotten ja Plancenoitin ylänteitä ympäröivän raivoisasti temmeltävät parvet haamuja, jotka huitovat toisiaan hengiltä.

17.

Miltä kannalta on Waterloota katseleminen?

On olemassa muuan sangen kunnioitettava vapaamielinen koulukunta, joka ei lainkaan vihaa Waterloota. Me emme kuulu siihen. Meistä oli Waterloon taistelu tapaus, jonka kautta vapaus sai tyrmistyttävän iskun. Että moinen kotka sukeusi moisesta munasta, se oli tosiaankin odottamatonta.

Ja kuitenkin, jos asetumme tarkastelemaan kysymystä korkeimmalta näkökannalta, oli Waterloo tahallisesti tarkoitettu voitto vallankumouksesta. Siinä oli Europa Ranskaa vastassa, siinä olivat Pietari, Berliini ja Wieni Pariisia vastassa, siinä oli _status quo_ uudistusintoa vastassa, siinä sai heinäkuun 14 päivä 1789 kärsiä vuoden 1815 maaliskuun 20 päivän takia, se merkitsi yksinvaltojen peittelemätöntä taisteluunsuoriutumista Ranskan kukistumatonta kapinoimishenkeä vastaan. Unelmanahan oli vihdoinkin sammuttaa tämän suuren kansan hehkunta ja liekehdintä, jota oli kestänyt jo kaksikymmentäkuusi vuotta. Ja siinä oli Braunschweigin, Nassaun, Romanovien, Hohenzollernien ja Habsburgien toimittava yhdessä Bourbonien kanssa. Mutta Waterloo edisti osaltaan myös jumalallisen oikeuden asiaa. Sillä kun keisarikunta oli ollut pakkovaltainen, niin täytyi kuningaskunnan asiain luonnollisesta vastavaikutuksesta esiintyä väkisinkin vapaamielisenä, niin että perustuslaillinen hallitusmuoto tosiaankin voittajain suureksi harmiksi oli tuloksena Waterloon taistelusta. Vallankumousta on näet mahdotonta kokonaan voittaa, se kun kaitselmuksen johtamana ehdottoman väistämättömänä ilmestyy yhä uudestaan: ennen Waterloota Bonapartessa, joka heittää kumoon vanhat valta-istuimet, Waterloon jälkeen Ludvig XVIII:ssa, joka hyväksyy perustuslain ja alistuu sen määräyksiin. Bonaparte kohottaa postimiehen Napolin valtaistuimelle ja kersantin Ruotsin valta-istuimelle, käyttäen eri-arvoisuutta osoittamaan tasa-arvoisuutta. Ludvig XVIII vahvistaa Saint-Ouenissa nimikirjoituksellaan julistuksen ihmisen oikeuksista. Saadaksenne selväksi, mitä vallankumous oikeastaan on, kutsukaa sitä _edistykseksi_; ja jos tahdotte päästä selville siitä, mitä edistys on, kutsukaa sitä _huomeneksi_. Huomen tekee vastustamattomasti tehtävänsä, ja sen tekee se heti tästä päivästä alkaen. Se saapuu aina päämääräänsä, ihmeellistä kyllä. Se käyttää Wellingtonia tekemään Foysta, joka oli vain sotilas, puhujan. Foy kaatuu Hougomontissa ja nousee lavalla jälleen näkyviin. Näin käy edistys tietänsä. Ei niin huonoa työkalua, jota tämä työntekijä ei osaisi käyttää. Hämmentymättä liittää se jumalalliseen työhönsä miehen, joka oli loikannut Alppien yli, ja isä Élyséen hyvänluontoisen, horjuvan sairas-vanhuksen. Se käyttää yhtäläisesti hyväkseen niin luuvaloista kuin valloittajaakin; valloittajaa ulkona, luuvaloista sisällä. Waterloolla, joka seisahutti äkkiä miekan pirstomasta Europan valtaistuimia, ei ollut muuta vaikutusta, kuin että se saattoi vallankumouksen työn jatkumaan toiselta suunnalta. Sapelinheiluttajat olivat tehneet tehtävänsä, tuli ajattelijain vuoro. Vuosisata, jota Waterloo tahtoi pysäyttää, kulki esteiden yli ja ja jatkoi uraansa. Tämä kamala voitto tapasi vapaudessa voittajansa.

Se, mikä riemuitsi voitostaan Waterloossa, se, mikä hymyili Wellingtonin selän takana, se, mikä hänelle toi kaikki Europan marsalkansauvat, niihin luettuna, sanotaan, Ranskankin marsalkansauva, se, mikä iloissaan ajoi ne monet, monet kuormat luiden täyttämää maata leijonakumpuun, se, mikä voitostaan ylpeillen kirjoitti leijonan jalustaan päivämäärän: _18 päivä kesäkuuta vuonna 1815_, se mikä innostutti Blücherin surmaamaan pakenevia, se, mikä Mont-Saint-Jeanin ylätasangon korkeuksista kumartui yli Ranskan kuin varman saaliinsa ikään, se oli vastavallankumous. Vastavallankumous se myös jupisi tuon katalan sanan: paloiteltava. Mutta saavuttuaan Pariisiin, se näki tulivuoren hehkuvan aukon läheltä, se tunsi tuhkan polttavan jalkojansa ja se tuli järkiinsä. Se rupesi änkyttelemään perustuslakia.

Nähkäämme Waterloossa vain se, mikä siinä tosiaankin on nähtävänä.

Todelliseksi aijotusta vapaudesta ei näy jälkeäkään. Vastavallankumous oli pakosta vapaamielinen, samoin kuin Napoleon oli vastaavasta syystä ollut olevinaan vallankumouksellinen. 18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815 syöstiin ratsastava Robespierre satulasta.

18.

Jumalallinen oikeus pääsee kaikesta huolimatta jälleen voimaan.

Rajattoman mielivallan loppu. Koko Europan käsittävä järjestelmä kukistui.

Keisarikunta vajosi pimentoon, joka muistutti kuolevan roomalaismaailman viimeisiä hetkiä. Nähtiin jälleen perikadon uhkaavan niinkuin ennen raakalaisten aikoihin. Mutta 1815:n raakalaisuudella, jota etunimeltään tulee kutsua vastavallankumoukseksi, oli ahdas rinta: se hengästyi pian ja pysähtyi kohta tykkänään. Keisarikuntaa, tunnustakaamme se, itkettiin, ja sitä itkivät sankarien silmät. Jos kunnia on miekassa, josta on tehty valtikka, niin oli keisarikunta ollut pelkkää kunniaa. Se oli levittänyt yli maan kaikkea sitä valoa, jota rajaton pakkovalta saattaa levittää. Kaameata valoa. Sanokaamme enemmän: hämärää valoa. Todellisen päivän rinnalla oli se yötä. Tämä yön äkillinen kaikkoaminen teki aivan sellaisen vaikutuksen, kuin olisi juuri päästy auringonpimennyksestä.

Ludvig XVIII palasi Pariisiin. Heinäkuun 8 päivän piirihypyt saattoivat maaliskuun 20 päivän innostuksen unohduksiin. Korsikalaisesta tuli bearnilaisen vastakohta. Tuilerien tornissa muuttui lippu valkoiseksi. Maanpakolaisuus pöyhkeili valta-istuimella. Hartwallin kuusipöytä sai paikkansa Ludvig XIV:n valtakunnanliljoilla koristetun nojatuolin edessä. Puhuttiin Bouvinesista ja Fontenoysta kuin eilispäivän tapahtumista, koska Austerlitz oli vanhentunut. Alttari ja valtaistuin elivät ylevässä, veljellisessä sovussa. Muuan kaikkein viattomimpia yhteiskunnan parasta tarkoittavia muodollisuuksia yhdeksännellätoista vuosisadalla valloitti Ranskan ja yleensä koko mannermaan. Europa omaksui valkoisen kokardin. Trestaillon tuli kuuluisaksi. Mietelause _non pluribus impar_ ilmestyi jälleen kivestä muovaillun auringon säteisiin Orsayn rantakadun kasarmin julkipuoleen. Missä ennen oli ollut keisarillinen vahtihuone, siinä upeili nyt punainen talo. Karusellitorin riemukaari, joka oli aivan täynnä huonosti käytettyä voiton kunniaa, joka tunsi itsensä hyvin vieraaksi kaikkien näiden uutuuksien keskellä ja joka ehkä hiukan häpesikin Marengoa ja Arcolea, pelastui pulasta Angoulêmen herttuan kuvapatsaan avulla. Madeleinen kirkkotarha, tuo 1793:n kauhistuttava yhteishauta, peittyi marmoriin ja jaspiskiveen, sillä sehän oli kätkenyt helmaansa myös Ludvig XVI:n ja Marie-Antoinetten luut. Vincennesin linnankaivantoon kohosi hautakivi muistuttamaan, että Enghienin herttua oli kuollut samana kuukautena, jolloin Napoleon kruunattiin. Paavi Pius VII, joka oli toimittanut tämän vihkimyksen niin lähellä tätä surmantapausta, siunasi tyynesti kukistumista, samoin kuin hän oli siunannut kohoamista. Schönbrunnissa eleli muuan pieni nelivuotias varjomainen olento, jota oli kapinallista kutsua Rooman kuninkaaksi. Ja kaikki tämä tapahtui, ja kuninkaat saivat arvo-istuimensa takaisin, ja Europan valtijas suljettiin häkkiin, ja vanha valtajärjestelmä muuttui uudeksi valtajärjestelmäksi, ja kaikki maailman valot ja varjot vaihtoivat paikkaa sentähden, että muutaman kesäisen päivän iltana muuan paimenpoika sanoi eräässä metsässä eräälle preussilaiselle upseerille: "Kulkekaa tätä tietä, älkääkä tuota!"

Vuosi 1815 oli kuin kolkko huhtikuu. Vanha epäterveellinen, myrkyllinen todellisuus peitettiin uudella ulkomuodolla. Valhe riisti valtoihinsa 1789, jumalallinen oikeus veti kasvoilleen uuden valtiomuotolain naamuksen, kaikenlainen petos ja teeskentely tekeytyi perustuslailliseksi, ennakkoluulot, taika-usko ja viekkaasti kätketyt sala-ajatukset koristeleivat, 14:s pykälä sydämessä, vapaamielisyyden kiiltovärillä. Käärmeiden nahanvaihtoa.

Ihminen oli samalla sekä suurentunut että pienentynyt Napoleonin kautta. Tänä aineen loistavana hallituskautena oli aate saanut tuon kummallisen nimen: tiede käsitteiden ja järjen toimituksista. Suuri mies menetteli kovin varomattomasti tehdessään tulevaisuuden naurunalaiseksi. Mutta kansa, tuo kanuunamieheensä rajattomasti rakastunut kanuunanmoka, etsi häntä silmillään. Missä on hän? Mitä tekee hän? "Napoleon on kuollut", sanoi muuan ohikulkija eräälle Marengon ja Waterloon sotavanhukselle. "_Hänkö kuollut_!" huudahti tämä vanhus, "_tunnettepas Te hänet hyvin_!" Mielikuvitus loi tästä perin pohjin kukistetusta miehestä jumalan. Waterloon jälkeen muuttui Europan taivas hämäräksi. Tuntui kuin olisi siihen Napoleonin kadottua pitkäksi aikaa syntynyt suunnattoman suuri, pimeänä ammottava aukko.

Kuninkaat asettautuivat tähän aukkoon. Vanha Europa käytti tilaisuutta järjestääkseen olonsa. Muodostui n.k. _Sainte-Alliance_, Pyhä Liitto. _Belle-Alliance_, oli jo ennakolta ilmoittanut Waterloon kohtalokas kenttä.

Tämän vanhan korjaellun Europan silmäin edessä hahmostuivat vähitellen uuden Ranskan piirteet. Keisarin pilkkaama tulevaisuus astui esiin. Sen otsalla paistoi tähti: vapauden tähti. Nuorten sukupolvien hehkuvat katseet suuntautuivat sitä kohti. Kummallinen seikka: innostuttiin samaan aikaan tästä tulevaisuudesta, vapaudesta, ja menneisyydestä, Napoleonista. Tappio oli suurentanut voitettua. Kaatunut Bonaparte näytti seisovaa Napoleonia korkeammalta. Ne, jotka olivat voitostaan riemuinneet, rupesivat pelkäämään. Englanti pani häntä vartioimaan Hudson Lowen ja Ranska toimitti häntä vaanimaan Montchenun. Hänen rinnalle ristiin lasketut käsivartensa tekivät valtaistuimet levottomiksi. Aleksanteri kutsui häntä "unettomuudekseen." Tämä pelko johtui siitä vallankumouksesta, mikä hänessä joka tapauksessa asui. Se juuri selittää ja puolustaa bonapartelaista vapaamielisyyttäkin. Tämä haamu pani vanhan maailman vapisemaan. Kuninkaiden tuntui epämukavalta hallita S:t Helenan kalliosaaren häämöttäessä taivaanrannalla.

Sillä välin kun Napoleon odotteli kuolemaansa Longwoodissa, mätänivät ne Waterloon kentälle kaatuneet kuusikymmentätuhatta miestä rauhassa, ja tuntui kuin olisi tämä heidän rauhansa tavallaan levinnyt yli koko maailman. Wienin kongressi määritteli sen ehdot vuonna 1815, ja Europa kutsui sitä entisten olojen palauttamiseksi.

Sellainen oli siis Waterloo ja sellaiset sen seuraukset.

Mutta mitä merkitsee kaikki tämä ijankaikkisuuden valtijaan edessä? Kaikki tämä riehunta, kaikki nämä myrskypilvet, tämä sota, tämä rauha, kaikki tämä pimeys eivät hetkeksikään himmentäneet sen tutkimattoman silmän loistetta, joka ei havaitse mitään eroitusta korrelta korrelle hyppivän kasakaan ja kirkontornista toiseen lentävän ja vihdoin Notre-Damen ylimpään huippuun lehahtavan kotkan välillä.

19.

Öisellä taistelukentällä.

Palatkaamme jälleen tälle kohtalokkaalle taistelukentälle, sillä niin vaatii kertomuksemme.

18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815 oli täysikuu. Kuun valo auttoi Blücherin raivoisaa takaa-ajoa, ilmaisi pakenevain jäljet, jätti tämän onnettoman joukon hurjistuneiden preussilaisten ratsumiesten käsiin ja edisti näin verilöylyä. Yö sattuu joskus omalla kaamealla tavallaan palvelemaan tällaisten tuhotapausten tarkoituksia.

Viimeisen kanuunanlaukauksen pamahdettua jäi Mont-Saint-Jeanin ylätasanko autioksi.

Englantilaiset valtasivat ranskalaisten leiripaikan. Voiton tavanmukaiseen todentamiseenhan kuuluu myös nukkuminen voitetun vuoteessa. He asettuivat yöteloilleen Rossommen tuolle puolen. Pakenevain kimppuun päästetyt preussilaiset kulkivat yhä eteenpäin. Wellington meni Waterloon kylään valmistamaan kertomustaan lordi Bathurstille.

Jos sananparsi _sic vos non vobis_ on milloinkaan pitänyt paikkaansa, niin ainakin Waterloon kylän suhteen. Waterloo ei tehnyt mitään, se kun jäi puolen lieun päähän kahakasta. Mont-Saint-Jeania pommitettiin kanuunoilla, Hougomont pistettiin tuleen, Papelotte poltettiin, Plancenoit poltettiin, Haie-Sainte valloitettiin väkirynnäköllä, Belle-Alliance näki molempain voittajain syleilyn. Mutta niiden nimiä tuskin tunnetaan, ja Waterloo, joka ei taistelussa mitään toimittanut, on saanut osakseen koko kunnian.

Me emme kuulu niihin, jotka imartelevat sotaa; tilaisuuden tullen lausumme kyllä sille totuuksia. Sodalla on kammottavat kauneutensa, joita emme ole lainkaan salanneetkaan; mutta myöntäkäämme myös, että sillä on omat rumuutensa. Muuan hämmästyttävimpiä on kaatuneiden nopea ryöstäminen voiton jälkeen. Aamurusko, joka syttyy taistelun jälkeisenä päivänä, valaisee aina alastomia ruumiita.

Kuka näin menettelee? Kuka näin tahraa riemuavan menestyksen? Kenen on se inhoittava, salakähmäinen käsi, joka näin suljahtaa voiton taskuun? Ketä ovat nämä roistot, jotka tekevät temppunsa kunnian selän takana? Muutamat viisaustieteilijät, niiden joukossa Voltaire, vakuuttavat näin menettelevän juuri niiden, jotka ovat kunniankin luoneet. Ne ovat aivan samoja miehiä, sanovat he, ei siinä mitään vaihdosta tapahdu. Ne, jotka pystyssä kulkevat, ryöstävät niitä, jotka makaavat maassa. Päivän sankari on yön vampyyri. Onhan toki oikeus hiukan keventää vainajaa, jonka on tehnyt. Mitä meihin tulee, niin me emme sitä usko. Meistä näyttää mahdottomalta, että sama käsi ensin poimisi kunnian laakereita ja sitten varastaisi kuolleelta kengät.

Varmaa tosin on, että tavallisesti kulkevat voittajien jäljissä varkaat. Mutta älkäämme sekoittako asiaan sotamiestä, ei ainakaan nyky-aikaista sotamiestä.

Jokaisella armeijalla on erityinen jälkijoukkonsa, ja juuri sitä tulee meidän syyttää. Lepakon tapaisia olentoja, puoliksi rosvoja, puoliksi lakeijoja, kaikenlaisia yökköihmisiä, sen hämärän siittämiä, jota kutsutaan sodaksi, sotisovan kantajia, jotka eivät ottaneet osaa taisteluun, tekosairaita, kauhistuttavia raajarikkoja, salakähmäisiä muonakauppiaita, jotka kulkea retuuttivat pienillä rattaillaan, joskus eukot mukana, ja jotka varastivat kaiken sen, mitä jälleen möivät, kerjäläisiä, jotka pyrkivät upseerien oppaiksi, kuormastopoikia, rosvoiksi ruvenneita sotamiehiä, kaikkia näitä laahasivat liikkuvat sotajoukot perässään -- tai oikeammin: ne laahustivat sotajoukkojen perässä -- muinoin -- me emme puhu nykyisistä ajoista -- niin että tätä jälkijoukkoa kutsuttiinkin erikoisella nimellä "laahustajiksi". Ei mikään sotajoukko eikä mikään kansallisuus ollut vastuunalainen näistä olennoista. Ne puhuivat italiaa ja seurasivat saksalaisia. Ne puhuivat ranskaa ja kulkivat englantilaisten jäljissä. Muuan tällainen kurjimus, ranskaa puhuva espanjalainen "laahustaja" tappoi salakavalasti ja ryösti putipuhtaaksi keskellä taistelukenttää, yöllä Cerisolan voiton jälkeen Fervacquesin markiisin, joka miehen pikardilaisen mongerruksen erehdyttämänä oli pitänyt häntä omaan väkeensä kuuluvana. Yleinen rosvoamistapa kehitti piankin rosvon, joka ryösti omaan laskuunsa. Inhoittava ohjesääntö: _Eläkää vihollisen kustannuksella!_ synnytti tämän ruttotaudin, jonka vain ylen ankara kuri saattoi parantaa. Maine pettää joskus. Usein ei tiedetä, minkätähden muutamat sotapäälliköt, joiden joukossa on suuriakin, ovat olleet niin tavattomasti suosittuja. Turenneä jumaloivat hänen sotilaansa, koska hän suvaitsi ryöstämistä. Sallittu paha kuuluu joskus hyvyyden tuntomerkkeihin: Turenne oli niin hyvä, että hän antoi miekalla ja tulella hävittää Pfalzin. Sotajoukkojen vanavedessä näkyi enemmän tai vähemmän ryöstelijoitä, riippuen siitä, oliko päällikkö vähemmän tai enemmän ankara. Hochella ja Marceaulla ei ollut lainkaan "laahustajoita"; Wellingtonilla -- me teemme hänelle mielellämme tämän oikeuden -- oli niitä vain vähän.

Kaikesta huolimatta riistettiin kuolleet puti puhtaiksi kesäkuun 18 ja 19 päiväin välisenä yönä. Wellington oli armoton: hän antoi käskyn muitta mutkitta ampua jokaisen, joka tavattaisiin rikoksesta. Mutta ryöstönhalu on sitkeä. Rosvot korjasivat saalista taistelukentän yhdessä kolkassa, sillävälin kun heidän ammattiveljiään tapettiin toisessa.

Kuu paistoi kaameasti tälle tasangolle.

Puoli-yön aikaan kuljeskeli tai paremminkin ryömiskeli muuan mies Ohainin uurrostien seutuvilla. Mies oli kaiken todennäköisyyden mukaan sitä ihmislajia, jota juuri kuvailimme: ei englantilainen, ei ranskalainen, ei talonpoika, ei sotilas, vähemmän ihminen kuin sadun ruumiitasyövä hirviö, jota oli tänne houkutellut kuolleiden haju, jonka voittona oli varastaminen ja joka oli tullut täyttämään taskunsa Waterloon saaliilla. Hänen yllään oli mekko, joka hiukan vivahti sotamiehen päällystakkiin, hän oli levoton ja uhkarohkea, hän ryömi eteenpäin ja hän vilkui alati taakseen. Mikä oli tämä mies? Yö siitä ehkä tiesi enemmän kuin päivä. Hänellä ei ollut säkkiä, mutta ilmeisestikin oli hänen mekkonsa sisäpuolelta varustettu avaroilla taskuilla. Tuon tuostakin hän pysähtyi, tähysteli tasankoa ympärillään, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei kukaan häntä nähnyt, kumartui äkkiä kopeloimaan jotakin äänetöntä, liikkumatonta möhkälettä, kavahti sitten taas kohoksi ja puitti tiehensä. Hänen liukuva liikuntansa, hänen asentonsa, hänen nopeat, salaperäiset eleensä muistuttivat noita kamaloita aaveita, jotka asustavat raunioissa ja joita vanhat normannilaiset tarinat nimittävät "hämäränkulkijoiksi".

Muutamat kahlaajalinnut luovat öisin samanlaisia varjoja soilla tepastellessaan.

Katse, joka olisi tarkkaavammin tutkinut tätä omituista usvansekaista hämärää, olisi vähän matkan päässä Nivellesin maantien ja Mont-Saint-Jeanista Braine-l'Alleudiin kulkevan tien risteyksessä, erään mökkirähjän taakse pysähtyneinä ja ikäänkuin kätkeytyneinä huomannut pienet muonakauppiaan rattaat. Rattaiden kori oli tehty tervatuista vesipajun varvuista, niiden eteen oli valjastettu laiha hevosluuska, joka nälissään pureskeli nokkosia, kuolaimistaan välittämättä, ja ylhäällä myttyjen ja arkkujen päällä kyhjötti vaimo-ihmiseltä näyttävä olento. Ehkäpä oli olemassa jotakin yhteyttä näiden rattaiden ja äskeisen hiiviskelijän välillä.

Hämärä oli ylevän juhlallinen. Ei ainuttakaan pilveä taivaanlaella. Uikoon maa punavirroissa, kuu pysyy siitä huolimatta valkoisena. Taivas osoittaa joskus tällaista välinpitämättömyyttä. Kedoilla heiluivat luotituiskun katkomat puidenoksat hiljaa yön tuulessa; ne eivät pudonneet maahan, sillä kuori piteli niitä yhä kiinni. Huounta, joka oli melkein kuin hengitystä, keinutteli viidakon lehviä. Ruohostoissa värisi, sätkähteli ja ähkyi; se tuntui hengenlähdöltä.

Kaukaa englantilaisten leiristä kuului heikosti vahtimiesten ja kiertojoukkojen määränperäinen astunta.

Hougomont ja Haie-Sainte paloivat yhä, muodostaen, toinen länteen, toinen itään kaksi mahtavaa loimua; niihin yhtyi ikäänkuin avattuna jalokivirihmana, jonka kummassakin päässä välkkyi kirkkaampi tähti, taivaanrannan kukkuloille suunnattomaan puoli-ympyrään levittäytyneen englantilaisleirin nuotiotulten ketju.

Olemme kertoneet Ohainin uurrostien onnettomuudesta. Millaisen kuoleman olivat siinä saaneet niin monet, monet urheat miehet, kauhistuneena kieltäytyy sydän sitä ajattelemasta!

Jos mikä on kammoittavaa, jos on olemassa todellisuus, joka voittaa hourauksenkin, niin on se tämä: elää, nähdä päivän kultakehrä, omata uhkuva, miehekäs voima, omata terveys ja elämänilo, nauraa uljaasti, kiitää kohti kunniaa, joka väikkyy edessä häikäisevänä, tuntea rinnassaan huokuvat keuhkot, tykyttävä sydän, järjen johtama tahto, puhua, ajatella, toivoa, rakastaa, omistaa äiti, omistaa vaimo, omistaa lapsia, omistaa valo, ja sitten äkkiä, kirkaisun silmänräpäyksessä, lyhyessä, lyhyessä hetkessä suistua kuiluun, pudota, vieriä, murskata, tulla murskatuksi, nähdä viljojen tähkiä, kukkia, lehtiä, oksia, ei päästä kiinni mihinkään, tuntea sapelinsa hyödyttömäksi, tuntea miehiä allaan, hevosia päällään, reutoa turhaan, luiden musertuessa odottamattoman, rusentavan painon tieltä, tuntea näkymättömän kantapään survaisevan silmät päästä, pureskella raivoissaan hevosten kenkiä, tukehtua, huutaa, vääntelehtiä, painua yhä alemmaksi ja sanoa itselleen: "Ja aivan äskenhän minä olin vielä elävä olento!"

Siinä, missä tämän kamalan onnettomuuden uhrit olivat kuolontuskissaan korisseet, oli nyt kaikki hiljaista. Uurrostien uoma oli aivan täynnä toistensa päälle sulloutuneita hevosia ja ratsastajia. Kauhea läjä. Tien seinämiä ei näkynyt enää lainkaan: ruumiit olivat täyttäneet syvänteen aivan kentän tasalle niinkuin täsmälleen mitatun ohravakan. Röykkiö kuolleita ylhäällä, verta virtoinaan alhaalla: sellainen oli tämä tie illalla, kesäkuun 18 päivänä vuonna 1815. Veri juoksi aina Nivellesin maantielle asti ja kerääntyi siellä suureksi lätäköksi tietä sulkevan murroksen eteen, paikkaan, jota vieläkin näytetään. Muistammehan, että kyrassierien tuhoutuminen oli tapahtunut vastakkaisella taholla, Genappen tien seutuvilla. Ruumiskasan korkeus vaihteli aina uurrostien syvyyden mukaan. Keskikohdalla, missä syvänne melkoisesti mataltui ja mistä Delordin osasto oli kulkenut yli, kävi myös ruumiskerrostuma ohuemmaksi.

Yöhiiviskelijä, josta lukija äsken sai hämärän käsityksen, kulki tuota paikkaa kohti. Hän nuuski tämän suunnattoman haudan läpikotasin. Hän tarkasteli. Hän piti ikäänkuin jonkunlaista kammoittavaa kuolleiden katselmusta. Hän kahlasi veressä.

Äkkiä hän pysähtyi.

Muutaman askeleen päässä hänestä, uurrostien syvänteessä, kohdassa, missä ruumisläjä loppui, pisti mies- ja hevos-rykelmästä esiin avattu käsi, jota kuu valaisi.

Tämän käden yhdessä sormessa kiilsi kultasormus.

Mies kumartui, viivähti hetkisen kyyrysissään, ja kun hän jälleen kohottautui suoraksi, ei tuossa kädessä enään ollut sormusta.

Hän ei oikeastaan kohottautunut suoraksi: hän jäi jonkunlaiseen vauhkoon, salakavalaan asentoon, selkä päin ruumisläjää, tähystellen taivaanrantaa, koko eturuumis molempain maahan tuettujen etusormien varassa, pää vain vaanimassa uurrostien reunan ylitse. Sakaalin neljä jalkaa ovat erinomaisen tarpeelliset muutamiin toimituksiin.

Sitten, tehtyään päätöksensä, nousi hän pystyyn.

Samassa hän vavahti. Hän tunsi takapuolelta pideltävän itseään kiinni.

Hän käännähti ympäri: avattu käsi oli sulkeutunut ja tarttunut hänen mekkonsa liepeeseen.

Tavallinen rehellinen mies olisi pelästynyt. Tämä nauramaan:

"Katohan, kuolluthan se vain onkin. Pidän enemmän aaveista kuin santarmeista."

Mutta käsi herposi ja hellitti mekon liepeestä. Ponnistukset raukeavat pian haudassa.

"Vai niin!" jatkoi rosvo, "onko tuo hengissä, tuo kuollut? Katsotaanhan."