Part 22

Älkäämme typistelkö ihmishenkeä, sillä se on väärin. Täytyy vain muokata ja kehittää. Ihmisen erinäiset hengenkyvyt ohjautuvat itsestään Tuntematonta kohti: ajatus, mietiskely, rukous. Tuntematon on valtameri. Mitä on omatunto? Se on Tuntemattoman kompassi. Ajatus, mietiskely, rukous ovat suurenmoisia, salaperäisiä välähdyksiä. Kunnioittakaamme niitä. Minne tähtää tämä sielun mahtava säteily? Tuntemattomaan s.o. valoon.

Vapaan kansanvallan suuruus on siinä, ettei se missään suhteessa kiellä ihmiskunnan hengen vaatimuksia. Ihmisoikeuksien rinnalle se asettaa hengenoikeudet.

Musertakaa uskonkiihkoilu, kunnioittakaa äärettömyyttä, niin kuuluu käsky. Älkäämme tyytykö vain heittäytymään polvillemme luomakuntapuun juurelle ja ihailemaan sen suunnattomia tähtikimalteisia oksia. Meidän velvollisuutemme on muokata ja kehittää ihmissielua, estää ihmetöitä tunkeutumasta tutkimattomien salaisuuksien ratkaisijoiksi, nöyrtyä käsittämättömän edessä, mutta hyljätä järjetön, hyväksyä selvittämättömien seikkojen joukosta vain välttämättömät, asettaa usko terveemmille perustuksille, riisua uskonnon ympäriltä taika-uskon valepuku ja puhdistaa Jumala syöpäläistoukista.

6.

Rukouksen sisäinen arvo.

Mitä tulee rukoilemistapaan, niin ovat kaikki hyviä, kunhan ne vain ovat vilpittömiä. Kääntäkää kirjanne nurinpäin ja liidelkää äärettömyyteen.

Tiedämme kyllä, että on olemassa filosofia, joka kieltää äärettömyyden. On myöskin olemassa filosofia, tautitieteellisesti katsottuna, joka kieltää auringon. Sitä filosofiaa sanotaan sokeudeksi.

Tehdä puuttuvasta aistista totuuden lähde, se on, tosiaankin sokean uskaliaisuutta.

On erinomaisen huvittavaa tarkata sitä ylpeätä, halveksivaa ja samalla puolittain säälivää tapaa, millä tämä haparoiva filosofia kohtelee filosofiaa, joka näkee Jumalan. Luulee kuulevansa myyrän huutavan. "Miten nuo raukat minua säälittävätkään aurinkoineen!"

Vaan me tiedämme myös, että on olemassa nerokkaita, suurihenkisiä jumalankieltäjiä.

Mutta nämä eivät oikeastaan varmasti tiedä, ovatko he jumalankieltäjiä, koska heidän henkensä laajakantoisuus ja tarkkanäköisyys väkisinkin johtaa heitä totuuteen. Heihin nähden supistuu kysymys vain määritelmäkysymykseksi, ja joka tapauksessa, vaikkeivät he uskoisikaan Jumalaan, todistavat he Jumalan olemassa-olon henkensä suuruudella. Me tervehdimme heissä filosofia, mutta me paljastamme säälimättä heidän filosofiansa heikkoudet.

Jatkakaamme.

Sangen huvittava on myöskin erinäisten filosofien halu ratsastella sanoilla. Muuan pohjoismainen metafysillinen koulukunta, jossa voi havaita ainaisten sumujen vaikutuksen kutakuinkin selvästi, on luullut saavansa inhimillisessä ajattelussa aikaan täydellisen vallankumouksen, asettamalla Voima-sanan sijaan sanan Tahto.

Sanontatapa: kasvi tahtoo, sen sijaan että sanoisi: kasvi kasvaa, tulisi tosiaankin hedelmälliseksi, jos lisättäisi siihen: maailmankaikkeus tahtoo. Miksi? Koska siitä johtuisi tämä: kasvi tahtoo, siis siinä on minuus; maailmankaikkeus tahtoo, siis siinä on Jumala.

Mitä tulee meihin, jotka emme kuitenkaan tämän koulun tavoin hyljää mitään edeltäpäin, näyttää meistä kasvin tahto, jonka tämä koulu hyväksyy, olevan vaikeammin otaksuttavissa kuin maailmankaikkeuden tahto, jonka se kieltää.

Sillä äärettömyyden tahdon, s.o. Jumalan, kieltäminen käy päinsä vain kieltämällä äärettömyys, sen olemme todistaneet.

Äärettömyyden kieltäminen johtaa suoraa tietä kaiken kieltämiseen. Kaikki muuttuu siten vain "hengen harhakuvitelmaksi."

Kaikenkieltäjän kanssa on väittely mahdoton. Sillä johdonmukainen kaikenkieltäjä epäilee, onko hänen puhekumppaniaan lainkaan olemassa, eikä hän saata olla aivan varma omastakaan olemassa-olostaan.

Hänen kannaltaan voi olla mahdollista, että hänkin on itselleen vain "hengen harhakuvitelma."

Mutta hän ei huomaakaan, että hän hyväksyy summakaupalla kaikki, mitä juuri pääsi kieltämästä, lausumalla vain yhden ainoan sanan _henki_.

Ajatus ei pääse totta tosiaan etenemään askeltakaan sellaisten filosofien käsissä, jotka puristavat koko viisautensa tuohon yksitavuiseen sanaan: _Ei_.

_Ei_ ansaitsee vain yhden vastauksen: _Kyllä_.

Kaikenkieltämisellä ei ole vähintäkään kantavuutta.

Mitä me teemme tyhjyydellä? Nolla ei ole olemassa. Kaikki on jotakin. Ei mikään ei ole mitään.

Ihminen elää paremmin myöntämisestä kuin leivästä. Näkeminen ja todistaminen ei yksistään riitä. Filosofian tulee olla voima. Sen tulee pyrkiä parantamaan ihmistä. Sokrateen tulee astua Aatamiin ja muodostaa Markus Aurelius. Toisin sanoen: filosofian tulee tehdä onnellisesta ihmisestä viisas ihminen. Muuttaa Eeden tiedon pajaksi. Tiedon tulee täysin tyydyttää sydäntä. Ruumiillinen nautinto, mikä alhainen päämäärä ja mikä vähäpätöinen pyrkimys! Se sopii eläimelle. Mutta ajatteleminen on sielun ja hengen todellinen nautinto ja todellinen voitto. Kohottaa ajattelun tulokset ihmisten janoisille huulille, herättää heissä kaikissa voimakas Jumalatietoisuus, saattaa heissä sopusointuun omatunto ja tieto, johtaa heitä vanhurskauteen tämän salaperäisen vertailun avulla, siinä todellisen filosofian tehtävä. Siveellisyys on totuuden puhkeamista kukaksi. Tutkistelu vie toimintaan. Ehdottoman tulee olla käytännöllistä. Ihmishengen tulee voida hengittää, juoda ja syödä ihannettaan. Vain ihanteella on oikeus sanoa: _Ottakaa, tämä on minun lihani, tämä on minun vereni_. Viisaus on pyhää ehtoollista. Vain siten lakkaa se olemasta hedelmätöntä tietokiihkoilua, vain siten muuttuu se inhimillisen yhteyden tehokkaimmaksi välikappaleeksi ja kehittyy filosofiasta uskonnoksi.

Filosofian ei tule olla vain jonkunlaisena salaseikkojen ympärille rakennettuna lavana, josta niitä olisi sitten mukavampi tarkastella ja jonka ainoana tarkoituksena olisi uteliaisuuden tyydyttäminen.

Omasta puolestamme jätämme tämän ajatuksen enemmän kehittämisen toiseen tilaisuuteen ja tyydymme vain sanomaan, ettemme me käsitä ihmistä lähtökohdaksi, emmekä edistystä päämääräksi ilman kahta voimaa, joista kaikki elämä lähtee: ilman uskoa ja rakkautta. Edistys on päämäärä, ihanne on esikuva. Mikä on ihanne? Jumala.

Ihanne, kaiken olevaisen perustus, täydellisyys, äärettömyys: kaikki nämä sanat merkitsevät samaa.

7.

Moittimisessakin tarvitaan varovaisuutta.

Historialla ja filosofialla on ikuisia velvollisuuksia, jotka samalla ovat erinomaisen selviä velvollisuuksia. Että on moitittava Kaiphasta, piispaa, Drakonia, tuomaria, Trimalchiota, lainsäätäjää, Tiberiusta, keisaria, on itsestään ymmärrettävää ja luonnollista, eikä siinä ole vähintäkään epäilyksen sijaa. Mutta oikeutta vetäytyä maailmasta erilleen ja elää omaa elämäänsä, olkoonpa, että siinä elämässä havaitaankin paljon väärinkäytöstä ja hyljättävää, ei ole niin helppo kumota, vaan on sitä käsiteltävä varovasti. Luostarilaitos on yksi ihmiskunnan monia ongelmia.

Luostareista, näistä erehdysten, mutta viattomuuden, hairahdusten, mutta rehellisen pyrkimyksen, tietämättömyyden, mutta hartaan antaumuksen, kärsimysten, mutta sankarillisen kestävyyden tyyssijoista puhuttaessa täytyy melkein aina sanoa kyllä ja ei.

Luostari on suuri ristiriita. Sen päämääränä on autuus ja sen keinona on uhrautuvaisuus. Luostari-elämä on mitä suurinta itsekkyyttä, johon yhtyy mitä suurin itsekieltämys.

Luovu kaikista ulkonaisen vallan merkeistä, mutta älä silti lakkaa hallitsemasta, se näyttää olevan luostarin toiminta-ohjeena.

Luostarissa on kärsimys nautintoa. Siellä asetetaan maksu-osoitus kuoleman lunastettavaksi. Siellä odotetaan maallisen pimeyden korvaukseksi taivaallista valoa. Luostarissa hyväksytään helvetti paratiisiperinnön ennakkomaksuksi.

Nunnanhuntuun tai munkinkaapuun pukeutuminen on itsemurha, jonka palkintona on ijankaikkinen elämä.

Tällaista ongelmaa käsitellessä ei kevyt ivailu näytä meistä olevan paikallaan. Kaikki on tässä kysymyksessä vakavaa, niin hyvä kuin pahakin.

Oikeamielinen mies rypistää kulmakarvojaan, mutta hän ei koskaan irvistele. Me ymmärrämme kiivastumuksen, mutta emme ilkeyttä.

8.

Usko ja laki.

Vielä muutamia sanoja.

Me moitimme kirkkoa sikäli kuin se on juonittelujen turmelema, emmekä me voi sallia henkisen maailman pitävan aineellista maailmaa luonnottomassa orjuudessa. Mutta me kunnioitamme ehdottomasti ajattelevaa ihmistä. Me tervehdimme kunnioittaen polvistuvaa ihmistä. Ihminen tarvitsee välttämättä uskoa. Onneton se, ken ei usko mihinkään!

Mietiskelevä ihminen ei ole toimeton. On olemassa näkyväistä työtä ja näkymätöntä työtä.

Mietiskeleminen on työskentelyä. Ajatteleminen on toimintaa. Rinnalle lasketut käsivarret tekevät työtä, ristityt kädet eivät ole jouten. Katsahdus taivaaseen ei tapahdu turhaan.

Thales ei liikahtanutkaan paikaltaan neljään vuoteen. Hän perusti filosofian.

Meidän mielestämme eivät luostarien asukkaat ole toimettomia, eivätkä erakot laiskureita.

Tuntemattoman ajatteleminen on vakavaa työtä. Mitenkään järkyttämättä sitä, mitä ylempänä olemme lausuneet, uskomme me, että herkeämätön haudan ajatteleminen on sovelias eläville. Tästä kohdasta ovat papit ja filosofit samaa mieltä. _Kaikkien täytyy kuolla_. La Trappen luostariveli ja Horatius tulevat samoihin tuloksiin.

Älä koskaan unohda kuolevasi, se on viisaan laki. Se on myöskin uskovaisen laki. Tässä suhteessa julistavat viisas ja uskovainen samaa.

Me kasvamme ruumiillisesti. Se on luonnollista. Mutta meidän tulee myöskin kasvaa siveellisesti. Siihen on meidän pyrkiminen.

Ajattelemattomat ja kevytmieliset ihmiset sanonevat: "Mitä me teemme noilla salattuja asioita aprikoivilla haamuilla? Mitä heistä on hyötyä?"

Ah! Kun pimeys meitä ympäröi ja pimeys meitä odottaa, kun emme tiedä, mihin äärettömyyksien voimat meidät kerran sirottelevat, me vastaamme: "Ei ole olemassa jalompaa, arvokkaampaa, tärkeämpää työtä kuin se, jota nämä sielut tekevät." Ja me lisäämme: "Eikä ehkä hyödyllisempääkään."

Sillä tarvitaanhan niitä, jotka rukoilevat aina, niiden varalta, jotka eivät rukoile koskaan.

Meidän nähdäksemme riippuu koko rukouksen arvo ajatusmäärästä, joka siihen sisältyy.

Leibnitz rukoilemassa, se on suurta. Voltaire ihailemassa Jumalan käsi-aloja, se on kaunista. _Deo erexit Voltaire_.

Me olemme uskonnon puolesta uskontoja vastaan.

Me olemme niitä, jotka uskovat rukousten mitättömyyteen, mutta rukouksen voimaan.

Muuten on meistä kunnioitettava sellaista ihmistä, joka poistuu maailmasta nyt, tällä hetkellä, jota me parhaillaan elämme, hetkellä, joka ei onneksi tule painamaan leimaansa yhdeksänteentoista vuosisataan, hetkellä, jolloin niin monet ihmiset kulkevat otsa painuneena ja sielu matalalla, jolloin niin monen ihmisen ainoana siveyskäskynä on: nauti! jolloin niin monet ihmiset ajattelevat vain alhaisia, katoavia aineellisia asioita. Luostari merkitsee kieltäytymistä. Väärään ohjautunutkin uhrautuvaisuus on kaikesta huolimatta uhrautuvaisuutta. Kestävyyttä koettelevan erehdyksen tekeminen velvollisuudekseen on sekin tavallaan suurta.

Itsessään, aatteellisesti katsottuna, ja kiertääksemme totuuden ympärillä siksi kunnes saamme puolueettoman käsityksen kaikista kohdista, ei voi luostarilta, etenkään naisluostarilta -- sillä meidän yhteiskunnassamme kärsii nainen eniten, ja tuossa eristäytymisessä luostarin yksinäisyyteen onkin havaittavissa ikäänkuin naisen vastalause nurjia oloja vastaan -- kieltää jonkunmoista ylevyyttä.

Tämä ankara, synkkä luostari-elämä, josta olemme edellä antaneet muutamia kuvauksia, ei ole oikeata elämää, sillä siitä puuttuu vapaus. Luostari ei ole hauta, sillä siellä voi liikkua. Se on paikka, josta ikäänkuin korkean vuoren harjalta näkee täällä rotkon, missä me ryömimme, ja tuolla kuilun, minne kerran katoamme. Se on kapea, usvainen raja, joka eroittaa kaksi maailmaa toisistaan, jota ne molemmat valaisevat ja pimentävät samalla kertaa ja jossa elämän sammuva säde yhtyy kuoleman valjuun valovirtaan. Se on haudan hämyä.

Me, jotka emme usko sitä, mitä nämä naiset uskovat, mutta jotka heidän laillaan elämme uskosta, me emme voi koskaan pyhättä, hellättä kauhistuksetta ja kateellisetta säälittä katsella näitä uhrautuvia, vapisevia, luottavia olentoja, näitä nöyriä, yleviä sieluja, jotka uskaltavat elää itse salaisuuksien salaisuuden lähettyvillä, jotka odottavat aikaansa välillä maailman, joka on heiltä sulkeutunut, ja taivaan, joka ei ole vielä heille avautunut, kasvot käännettyinä näkymätöntä valkeutta kohti, nauttien sanomatonta onnea siitä ajatuksesta, että he tietävät, mistä se valkeus on odotettavissa, palaen halua syöstä syvyyksien, tuntemattomien syvyyksien helmaan, katse kiintyneenä tuijottamaan vavahtamatonta pimeyttä, näitä polvistuvia, sisäisestä liikutuksesta väriseviä haltioituneita haamuja, jotka ijankaikkisuuden syvien henkäysten kohottamina nousevat maasta puhtaampiin ja pyhempiin ilmapiireihin.

KAHDEKSAS KIRJA

HAUTUUMAAT NIELEVÄT, MITÄ NIILLE ANNETAAN

1.

Tässä luvussa pohditaan tapaa, jolla soveliaimmin pääsisi luostariin.

Tällaiseen taloon oli siis Jean Valjean, käyttääksemme ukko Faucheleventin sanoja, "pudonnut taivaasta."

Hän oli kiivennyt puutarhan muurin yli Polonceaunkadun kulmauksesta. Enkelten hymni, jonka hän oli kuullut keskellä yötä, oli nunnien huomenvirsi. Avara, hämärä huone, jonne hän oli kurkistanut, oli kappeli. Haamu, jonka hän oli nähnyt pitkänään maassa, oli _sovitusta_ harjoittava sisar. Kulkunen, jonka kilinä oli häntä niin kovin kummastuttanut, oli ukko Fauchelevantin polveen sidottu varoituskulkunen.

Saatuaan Cosetten mukavasti vuoteeseen olivat Jean Valjean ja ukko Fauchelevent, kuten olemme nähneet, syöneet illallisekseen palasen juustoa ja juoneet lasit viiniä loimottavan risuvalkean ääressä. Sitten olivat he heittäytyneet kumpikin olkikuvolleen, koska hökkelin ainoa sänky oli Cosetten hallussa. Ennen kuin sulki silmänsä oli Jean Valjean sanonut: "Minun täytyy jäädä tänne joksikin aikaa." Nämä sanat olivat koko yön temmeltäneet ukko Faucheleventin päässä.

Totta puhuen ei kumpikaan ollut vielä saanut unen päästä kiinni.

Koska hänet oli jälleen keksitty ja koska Javert oli hänen jäljillään, ymmärsi Jean Valjean varsin hyvin, että jos hän ja Cosette nyt menisivät takaisin Pariisiin, olisivat he hukassa. Ja koska se uusi tuulenpuuska, joka oli häntä tutjutellut, oli viskannut hänet tähän luostariin, oli Jean Valjeanilla enää vain yksi ajatus: jäädä sinne. Sillä hänenlaiselleen onnettomalle oli tämä luostari sekä kaikkein vaarallisin että kaikkein turvallisin paikka. Vaarallisin, koska sinne ei saanut kukaan ihminen, vielä vähemmin mies tunkeutua, ja jos hänet sieltä keksittäisiin, olisi rikos ilmeinen ja luostarista vankilaan olisi vain yksi askel. Turvallisin, sillä jos hänen onnistuisi päästä sinne laillista tietä ja saada lupa oleskella siellä pitemmän aikaa, niin kuka osaisi häntä sieltä etsiä? Pelastus oli juuri siinä mahdottomuudessa.

Omasta puolestaan vaivasi Faucheleventkin ankarasti aivojaan. Hän alkoi selittämällä itselleen, ettei hän ymmärtänyt koko jutusta rahtuakaan. Mitenkä saattoi herra Madeleine nyt olla täällä, noista tavattoman korkeista muureista huolimatta? Luostarinmuurien yli ei noin vain hypitä. Mitenkä oli hän saanut tuoduksi tuon lapsen mukanaan? Sellaisten muurien yli ei noin vain kiivetä lapsi sylissä. Mitä oli tämä lapsi perujaan? Mistä olivat he molemmat tänne tupsahtaneet? Luostariintulonsa ajoista alkaen ei Fauchelevent ollut enää kuullut puhuttavan Montreuil-sur-Meristä, eikä hänellä siis ollut aavistustakaan sen myöhäisemmistä tapauksista. Ukko Madeleinelta ei juuri tehnyt mieli kysellä, sillä Fauchelevent vakuutteli itsekseen: "Pyhimykseltä ei sovi udella kaikkea." Herra Madeleine oli säilyttänyt koko arvonsa hänen silmissään. Muutamista Jean Valjeanilta luiskahtaneista sanoista luuli puutarhuri kuitenkin voivansa päättää, että herra Madeleine oli ehkä tehnyt vararikon ahtaiden aikojen takia ja että velkojat häntä vainosivat; tai että hän oli sekaantunut johonkin valtiolliseen jupakkaan ja oli senvuoksi pakotettu piileskelemään, seikka, mikä ei lainkaan pahastuttanut Faucheleventia, joka, kuten hyvin useat pohjoisseutujen talonpojat, oli vanhalta pohjalta bonapartelainen. Suojanhaussa oli herra Madeleine ottanut luostarin turvapaikakseen, ja luonnollisestikin halusi hän sinne jäädä. Mutta selittämättömänä pysyi, ja siihen palasi Fauchelevent alituisesti ankaroista mietiskelyistään, että herra Madeleine tosiaankin oli täällä ja päälle päätteeksi lapsi mukanaan. Fauchelevent näki heidät, kosketti heitä, puhutteli heitä, eikä sittenkään voinut uskoa, että he tosiaankin olivat siinä. Käsittämätön oli astunut Faucheleventin hökkeliin. Fauchelevent haparoi kaikenlaisten otaksumain sokkeloissa ja näki selvästi vain yhden seikan: herra Madeleine oli pelastanut hänen henkensä. Tämä yksi ainoa varmuus riitti hänelle ja sai hänet tekemään päätöksensä. Hän sanoi itsekseen: "nyt on minun vuoroni." Ja hän lisäsi omassatunnossaan: "Herra Madeleine ei miettinyt näin kauvan, kun oli kysymyksessä ryömiminen vankkurien alle minua auttamaan." Hän päätti pelastaa herra Madeleinen.

Mutta sitä ennen teki hän itselleen muutamia kysymyksiä ja vastauksia niihin:

"Kaiken sen jälkeen, mitä hän on tehnyt hyväkseni, pelastaisinko hänet, vaikka hän olisi esimerkiksi varas? Pelastaisin. Vaikka hän olisi murhamies, pelastaisinko hänet sittenkin? Pelastaisin. Koska hän on pyhimys, pelastaisinko hänet? Pelastaisin."

Mutta miten saada hänet sopivasti säilytetyksi luostarissa? Fauchelevent ei säikähtänyt tätä vaikeata tehtävää, joka näytti melkein mahdottomalta. Tämä pikardilainen talonpoika, jolla ei ollut muita tikapuita kuin harras toimintahalu ja hyvä tahto, eikä muita apuneuvoja kuin vanha, tällä kertaa jalon tarkoituksen palvelukseen asetettu maalais-oveluus, ryhtyi kuin ryhtyikin kiipeämään luostarin mahdottomuuksien ja pyhän Benediktin sääntöjen äkkijyrkkäin vuorenseinämäin harjalle. Ukko Fauchelevent oli vanhus, joka koko elämänsä ajan oli ajatellut vain itseään ja joka nyt taipaleensa lopussa rampana, voimattomana, nyt kun hänellä ei ollut enää mitään odotettavaa maailmalta, oli onnellinen, saadessaan osottaa kiitollisuuttaan. Ja nähdessään nyt voivansa tehdä hyvän työn, heittäytyi hän sitä suorittamaan miehen tavoin, joka kuolinhetkellään tapaisi ulottuviltaan lasin hyvää viiniä, mitä hän ei olisi koskaan ennen maistanut ja minkä hän nyt ahneesti kaataisi kurkkuunsa. Tähän saattaa lisätä, että ilma, jota hän jo useita vuosia oli hengittänyt tässä luostarissa, oli hävittänyt hänestä kaiken omakohtaisen tahdon ja luonnesävyn, ja saanut hänet lopulta kaipaamaan jonkun hyvän työn siunausta. Hän päätti siis asettua herra Madeleinen käytettäväksi.

Me sanoimme häntä äsken _pikardilaiseksi talonpojaksi_. Määritelmä on oikea, mutta epätäydellinen. Tässä kertomuksemme kohdassa lienee lyhyt katsaus ukko Faucheleventin henkisiin ominaisuuksiin paikallaan.

Hän oli synnynnältään talonpoika, mutta hän oli ollut käräjäkirjurina, ja se oli kehittänyt hänen oveluutensa varmuutta ja hänen terveeseen maalaisjärkeensä terävyyttä. Hävittyään erinäisistä syistä liike-yrityksissään oli hän pudonnut käräjäkirjurista kuorma-ajuriksi ja päivätyöläiseksi. Mutta huolimatta kirouksista ja piiskanläimäyksistä, jotka näyttivät olevan tarpeellisia hevosille, oli hänessä säilynyt tuntuva määrä käräjäkirjuria. Hänellä oli älyä. Hän käytti puheessaan kirjakieltä. Hän osasi haastella reippaasti ja luontevasti, mikä on harvinaista maalaiskylissä. Toiset talonpojat sanoivatkin hänestä: "Sehän pakisee melkein kuin paras hattuherra." Fauchelevent kuului tosiaankin siihen ihmislajiin, jota viime vuosisadan hävyttömässä, kevyessä kielessä nimitettiin _puoliporvariksi, puolimoukaksi_, ja jonka linnasta mökkeihin leviävät kuvaannolliset puheenparret sijoittivat alemman kansan osastoon ja varustivat päällekirjoituksella: _hiukan maalaista, hiukan kaupunkilaista; pippuria ja suolaa_. Vaikka kohtalo olikin ankarasti kolhinut ja kuluttanut Faucheleventia ja tehnyt hänestä niin sanoaksemme nukkavierun ennen aikojaan, oli hän kuitenkin vielä hyvin pirteä ja reipas ukko, joka pyrki noudattamaan vain oman sisäisen minänsä käskyjä: arvokas ominaisuus, koska se estää tulemasta perinpohjin pahaksi. Ja hänen virheensä ja vikansa, sillä tietysti niitä oli hänessäkin ollut, olivatkin koskeneet hänen sieluunsa vain pinnalta. Hänen kasvojensa piirteet olivat niitä, jotka eivät tutkijasta näytä vastenmielisiltä. Tämän vanhuksen otsan rajassa ei ollut niitä syviä uurteita, jotka merkitsevät ilkeyttä ja tyhmyyttä.

Päivän koittaessa, pyöriteltyään ajatuksiaan ankarasti koko yön, avasi ukko Fauchelevent silmänsä ja näki herra Madeleinen olkikuvollaan istuen katselevan nukkuvaa Cosettea. Fauchelevent nousi hänkin istualleen ja sanoi:

"Kun te nyt olette täällä, niin mitenkä aijotte menetellä, saadaksenne jäädä tänne?"

Nämä sanat valaisivat koko aseman ja herättivät Jean Valjeanin mietiskelyistään. Ukot neuvottelemaan.

"Ensiksikään", varoitti Fauchelevent, "ei teidän eikä pienokaisen tule pistää pikkuvarvastannekaan ulos tästä huoneesta. Askelkin vain puutarhaan ja me olemme hukassa."

"Oikein."

"Herra Madeleine", jatkoi Fauchelevent, "Te tulitte erinomaisen hyvään aikaan, taikka huonoon aikaanhan minun pitikin sanomani, sillä yksi tämän talon asukkaista on hyvin sairaana. He eivät jouda pitämään meistä kovinkaan suurta huolta. Hän varmaankin kuolee. Siitä tulee neljänkymmenen tunnin rukoukset. Koko sisarkunta on touhussa. Se sitoo heidän tarkkaavaisuutensa sille taholle. Nunna, joka nyt tekee lähtöä, on hyvin hurskas ja pyhä. Vaikka pyhimyksiähän me olemme tässä vähin kaikki. Ainoa eroitus meidän välillämme on, että kun he sanovat: meidän koppimme, sanon minä: minun kuokkani. Ensin luetaan kuoleman kanssa kamppailevaisten rukous. Tänään saamme olla rauhassa täällä loukossamme. Mutta huomenesta en vastaa."

"Huomattava kuitenkin on", väitti Jean Valjean, "että tämä hökkeli sijaitsee muurin nurkkauksessa, että sen edessä on rauniokasa ja puita ja että sitä niinmuodoin on vaikea edes nähdäkään luostarista."

"Ja minä lisään vielä, etteivät nunnat sitä milloinkaan lähesty."

"No, mitä siis?" ihmetteli Jean Valjean.

Kysyvä äänenpaino, jolla nämä sanat: "No, mitä siis?", lausuttiin, merkitsi: "Tännehän voi siis jäädä piiloon." Tähän kysyvään äänenpainoon vastasi Fauchelevent:

"On otettava huomioon tytöt."

"Mitkä tytöt?" uteli Jean Valjean.

Juuri kun Fauchelevent oli avaamassa suutansa lähemmin selittääkseen vastaustaan, kuului yksi kellon läppäys.

"Nunna on lähtenyt", sanoi hän. "Kuolinkelloja soitetaan."

Ja hän viittasi Jean Valjeania kuuntelemaan.

Kuului toinen kumahdus.

"Kuolinkelloja soitetaan, herra Madeleine. Niitä läpäytetään kerran joka minuutti kaksikymmentäneljä tuntia peräkkäin, eli siksi, kunnes ruumis kannetaan kirkosta. Niin, nähkääs, ne leikkivät. Ja kun lomahetkenä pallo sattuu vierimään tänne, ryntäävät he kaikki kielloista huolimatta tänne sitä hakemaan ja kääntämään kaikki paikat nurin. Ne ovat aika veitikoita, nämä pienet enkelit."

"Kutka?" uteli uudelleen Jean Valjean.

"Tytöt. Kyllä ne teidät pian haistaisivat. Ne huutaisivat: Tulkaa katsomaan, täällä on mies! Mutta tänään ei ole vaaraa. Tänään ei ole lomahetkeä. Koko päivä menee rukouksiin. Kuulettehan kellon kumahdukset. Kuten sanoin: kumaus ja minuutti. Kuolinkelloja siellä soitetaan."

"Ymmärrän, isä Fauchelevent. Ne ovat kasvatteja."

Jean Valjean ajatteli itsekseen:

"Siinähän laitoksessa sopisi Cosettenkin käydä koulunsa."

Fauchelevent huudahti:

"Niin, koira vieköön, kasvatteja, tyttöriehakoita, ja aika lauma! Kyllä ne kaikki paikat penkoisivat! Ja miten ne juoksisivat pakoon! Täällä on mies samaa kuin rutto. Näettehän, mitenkä minun koipeeni ripustivat kulkusen kuin peto-eläimelle."

Jean Valjean mietti yhä ankarammin.

"Tämä luostari ehkä meidät pelastaisi", mumisi hän. Sitten hän korotti äänensä:

"Niinpä niin, vaikeinta on jäädä tänne."

"Eipäs", vastusti Fauchelelent, "vaikeinta on päästä täältä pois."

Jean Valjean tunsi veren pakenevan sydämeensä.

"Päästä pois!"

"Niin, herra Madeleine. Päästäksenne tänne sisään, täytyy Teidän mennä ulos."

Ja annettuaan häipyä jälleen yhden kuolinkellon kumahduksen jatkoi Fauchelevent: