Part 19

Tuorstaisin kuulevat nunnat suurmessun, iltamessun ja täydellisen jumalanpalveluksen samoin kuin sunnuntainakin. He viettävät sitäpaitsi tuskallisen tarkasti kaikkia pikkujuhlia, joista ei maailman ihmisillä ole aavistustakaan ja joita kirkkokin muinen vietti tavattoman runsaissa määrin Ranskassa, ja viettää nyt vielä Espanjassa ja Italiassa. Heidän toimituksensa kappelissa ovat loppumattomia. Heidän rukoustensa lukua ja pituutta emme voi kuvata paremmin kuin esittämällä erään heidän luostarinsa asukkaan lapsellisen suorat sanat: "_Pyrkijöiden rukoukset ovat kauhistuttavia, kokelaiden rukoukset ovat vielä pahempia, mutta vannoutuneiden rukoukset ovat vielä sitäkin kamalampia_."

Kerran viikossa kokoontuu neuvosto. Päänunna johtaa puhetta, äänestäjä-äidit ratkaisevat esiintyvät asiat. Kaikki sisaret polvistuvat vuorostaan kivilattialle ja tunnustavat korkealla äänellä, kaikkien kuullen, viikon kuluessa tekemänsä synnit ja erehdykset. Äänestäjä-äidit neuvottelevat jokaisesta tunnustuksesta erikseen ja julistavat kovaa rangaistusmääräyksensä.

Paitsi julkista rippiä, johon säästetään kaikki vähänkin raskaimmat rikkomukset, on heillä heikkoudensyntejä varten n.s. _syyn_ sovitus. _Syyn_ sovittaminen käy siten, että katuva sisar heittäytyy jumalanpalveluksen aikana pitkin pituuttaan maahan päänunnan eteen ja viipyy siinä asennossa siksi, kunnes tämä, jota puhutellaan aina vain _meidän äidiksemme_, koputtamalla penkkinsä käsinojaan ilmoittaa hänen saavan nousta. _Syytä_ sovitetaan hyvin vähästä: rikotusta lasista, reväistystä hunnusta, muutamien sekuntien tahattomasta viivähtämisestä jostakin toimituksesta, erehdyksestä kirkkolaulussa y.m.s. _Syyn_ sovitus on aivan vapaa-ehtoinen. _Syyllinen_ (sana on tässä johto-opillisesti paikallaan) tuomitsee itse itsensä ja kärsii omasta alotteestaan rangaistuksensa. Juhlapäivinä ja sunnuntaina veisaa neljä äitiä jumalanpalveluksessa tarvittavat messuvastaukset ja muut laulut suuressa kuori-aitauksessa, jossa on neljä pulpettia. Kerran alotti muuan äiti virren, jonka ensimäisenä sanana oli _Ecce_, veisaamalla kaikuvasti nämä kolme ääntä: _ut, si, sol_. Tästä erehdyksestä sai hän sovittaa syytään koko jumalanpalveluksen ajan. Mikä teki rikkomuksen tavattoman suureksi, oli se seikka, ettei kukaan ollut voinut pidättää nauruaan.

Kun joku sisar kutsutaan puhumoon, olkoonpa vaikka päänunna itse, laskee hän huntunsa sillä tavoin, kuten muistamme, että suu vain jää näkyviin.

Päänunna yksinään saa olla kanssakäymisessä vieraiden ihmisten kanssa. Muut voivat puhutella vain läheisimmän perheensä jäseniä, ja sitäkin hyvin, hyvin harvoin. Jos joku ulkopuolinen henkilö haluaisi nähdä nunnaa, jota hän on rakastanut tai jonka hän on tuntenut maailmassa, tarvitaan siihen pitkällisiä neuvotteluja. Jos hän on nainen, voidaan lupa joskus saada. Nunna tulee, ja hänelle puhutaan luukkujen läpi, jotka avautuvat vain äidille tai sisarelle. Sanomattakin on selvää, että tätä lupaa ei milloinkaan myönnetä miehille.

Sellaiset ovat pyhän Benediktuksen julistamat ja Martinus Vergan koventamat säännöt.

Nämä nunnat eivät suinkaan ole iloisia, punakoita ja terveitä, kuten muiden sisarkuntien jäsenet usein tapaavat olla. He ovat kalpeita ja vakavan juhlallisia. Vuosien 1825 ja 1830 välillä tuli kolme heistä hulluksi.

3.

Ankaruutta.

Pyrkijänä tulee olla vähintäin kaksi vuotta, usein neljäkin. Neljä vuotta kokelaana. Harvoin tapahtuu, että nunna vannoo lopullisen valansa ennen kahdenkymmenenkolmen tai kahdenkymmenenneljän vuoden ikää. Martinus Vergan bernhardilais-benediktiläisnunnat eivät ota lainkaan leskiä sisarkuntaansa.

Kammioissaan kurittavat he lihaansa monella tuntemattomalla tavalla, mutta siitä eivät he saa puhua kenellekään ihmiselle.

Sinä päivänä, jolloin kokelas tekee luostarilupauksen, puetaan hänet paraimpiinsa ja hänen päähänsä kudotaan seppele valkoisista ruusuista ja hänen tukkansa laitetaan kauneille kiehkuroille ja sitten hän heittäytyy pitkin pituuttaan maahan. Hänen peitokseen levitetään suuri musta vaate, ja hänelle veisataan ruumisvirsi. Sitten jakautuvat nunnat kahteen jonoon, toinen jono kulkee hänen ohitsensa valittavasti hymisten: "_Sisaremme on kuollut_", mihin toisesta parvesta kajahtaa voitonriemuinen vastaus: "_mutta hän elää Jeesuksessa Kristuksessa_!"

Tämän tarinan aikoihin oli Pikku Picpusin luostariin liitetty kasvatuslaitos. Siinä kävi nuoria ylhäisiä tyttöjä, enimmäkseen hyvin rikkaitakin, joista mainittakoon Sainte-Aulairen ja Bélissenin neidit sekä muuan Talbotin kuuluisaa katolilaista nimeä kantava englannitar. Nämä luostarin neljän seinän sisäpuolella kasvatetut tytöt varttuivat maailman ja oman aikakautensa inhoamisessa ja halveksimisessa. Eräs heistä selitti kerran: "_Katukivityksen näkeminen sai minut värisemään kiireestä kantapäähän_." He olivat puetut sinisiin, päähine oli valkoinen ja rinnalla riippui kullatusta hopeasta tai kuparista tehty Pyhän Hengen vertauskuva. Suurina juhlapäivinä, eritotenkin pyhän Martan muistopäivänä, sallittiin heidän tavattomaksi onnekseen ja ilokseen pukeutua nunniksi ja olla sen päivän mukana kaikissa pyhän Benediktuksen määräämissä toimituksissa. Ensi aikoina lainasivat nunnat heille mustia vaatteitaan. Mutta päänunnasta näytti se sopimattomalta ja hän kielsi sen. Tällainen lainaileminen oli sallittu vain kokelaille. Huomattava on, että tämä tapa, jota luostarissa siedettiin ja suosittiin jonkunlaisen salaisen lahkohengen vaikutuksesta ja totuttaakseen lapsia jo ennakolta pyhään pukuun, tuottivat todellista onnea ja todellista virkistystä kasvateille. Se oli heistä pelkkää huvitusta. _Se oli uutta, se tuotti heille vaihtelua_. Vilpittömiä lapsen perusteluja, jotka eivät sentään kykene tekemään meille maailman ihmisille ymmärrettäväksi onnea, mikä saattaa lähteä vihkivesihuiskan pitelemisestä tai seisomisesta neljän kesken kuorin aitiossa veisaamassa tuntikausittain.

Oppilaat ottivat osaa kaikkiin luostarin toimituksiin ja noudattivat kaikkia sen tapoja, vaikka ei tietystikään ankarampia. Eräskään nuori rouva ei ollut vielä maailmaan jouduttuaankaan ja jo useita vuosia naimisissa oltuaan voinut vieraantua tavasta joka kerta ovelle koputtaessa hokaista: "_Ijankaikkisesti_!". Kuten nunnat, eivät kasvatitkaan saaneet nähdä vanhempiaan muualla kuin puhumossa. Heidän äitiensäkään ei oltu sallittu heitä suudella. Niin pitkälle meni ankaruus siinä kohdassa. Kerran kävi eräs äiti katsomassa tytärtään, ja noin kolmivuotias pikkusisko oli mukana. Tyttö itki, sillä hän olisi niin mielellään halunnut syleillä siskoaan. Mahdotonta. Hän pyysi saada edes vetää sisarensa kätösen ristikon läpi ja suudella sitä. Mutta melkein kauhistuen evättiin sekin pyyntö.

4.

Iloja.

Mutta kaikesta huolimatta ovat nämä nuoret tytöt täyttäneet tämän ankaran talon suloisilla muistoilla.

Määrättyinä hetkinä säteili lapsuus hilpeyttään ja riemujaan tässä luostarissa. Soitettiin välitunnille. Muuan ovi käännähti saranoillaan. Linnut visertelivät: "Kas! Tuossahan lapset jo tulevatkin!" Nuoruuden riehakas virta täytti heti tämän kolkon puutarhan, jota neljään suuntaan halkoi risti kuin käärinliinaa. Säteileviä kasvoja, hohtavan valkoisia otsia, ilonkajastuksen täyttämiä viattomia silmiä, aamuruskon kultaa tulvahti tähän synkkään paikkaan. Pitkäveteisten virsien, läppäysten, kuolinkellojen soiton, messunjuohotusten jälkeen kuului yht'äkkiä tämä nuorten tyttöjen ilakointi, vienompana kuin mehiläisten surina. Hilpeyden keko avautui, ja kukin toi mesi-osuutensa. Leikittiin, huudettiin, ryhmityttiin, juostiin. Somat valkoiset hampahaiset päästivät yksinäisissä sopissa välitsensä monta lörpöttelyn sanaa. Etäältä valvoivat hunnut naurua, varjot vartioivat valonsäteitä, mutta mitä siitä! Säteiltiin, naurettiin. Nämä neljä synkkää muuria katselivat häikäistyneinä sitä menoa. Niin voimakkaana kuohuvan hilpeyden heijastus sai niiden rosoisen, tummuneen pinnan hiukan valkenemaan. Tuntui kuin olisi ruususade tuoksahtanut tähän murheelliseen taloon. Tytöt telmivät ja ilakoivat aivan nunnien näkyvissä, sillä synnittömyyden katse ei häiritse viattomuutta. Näiden lasten kautta tuli luostarin synkkien, ankaroiden hetkien joukkoon sydämellisen, luonnollisen hilpeydenkin hetki. Pienemmät hyppivät ja leiskuivat, suuremmat karkeloivat. Tässä luostarissa liittyi leikkiinkin taivaan esimakua. Ihanaa ja ylevää oli katsella näitä turmeltumattomia, herkkiä sieluja. Homeros olisi tullut tänne hymyilemään Perraultin kanssa, ja tässä kolkossa puutarhassa oli kylliksi nuoruutta, terveyttä, hilpeyttä, huutoa, liehuntaa, iloa ja onnea tasoittamaan kaikkien esi-äitien rypyt, niin sankarirunouden kuin kertomuskirjallisuudenkin äitien, niin valta-istuinten kuin mataloiden mökkienkin äitien, Hekubasta aina Suuräitiin asti.

Tässä talossa on kuultu ehkä enemmän kuin muualla noita _lapsen sanoja_, jotka ovat usein niin viehättäviä ja jotka panevat väkisinkin hymyilemään.

Näiden neljän kolkon muurin sisäpuolella huudahti muuankin viisivuotias tyttönen:

"_Äiti! Tuo iso sanoi äsken, ettei minun tarvitse olla täällä enää kuin yhdeksän vuotta ja kymmenen kuukautta. Voi, voi, kuinka hauskaa_!"

Siellä tapahtui myös seuraava kuvaava vuoropuhelu:

_Äänestäjä-äiti_: "Miksi itkette, lapsukaiseni?"

_Lapsi_ (kuusivuotias), nyyhkyttäen: "Minä sanoin Alicelle osaavani Ranskan historian. Hän sanoi minulle, etten minä sitä osaa, vaikka minä sen osaan."

_Alice_ (iso, yhdeksänvuotias): "Ei. Hän ei sitä osaa."

_Äiti_: "Kuinka niin, lapsukaiseni?"

_Alice_: "Hän käski minua avaamaan kirjan umpimähkään ja tekemään hänelle sen kysymyksen, joka osuisi eteen, ja hän lupasi vastata siihen."

"Entä sitten?"

"Hän ei vastannutkaan."

"Mutta mitä Te sitten kysyitte häneltä?"

"Minä avasin kirjan umpimähkään, kuten hän käski, ja minä tein hänelle ensimäisen kysymyksen, joka osui silmiini."

"Ja miten tämä kysymys kuului?"

"Se kuului: _Mitä sitten tapahtui_?"

Siellä lausuttiin myös seuraava syvällinen huomautus eräästä papukaijasta, jonka muuan kasvattineiti omisti, jossa oli hieman herkkusuun vikaa:

"_Miten soma! Se syö päällispuolet hilloleivästään kuin ihminen ikään_!"

Tämän luostarin kivilattialta on tavattu seuraava tunnustus, minkä joku seitsenvuotias vaivainen syntinen on siihen ennakolta kirjoittanut, jottei unohtaisi:

"Isä, tunnustan olleeni ahne."

"Isä, tunnustan olleeni haureellinen."

"Isä, tunnustan kohottaneeni katseeni miehiin."

Tämän puutarhan ruohopenkillä kertoi muuan rusohuulinen kuusivuotias suu seuraavan tarinan neli-viisivuotiaille sinisilmille:

"Oli kerran kolme pientä kukkoa, joilla oli maa, missä oli paljon kukkia. He poimivat nämä kukat ja pistivät ne taskuunsa. Sitten poimivat he lehdet ja pistivät ne leikkikaluihinsa. Siinä maassa oli susi, ja siellä oli paljon metsää. Ja susi oli metsässä. Ja se söi ne pienet kukot."

Entä seuraava runoelma:

"Joku löi jotakuta kepillä. Paha mies löi kepillä kissaa. Se ei tehnyt sille hyvää, se oli sen mielestä ikävää. Silloin mahtava rouva pani Pahan Miehen vankilaan."

Siellä lausui muuan pieni hyljätty raukka, löytölapsi, jota luostari armeliaisuudesta kasvatti, seuraavat alakuloiset, sydäntävihlovat sanat. Hän kuuli muiden puhuvan äideistään ja hän mumisi sopessaan:

"_Minun äitini ei ollut saapuvilla, kun minä synnyin_!"

Siellä oli muuan roteva palvelijasisar, jonka nähtiin aina kiireissään seuhtovan käytävissä avainkimppuineen ja jonka nimi oli Agata. _Isot isot_ -- joilla oli ikää yli kymmenen vuotta -- sanoivat häntä _Agatoklekseksi_.

Ruokailuhuoneena oli suuri, pitkulainen sali, johon pääsi valoa vain puutarhaan johtavasta ristikäytävästä ja joka oli pimeä ja kostea, sekä lasten vakuuttelujen mukaan, täynnä -- kaikenlaisia eläviä. Kaikki läheiset huoneet lähettivät sinne osan hyönteisvarastostaan. Jokaisella salin neljällä nurkalla oli kasvattien kielessä erikoinen, kuvaava nimensä. Yksi oli Hämähäkkien nurkka, toinen Lehtimatojen nurkka, kolmas Siirojen nurkka ja neljäs Sirkkojen nurkka. Sirkkojen nurkka oli lähellä keittiötä ja kaikkein arvokkain. Siellä oli lämpimämpi kuin muualla. Ruokailuhuoneesta olivat nimet kulkeutuneet kasvatuslaitokseen, ja niiden toimena oli siellä eroittaa toisistaan neljä oppilasryhmää, kuten entisessä Mazarinin lukiossa. Kukin oppilas kuului johonkin näistä ryhmistä aina sen ruokailuhuoneen nurkkauksen mukaan, missä hän istui ateriain aikana. Kerran oli hänen ylhäisyytensä arkkipiispa paimenkäynnillään luostarissa ja näki luokkaan, missä hän paraillaan oli, astuvan erään erinomaisen sievän, rusoposkisen pikkutytön, jonka vaalea tukka oli ihmeellisen kaunis. Hänen ylhäisyytensä kysyi silloin eräältä toiselta kasvatilta, suloiselta, punaposkiselta, ruskeasilmäiseltä tytöltä, joka oli siinä hänen lähellään:

"Mikä se on tuo tyttö?"

"Hän on hämähäkki, Teidän Ylhäisyytenne."

"Oho! Entä tuo toinen?"

"Hän on sirkka."

"Ja tuo tuolla?"

"Hän on lehtimato."

"Jopa nyt jotakin! Entä Te itse?"

"Minä olen siira, Teidän Ylhäisyytenne."

Jokaisella tämänlaisella talolla on omat omituisuutensa. Tämän vuosisadan alussa oli Écouen muuan näitä viehättäviä, mutta ankaroita paikkoja, missä nuorten tyttöjen lapsuus kuluu ylevässä yksinäisyydessä ja hämärässä. Écouenissa jaettiin pyhän sakramentin juhlakulkueen osanottajat neitsyeihin ja kukkaistyttöihin. Sitäpaitsi oli joku määrä "kunniakatoksen kantajia" ja "suitsuttajia", joista toiset kantoivat kunniakattoa ja toiset suitsuttivat pyhää sakramenttia. Kukkien kantaminen oli tietysti kukkaistyttöjen toimena. Neljä "neitsyettä" kulki etunenässä. Tämän suuren päivän aamuna ei ollut lainkaan harvinaista kuulla kyseltävän makuuhuoneessa:

"Kuka teistä on neitsyt?"

Rouva Campan kertoili usein erään seitsenvuotiaan "pienen" sanoja eräälle kuusitoistavuotiaalle "isolle", joka asettui kulkueen etupäähän, "pienen" jäädessä perään:

"Sinä olet neitsyt, sinä. Mutta minä en olekaan."

5.

Hauskutteita.

Ruokailuhuoneen oven yläpuolelle oli suurin, mustin kirjaimin kyhätty seuraava rukous, jota sanottiin _Valkoiseksi Isämeidäksi_ ja jolla oli voima viedä ihmisiä oikopäätä paratiisiin:

"Pieni valkoinen isämeitä, jonka Jumala laittoi, jonka Jumala sanoi, jonka Jumala paratiisiin saattoi. Ehtoolla maata mennessäni kolme enkeliä löytin (!) sängystäni, yhden jalkopuolelta, kaksi päänalaiselta ja keskeltä rakkaan Neitsyt Maarian, joka minua nukkumaan kehoitti ja minua pelkäämästä kielti. Hyvä Jumala on isäni, rakas Neitsyt on äitini, kolme apostolia ovat veljiäni, kolme neitsyttä sisariani. Paitaan, jossa Jumala on synnytetty, on minun ruumiini peitetty. Pyhän Margareetan ristiä kannan rinnassani merkkinä. Pyhä Neitsyt kedolle kulki, Jumalaa itki, pyhän Johanneksen kohtaki (!). Pyhä Johannes, mistä matkaatten? Luota _Ave Salus'en_. Te Herraa näittekö, vai kuinka? Hän riippuu ristinpuussa, jalat puhkaistuina, kädet naulattuina, orjantappurasta peite päässä. Ken kolmasti tään lukee illalla, kolmasti aamulla, on kerran paratiisissa."

Vuonna 1827 katosi tämä merkillinen rukous kolminkertaisen kalkkimaalauksen alle. Tällä hetkellä häipyy se häipymistään muutamien naisten muistista, naisten, jotka silloin olivat nuoria tyttöjä, mutta jotka nyt ovat vanhuksia.

Suuri seinään ripustettu ristiinnaulitun kuva täydensi tämän salin koristelua, ja sen ainoa ovi, kuten luulemme maininneemme, avautui puutarhaan päin. Kaksi kapeata, puupenkkien reunustamaa pöytää kulki kahtena pitkänä, yhdensuuntaisena viivana salin toisesta päästä toiseen. Seinät olivat valkoiset, pöydät mustat. Nämä kaksi surun väriä muodostavat luostarien koko varaston. Ateriat olivat hyvin niukkoja, ja lastenkaan ravinto ei ollut kehuttava. Yksi ainoa ruokalaji, lihaa ja vihanneksia yhdessä tai suolakalaa, siinä koko ylellisyys. Mutta tämäkin lyhyt ruokalista oli yksistään kasvatteja varten ja poikkeus tavallisista oloista. Lapset söivät vaijeten ja hiljaa viikkovuoroaan hoitavan äidin valvonnan alaisina, ja jos vain kärpänenkin rohkeni lennellä ja surista vastoin sääntöjä, aukoi ja sulki äiti kuuluvasti suurta, puukansiin sidottua kirjaa. Tätä hiljaisuutta häiritsivät vain pyhimysten elämäkerrat, joita luettiin ääneen pienestä pulpetista ristiinnaulitun kuvan juurelta. Lukijatar oli tavallisesti isompia oppilaita, hänkin viikoksi toimeensa määrätty. Paljaalla pöydällä oli lyhyiden välimatkojen päässä isoja savi-astioita, joissa oppilaat itse pesivät lautasensa ja veitsensä ja haarukkansa ja lusikkansa ja sinne heittivät he rangaistuksen uhallakin liian kovat lihanpalaset tai pahettuneen kalan. Näitä astioita sanottiin _vesipyöröiksi_.

Lapsi, joka rikkoi hiljaisuussääntöä, sai tehdä "kieliristin." Mihin? Lattiaan. Hänen täytyi nuoleskella lattiaa. Tomun, tämän kaikkien ilojen lopun, oli rangaistava näitä pieniä, elämänhaluisia olentoraukkoja, joiden ainoana vikana oli ollut visertely.

Luostarissa oli olemassa eräs kirja, josta on painettu vain _yksi ainoa kappale_ ja jota on kielletty lukemasta. Niin määräävät pyhän Benediktuksen säännöt. Salaisuus, johon ei kenenkään pyhittämättömän silmä saa tunkeutua. _Nemo regulas, seu constitutiones nostras externis communicabit_.

Kasvatit saivat kerran tämän kirjan käsiinsä ja alkoivat lukea sitä ahneesti. Kauhistuneina löivät he sen tuon tuostakin kiinni, koska pelkäsivät yllätystä. Mutta tästä selkäpiitä karmivasta uhka-yrityksestä oli heidän nautintonsa vain keskinkertainen. Muutamia käsittämättömiä sivuja poikien synneistä, siinä kaikki, mitä he sieltä löysivät "mieltäkiinnittävämpää."

Heidän leikkitanhuanaan oli muutamien laihojen hedelmäpuiden reunustama käytävä puutarhassa. Välittämättä äärimmäisen tarkasta valvonnasta ja ankarista rangaistuksista saivat he silloin tällöin salavihkaa siepatuksi tuulenpudottaman raa'an omenan tai pilaantuneen aprikosin tai madonsyömän päärynän. Jätän tässä kohdassa puheenvuoron kirjeelle, joka on juuri tässä edessäni ja jonka kaksikymmentäviisi vuotta sitten kirjoitti muuan silloisista kasvateista, nykyään rouva herttuatar de ------ Pariisin hienoimpia naisia. Sanat kuuluvat muuttamatta näin:

"Päärynää tai omenaa koetetaan piiloitella parhaan mukaan. Kun käydään ennen illallista viemässä peite vuoteeseen, pistetään ne päänalaisen alle ja syödään sitten maata mentyä, ja ell'ei se käy laatuun, ahmitaan ne mukavuuslaitoksessa."

Se oli heidän suurimpia nautintojaan.

Kerran hänen ylhäisyytensä arkkipiispan ollessa käynnillä luostarissa, sanoi muuan nuorista tytöistä, neiti Bouchard, jossa oli hiukan Montmorencyn vikaa, lyövänsä vetoa siitä, että hän pyytää arkkipiispalta lupapäivää -- seikka, joka tuntui mahdottomalta niin ankarassa yhdyskunnassa. Vetoon suostuttiin, vaikka ei kukaan vastaväittäjistä uskonutkaan tytön täyttävän aijettaan. Mutta hetken tultua, arkkipiispan kulkiessa kasvattien ohi, astui neiti Bouchard toveriensa kuvaamattomaksi kauhistukseksi rivistä ja tokaisi: "Teidän Ylhäisyytenne, päivä lupaa!" Neiti Bouchard oli reipas, solakka tyttö, ja hänen punakat, iloiset kasvonsa näyttivät erinomaisen suloisilta. Hänen ylhäisyytensä de Quélen veti suunsa hymyyn ja sanoi: "Niinkö tosiaankin, rakas lapsukaiseni, yksikö päivä vain lupaa! Kolme päivää, jos haluatte. Annan teille kolme päivää lupaa!" Päänunna ei voinut siihen mitään, arkkipiispa oli puhunut. Tyytymättömyys oli suuri luostarissa, mutta kasvatuslaitoksessa vallitsi ilo ja riemu. Helppo onkin kuvitella moisen tapauksen vaikutusta.

Tämä yrmy luostari ei ollut kuitenkaan niin suljettu, etteivät ulkomaailman intohimot, murhenäytelmät, jopa romaanitkin olisi päässeet tunkeutumaan sen muurien sisäpuolelle. Sitä todistaaksemme esitämme tässä lyhyesti vain erään eittämättömän tositapauksen, jolla muuten ei ole mitään tekemistä eikä yhteyttä varsinaisen kertomuksemme kanssa. Sen tarkoituksena on vain täydentää lukijan mielikuvaa luostarista.

Niihin aikoihin oleskeli näet luostarissa eräs salaperäinen henkilö, joka ei ollut nunna, jota kohdeltiin suurella kunnioituksella ja jota sanottiin _rouva Albertiinaksi_. Hänestä ei tiedetty muuta kuin että hän oli mielipuoli ja että häntä maailmassa pidettiin kuolleena. Tämän jutun pohjana, puheltiin, oli ollut erään mahtavan avioliiton vuoksi tapahtuneet sovittelut.

Tämä nainen, joka oli tuskin täyttänyt kolmeakymmentä vuotta, oli tummaverinen, jotensakin kaunis ja hän tuijotteli hajamielisesti eteensä suurilla mustilla silmillään. Näkikö hän mitään? Sitä sopi epäillä. Hän ei kävellyt, hän liukui. Hän ei puhunut milloinkaan. Ei voitu varmaan sanoa, hengittikö hän enää lainkaan. Hänen sieraimensa olivat pingotetut ja tummansiniset kuin viimeisen henkäyksen jäljiltä. Kun kajosi hänen käteensä, oli se kuin olisi lunta koskettanut. Hän oli kuin kaunis aave. Mutta minne hän tuli, siellä värisivät kaikki vilusta. Eräänä päivänä sanoi muuan sisar toiselle, nähdessään hänen kulkevan ohi: "Häntä pidetään kuolleena." -- "Kuollut hän ehkä onkin", vastasi toinen.

Rouva Albertiinasta kerrottiin sadat jutut. Hän oli kasvattien herkeämättömän uteliaisuuden esineenä. Kappelissa oli penkki, jota sanottiin Häränsilmäksi. Tässä penkissä, jossa oli vain yksi pyöreä aukko, _häränsilmä_, istui rouva Albertiina jumalanpalvelusten aikana. Hän oli tavallisesti yksinään, koska tämä penkki oli ensi kerroksessa ja koska sieltä saattoi nähdä saarnaajan tai alttaripalveluksen toimittajan, mikä ei ollut sallittu nunnille. Kerran oli saarnastuolissa muuan korkea-arvoinen nuori pappi, Rohanin herttua, Ranskan pääri, v. 1815 Léonin prinssinä ollessaan punaisten muskettisoturien upseeri, kuollut 1830 jälkeen kardinaalina ja Besançonin arkkipiispana. Rohanin herttua saarnasi silloin ensi kertaa Pikku Picpusin luostarissa. Rouva Albertiina kuunteli tavallisesti saarnoja ja messuja täysin levollisena ja hievahtamattomana. Mutta sinä päivänä kohottautui hän heti Rohanin herttuan nähtyään puoliksi istuimeltaan ja sanoa tokaisi kovaa keskellä kappelin hiljaisuutta: "_Kas! August_!" Kaikki käänsivät hämmästyneinä päänsä sinnepäin, ja saarnaaja kohotti hänkin katseensa, mutta rouva Albertiina oli jälleen vaipunut entiseen hievahtamattomuuteensa. Leyhäys ulkomaailmasta, elämän välähdys oli hetkiseksi iskenyt tähän sammuneeseen, kylmään olentoon, sitten oli kaikki häipynyt jäljettömiin taas, ja mielipuolesta oli jälleen tullut ruumis.

Mutta nämä kaksi sanaa panivat kaikki kielet luostarissa liikkeelle. Miten paljon sisälsikään tuo huudahdus: "Kas! August!" Mitä aavistuksia se herättikään! Rohanin herttuan nimi oli tosiaankin August. Näytti aivan ilmeiseltä, että rouva Albertiina oli peräisin kaikkein hienoimmasta maailmasta, koska hän tunsi Rohanin herttuan, että hänellä oli ollut siinä huomattava sija, koska hän puhutteli niin tuttavallisesti niin suurta herraa ja että hänellä oli ollut Rohanin herttuaan suhteita, sukulaisuussuhteita ehkä, mutta joka tapauksessa hyvin läheisiä, koska hän tiesi hänen "ristimänimensä."

Kaksi sangen ankaraa herttuatarta, rouvat de Choiseul ja de Sérent, kävi usein luostarissa, minne he pääsivät luultavasti _Magnates Mulieres-etuoïkeuden_ avulla. He olivat koko kasvatuslaitoksen kauhistus. Kun nämä vanhat rouvat kulkivat ohi, vapisivat tyttöraukat ja painoivat katseensa maahan.

Rohanin herttua oli muuten myöskin, tietämättään, kasvattien huomion esineenä. Hänet oli siihen aikaan, piispanarvoa odotellessa, nimitetty Pariisin arkkipiispan pääapulaiseksi. Hänen oli tapana tulla hyvin usein Pikku Picpusin nunnien kappeliin jumalanpalveluksia pitämään. Ei kukaan nuorista luostarin asukkaista päässyt häntä näkemään esiripun takia, mutta hänen äänensä oli lempeä ja hiukan kimakka, ja sen olivat he oppineet tuntemaan. Hän oli ollut muskettisoturien upseerina, ja sitten sanottiin hänen olevan hyvin hienon ja hänen kauniin kastanjanruskean tukkansa tiedettiin muodostavan erinomaisen kauniita kiehkuroita pään ympärille, ja sitten piti hänellä oleman leveä ja komea paksusta silkkikankaasta valmistettu vyö ja hänen musta papinpukunsa kuului olevan mitä mainiointa, hienointa tekoa. Hän antoi tavattomasti työtä kaikkien näiden kuusitoistavuotiaiden mielikuvitukselle.