Part 25

Aurinko ei ollut vielä laskenut, kun nuo valkoisin liinoin ja mustin ristein koristetut ruumisvaunut kääntyivät Vaugirardin hautuumaan lehtokujalle. Niitä seuraava ontuva mies ei ollut kukaan muu kuin Fauchelevent.

Äiti Ristiinnaulitsemisen laskeminen alttarin alle, Cosetten vieminen pois luostarista, Jean Valjeanin piiloittaminen vainajainhuoneeseen, kaikki tämä oli tapahtunut ilman vähintäkään kompastusta.

Muuten olkoon tässä sivumennen sanottu, että äiti Ristiinnaulitsemisen hautaaminen luostarin maanalaiseen kammioon oli meidän mielestämme hyvin anteeksi-annettava rikos, rikos, joka suuresti vivahtaa velvollisuuteen. Nunnat olivat tehneet sen ei ainoastaan ulkonaisesti lujina ja päättäväisinä, vaan myöskin omantuntonsa puolesta rauhallisina. Luostarissa merkitsee tuo n.k. "hallitus" sekaantumista luostarin omaan päätösvaltaan, sekaantumista, jonka oikeutuksesta voi aina olla eri mieliä. Ensin luostarin oma laki. Sitten saadaan nähdä, miten maallisen lain suhteen olisi meneteltävä. Ihmiset, kyhäilkää lakejanne mielenne mukaan, mutta pitäkää ne myös itse. Caesarille joutuva maksu-erä on vain jäännös Jumalan maksu-erästä. Maallinen mahti ei merkitse mitään taivaallisen mahdin rinnalla.

Fauchelevent lynkytti siis ruumisvaunujen jälessä hyvin tyytyväisenä. Hänen kaksoisjuonensa, yksi, joka koski nunnia, toinen, joka koski herra Madeleinea, yksi luostarin hyväksi, toinen luostaria vastaan, olivat onnistuneet mainiosti. Jean Valjeanin säikkymätön tyyneys oli niitä mahtavia ominaisuuksia, jotka etupäässä vaikuttavat muihin. Fauchelevent ei enää epäillyt lopullistakaan menestystä. Mitä vielä oli tekemättä, oli enää vain pikkuseikka. Näinä kahtena vuotena oli hän jo kymmenet kerrat juottanut tukkihumalaan haudankaivajan, tuon kunnon ukko Mestiennen, pöhönaamaisen äijänkähnyksen. Hän piti ukko Mestienneä leikkikalunaan. Hän teki hänelle mitä ikinä tahtoi ja mitä ikinä hän osasi keksiä. Ukko Mestiennen pää soveltui Faucheleventin lakin mukaiseksi. Fauchelevent oli asiastaan täysin varma.

Saattueen kääntyessä hautuumaan lehtokujalle katsahti Fauchelevent onnellisena ruumisvaunuja, hieroskeli tyytyväisenä karkeita kouriaan ja mutisi hiljaa: "Tämäpä nyt vasta oli temppu!" Äkkiä ruumisvaunut pysähtyivät. Oltiin hautuumaan portilla. Piti näyttää hautauslupa. Hautaustoimiston mies ryhtyi puheisiin portinvartijan kanssa. Tämän keskustelun aikana, mihin menee aina noin minuutti, pari, asettautui muuan tuntematon mies ruumisvaunujen perään Faucheleventin viereen. Hän näytti työmieheltä, jolla oli hyvin leveätaskuiset liivit ja kuokka kainalossa.

Fauchelevent vilkaisi tähän tuntemattomaan. "Kuka Te olette?" kysyi hän.

Mies vastasi:

"Haudankaivaja."

Jos Teidän olisi mahdollista elää kanuunankuulan mäiskähdettyä keskelle rintaanne, näyttäisi Teidän naamanne samanlaiselta kuin Faucheleventin tällä hetkellä.

"Haudankaivaja!"

"Niin."

"Te!"

"Minä."

"Mutta ukko Mestiennehän on haudankaivaja!"

"Oli."

"Kuinka? Oli?"

"Hän on kuollut."

Fauchelevent oli valmistautunut kaikkeen, mutta ei siihen, että haudankaivajakin saattaisi kuolla. Mutta niin oli nyt kuitenkin käynyt. Haudankaivajatkin kuolevat. Toisten hautoja kaivaessa syvennetään vähitellen omaakin kuoppaa.

Fauchelevent oli kuin pilvistä pudonnut. Hän tuskin kykeni änkyttämään:

"Mutta sehän ei ole mahdollista!"

"On se."

"Mutta", toisti hän jälleen heikosti, "haudankaivajahan on ukko Mestienne."

"Napoleonin jälkeen tuli Ludvig XVIII. Mestiennen jälkeen tuli Gribier. Talonpoika, minun nimeni on Gribier."

Aivan kalpeana kauhusta tarkasti Fauchelevent tätä Gribieriä.

Hän oli pitkä, laiha, lyijynharmaa, tavattoman surkean näköinen mies. Hän oli kuin hunningolle joutunut, haudankaivajaksi päätynyt lääkäri.

Fauchelevent purskahti nauruun.

"Ah! Miten sitä sattuukin hullunkurisia asioita! Ukko Mestienne on kuollut. Pikku ukko Mestienne on kuollut, eläköön siis pikku ukko Lenoir! Tiedättehän kai, mitä se pikku ukko Lenoir merkitsee? Se merkitsee punaviiniä, joka maksaa kuusi souta pullo. Se on oikeata Suresnen viiniä! Ah! Vai jo se nyt kuoli, se ukko Mestienne! Sääli tosiaan. Se oli hauska ukko. Mutta hauskahan Te olette mieheksenne Tekin. Eikö niin, toveri? Kohta tästä lähdemme ottamaan pari naukkua, vai miten?"

Mies vastasi:

"Minä olen opiskellut. Minä olen käynyt neljä luokkaa lukiota. Minä en juo koskaan väkijuomia."

Ruumisvaunut olivat lähteneet jälleen liikkeelle ja vierivät nyt pitkin hautuumaan pääkujannetta.

Fauchelevent asteli hitaammin. Hän ontui vielä enemmän tuskansa kuin raajarikkoisuutensa takia. Haudankaivaja käveli hänen edellään. Fauchelevent tutki katseillaan vielä kerran tuon odottamattoman Gribierin läpikotasin.

Hän oli niitä miehiä, jotka näyttävät vanhoilta, vaikka ovat vielä nuoria, ja jotka ovat tavattoman väkeviä, vaikka voisi heidän luunsa lukea.

"Toveri!" huusi Fauchelevent.

Mies käännähti.

"Minä olen luostarin haudankaivaja."

"Virkaveljeni siis," vastasi mies.

Niin oppimaton kuin Fauchelevent olikin, ymmärsi hän kohta tarkan vaistonsa ohjaamana, että hän oli joutunut tekemisiin vaarallisen, tuiki ovelan miehen kanssa.

Hän murisi:

"Vai oikein se nyt on kuollut se ukko Mestienne."

Mies vastasi:

"Täydellisesti. Hyvä Jumala tarkasteli tilikirjaansa. Oli tullut ukko Mestiennen vuoro. Ukko Mestienne on kuollut."

Fauchelevent toisti koneellisesti:

"Hyvä Jumala..."

"Hyvä Jumala", vahvisti mies mahtipontisesti. "Filosofien Ijankaikkinen Isä, jakobinien Korkein Olento."

"Eiköhän tehtäisi lähempää tuttavuutta?" änkytteli Fauchelevent.

"Se on jo tehty. Te olette talonpoika, minä olen pariisilainen."

"Ei sitä oikein pääse toisiaan tuntemaan, ennenkuin on kallistanut pari naukkua yhdessä. Joka tyhjentää lasinsa, tyhjentää sydämensä. Käydään nyt pois juomaan vain. Tässä ei sovi kielteleminen."

"Ensin työ."

Fauchelevent ajatteli: Minä olen hukassa. Oli enää vain pari, kolme pyöränmittaa sille pienelle käytävälle, joka vei nunnien nurkkaukseen. Haudankaivaja jatkoi:

"Talonpoika, minulla on seitsemän pikku tenavaa, joille täytyy hankkia leipää. Koska heidän täytyy saada syömistä, ei minun sovi juoda."

Ja hän lisäsi yhtä tyytyväisenä kuin mikä vakava mies tahansa, jonka on onnistunut sorvata korulause:

"Heidän nälkänsä on minun janoni vihollinen."

Ruumisvaunut sivuuttivat muutamia sypressejä, jättivät ison käytävän, poikkesivat pienemmälle, painuivat yhä edemmäksi ja joutuivat niin tiheän pensaston varjoon. Tämä ilmaisi haudan olevan aivan lähellä. Fauchelevent hiljensi taas kulkuaan, mutta ei voinut hiljentää ruumisvaunujen rientoa. Onneksi vaipuivat pyörät syvälle talvisateiden liottamaan maahan, mikä vähän hidastutti kulkua.

Hän läheni jälleen haudankaivajaa.

"Sieltä saa niin erinomaisen hyvää Argenteuilin viiniä", kuiskutti Fauchelevent.

"Maalainen", jatkoi mies, "minun ei oikeastaan pitäisi olla haudankaivajana. Isäni oli ovenvartijana Prytaneiumissa. Hän määräsi minut kirjallisuuden alalle. Mutta häntä kohtasi kova onni. Hän menetti omaisuutensa pörssissä. Minun täytyi luopua kirjojen tekijän ammatista. Mutta siitä huolimatta olen nytkin julkinen kirjailija."

"Mutta Tehän ette siis olekaan haudankaivaja?" innostui Fauchelevent, joka yritti tarttua edes tähän heikkoon oksaan.

"Toinen ei estä toista. Minä kynnän kahdella vasikalla."

Fauchelevent ei ymmärtänyt tätä viimeistä lausepartta.

"Lähdetään pois ryypylle", jankutti hän vain.

Tässä on muuan huomautus välttämätön. Fauchelevent pyyteli kyllä juomaan, mutta niin suuri kuin hänen tuskansa olikin, ei hän puhunut sanaakaan eräästä seikasta: kumpi maksaa? Tavallisesti tarjosi Fauchelevent ja ukko Mestienne maksoi. Ryyppytarjous johtui ilmeisesti uuden haudankaivajan luomasta uudesta asiaintilasta, ja tämä tarjous oli tehtävä, mutta puutarhurivanhus jätti, eikä tarkoituksetta, täydelliseen hämäryyteen tuon n.k. Rabelaisin neljännestunnin. Niin kuohuissaan ja levoton kuin olikin, ei Fauchelevent ajatellutkaan ruveta mihinkään maksuihin. Haudankaivaja jatkoi ylenkatseellisesti hymyillen: "Syödä täytyy. Minä otin ukko Mestiennen viran haltuuni. Kun ihminen on käynyt melkein koulunsa läpi, kehittyy hänestä filosofi. Käden työhön minä lisäsin käsivarren työn. Minulla on kirjurikoju Sèvresinkadun torilla. Tiedättehän? Sateenvarjotorilla. Kaikki Punaisen Ristin keittiöpalvelijattaret kääntyvät minun puoleeni. Minä sepitän heille kaikki lemmensanomat, joita he lähettelevät sotapojilleen. Aamupäivällä kyhäilen minä siis rakkauskirjeitä; illalla kaivan hautoja. Sellaista on elämä, maalainen."

Ruumisvaunut kulkivat yhä eteenpäin. Fauchelevent kurkisteli ylenmäärin levottomana joka taholle. Suuria hikikarpaloita tippui hänen otsaltaan.

"Kuitenkaan", jatkoi haudankaivaja, "ei ole oikein mukava palvella kahta valtijatarta. Minun täytyy valita joko kynä tai kuokka. Kuokka tekee käteni raskaaksi."

Ruumisvaunut pysähtyivät.

Kuoripoika hyppäsi ensiksi musliinverhotuista ajoneuvoista, ja sitten pappi.

Ruumisvaunujen toinen pyörä nousi vähän matkaa multakasalle, jonka takaa näkyi avonainen hauta.

"Tämäpä nyt vasta temppu oli!" toisteli Fauchelevent älyttömänä.

6.

Neljän laudan välissä.

Kuka oli arkussa? Lukijat tietävät sen: Jean Valjean.

Jean Valjean oli jollakin tavalla järjestänyt niin, että hän saattoi elää siellä ja hengittääkin suuremmitta vaikeuksitta.

On kummallista, missä määrin omantunnonrauha rauhoittaa muissakin suhteissa. Koko Jean Valjeanin suunnitelma kävi mainiosti, kävi jo eilisestä asti. Hän luotti ukko Mestienneen, kuten Faucheleventkin. Hän ei epäillyt suotuisaa loppua. Ei milloinkaan ole asema ollut vaarallisempi, ei milloinkaan tyyneys suurempi.

Ruumisarkun neljästä laudasta huokuu jonkunlainen kaamea rauha. Oli kuin olisi vainajain jäykkä tyyneys vaikuttanut Jean Valjeaninkin levollisuuteen.

Arkustaan oli hän voinut seurata ja seurasi yhä kaikkia tämän kuoleman kanssa suorittamansa näytelmän vaiheita.

Vähän sen jälkeen kun Fauchelevent oli naulannut arkun kannen kiinni, tunsi Jean Valjean, miten hänet nostettiin vaunuihin ja miten sitten lähdettiin ajamaan. Vähentyneistä tärähdyksistä huomasi Jean Valjean siirrytyn kivitykseltä kovalle maalle, s.o. kaduilta puisto-kujille. Kumeasta jyrinästä arvasi hän ajettavan pitkin Austerlitzin siltaa. Ensimäiseltä pysäykseltä ymmärsi hän saavutun hautuumaan portille. Toiselta sanoi hän itsekseen: "Nyt tuli hauta."

Äkkiä tunsi hän käsien nostavan arkkua. Sitten kuuli hän rahinaa laudoissa. Hän oivalsi, että oli vyötetty köysi arkun ympärille ja että sitä nyt käytiin laskemaan hautaan.

Sitten häntä huimasi.

Luultavastikin olivat ruumiinkantaja ja haudankaivaja päästäneet arkun heilumaan ja pitäneet sen pääpuolta alaspäin. Mutta Jean Valjean tuli jälleen täysin tuntoihinsa, kun huomasi makaavansa liikkumattomana vaakasuorassa asennossa. Hän oli haudan pohjassa.

Hänestä tuntui hiukan kylmältä.

Ääni, jäätävä, juhlallinen ääni alkoi samassa pauhata hänen yläpuolellaan. Hän kuuli seuraavat latinankieliset sanat, jotka lausuttiin niin hitaasti, että hän sai niistä selon, vaikkei hän niitä ymmärtänytkään.

"_Qui dormiunt in terrae pulvere, evigilabunt; alii in vitam aeternam, et alii in opprobrium, ut videant semper_."

Lapsenääni vastasi:

"_De profundis_."

Juhlallinen ääni jatkoi:

"_Requiem aeternam dona ei, Domine_."

Lapsenääni vastasi:

"_Et lux perpetua luceat ei_."

Jean Valjean kuuli arkun kannelle putoavan ikäänkuin muutamia sadepisaroita. Vihkivettä varmaankin pirskoitettiin hautaan.

Hän ajatteli: Kohta tämä loppuu. Vielä vähän kärsivällisyyttä. Pappi menee pian tiehensä. Fauchelevent vie Mestiennen juomaan. Minä jään yksikseni. Sitten palaa Fauchelevent, ja minä pääsen täältä. Siihen menee korkeintaan tunti.

Juhlallinen ääni jatkoi:

"_Requiescat in pace_."

Ja lapsenääni vastasi:

"_Aamen_."

Korviaan heristäen kuuli Jean Valjean ikäänkuin eteneviä askeleita.

"Nyt ne menevät", ajatteli hän. "Minä olen yksin."

Äkkiä kuuli hän päänsä päältä kumauksen, joka oli hänestä kuin ukkosen jyrähdys.

Lapiollinen multaa putosi arkun kannelle.

Toinen lapiollinen.

Yksi hengitysaukoista tukkeutui.

Kolmas lapiollinen.

Neljäs.

Lujinkaan ihminen ei voi kestää kaikkea.

Jean Valjean menetti tajuntansa.

7.

Tässä luvussa selviää sananparren: "älä hukkaa korttiasi!" alkuperä.

Mitä oli siis tapahtunut Jean Valjeanin haudan reunalla?

Kun ruumisvaunut olivat lähteneet, kun pappi ja kuoripoika olivat nousseet takaisin ajoneuvoihinsa ja poistuneet, näki Fauchelevent, joka ei päästänyt haudankaivajaa silmistään, hänen kumartuvan ja tarttuvan multakasaan iskettyyn lapioonsa.

Silloin teki Fauchelevent viimeisen yrityksen.

Hän asettui haudan ja miehen väliin, laski kätensä ristiin rinnalleen ja tokaisi:

"Minä maksan!"

Haudankaivaja tirkisteli häntä kummissaan ja vastasi:

"Mitä tarkoitat, talonpoika?"

Fauchelevet toisti:

"Minä maksan!"

"Minkä?"

"Viinin."

"Minkä viinin?"

"Argenteuilin viinin."

"Minkä Argenteuilin viinin?"

"_Makean Kuittenin_."

"Mene hiiteen!" paiskasi haudankaivaja.

Ja hän heitti lapiollisen multaa arkulle.

Arkusta lähti kumea ääni. Fauchelevent tunsi horjahtelevansa ja olevansa putoamaisillaan itsekin hautaan. Hän huusi äänellä, johon alkoi sekaantua kuolontuskain korajava sävy:

"Toveri, ennenkuin ehtivät sulkea sen _Makean Kuittenin_!"

Haudankaivaja pisti jälleen multaa lapioonsa. Fauchelevent jatkoi:

"Minä maksan!"

Ja hän tarttui haudankaivajan käsivarteen.

"Kuulkaakan minua, toveri. Minä olen luostarin haudankaivaja ja minä tulen Teitä auttamaan. Sen työnhän voi suorittaa yölläkin. Mennään siis ensin ryyppäämään pari lasia."

Ja siinä puhuessaan, siinä pannen viimeisen toivonsa tähän itsepintaiseen pyytelyyn, kyseli hän kauhistuen itseltään:

"Ja vaikka sen saisin juomaankin, niin tulisikohan se humalaan?"

"Maalainen", sanoi haudankaivaja, "kun Te sitä nyt niin välttämättä tahdotte, niin minä suostun. Me menemme siis juomaan. Mutta vasta sitten, kun työ on tehty. Ei koskaan ennen."

Ja hän valmisteli lapiotaan heittoon. Fauchelevent pidättelemään.

"Se on kuuden soun Argenteuilin viiniä!"

"Ahaa", irvisteli haudankaivaja, "tehän olettekin kellonsoittaja. Aina Te vain hoette piu, pau, pau, piu, pau, aina vain samaa. Menkää siitä hiiteen!"

Ja hän heitti toisen lapiollisensa.

Fauchelevent oli nyt siinä kohdassa, jolloin ihminen ei enää tiedä, mitä hänen tulisi sanoa.

"Mutta tulkaahan toki juomaan", huusi hän, "kun kerran minä maksan!"

"Jahka on saatu tämä lapsonen peitetyksi vuoteeseensa", vastasi järkähtämätön haudankaivaja.

Hän heitti kolmannen lapiollisensa.

Sitten iski hän jälleen lapion multaan ja lisäsi:

"Nähkääs, siitä tulee pakkanen yöksi, ja tuo naikkonen tuolla alhaalla rupeaisi pitämään aika äläkkää, jos jättäisimme hänet tähän ilman peitettä."

Sillä hetkellä kumartui haudankaivaja täyttämään lapiotansa, ja hänen liivinsä tasku pullistui auki.

Faucheleventin pelästynyt, harhaileva katse osui koneenomaisesti tähän taskuun ja pysähtyi sinne.

Aurinko ei ollut vielä kokonaan vajonnut näköpiirin taa. Oli vielä tarpeeksi valoisa, jotta saattoi eroittaa jotakin valkeaa tämän ammottavan taskun pohjalla.

Salamana välähti Faucheleventin silmässä kaikki se oveluus ja neuvokkaisuus, joka saattaa asua pikardilaisen talonpojan katseessa. Hän oli keksinyt keinon.

Lapiokuormaansa puuhailevan haudankaivajan huomaamatta pisti hän takaapäin kätensä tämän taskuun ja sieppasi sen valkean esineen, joka häämötti pohjalta.

Haudankaivaja lähetti kuoppaan neljännen lapiollisensa.

Hänen kääntyessään ottamaan viidettä katsahti Fauchelevent häneen suuremmoisen tyynenä ja rauhallisena ja virkkoi:

"Johtuupa mieleeni, tulokas, onko Teillä korttia?"

Haudankaivaja herkesi puuhastaan.

"Mitä korttia?"

"Aurinko laskee tuossa paikassa."

"Laskekoon vain ja vetäköön yömyssyn korvilleen."

"Hautuumaan portti suljetaan aivan kohta."

"Entä sitten?"

"Onko Teillä korttia?"

"Ahaa, sitäkö tarkoitatte!" oivalsi haudankaivaja.

Ja hän penkoi taskuaan.

Kun hän oli saanut yhden taskun tarkastetuksi, tuli toisen vuoro. Hän tutki sitten pikkutaskut, tunnusteli tarkoin ensimäisen ja käänsi nurin toisen.

"Ei totta tosiaan, korttia ei löydy. Olisinkohan minä unohtanut sen kotiin?"

"Viisitoista frangia sakkoa", ilmoitti Fauchelevent.

Haudankaivaja painui viheriäksi. Viheriä on lyijynharmaiden ihmisten kalpeus.

"Voi sun tuhannen penteleen pentele!" noitui hän. "Viisitoista frangia sakkoa!"

"Kolme sadan soun kappaletta," pudotteli Fauchelevent yhä.

Lapio kirposi haudankaivajan kädestä.

Oli tullut Faucheleventin vuoro.

"No, no, tulokas," rauhoitteli hän, "eihän tässä nyt vielä hätää. Ei tässä nyt itsemurhaan tarvitse ryhtyä eikä tätä hautaa hyväkseen käyttää. Viisitoista frangia on viisitoista frangia, eikä Teidän muuten ole lainkaan pakko niitä maksaa. Minä olen ammatissa kokenut ja Te olette tulokas. Minä tunnen kyllä kaikki mutkat ja metkut ja koukut ja kommervenkit. Minä annan Teille ystävän neuvon. Yksi seikka on nyt kuitenkin selvä, se nimittäin, että aurinko laskee aivan heti. Se koskettaa jo kirkon kupukattoa, ja viiden minuutin päästä suljetaan hautuumaan portit."

"Se on totta", huokasi haudankaivaja.

"Viidessä minuutissa ette ennätä täyttää hautaa, se kun on syvä kuin itse hitto, ettekä joutua ulos ennen porttien sulkemista."

"Oikein."

"Viisitoista frangia sakkoa."

"Viisitoista frangia."

"Mutta onhan Teillä aikaa. -- Missä asutte?"

"Pari askelta tulliportista. Neljännestunnin päässä täältä. Vaugirardinkatu 87."

"Te ennätätte vielä ajoissa, kun otatte koivet selkäänne."

"Ei epäilemistäkään."

"Kun olette siten päässeet ulos portista, juoksette Te aika kyytiä kotianne, otatte korttinne, palaatte, ja portinvartija avaa Teille. Koska Teillä on kortti, ei Teidän tarvitse maksaa mitään. Ja Te hautaatte naikkosenne. Minä vahdin sitä täällä sillä aikaa, jottei se pääse karkaamaan."

"Te olette pelastanut henkeni, talonpoika."

"Laputtakaa matkaan!" toimitti Fauchelevent.

Kiitollisuutta uhkuen pudisti haudankaivaja hänen kättänsä ja lähti juosten rientämään kotiinsa.

Haudankaivajan kadottua pensaikkoon kuunteli Fauchelevent ensin askelten häipymistä, kumartui sitten hautaan ja huusi hiljaa:

"Ukko Madeleine!"

Ei vastausta.

Fauchelevent vavahti. Hän vyöryi, yhtenä keränä hautaan, heittäytyi arkun pääpuolelle ja huusi:

"Oletteko siellä?"

Äänettömyys.

Kykenemättä enää vapisemiseltaan tuskin hengittämäänkään, sieppasi Fauchelevent talttansa ja vasaransa ja avasi kannen. Jean Valjeanin kasvot kuumottivat hämärästä kalpeina, silmät suljettuina.

Faucheleventin tukka kohosi pystyyn, hän nousi seisoalleen ja horjahti sitten haudan seinää vasten, joka hetki lysähtämäisillään arkulle. Hän tuijotti Jean Valjeaniin.

Jean Valjean makasi siinä liikkumattomana, valjuna.

Faucheleventin huulilta pääsi hiljaa kuin henkäys:

"Hän on kuollut!"

Ja kohottautuen suoremmaksi löi hän niin rajusti käsivartensa ristiin, että nyrkit iskivät olkapäihin ja huusi:

"Näinkö minä hänet siis pelastinkin!"

Ja miesparka alkoi nyyhkyttää. Hän puheli itsekseen, sillä erehdystä on luulla, ettei yksinpuhelu olisi aivan luonnollinen tapahtuma. Ankara liikutus puhkeaa usein äänekkäiksi sanoiksi, vaikkei niitä olisi kukaan kuulemassakaan.

"Tämä on kaikki ukko Mestiennen syytä. Miksi sen nyt pitikin parahiksi kuoleman, mokomankin pässinpään? Mikä pakko hänen olikin heittää henkeänsä juuri silloin kun ei sitä kukaan osannut odottaakaan. Hän se nyt tuotti herra Madeleinelle surman. Ukko Madeleine! Hän on arkussa. Hän ei tarvitse enää mitään. Kaikki on lopussa. -- Onko kaikessa tässä nyt yhtään järkeä! Ah! Jumalani! Hän on kuollut! Ja mitä teen minä sille pienokaiselle? Ja mitähän sanoo hedelmäin kaupustelijatarkin? Onko nyt hyvän Jumalan nimessä mahdollista, että moinen mies kuolee moisella tavalla? Kun ajattelen, että hän silloin ryömi minun vankkurieni alle! Ukko Madeleine! Ukko Madeleine! Johan minä sitä sanoin, tukehtunut se on. Ei vain tahtonut uskoa minua. Tämäpä oli totisesti kaunis juttu, tämä! Kuollut se on, kuollut tämä oiva mies, oivallisin mies kaikkein hyvän Jumalan hyvien ihmisten joukosta! Entäs hänen lapsukaisensa! Minä en lähde lainkaan sinne luostariin enää. Minä jään tänne. Tätäkö sitä tavoitettiin! Maksoikin kahden äijänkähnyksen ruveta hullujen temppuihin! Mutta mitenkähän hän oikeastaan pääsisi luostariin? Siitä se lähti alkuunsa. Ei niitä semmoisia saisi tehdä. Ukko Madeleine! Ukko Madeleine! Ukko Madeleine! Madeleine! Herra Madeleine! Herra pormestari! Ei se kuule minua. Tulkaa nyt jo pois sieltä!"

Ja hän raastoi tukkaansa.

Kaukaa puiden takaa kuului kimeä kirskahdus. Hautuumaan portteja suljettiin.

Fauchelevent kumartui Jean Valjeanin puoleen, hätkähti yht'äkkiä ja peräytyi niin pitkälle kuin haudassa saattaa peräytyä.

Jean Valjean oli avannut silmänsä, ja tuijotti nyt häneen.

Kuoleman näkeminen on kauheata, mutta kuolleistaheräämisen näkeminen on melkein yhtä kauheata. Fauchelevent kivettyi, jäykistyi, kalpeni. Hän ei enää tiennyt missä oli, sillä kaikki nämä ankarat mielenliikutukset olivat syösseet hänet tasapainostaan. Hän ei tiennyt, oliko hän tekemisissä kuolleen vai elävän kanssa, ja hän tuijotti Jean Valjeaniin, joka vuorostaan tuijotti häneen.

"Nukahdin", virkkoi vihdoin Jean Valjean.

Ja hän nousi istualleen.

Fauchelevent painui polvilleen.

"Laupias pyhä Neitsyt! Miten Te minut pelästytitte!"

Sitten nousi hän seisaalleen ja huudahti:

"Kiitos, ukko Madeleine!"

Jean Valjean oli vain pyörtynyt. Raikas ilma oli herättänyt hänet horroksista.

Riemu on kauhun pakovesi, ja Faucheleventilla oli yhtä suuri vaiva tointuakseen kuin Jean Valjeanillakin.

"Te ette siis olekaan kuollut! Ah! Miten olettekin järkevä! Minä kutsuin Teitä niin kauvan, että vihdoinkin palasitte. Kun näin Teidän suljetut silmänne, sanoin: Kas niin, nyt se tukehtui. Minusta olisi tullut hullu, oikein pakkopaitainen hullu. Minut olisi viety Bicêtreen. Mitä Te olisitte luullut minun osanneen tehdä, jos Te olisitte kuollut? Entä pikku tyttönne sitten! Hedelmäinkaupustelija ei olisi ymmärtänyt koko jutusta hituistakaan! Hänelle tuodaan kaikessa hopussa lapsi, ja sitten iso-isä kuolla kupsahtaakin kesken kaiken! Mikä juttu! Hyvät paratiisin pyhimykset, mikä juttu! Mutta nyt Te olette hengissä, se on pää-asia."

"Minun on kylmä", sanoi Jean Valjean.

Nämä sanat palauttivat Faucheleventin täydellisesti todellisuuteen, joka olikin uhkaava. Tointuneinakin oli näiden molempien miesten mieli heidän sitä tietämättään vielä aivan sekaisin, ja heitä painoi paikan kaameus.

"Poistukaamme pian täältä!" huudahti Fauchelevent.

Hän penkoi taskuansa ja veti sieltä pullon, jonka oli varustanut mukaansa.

"Mutta ensin pieni ryyppy!" sanoi hän.

Ryyppy täydensi sen, minkä raikas ilma oli aloittanut.

Jean Valjean joi tilkan paloviinaa ja tuli täydelleen tuntoihinsa.

Hän nousi arkusta ja auttoi Faucheleventia sen kannen naulaamisessa.

Kolmen minuutin kuluttua pääsivät he haudasta.

Muuten oli Fauchelevent jo kyllin rauhallinen. Hän ei pitänyt erikoisempaa kiirettä. Hautuumaan portit oli kiinni. Haudankaivaja Gribierin saapumista paikalle ei tarvinnut peljätä. Tämä "tulokas" oli kotonaan hakemassa korttiansa, jota hänen oli sieltä sangen vaikea löytää, koska se oli Faucheleventin taskussa. Ilman korttia ei hän voinut päästä hautuumaalle.

Fauchelevent tarttui lapioon ja Jean Valjean kuokkaan, ja yhdessä hautasivat he sitten tyhjän arkun.

Kun hauta oli luotu umpeen, sanoi Fauchelevent Jean Valjeanille:

"Lähtekäämme pois. Minä pidän lapion. Kantakaa Te kuokkaa."

Yö teki tuloaan.

Jean Valjeanin oli ensi alussa vaikeata liikkua ja kävellä. Arkussa oli hän kangistunut ja muuttunut hiukan ruumismaiseksi. Kuoleman jäykkyys oli alkanut viedä häntä saaliikseen niiden neljän laudan välissä. Hänen täytyi niin sanoaksemme pudistaa nyt haudan kahleet päältään.

"Taisitte jähmettyä", sanoi Fauchelevent. "Vahinko, että minäkin onnun, muuten me tästä menisimmekin oikein aika vauhtia."

"Ei haittaa mitään", vastasi Jean Valjean. "Neljä askelta jo jalkani norjentaa."