Part 23
"Ei sovi mitenkään, että Teidät keksitään täältä noin vain ilman muuta. Mistä Te olette tänne tullut? Minun tietääkseni olette Te pudonnut taivaasta, koska minä tunnen Teidät. Mutta nunnien takia on Teidän tuleminen tänne samasta ovesta, mistä muutkin."
Yht'äkkiä kuului toisen kellon useampia läppäyksiä.
"Ahaa!" sanoi Fauchelevent, "nyt soitetaan äänestäjä-äitejä. He menevät neuvottelukokoukseen. Sellainen kokous pidetään aina, kun joku on kuollut. Tämä nunna kuoli päivän sarastaessa. Tavallisesti täällä kuollaankin päivän sarastaessa. Mutta ettekö voisi poistua täältä samaa tietä, jota tulittekin? Katsokaas, minä en tahdo tehdä Teille minkäänlaisia kysymyksiä, mutta mitä tietä Te tänne tulitte?"
Jean Valjean kalpeni. Jo pelkkä ajatus, että hänen täytyisi uudelleen laskeutua tuolle kauhistuttavalle kadulle, pani hänet värisemään. Kerran päästyäsi onnellisesti ulos tiikerimetsästä, ajatelkaa ystävän neuvoa, joka kehoittaa teitä yrittämään sinne uudelleen! Jean Valjean näki suunnattoman poliisilauman nuuskivan vielä koko kaupunginosaa, hän näki vakoojia ja vartiomiehiä asetetun kaikkialle, hän näki hirveiden kourien ojentuvan tarttumaan hänen kaulukseensa ja hänestä tuntui, kuin olisi Javert seisonut ensimäisessä kadunkulmauksessa.
"Mahdotonta!" sanoi hän. "Isä Fauchelevent, otaksukaa minun pudonneen tuolta ylhäältä."
"Mutta senhän uskonkin, senhän uskonkin", innostui Fauchelevent. "Ei Teidän tarvitse sitä minulle enää vakuuttaa. Hyvä Jumala kai otti Teidät käteensä, tarkastellakseen Teitä lähempää, ja laski sitten putoamaan. Hän aikoi kai lähettää Teidät munkkiluostariin, mutta erehtyikin. Kuulkaas, taas soitetaan. Tämä soitto käskee portinvartijan menemään ilmoittamaan kunnallishallitukselle, jotta tämä toimittaisi tarkastuslääkärin toteamaan, että täällä tosiaankin on vainaja talossa. Ne ovat niitä kuoleman virkajuoksuja ne. Nunnat eivät erittäin pidä näistä käynneistä. Mihin ne sellaiset lääkärit uskovatkaan? Ei mihinkään. Se vain huntua kohottaa. Ja kohottaapa se joskus muutakin. Mutta miten ne sitä lääkäriä nyt niin kiiruusti toimittivat! Mikähän siellä nyt on oikein hätänä? Ja tuo Teidän pienokaisenne se nukkuu yhä. Mikä sen nimi on?"
"Cosette."
"Lie Teidän tyttönne? Tai ehkä paremminkin olette sen iso-isä?"
"Niin olen."
"Se kyllä pääsisi täältä helposti pois. Minulla on täällä oma porttini, täällä pihanpuolella. Minä koputan. Portinvartija avaa. Minulla on kori selässäni, ja pienokainen on korissa. Minä menen ulos. Ukko Fauchelevent menee ulos kori selässä, sehän on aivan luonnollista. Te käskette tyttösen olemaan aivan hiljaa. Siellä se menisi mukavasti peitekankaan alla. Minä toimittaisin sen niin kauvaksi kuin tarvis vaatisi erään vanhan ystävättäreni hedelmäkaupustelijattaren luokse Ruohotien varrelle. Se on kuuro, se hedelmäkaupustelijatar, ja sillä on siellä joutilaana pieni sänky. Minä huutaisin eukon korvaan, että pienokainen on minun sisarentyttäreni ja että sitä tulee pitää täällä huomiseen. Sitten tulisi pienokainen Teidän kanssanne tänne. Sillä kyllä minä Teidät tänne hankin tavalla tai toisella. Siinä ei auta muu. Mutta mitenkä Te nyt pääsisitte täältä pois?"
Jean Valjean pudisti päätänsä. "Kunhan ei vain kukaan minua näe, se on pää-asia, isä Fauchelevent. Keksikää nyt keino minuakin varten, ja toimittakaa minutkin pois täältä, kuten Cosetten, korissa peitteen alla."
Fauchelevent hieroi vasemman kätensä keskisormella vasemman korvalehden alareunaa: pahan pulan merkki. Kolmas soitto laukaisi jälleen hänen kielensä kannan:
"Siellä se nyt menee se tarkastuslääkäri. Se katsoi ja sitten se sanoi: kuollut on, kaikki hyvin. Kun lääkäri on tarkastanut paratiisinpassin, lähettää hautaustoimisto arkun. Jos se on äiti, niin äidit toimittavat sen arkkuun. Jos se taas on sisar, niin sisaret tekevät saman työn. Ja sitten minä naulaan arkun kiinni. Sekin kuuluu minun puutarhurintoimiini. Puutarhurissa onkin hiukan niinkuin haudankaivajan vikaa. Sitten se pannaan erääseen matalaan kammioon, joka on kirkkorakennuksessa ja josta päästään suoraan kadulle. Sinne ei saa tulla muita miehiä kuin tarkastuslääkäri. Minä en laske miesten joukkoon itseäni enkä ruumiinkantajia. Tässä kammiossa minä naulaan arkun kiinni. Ruumiinkantajat tulevat sitä ottamaan, ja hevosta selkään! Niin sitä sitten matkataan taivaaseen. Tuodaan lautakotelo, jossa ei ole mitään, viedään lautakotelo, jossa on jotakin. Siinä koko juttu. _De profundis_."
Vaakasuora auringonsäde leikitteli nukkuvan Cosetten kasvoilla. Tyttösen suu oli hiukan raollaan, ja hän näytti aivan valoa juovalta enkeliltä. Jean Valjean oli unohtunut häntä katselemaan. Hän ei enää kuunnellut Faucheleventia.
Mutta eihän ole mitään syytä lakata puhumasta, vaikkei kukaan kuuntelisikaan. Kelpo puutarhurivanhus jatkoi kaikessa rauhassa haasteluaan.
"Hauta kaivetaan Vaugirardin hautuumaahan. Sanovat että se pitäisi hävitettämän, se Vaugirardin hautuumaa. Se on vanha, hyvin vanha hautuumaa, joka ei enää sovi uuteen järjestykseen, koska se ei ole samanlainen kuin muut, ja joka siitä syystä saa virka-eron. Vahinko, sillä se on erinomaisen mukava. Minulla on siellä haudankaivajissa muuan tuttava, ukko Mestienne. Tämän luostarin nunnilla on etuoikeus, että heidät haudataan siihen hautuumaahan yön tullen. Siitä on olemassa erikoinen maaherranpäätös. Miten paljon onkaan tapahtunut sitten eilisen! Äiti Ristiinnaulitseminen on kuollut ja ukko Madeleine..."
"On haudattu", jatkoi Jean Valjean surumielisesti hymyillen.
Fauchelevent kimmahutti sanan eteenpäin.
"Totisesti! Jos Te oikein tämän talon asukkaaksi pääsisitte, niin haudattu Te tosiaankin olisitte."
Kuului neljäs soitto. Fauchelevent otti nopeasti naulalta kulkushihnan ja kiinnitti sen polveensa.
"Tällä kerralla on kysymys minusta. Äiti päänunna kutsuu minua. Hyvä, niinpä minä siis vyötän hihnan polveeni. Herra Madeleine, älkää liikahtakokaan, vaan odottakaa minua. Siellä on jotakin tapahtunut. Jos Teidän on nälkä, niin tuossa on viiniä, leipää ja juustoa."
Ja hän lähti hökkelistä, hokien mennessään: "Tullaan, tullaan!"
Jean Valjean näki hänen kiiruhtavan puutarhan läpi niin nopeasti kuin hänen rampa jalkansa suinkin salli ja vilkaisevan väliin meloonilaitteitansa.
Kahdeksan, kymmenen minuutin päästä koputti ukko Fauchelevent, jonka kulkunen ajoi kaikki nunnat pakoon, hiljaa eräälle ovelle, ja sen oven takaa vastasi lempeä ääni: "_Ijankaikkisesti, ijankaikkisesti_", s.o. _Astukaa sisään_.
Tämän oven kautta päästiin puhumoon, jossa puutarhuri sai käydä ammattiinsa kuuluvia asioita suorittamassa. Tämä huone oli aivan neuvossalin vieressä. Päänunna istui puhumon ainoalla tuolilla odottamassa Faucheleventia.
2.
Fauchelevent ei pelkää vaikeuksia.
Kiihtynyt, mutta kuitenkin vakava ilme on muutamissa tilaisuuksissa ominaista erinäisille luonteille ja erinäisten ammattien harjoittajille, etenkin papeille ja luostarien asukkaille. Faucheleventin astuessa huoneeseen näkyi tämä kaksinainen ilme selvästi päänunnan kasvoilla. Päänunna oli juuri tuo viehättävä ja oppinut neiti de Blemeur, äiti Innocentia, joka tavallisesti oli aina iloinen.
Puutarhuri tervehti pelokkaasti ja pysähtyi kynnykselle. Päänunna, joka solmieli rukousnauhaansa, kohotti katseensa ja sanoi:
"Ah! Tekö siinä olettekin, isä Fauvent?"
Tämä lyhennys oli otettu käytäntöön luostarissa.
Fauchelevent toimitti tervehdyksensä uudelleen.
"Isä Fauvent, minä kutsuin Teitä."
"Tässä minä olen, kunnioitettava äiti."
"Minulla on Teille jotakin sanomista."
"Niin minullakin", sanoi Fauchelevent rohkeasti, pelästyen itsekin uskaliaisuuttaan, "minullakin olisi jotakin sanomista hyvin kunnioitettavalle äidille."
Päänunna katsahti häneen.
"Ah! Te haluatte ilmoittaa minulle jotakin."
"Minä haluan rukoilla Teiltä jotakin."
"Puhukaa siis!"
Ukko Fauchelevent, entisenä käräjäkirjurina, kuului niiden talonpoikien joukkoon, jotka eivät vähiä hämmästy. Ovela typeryyskin on voimaa: sitä ei osaa kukaan epäilläkään, se kun näyttää niin viattomalta. Yli kaksi vuotta oli jo Fauchelevent asunut luostarissa ja päässyt sillä välin selville monesta seikasta. Vaikka hän olikin aina yksinään, ja uutterasti puutarhahommissaan, oli hänellä kuitenkin yllin kyllin tilaisuutta ja aikaa uteliaisuutensa tyydyttämiseen. Hänen kun oli pysytteleminen melkoisen matkan päässä noista huntupeitteisistä naisista, näki hän heidät vain haamujen vilinänä. Mutta tarkkaavaisuutensa ja älykkäisyytensä avulla oli hän kyennyt loihtimaan lihaa ja verta kaikkiin näihin varjoihin ja herättämään nämä kuolleet henkiin. Hän oli kuin kuuro, jonka näkö tarkistuu, ja kuin sokea, jonka kuulo kehittyy tavallista terävämmäksi. Sitäpaitsi oli hän päässyt perille eri soittojen merkityksestä, niin ettei tämä umpimielinen, vaitelias luostari kyennyt enää peittämään häneltä mitään: tämä kivinen kummitus kuiskasi kaikki salaisuutensa hänen korvaansa. Mutta Fauchelevent, vaikka tiesikin kaikki, ei ollut tietävinään mitään. Se kuului hänen oveluuteensa. Koko luostari piti häntä aivan typeränä ja älyttömänä. Suuri ansiopuoli muuten uskonnollisessa suhteessa. Äänestäjä-äidit pitivät paljon Faucheleventista. Hän oli typerä ja mykkä. Hän herätti luottamusta. Sitäpaitsi oli hän hyvin säännöllinen, ja poistui luostarista vain aivan ilmeisen puutarhaa koskevan välttämättömyyden pakosta. Tällaisesta käyttäytymisestä oli hän joutunut hyviin kirjoihin. Mutta niin vähän kuin hän pääsikin tekemisiin muiden ihmisten kanssa, oli hän kuitenkin ehtinyt panna kahden miehen kielet liikkumaan: luostarissa portinvartijan, jolta hän kuuli kaikki puhumon seikat, ja hautuumaalla haudankaivajan, jonka avulla hän perehtyi hautaamisen erikoiskysymyksiin. Niin että hän siten oli päässyt nunnista selville kahdessa suhteessa: elämässä ja kuolemassa. Mutta hän ei suinkaan käyttänyt tietojaan väärin. Kuten sanottu, pitivätkin luostarin asukkaat hänestä paljon. Hän oli vanha, ontuva, ei juuri nähnyt eikä ehkä kuullutkaan: mainioita ominaisuuksia! Hänen tilalleen ei olisi hevin saatu toista yhtä sopivaa.
Ukko alkoi siis miehen varmuudella, joka tietää olevansa hyvissä kirjoissa, pitää kunnioitettavalle päänunnalle maalaisesti sekavaa ja vaikeatajuista puhetta. Hän selitteli pitkälti vanhuuttansa, raihnaisuuttansa, vuosiensa painoa, joka vähitellen alkoi tuntua kaksinkertaiselta, hän puhui työn yhä kasvavista vaatimuksista, puutarhan avaruudesta, valvottavista öistä, kuten esim. edellisestä, jolloin oli kuunpaisteen takia täytynyt käydä laittamassa olkipeitteet meloonikellojen suojaksi, kunnes hän vihdoinkin saapui asian ytimeen: hänellä oli veli -- päänunna liikahti -- ijäkäs veli -- päänunna liikahti jälleen, mutta tyyntyneenä -- joka, jos niin sallittaisiin, tulisi asumaan hänen luokseen, avustamaan häntä töissä; tämä veli oli muka aivan erinomainen puutarhuri, luostari hyötyisi hänestä aika tavalla, paljon enemmän kuin hänestä; mutta ellei tätä veljeä sopinut apulaiseksi ottaa, niin kyllä hän, vanhempana, ijän murtamana ja kohta työhön kykenemättömänä, poistuisi paikastaan, vaikkakin luonnollisesti hyvin haikein mielin; sitten oli hänen veljellään vielä pikku tyttö, jonka hän toisi luostariin mukanaan, joka siellä saisi hurskaan ja jumalisen kasvatuksen ja joka, kuka tiesi, kerran astuisi nunnien joukkoon.
Kun hän oli lopettanut, herkesi päänunna siirtelemästä rukousnauhansa helmiä ja sanoi:
"Voisitteko iltaan mennessä hankkia tänne vahvan rautakangen?"
"Mitä sillä?"
"Sitä käytettäisiin vipusimena."
"Kyllä, kunnioitettava äiti", vastasi Fauchelevent.
Lisäämättä enää sanaakaan nousi päänunna istuimeltaan ja astui viereiseen huoneeseen, jota käytettiin neuvottelusalina ja jossa äänestäjä-äidit otaksuttavasti olivat koolla. Fauchelevent jäi yksin.
3.
Äiti Innocentia.
Kului neljännestunti. Päänunna palasi ja istuutui jälleen tuolilleen.
Molemmat keskustelijat näyttivät hiukan hämmentyneiltä. Me koetamme parhaamme mukaan esittää tässä heidän puhelunsa sanasta sanaan.
"Isä Fauvent?"
"Kunnioitettava äiti?"
"Tunnettehan kappelin?"
"Onhan minulla siellä pieni koppi, mistä kuuntelen messuja ja muita kirkonmenoja."
"Töittenne vaatiessa olette kai käynyt kuorissa?"
"Pari, kolme kertaa."
"Olisi nostettava muuan kivi paikoiltaan."
"Raskaskin?"
"Lattiakivi alttarin vierestä."
"Maanalaisen kammion sulkukivi."
"Niin."
"Kyllä siihen tarvittaisiin kaksi miestä."
"Äiti Taivaaseenastuminen, joka on väkevä kuin mies, auttaa Teitä kyllä."
"Nainen ei ole koskaan miehen veroinen."
"Meillä on vain yksi nainen Teidän avuksenne. Jokainen tekee parhaansa. Vaikka don Mabillon sanoo pyhän Bernhardin kirjoittaneen neljäsataaseitsemäntoista lähetyskirjettä ja vaikka Merlonus Horstius väittää hänen kirjoittaneen vain kolmesataakuusikymmentäseitsemän, en minä silti lainkaan halveksi Merlonus Horstiusta."
"En minäkään."
"Kukin ahertakoon voimiensa mukaan. Luostari ei ole mikään lautatarha."
"Eikä nainen ole mikään mies. Veljeni se vasta väkevä olisi!"
"Onhan Teillä rautakanki."
"Kyllähän se on ainoa avain, joka sopii tämänlaisiin oviin, mutta..."
"Kivessä on rengas."
"Minä pistän rautakangen siihen renkaaseen."
"Ja kivi on laitettu pyöriväksi."
"Hyvä on, kunnioitettava äiti. Kyllä minä avaan sen maanalaisen kammion."
"Ja neljä veisaaja-äitiä voitte myös saada avuksenne."
"Entä kun kammio on auki?"
"Sitten se on suljettava."
"Siinäkö kaikki?"
"Ei."
"Suvaitkaa antaa määräyksenne, hyvin kunnioitettava äiti."
"Fauvent, me luotamme Teihin."
"Olen käytettävissänne, kunnioitettava äiti."
"Osaatteko vaieta?"
"Osaan, kunnioitettava äiti."
"Kun kammio on auki..."
"Niin minä suljen sen."
"Mutta ennen..."
"Mitä, kunnioitettava äiti?"
"Täytyy sinne laskea jotakin."
Syntyi hetkisen hiljaisuus. Päänunna, vedettyään alahuulensa kureeseen, joka saattoi merkitä epäröimistä, katkaisi sen kuitenkin pian.
"Isä Fauvent?"
"Kunnioitettava äiti?"
"Tiedättekö, että muuan äideistä kuoli tänä aamuna?"
"En."
"Te ette siis kuullut kellon soittoa?"
"Puutarhan perälle ei kuulu mitään."
"Tosiaanko?"
"Tuskin eroitan kilinää, joka kutsuu minua kunnioitettavan äidin puheille."
"Hän kuoli päivän koittaessa."
"Tänä aamuna ei tuuli puhaltanut minun asuntooni päin."
"Hän oli äiti Ristiinnaulitseminen... Autuas."
Päänunna vaikeni, liikutteli jonkun aikaa huuliaan ikäänkuin hiljaa rukoillen ja jatkoi sitten:
"Kolme vuotta takaperin palasi muuan jansenilainen, rouva de Béthune, oikeaan uskoon, vain nähtyään äiti Ristiinnaulitsemisen rukoilevan."
"Oikein, nyt kuulenkin kuolinkellojen soivan, kunnioitettava äiti."
"Äidit kantoivat hänet vainajien huoneeseen kirkon viereen."
"Tiedän."
"Kukaan muu mies kuin Te ei voi eikä saa astua siihen huoneeseen. Pitäkää siitä huoli. Olisipa sekin näky, jos joku mies astuisi vainajien huoneeseen!"
"Useammin!"
"Kuinka?"
"Useammin!"
"Mitä Te sanotte?"
"Minä sanon: useammin."
"Useammin kuin mikä?"
"Kunnioitettava äiti, minä en sano useammin kuin mikä, minä sanon useammin."
"En ymmärrä, mitä tarkoitatte. Miksi sanotte: useammin?"
"Sanoakseni kuten Tekin, kunnioitettava äiti."
"Mutta enhän minä ole sanonut: useammin."
"Te ette ole niin sanonut, mutta minä sanoin niin, sanoakseni kuten Tekin."
Samassa löi kello yhdeksän.
"Kello yhdeksän aamulla ja kaikkina hetkinä olkoon ylistetty ja kiitetty alttarin pyhä sakramentti", hokaisi päänunna.
"Aamen", vahvisti Fauchelevent.
Kello tuli lyönteineen sopivaan aikaan. Se teki lopun _useammin-väittelystä_. Luultavaa on, että ilman niitä lyöntejä eivät päänunna eikä Fauchelevent olisi milloinkaan selvinneet siitä vyyhdestä.
Fauchelevent pyyhkieli otsaansa.
Päänunna mumisi jälleen itsekseen, varmaankin jotakin hyvin pyhää asiaa ajatellen, mutta korotti sitten taas äänensä.
"Eläessään sai äiti Ristiinnaulitseminen kääntymyksiä aikaan. Kuoltuaan on hän varmasti tekevä ihmeitä."
"Varmasti, varmasti!" kiiruhti vakuuttamaan Fauchelevent, joka nyt koki selvittäytyä kompastuksestaan ja varoa uudelleen takertumasta sanoihinsa.
"Isä Fauvent, sisarkunta on saanut erikoisen siunauksen äiti Ristiinnaulitsemisessa. Epäilemättä ei ole kaikkien sallittu kuolla kuten Bérullen kardinaalin messua lukiessaan eikä lennättää sieluansa Jumalan luo lausuessaan sanoja: _Hanc igitur oblationem_. Mutta vaikka ei hän saanutkaan osakseen niin suurta onnea, niin kuoli äiti Ristiinnaulitseminen kuitenkin hyvin kauniisti ja arvokkaasti. Hän oli täydessä tajussaan viimeiseen hetkeensä asti. Hän puhutteli meitä ja sitten puhutteli hän enkeleitä. Hän antoi meille viimeiset määräyksensä. Jos Teidän uskonne olisi hiukankaan vahvempi, ja jos Te olisitte voinut olla hänen kopissaan, olisi hän parantanut Teidän jalkanne pelkällä kosketuksellaan. Hän hymyili. Me tunsimme kaikki hänen nousevan ylös Jumalassa. Tässä kuolemistavassa oli paratiisin esimakua."
Fauchelevent luuli päänunnan lopettaneen rukouksensa.
"Aamen", sanoi hän.
"Isä Fauvent, vainajien tahto on täytettävä."
Päänunna siirteli jälleen muutamia rukousnauhansa helmiä. Fauchelevent oli vaiti. Sitten jatkoi päänunna:
"Minä olen kysynyt tästä asiasta neuvoa useilta hengenmiehiltä, jotka pappeina työskentelevät Herran viinamäessä ja joiden korjaama sato on ihmeellinen."
"Kunnioitettava äiti, kyllä täältä kuulee kuolinkellojen soiton paljon paremmin kuin puutarhasta."
"Sitäpaitsi ei hän ole enää mikään vainaja vain, hän on pyhimys."
"Kuten tekin, kunnioitettava äiti."
"Hän lepäsi arkussaan jo kaksikymmentä vuotta, pyhän isämme Pius VII:n erikoisella luvalla."
"Samanko, joka kruunasi keis .... Buonaparten?"
Moinen muistutus ei lainkaan sopinut niin taitavan miehen suuhun kuin Fauchelevent oli. Onneksi ei päänunna ajatuksiinsa vaipuneena joutanut sitä kuulemaan. Päänunna jatkoi:
"Isä Fauvent?"
"Kunnioitettava äiti?"
"Pyhä Diodorus, Kappadokian arkkipiispa, tahtoi hautakiveensä kirjoitettavaksi vain tämän ainoa sanan: _Acarus_, joka merkitsee: maan matonen. Se tehtiin. Onko se totta?"
"On, kunnioitettava äiti."
"Autuas Mezzocanus, Aquilan pappi, tahtoi hautansa hirsipuun alle. Hänen tahtonsa täytettiin."
"Se on totta."
"Pyhä Terentius, mereen Tiberin suulle rakennetun satamakaupungin piispa, pyysi hautakiveensä kaiverrettavaksi isänmurhaajain merkin, toivossa, että ohikulkijat sylkisivät hänen haudalleen. Merkki kaiverrettiin. Vainajia täytyy totella."
"Niin tapahtukoon."
"Pyhän Bernhard Guidoniksen ruumis, saman Bernhardin, joka oli syntynyt Ranskassa Roche-Abeillen lähistöllä, vietiin hänen nimenomaisesta määräyksestään ja huolimatta Kastilian kuninkaan vastustuksesta dominikaanimunkkien kirkkoon Limogesiin, vaikka Bernhard Guidonis olikin ollut Tuyn piispana Espanjassa. Voiko kukaan väittää tätä vastaan?"
"Ei millään muotoa, kunnioitettava äiti."
"Tapauksen todistaa varmaksi Plantavit de la Fosse."
Muutamat helmet soluivat jälleen hiljaa päänunnan sormien lomitse. Hän jatkoi:
"Isä Fauvent, äiti Ristiinnaulitseminen on haudattava samaan arkkuun, missä hän on maannut jo kaksikymmentä ajastaikaa."
"Se on oikein."
"Se on vain entisten unien jatkoa."
"Minun tulee siis naulata hänen arkkunsa kansi kiinni?"
"Niin."
"Me jätämme siis hautaustoimiston avun huomioonottamatta?"
"Aivan niin."
"Minä olen korkeasti kunnioitettavan sisarkunnan käskettävissä."
"Neljä veisaaja-äitiä tulevat Teitä auttamaan."
"Arkun naulaamisessako? Siihen en heitä tarvitse."
"Ette, sillä kysymys on arkun laskemisesta..."
"Minne?"
"Maanalaiseen kammioon."
"Mihin maanalaiseen kammioon?"
"Alttarin alle."
Fauchelevent sävähti.
"Maanalaiseen kammioon, alttarin alle!"
"Alttarin alle."
"Mutta..."
"Te hankitte rautakangen."
"Niin, mutta..."
"Te nostatte kiven paikoiltaan kangen ja renkaan avulla."
"Mutta..."
"Vainajia täytyy totella. Äiti Ristiinnaulitsemisen tahto oli, että hänet haudattaisiin maanalaiseen kammioon alttarin alle, ettei häntä millään ehdolla vietäisi saastaiseen maahan, vaan että hän saisi levätä kuolleenakin siinä, missä oli elävänä rukoillut. Hän pyysi, s.o. käski meitä noudattamaan hänen tahtoansa."
"Mutta sehän on kiellettyä."
"Ihmisten kielto, Jumalan käsky."
"Jos ne saisivat siitä vihiä?"
"Me luotamme Teihin."
"Ah, minä olen kivenpalanen seinästänne."
"Neuvosto on kokoontunut. Äänestäjä-äidit, joiden mieltä vielä äsken kysyin ja jotka yhä pohtivat asiaa, päättivät, että äiti Ristiinnaulitseminen on tahtonsa mukaisesti haudattava arkkuunsa alttarin alle. Ajatelkaahan, isä Fauvent, jos täälläkin alkaisi tapahtua ihmeitä! Mikä kunnia Jumalassa luostarille! Ihmeet ovat ennenkin haudoista lähteneet."
"Mutta, kunnioitettava äiti, jos terveyslautakunnan tarkastusmies..."
"Pyhä Benedikt II vastusti eräässä hautaus-asiassa Konstantinus Pogonatista."
"Jos poliisi..."
"Konodemarius, yksi niistä seitsemästä saksalaisesta kuninkaasta, jotka Konstantiuksen hallitessa tunkeutuivat Galliaan, myönsi erikoisesti nunnille ja munkeille oikeuden tulla haudatuiksi soveliaasti, s.o. alttarin alle."
"Mutta maaherran virastosta..."
"Maailma ei merkitse mitään ristin rinnalla. Martinus, kartesiolaisveljien yhdestoista kenraali, antoi yhdyskunnalleen tämän muistolauseen: _Stat crux dum volvitur orbis_."
"_Aamen_", tokaisi Fauchelevent, joka vähääkään hämmentymättä pääsi tällä aamenellaan pälkähästä joka kerta kun ei ymmärtänyt latinaa.
Ihminen, jonka on liian kauvan täytynyt olla vaiti, ei pidä kuulijakunnallaan väliä. Sinä päivänä, jolloin puhetaidon opettaja Gymnastoras pääsi vankilasta, tunsi hän polttavaa halua saada vihdoinkin purkaa kaikki nokkelat käänteensä ja ajatusjohdattelunsa ruumiistaan, pysähtyi ensimäisen puun eteen, jonka tapasi, piti sille pitkän puheen ja koki kaikin keinoin voittaa sen vakaumuksen puolelleen. Päänunna, joka hänkin oli vaiteliaisuussäännön alainen ja jonka varastot olivat myöskin ennättäneet täyttyä kukkuroilleen, nousi seisomaan ja alkoi puhua nopeasti ja tulvailemalla kuin sulkeistaan vapautettu virta:
"Minulla on oikealla puolellani Benedikt ja vasemmalla Bernhard. Kuka oli Bernhard? Clairvauxin ensimäinen päämunkki. Bourgognelainen Fontaines on siunattu seutu, koska se näki hänen syntyvän. Hänen isänsä nimi oli Técelin ja hänen äitinsä Alèthe. Hän alkoi Citeauxissa ja päätyi Clairvauxiin. Wilhelm de Champeaux, Châlon-sur-Saônen piispa määräsi hänet päämunkiksi. Hänellä oli kaikkiaan seitsemänsataa kokelasta ja hän perusti yhteensä satakuusikymmentä luostaria. Hän kukisti Abeilardin Sensin kirkolliskokouksessa v. 1140 sekä Pietari Bruysin ja hänen oppilaansa Henryn ynnä lisäksi erään lahkokunnan, jonka tunnustajia sanottiin apostolisiksi. Hän solmi sanoissa Arnold de Brescen, masensi munkki Raoulin, juutalaisteurastajan, hallitsi Reimsin kirkolliskokousta v. 1148, tuomitutti Gilbert de la Poreen, Poitiersin piispan, samoin kuin Éon de l'Étoilenkin, sovitti ruhtinasten riidat, opetti nuorta kuningas Ludvigia, neuvoi paavi Eugenius III:tta, järjesti temppeliherrain ritarikunnan, saarnasi ristiretkeä, teki kaksisataaviisikymmentä ihmetyötä eläessään, niistä yhtenä ainoana päivänä kolmekymmentäyhdeksän. Kuka oli Benedikt? Hän oli Monte Cassinon patriarkka. Hän oli toinen pyhän luostarilaitoksen perustaja, länsimaiden Basilius. Hänen perustamastaan veljeskunnasta on lähtenyt neljäkymmentä paavia, kaksisataa kardinaalia, viisikymmentä patriarkkaa, tuhatkuusisataa arkkipiispaa, neljätuhattakuusisataa piispaa, neljä keisaria, kaksitoista keisarinnaa, neljäkymmentäkuusi kuningasta, neljäkymmentäyksi kuningatarta, kolmetuhattakuusisataa pyhimystä, ja se on ollut olemassa tuhatneljäsataa vuotta. Yhtäällä pyhä Bernhard. Toisaalla terveyslautakunnan tarkastusmies! Yhtäällä pyhä Benedikt. Toisaalla poliisi! Valtio, terveyslautakunta, hautaustoimisto, määräykset, hallitukset, mitä meidän on niistä välittäminen? Tokkohan kukaan ohikulkija paheksisi tapaa, jolla meitä kohdellaan? Meillä ei ole edes oikeutta lahjoittaa tomuamme Jeesukselle Kristukselle! Teidän terveyslautakuntanne on vallankumouksen keksintöjä. Jumala tehdään poliisista riippuvaksi, sellainen on aika, jossa elämme. Vaiti, Fauvent!"
Fauchelevent ei ollut oikein omilla asioillaan tämän ryöpyn kestäessä. Mutta päänunna jatkoi: