Part 24
"Luostarin oikeutta omalla tavalla haudata kuolleensa ei epäile kukaan. Vain hurjan kiihkon sokaisemat harhauskoiset voivat sen kieltää. Me elämme kauhistuttavan sekasorron aikaa. Siitä ei ole aavistustakaan, mitä pitäisi tietää, mutta siitä ollaan kyllä selvillä, minkä pitäisi ainiaaksi jäämän pimeyden peittoon. Raakuus, typeryys ja jumalattomuus vallitsevat. Tänä aikana on ihmisiä, jotka eivät osaa tehdä eroitusta pyhän Bernhardin ja erään n.k. Köyhien Katolilaisten Bernhardin välillä, joka oli vain tavallinen maalaispappi ja joka eli kolmannellatoista vuosisadalla. Muutamat menevät pyhyyden häväisemisessään niinkin pitkälle, että vertaavat Ludvig XVI:n mestauslavaa Jeesuksen Kristuksen ristiin. Ja kuitenkin oli Ludvig XVI vain kuningas. Mitä siis enää Jumalasta välitetään! Ei ole enää oikeata eikä väärää, ei hurskaita eikä jumalattomia. Voltairen nimi kyllä tunnetaan, mutta Cesar de Busista ei tiedetä mitään. Ja kuitenkin on Cesar de Bus autuas ja Voltaire kirottu. Viimeinenkin arkkipiispa, Périgordin kardinaali, ei tiennyt edes, että Kaarle de Gondren seurasi Berulleä, että Frans Bourgoin seurasi Gondrenia, että Johannes Frans Senault seurasi Bourgoinia ja että Sainte-Marthen isä seurasi Johannes Frans Senaultia. Tunnetaan kyllä isä Cotonin nimi, ei siksi, että hän oli yksi rukous-isäin veljeskunnan kolmesta perustajasta, vaan siksi, että hugenottikuningas Henrik IV muodosti hänen nimestään kirosanansa. Mikä tekee pyhän Frans de Salesin miellyttäväksi maailman silmille, on se seikka, että hän tapasi harjoittaa petosta pelissä. Ja sitten hyökätään uskonnon kimppuun. Miksi? Koska on ollut olemassa huonoja pappeja, koska Sagittarius, Gapin piispa, oli Salonen, Embrunin piispan veli ja koska molemmat seurasivat Mommolia. Mitä se tekee? Estääkö se Martinus Toursilaista olemasta pyhimys ja antamasta viittansa puoliskoa kerjäläiselle? Vainotaan pyhimyksiä. Suljetaan silmät totuudelta. Pimeässä kulkeminen on tullut tavaksi. Verenhimoisimpia petoja ovat sokeat pedot. Kukaan ei enää tosissaan ajattele helvettiä. Ah sitä ilkeätä kansaa! Kuninkaan puolesta merkitsee nykyään samaa kuin vallankumouksen puolesta. Nykyään ei enää tunneta velvollisuuksia ei eläviä eikä kuolleita kohtaan. On kielletty kuolemasta hurskaasti. Hautaaminenkin on vain tavallinen virka-asia. Kaikki tämä kauhistaa ja surettaa. Pyhä Leo II kirjoitti varta vasten kaksi kirjettä, toisen Pietari Notariolle, toisen länsigoottien kuninkaalle, evätäkseen ja vastustaakseen vainajia koskevissa asioissa maaherran määräämisoikeutta ja keisarin ylivaltaa. Gautier, Châlonsin piispa, ei samassa kysymyksessä antanut perää Otolle, Bourgognen herttualle. Muinoin olikin maallinen virkavalta siitä seikasta meidän kanssamme yhtä mieltä. Ennen oli meillä sijamme neuvospöytien ääressä, missä maallisiakin asioita ratkaistiin. Citeauxin päämunkki, veljeskunnan kenraali, oli vakinaisena neuvoksena Bourgognen parlamentissa. Ja niin me teimme kuolleillemmekin mitä tahdoimme. Eikö pyhän Benediktinkin ruumis lepää Fleuryn luostarissa, jota nimitetään Saint-Benoît-sur-Loireksi, vaikka pyhä Benedikt kuoli Italiassa Monte Cassinossa, lauvantaina 21 päivänä maaliskuuta vuonna 543? Sitä vastaan ei voida väittää. Minä kauhistun lahkolaisia, minä vihaan kirkon vastustajia, minä inhoan kerettiläisiä, mutta enemmän minä vielä inhoaisin jokaista, joka uskaltaisi sanoa minun olevan väärässä. Tarvitsee vain lukea Arnold Wionia, Gabriel Buceliniä, Trithemeä, Maurolicusta ja don LLukas Acherylaista."
Päänunna hengähti ja kääntyi sitten Faucheleventin puoleen:
"Isä Fauvent, se on siis sovittu?"
"Minä tottelen."
"Hyvä on."
"Minä teen kaikkeni luostarin hyväksi."
"Asia on siis ratkaistu. Te suljette arkun. Sisaret kantavat sen kappeliin. Ruumis siunataan. Sitten palaavat kaikki luostariin. Kello yhdentoista ja keski-yön välillä palaatte te rautakankinenne. Kaikki tapahtuu mitä syvimmässä salaisuudessa. Kappeliin tulevat vain ne neljä veisaaja-äitiä, äiti Taivaaseenastuminen ja Te."
"Entä sisar, joka rukoilee paalun edessä?"
"Hän ei käännä päätänsäkään."
"Mutta se kuulee."
"Hän ei kuuntele. Ja muuten: mitä luostari tietää, sitä ei tiedä maailma."
Syntyi jälleen pieni äänettömyys. Päänunna jatkoi vihdoin:
"Voitte riisua kulkusenne. Paalun edessä rukoilevan sisaren on tarpeetonta huomata Teidän olevan siellä."
"Kunnioitettava äiti?"
"Mitä, isä Fauvent?"
"Joko tarkastuslääkäri on käynyt?"
"Hän tulee tänään kello neljä. Häntä on jo soitettu. Mutta Tehän ette kai kuule soittoja puutarhaanne?"
"Pidän vaaria vain omasta kilistyksestäni."
"Se on hyvä, isä Fauvent."
"Kunnioitettava äiti, sen vipusimen täytyisi olla vähintäin kuusi jalkaa pitkän."
"Mistä Te aiotte sen saada?"
"Mistä ei puutu rautaristikkoja, sieltä ei myöskään puutu rautakankia. Siellä puutarhan perällä on aimo kasa kaikenlaista rautaa."
"Noin kolme neljännestuntia ennen puoltayötä. Älkää unhoittako."
"Kunnioitettava äiti?"
"Mitä?"
"Jos teille joskus muulloinkin sattuu tulemaan tämänlaisia töitä, niin veljeni se vasta väkevä olisi. Oikea voimauros!"
"Te koetatte pitää mahdollisimman kiirettä."
"Enhän minä enää oikein jaksa kiirettä pitää. Tuo jalka se aina haittaa. Juuri siksi olisikin apu niin tarpeen. Minähän onnun."
"Ontuminen ei ole mikään rikos, vaan ehkä siunaus. Keisari Henrik II:lla, joka kukisti vastapaavi Gregoriuksen ja asetti Benedikt VIII:n jälleen paavin istuimelle, oli kaksi liikanimeä: Pyhä ja Ontuva."
"Onhan sitä siinä niin kaksi liikamiestä", mumisi Fauchelevent, joka tosiaankin oli hiukan huonokuuloinen.
"Isä Fauvent, kun oikein ajattelen, niin varaammekin työllenne kokonaisen tunnin. Se ei ole haitaksi. Olkaa siis pää-alttarin luona rautakankinenne täsmälleen kello yksitoista. Kaiken täytyy olla suoritettu runsas neljännestunti ennen jumalanpalvelusta."
"Minä olen tekevä kaikkeni osoittaakseni intoani sisarkunnan palvelemisessa. Se on siis sovittu. Minä naulaan arkun kiinni. Täsmälleen kello yksitoista tulen minä kappeliin. Samaten tulevat sinne ne neljä veisaaja-äitiä, ynnä äiti Taivaaseenastuminen. Kaksi miestä olisi sittenkin parempi. Mutta olkoon menneeksi! Minä otan rautakangen mukaani. Me avaamme kammion, laskemme sinne arkun ja suljemme sitten kammion jälleen. Eikä sitten enää näy koko toimituksesta jälkeäkään. Hallituksella ei ole aavistustakaan asiasta. Kunnioitettava äiti, eikö kaikki ole hyvin näin?"
"Ei."
"Mitä vielä puuttuu?"
"Hautaustoimiston lähettämä arkku jää tyhjäksi."
Hetkisen äänettömyys. Fauchelevent mietti. Päänunna mietti.
"Isä Fauvent, miten suoriudumme siitä arkusta?"
"Se toimitetaan hautaan."
"Tyhjänäkö?"
Taas äänettömyys. Fauchelevent teki vasemmalla kädellään eleen, joka lähettää kiusallisen kysymyksen niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.
"Kunnioitettava äiti, minähän naulaan arkun kiinni kirkon alahuoneessa. Kukaan muu ei saa sinne tulla, ja minähän peitän arkun kuolinliinalla."
"Niin kyllä, mutta kantajat, jotka vievät arkun vaunuihin ja laskevat sen hautaan, tuntevat heti, ett'ei sen sisällä ole mitään."
"Oh, pei...!" pääsi Faucheleventilta.
Päänunna alkoi tehdä ristinmerkkejä, samalla katsoen tuikeasti puutarhuriin. _Jakas_ jäi kurkkuun.
Hän kiiruhti keksimään oivallisen keinon pohdittavaan pulmaan, jotta kirosana unohtuisi.
"Kunnioitettava äiti, minä panen multaa arkkuun. Silloin tuntuu kuin olisi siellä tosiaankin joku."
"Olette oikeassa. Multa on samaa kuin ihminen. Te pidätte siis huolen tyhjästä arkusta?"
"Kyllä minä asiani hoidan."
Päänunnan kasvot, jotka tähän asti olivat osoittaneet huolestumusta ja levottomuutta, kirkastuivat jälleen. Hän viittasi puutarhuria poistumaan, niinkuin ylempi käskee alempaansa. Fauchelevent kääntyi ovea kohti. Juuri kun hän oli astumaisillaan ulos ovesta, korotti päänunna lempeästi äänensä.
"Isä Fauvent, minä olen tyytyväinen Teihin. Tuokaa huomenna hautauksen jälkeen veljenne tänne ja käskekää häntä uskomaan tyttärensä minun haltuuni."
4.
Jean Valjean näyttää ilmeisesti lukeneen Austinus Castillejoa.
Ontuvan askeleet ovat kuin silmäpuolen katseet: ne eivät vie nopeasti perille. Sen lisäksi oli Fauchelevent hyvin hämmennyksissään. Häneltä meni lähes neljännestunti, ennenkuin hän ehti takaisin puutarhahökkeliin. Cosette oli herännyt. Jean Valjean oli istuttanut hänet tulen ääreen. Faucheleventin astuessa sisään osoitti Jean Valjean Cosettelle puutarhurin koria, joka riippui seinällä ja puheli:
"Kuuntele tarkoin, mitä sanon, pikku Cosetteni. Meidän täytyy päästä pois tästä talosta, mutta me palaamme tänne jälleen ja meidän tulee täällä oikein hyvä olla. Se eilis-iltainen ukko vie sinut selässään täältä tuossa korissa. Sinä odotat minua erään rouvan luona. Minä tulen sinua hakemaan. Ellet siis tahdo, että rouva Thénardier saa sinut jälleen kynsiinsä, niin sinä olet oikein kiltisti, etkä hiiskahdakaan!"
Cosette nyökkäsi päätään vakavana.
Faucheleventin avatessa ovea käännähti Jean Valjean.
"Mitä kuuluu?"
"Kaikki on järjestetty, ja kaikki on kuitenkin hunningolla", puhkesi Fauchelevent puhumaan. "Minä olen saanut luvan tuoda Teidät luostariin. Mutta sitä ennen on Teidän päästävä pois. Siinä se onkin temppu. Tytön kanssa kyllä tullaan toimeen."
"Te viette siis hänet korissanne?"
"Ja osaako se olla hiljaa?"
"Siitä vastaan."
"Mutta Te, ukko Madeleine?"
Ja kun oli hetkinen oltu tuskallisen hiljaa, huudahti Fauchelevent:
"Mutta poistukaa samaa tietä, jota tulittekin!"
Jean Valjean tyytyi jälleen vastaamaan vain: "Mahdotonta."
Fauchelevent murisi enemmän itselleen kuin Jean Valjeanille:
"Sitten on olemassa vielä toinenkin kiusallinen seikka. Sanoin laittavani sinne multaa. Mutta kun tarkemmin ajattelen, niin ei multa oikein sovi ruumiin asemasta, sen voi huomata, se kun saattaa liikkua ja kulkeutua minne tahansa. Miehet pääsevät varmasti juonesta selville. Ymmärrättehän, ukko Madeleine, hallitus saa asiasta vihiä."
Jean Valjean katseli häntä aivan ällistyneenä, luullen hänen hourailevan.
Fauchelevent jatkoi:
"Miten pei-jakkaalla Te pääsisitte täältä pois? Ja kaiken täytyy olla selvän huomeneksi! Huomennahan minun pitää tuoda Teidät luostariin. Päänunna odottaa Teitä silloin."
Ja sitten ryhtyi hän selvittelemään Jean Valjeanille, että hän oli saanut siihen luvan palkinnoksi eräästä palveluksesta, jonka hän tekee luostarille. Että hän tavallisesti otti osaa hautaustoimituksiin, naulasi arkut kiinni ja avusti haudankaivajaa. Että aamulla kuollut nunna oli halunnut jäädä arkkuunsa, joka oli jo monet vuodet ollut hänen vuoteenaan, sekä tulla haudatuksi maanalaiseen kammioon kappelin alttarin alle. Että se oli kaupungin järjestyssäännöissä kielletty, mutta että vainaja oli sellaisia vainajia, joiden tahtoa ei vastusteta. Että päänunna ja äänestäjä-äidit olivat päättäneet noudattaa vainajan toivomusta. Että hallitus saisi pitää koreasti suunsa kiinni. Että hän, Fauchelevent, naulaisi arkun kannen kiinni kirkon alahuoneessa, nostaisi kappelin lattiakiven paikoiltaan ja laskisi vainajan maanalaiseen kammioon. Ja että päänunna häntä palkitakseen salli hänen veljensä tulla luostariin puutarhuriksi ja hänen veljensätyttären kasvatiksi. Että hänen veljensä oli juuri herra Madeleine, ja hänen veljensätytär Cosette. Että päänunna oli käskenyt hänet tuomaan veljensä luostariin seuraavan päivän iltana, valehautauksen jälkeen. Mutta ettei hän voinut tuoda herra Madeleinea ulkoa luostariin, ellei herra Madeleine ensin ollut ulkona. Että siinä oli ensimäinen pulma. Ja että oli vielä toinenkin pulma: Tyhjä arkku.
"Mikä ihmeen tyhjä arkku?" uteli Jean Valjean.
Fauchelevent vastasi:
"Hallituksen arkku."
"Mikä arkku? Ja minkä hallituksen?"
"Nunna kuolee. Kunnanlääkäri tulee ja sanoo: nunna kuoli. Hallitus lähettää arkun. Seuraavana päivänä lähettää se ruumisvaunut ja ruumiinkantajat noutamaan arkkua ja viemään sitä hautuumaalle. Ruumiinkantajat tulevat nyt ja nostavat arkkua, eikä siellä olekaan mitään sisässä."
"Pankaa sinne jotakin."
"Kuollutko? Mistä minä sen otan?"
"Ei."
"Mitä sitten?"
"Elävä."
"Kuka elävä?"
"Minut", vastasi Jean Valjean.
Fauchelevent, joka oli istuutunut, hypähti seisaalleen kuin olisi pommi räjähtänyt hänen tuolinsa alla.
"Teidät!"
"Mikseikäs?"
Jean Valjeanin huulilla väreili omituinen hymy, hymy, joka oli kuin talvisen taivaan valju kajastus.
"Muistattehan, Fauchelevent, sanoneenne: Äiti Ristiinnaulitseminen on kuollut, sekä minun lisänneen: Ja ukko Madeleine on haudattu. Nyt se kävisi toteen."
"Te kai pilailette, Te kai laskette leikkiä?"
"Puhun aivan tosissani. Täältähän on pakko päästä pois?"
"Epäilemättä."
"Pyysin Teitä hankkimaan minullekin korin ja peitteen."
"Entä sitten?"
"Kori tulee olemaan kuusta ja peite musta vaate."
"Eipä, valkea vaate. Nunnat haudataan aina valkeissa."
"Olkoon sitten valkea."
"Te ette ole muiden ihmisten kaltainen, ukko Madeleine."
Kun Fauchelevent näki tällaisia mielikuvituksen tuotteita, jotka itse asiassa olivat vain rangaistusvankilan villien, hurjanrohkeiden päähänpistojen jatkoa, kun hänen tuli jättää se rauhallinen pohja, jolla hän tähän asti oli seisonut ja sekaantua "luostarin pikkuvehkeilyihin", kuten hän sanoi, oli se kaikki hänestä yhtä tavatonta kuin kaupunkilaisesta lokki pyydystämässä kaloja Saint-Denisin katu-ojasta. Jean Valjean jatkoi:
"Täältä täytyy päästä pois niin, ettei kukaan näe minua. Ja vain siten se voi käydä päinsä. Mutta selvittäkäähän minulle ensin muutamia seikkoja. Mitenkä siinä menetellään? Minne se arkku viedään?"
"Se tyhjäkö?"
"Niin."
"Vainajainhuoneeseen alas. Sinne se lasketaan kaksille jaloille ja kuolinliina heitetään päälle."
"Kuinka pitkä on arkku?"
"Kuusi jalkaa."
"Mikä se on se vainajainhuone?"
"Se on huone alakerrassa, ja siinä on yksi rautaristikolla varustettu akkuna puutarhaan päin. Se akkuna suljetaan ulkopuolelta luukulla. Sitten on siinä kaksi ovea. Toinen vie luostariin, toinen kirkkoon."
"Mihin kirkkoon?"
"Katukirkkoon, yleiseen kirkkoon."
"Onko Teillä niiden molempien ovien avaimet?"
"Ei. Minulla on vain luostariin vievän oven avain. Portinvartijalla on kirkko-oven avain."
"Milloin portinvartija avaa sen oven?"
"Vain päästäessään ruumiinkantajat noutamaan arkkua. Kun arkku on saatu ulos, suljetaan ovi heti jälleen."
"Kuka naulaa arkun kannen kiinni?"
"Minä."
"Kuka levittää kuolinliinan sen päälle?"
"Minä."
"Oletteko silloin yksin?"
"Ei kukaan muu ihminen, lukuunottamatta tarkastuslääkäriä, saa astua vainajienhuoneeseen. Se on oikein seinään kirjoitettu."
"Voisitteko Te tänä yönä, kaikkien nukkuessa luostarissa, piiloittaa minut siihen huoneeseen?"
"En, mutta minä voin piiloittaa Teidät erääseen pieneen, pimeään koppiin, joka on yhteydessä vainajainhuoneen kanssa ja jonne minä lasken hautauskapineeni. Minulla on sen avain, ja kenelläkään muulla ei ole asiaa sinne."
"Mihin aikaan huomenna tulevat ruumisvaunut noutamaan arkkua?"
"Tuossa kello kolmen tienoissa iltapäivällä. Hautaus toimitetaan Vaugirardin hautuumaalla vähää ennen yön tuloa. Tästä on sinne matkaa jonkun verran."
"Minun täytyy siis jäädä piiloon Teidän kalukoppiinne koko yöksi ja koko aamupäiväksi. Mitenkä on syömisen laita? Minun tulee varmaankin nälkä."
"Minä tuon Teille syömistä."
"Tehän voitte tulla naulaamaan minua arkkuun jo kello kahdelta."
Fauchelevent astahti taapäin ja narskutteli sorminiveleitään.
"Mutta sehän on mahdotonta!"
"Kaikkia vielä! Vasara vain käteen ja pari kolme naulaa lautaan, siinä koko juttu!"
Mikä näytti Faucheleventista kauhistuttavalta, oli, toistamme sen vieläkin, aivan yksinkertainen asia Jean Valjeanin mielestä. Jean Valjean oli pahempiakin kokenut. Jokainen, joka on ollut vankina, osaa taidon pienentyä aina pakotilaisuuden mukaan. Vanki suhtautuu pakoon niinkuin sairas taudinkäänteeseen, joka hänet pelastaa tai surmaa. Onnistunut pako on samaa kuin parantuminen.
Mitäpä ei tekisi parantuakseen? Jean Valjeanin salaperäisiin kykyihin kuului, että hän uskalsi naulauttaa itsensä puulaatikkoon, jossa häntä kuljetettiin kuin mitäkin tavaramyttyä, että hän jaksoi elää pitkät ajat suljetussa arkussa, että hän löysi ilmaa sieltäkin, missä sitä ei ollut, että hän osasi säästellä hengitystään tuntikausia ja että hän kykeni tukehtumaankin kuolematta.
Muuten näyttää ruumisarkku, missä on elävä olento sisällä, samalla kuin se on vankien pakovälineenä, kelpaavan myöskin keisarien apukeinoksi. Jos sopii uskoa munkki Austinus Castillejoa, käytti Kaarle V, joka vallastaluopumisensa jälkeen tahtoi vielä viimeisen kerran nähdä Plombesia, juuri tätä keinoa, saadakseen tuoduksi tämän naisen Saint-Justin luostariin sekä sitten toimitetuksi hänet sieltä pois.
Hiukan toinnuttuaan hämmästyksestään huudahti Fauchelevent:
"Mutta mitenkä voitte hengittää siellä?"
"Kyllä minä sen seikan puolesta toimeen tulen."
"Arkussa! Jo pelkkä ajatuskin siitä ahdistaa henkeäni."
"Tehän voitte kairalla purastaa muutamia pieniä reikiä suun seutuville sekä sitäpaitsi naulatessanne jättää kannen hiukan raolleen."
"Entäpä jos satutte yskähtämään tai aivastamaan?"
"Pakeneva ei yskähdä eikä aivasta."
Jean Valjean lisäsi:
"Isä Fauchelevent, täytyy ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin: joko joutua täältä vainoojain kynsiin tai poistua täältä ruumisvaunuissa."
Kaikkihan ovat huomanneet kissojen pysähtelevän ja kuikistelevan raoitettujen ovenpuoliskoiden vaiheilla, pääsemättä selville, mitä tehdä. Kuka ei olisi sanonut kissalleen: "Mutta menehän nyt siitä sisään!" Niitä on myöskin ihmisiä, jotka avautuvan tilaisuuden huomatessaan mielellään jäävät hoippumaan kahden päätöksen vaiheille, vaikka sallima millä hetkellä tahansa voi äkkiä sulkea aukon ja rusentaa heidät väliin. Liian varovaiset, niin kissoja kuin ovatkin ja koska ovat kissoja, joutuvat usein suurempiin vaaroihin kuin rohkeat. Fauchelevent oli luonnostaan tätä epäröivää lajia. Mutta vähitellen voitti Jean Valjeanin kylmäverisyys hänenkin arkailunsa. Hän murisi:
"Täytyy totisesti myöntää, että se on ainoa keino."
Jean Valjean puuttui jälleen puheeseen:
"Ainoa seikka, joka minua huolestuttaa, on se, mitenkä tulee käymään hautuumaalla."
"Se ei taas huolestuta minua lainkaan", huudahti Fauchelevent. "Jos Te vain luulette varmasti suoriutuvanne arkusta, niin kyllä minä pelastan Teidät haudasta. Juoppo haudankaivaja on ystäviäni. Hänen nimensä on Mestienne. Vanha mies oikein sitä vanhaa lajia. Haudankaivaja pistää kuolleet kuoppaan, ja minä pistän haudankaivajan taskuuni. Katsokaas näin siellä menetellään. Saavutaan paikalle tuossa vähää ennen yön tuloa, kolme neljännestä ennen hautuumaan porttien sulkemista. Ruumisvaunut ajetaan haudalle asti. Minä seuraan mukana. Sehän on velvollisuutenikin. Varustan taskuuni vasaran, taltan ja pihdit. Vaunut pysähtyvät, ruumiinkantajat vetävät köyden arkkunne ympärille ja laskevat Teidät hautaan. Pappi lukee rukouksensa, tekee ristinmerkin, pirskahuttaa vihkivettä pisaraisen ja laputtaa tiehensä. Minä jään kahden kesken ukko Mestiennen kanssa. Me olemme ystävyksiä, kuten jo sanoin. Joko hän on päissään, tai ei hän ole päissään, kolmatta vaihto-ehtoa ei ole. Ellei hän ole päissään, sanon minä hänelle: Mennäänpäs tästä kallistamaan pari ryyppyä, ennenkuin ennättävät sulkea tuon _Makean Kuittenin_ kapakan. Minä vien hänet siis kapakkaan ja minä juotan hänet humalaan. Ukko Mestiennessä ei olekkaan paljon juottamista, sillä hän on aina hyvällä alulla. No niin, kun olen saanut hänet kellistymään pöydän alle, otan minä hänen korttinsa hautuumaalle päästäkseni ja palaan siis sinne ilman häntä. Te olette siis silloin yksin minun kanssani. Jos hän taas on jo juovuksissa, niin sanon minä hänelle: Mene tiehesi, kyllä minä tämän tässä yksinkin teen. Hän menee, ja minä päästän Teidät vankeudesta."
Jean Valjean ojensi hänelle kätensä, ja Fauchelevent heittäytyi sitä suutelemaan talonpojan liikuttavalla hellyydellä.
"Se on siis sovittu, isä Fauchelevent. Kaikki tulee menemään hyvin."
"Kunhan ei vain sattuisi kompastusta", ajatteli Fauchelevent itsekseen. "Jos tässä rupeaisi käymään hullusti!"
5.
Juoppous ei johda kuolemattomuuteen.
Seuraavana päivänä auringon laskiessa paljastivat Mainen puistokadun harvalukuiset kävelijät päänsä eräiden vanhanaikuisten ruumisvaunujen kulkiessa ohi. Vaunuja koristivat pääkallot, sääriluut ja kyynelkarpalot. Niissä näkyi valkealla vaatteella peitetty ruumisarkku, ja siihen vaatteeseen oli neulottu valtava musta risti, joka oli kuin kookas kuollut nainen, kädet levällään. Mustalla kankaalla verhotut vaunut, joissa istui messupaitaan pukeutunut pappi ja punapatalakkinen kuoripoika, seurasivat ruumisvaunuja. Kaksi ruumiinkantajaa, joilla oli harmaa, mustin rintapielin ja hihansuin koristettu virkapuku, käveli molemmin puolin ensimäisiä vaunuja. Viimeisenä asteli muuan työmiehen pukuun puettu ontuva ukko. Saattue kulki Vaugirardin hautuumaata kohti.
Ukon taskusta pilkistelivät vasaran varsi, taltan terä ja pihtien sakarat.
Vaugirardin hautuumaa muodosti poikkeuksen Pariisin hautuumaiden joukossa. Sillä oli omat tapansa, niinkuin sillä oli erikoinen ajoporttinsa ja sivuporttinsa, joita sen kaupunginosan vanhoihin nimityksiin kiintynyt vanhempi väki sanoi hevosportiksi ja jalkaportiksi. Pikku Picpusin bernhardilais-benediktiläisnunnat olivat, kuten mainittu, saaneet oikeuden haudata kuolleensa sinne erikoiseen nurkkaukseen ja illalla, koska tämä maa-alue oli muinoin kuulunut heidän yhdyskunnalleen. Haudankaivajilla, joilla siis oli toimituksia hautuumaalla illalla kesäisin ja yöllä talvisin, oli siinä suhteessa erikoiset sääntönsä. Pariisin hautuumaiden portit suljettiin siihen aikaan auringon laskiessa, ja koska tämä määräys kuului kunnalliseen järjestykseen, oli Vaugirardin hautuumaa sen alainen samoin kuin muutkin. Hevosportti ja jalkaportti olivat kumpikin rautakangista rakennetut ja aivan vierekkäin, ja niiden sivuun oli arkkitehti Perronnetin piirustusten mukaa kohotettu pieni, soma talonen, jossa hautuumaan portinvartija asui. Nämä rautaportit kääntyivät siis ehdottomasti saranoillaan sillä hetkellä, jolloin aurinko katosi Sotavanhusten kirkon kupukaton taakse. Jos joku haudankaivaja vielä silloin viivytteli hautuumaalla, oli hänellä vain yksi keino ulos pääsemisekseen: hautaustoimiston hallituksen antama kortti. Jonkunlainen kirjelaatikon tapainen oli laitettu portinvartijan akkunan luukkuun. Haudankaivaja heitti korttinsa tähän laatikkoon, portinvartija kuuli sen putoavan, veti nuorasta ja jalkaportti avautui. Ellei haudankaivajalla ollut korttia, mainitsi hän nimensä, portinvartija nousi ehkä jo makuultaan, katsoi oliko haudankaivaja oikea henkilö ja avasi portin avaimella. Näin pääsi haudankaivaja ulos, mutta sai maksaa viisitoista frangia sakkoa.
Tämä hautuumaa häiritsi omavaltaisine erikoismääräyksineen hallituksen harrastamaa yhdenmukaisuutta. Vähän jälkeen v. 1830 se hävitettiinkin. Sen sijalle tuli sitten Mont-Parnassen hautuumaa, saaden entiseltä Vaugirardin hautuumaalta perinnöksi erään vanhan kuuluisan kapakan, jonka seinään kiinnitettyyn lautaan oli maalattu kuittenihedelmä sekä ilmoitus: _Makean Kuittenin Kapakka_ ja joka, keskelle hautuumaan muuria osuen, näytti osan päädystään vierailleen ja toisen hautakiville.
Vaugirardin hautuumaata olisi saattanut sanoa kuihtuneeksi hautuumaaksi. Se rappeutui rappeutumistaan. Mädännys voitti siellä yhä enemmän jalansijaa, ja kukkaset hävisivät sen haudoilta ja nurmikoilta. Porvarit eivät enää mielellään kaivattaneet viimeistä leposijaansa Vaugirardin multaan. Se haisi köyhältä. Père-Lachaise, se oli toista! Jaksaa ostaa itselleen hauta Père-Lachaisesta oli samaa kuin kyetä hankkimaan asuntoonsa mustapuiset huonekalut. Ylhäinen hienostelu näyttäytyy siinä kaikessa loistossaan.
Vaugirardin hautuumaa oli kunnianarvoisa, muinaisten ranskalaisten puutarhojen tapaan istutuksilla koristettu aitaus. Suoria käytäviä, puksipuita, elämänpuita, rautatammia, vanhoja hautoja vanhojen punakatajain suojassa, korkeata ruohoa. Ilta oli siellä kaamea. Sen viivat olivat synkkiä ja surullisia.