Part 20

Mitään melua ei kuulunut ulkopuolelta luostariin. Mutta eräänä vuonna tunkeutui sinne huilun ääni. Se oli suurenmoinen tapaus, ja silloiset kasvatit muistavat sen vieläkin varsin hyvin.

Joku soitti huilua naapuritalossa. Tästä huilusta lähti aina sama sävel, sävel, joka nykyään tuntuu hyvin kaukaiselta: "_Oi Zétulbé! Mun sieluin valtijaaksi tullos_!" Se kuului pari kolme kertaa päivässä. Tytöt viettivät tuntikausia sen kuuntelemisessa, äänestäjä-äidit olivat aivan suunniltaan, aivot työskentelivät, rangaistuksia satoi. Tätä kesti useampia kuukausia. Kasvatit olivat kaikki enemmän tai vähemmän rakastuneita tuntemattomaan soittajaan. Jokainen haaveili Zétulbestänsä. Huilun ääni tuli Oikokadun puolelta. He olisivat antaneet kaikki, yrittäneet kaikki, uskaltaneet kaikki saadakseen nähdä edes vilaukselta tuon "nuorukaisen", joka soitti niin ihanasti huilua ja joka tietämättään samalla viritti myös soimaan kaikki nämä sielut. Muutamat tytöistä pujahtivat lupapäivinä salaa eräästä sivu-ovesta ja nousivat kolmanteen kerrokseen Oikokadun puolelle tirkistelemään ja näkemään. Mahdotonta. Eräskin pisti kätensä ristikon reijästä ulos ja liehutti valkeata nenäliinaansa. Kaksi muuta oli vieläkin rohkeampaa. He keinottelivat itsensä jollakin salaperäisellä tavalla katolle ja näkivätkin vihdoin "nuorukaisen." He näkivät vanhan maanpakoon tuomitun, sokean ja köyhtyneen aatelismiehen, joka ikäväänsä karkoittaakseen soitteli huilua ullakkokamarissaan.

6.

Pikku luostari.

Pikku Picpusin ympärysmuurien suojassa oli kolme aivan erillistä rakennusta: pääluostari, jossa asuivat nunnat, kasvatuslaitos, minne oppilaat olivat sijoitetut ja lopuksi n.s. pikku luostari. Se oli puutarhalla varustettu talo, jossa eleli yhdessä kaikenlaisia vanhoja, eri sisarkuntiin kuuluneita nunnia, jätteinä vallankumouksen aikana hävitetyistä luostareista. Siellä näki kirjavassa sekamelskassa mitä monimuotoisimpia mustia, harmaita ja valkeita pukuja, jotka olivat aikoinaan kuuluneet mitä moninaisimmille sisarkunnille. Jos moinen sana-yhtymä olisi sallittu, olisi sitä luostaria saattanut kutsua ilveilijä-luostariksi.

Keisarikunnan aikana oli sallittu näiden harhailevien, kodittomien naisraukkojen asettua sinne benediktiläis-bernhardilaisnunnien siipien suojaan. Hallitus maksoi heille pienen eläkkeen. Pikku Picpusin nunnat olivat ottaneet heidät avosylin vastaan. Sekamelska pikku luostarissa oli tosiaankin suuri. Kukin seurasi omia sääntöjään. Joskus annettiin kasvateille lupa käydä heitä katsomassa -- mikä oli sangen mieluinen virkistys. Niinpä onkin heidän nuoruudenmuistojensa joukossa säilynyt myös kuva äiti Pyhästä Basiliuksesta, äiti Pyhästä Skolastikasta ja äiti Jakobista.

Muuan näistä turvanetsijöistä oli kuitenkin melkein kotonaan. Hän oli kuulunut Pyhän Auren sisarkuntaan ja hän oli ainoa elossa oleva jäsen koko siitä sisarkunnasta. Pyhän Auren nunnien luostari sijaitsi kahdeksannentoista vuosisadan alusta alkaen samassa Pikku Picpusin talossa, joka myöhemmin tuli kuulumaan Martinus Vergan benediktiläisille. Tämä hurskas nainen oli liian köyhä pitääkseen yhdyskuntansa komeata vaatetusta: valkoista pukua ja tulipunaista olkaviittaa, ja sentähden oli hän hellässä kiintymyksessään valmistanut pienelle nukelle sellaisen puvun. Hän näytteli nukkea hyvin mielellään ja kuollessaan testamenttasi hän sen luostarille. Vuonna 1824 oli Pyhän Auren sisarkunnasta jäljellä vain yksi ainoa nunna; nykyään on siitä jäljellä vain nukke.

Paitsi näitä arvoisia äitejä oli joukko ylhäisen maailman naisia, kuten esimerkiksi rouva Albertiina, saanut päänunnalta luvan vetäytyä pikku luostarin suojiin. Niihin kuuluivat myös rouva de Beaufort d'Hautpoul ja Dufresnen markiisitar. Muuan heistä tuli luostarissa tunnetuksi vain sen kauhistavan melun takia, jonka hän sai aikaan niistäessään nenäänsä. Kasvatit antoivatkin hänelle nimen rouva Metelinen.

1820 tai 1821 paikkeilla pyysi rouva de Genlis, joka sitä ennen oli toimittanut pientä aikakautisjulkaisua nimeltä _Peloton_, päästä viettämään lopun ikänsä Pikku Picpusin luostarissa. Orleansin herttua suositteli häntä. Kiihkeä surina syntyi mehiläispesässä. Äänestäjä-äidit vapisivat kuin haavanlehdet. Rouva de Genlis oli kirjoittanut romaaneja! Mutta hän selitti niitä nyt itse enin inhoavansa, ja sitäpaitsi oli hän nyt kiihkeästi uskovainen. Jumalan ja prinssin avulla pääsi hän lopultakin luostariin. Mutta hän pudisti sen tomut jaloistaan jo kuuden, seitsemän kuukauden kuluttua, mainiten syyksi, että puutarhassa ei ollut siimestä. Sisaret ihastuivat siitä ikihyviksi. Vaikka hän olikin jo ijäkäs, soitti hän vielä harppua, jopa sangen hyvinkin.

Poistuessaan jätti hän koppiinsa muistomerkin oleskelustaan. Rouva de Genlis oli taika-uskoinen ja latinantaitaja. Nämä kaksi määritelmää antavat hänestä verrattain selvän käsityksen. Muutamia vuosia takaperin saattoi vielä lukea seuraavat hänen kädellään punaisella musteella keltaiselle, pienen hopeakalu- ja koristekaapin sisäseinään liimatulle paperipalaselle kirjoitetut viisi latinankielistä säettä, joilla hänen mielipiteensä mukaan oli voima peljästyttää varkaat tiehensä:

Imparibus meritis pendent tria corpora ramis: Dismas et Gesmas, media est divina potestas; Alta petit Dismas, infelix, infima, Gesmas. Nos et res nostras conservet summa potestas. Hoc versus dicas, ne tu furto tua perdas.[5]

Nämä kuudennen vuosisadan latinaksi sepitetyt säkeet herättävät kysymyksen, olivatko niiden kahden Pääkallonpaikalla risteihin ripustetun ryövärin nimet Dismas ja Gestas, kuten yleisesti luullaan, vaiko Dismas ja Gesmas.

Tämä jälkimäinen kirjoitustapa olisi voinut saattaa hieman epä-edulliseen valoon ne väitteet, joiden mukaan Gestasin varakreivi viime vuosisadalla pyrki polveutumaan tuosta katumattomasta ryöväristä. Muuten on näiden säkeiden tehovoima uskonkappaleena laupeudensisarten yhdyskunnassa.

Kirkko, joka oli rakennettu niin, että se linnanmuurin tavoin eroitti ison luostarin kasvatuslaitoksesta, oli tietysti yhteinen kasvatuslaitokselle sekä isolle ja pienelle luostarille. Jopa päästettiin sinne yleisöäkin eräänlaisesta kadun puolelle avautuvasta sairaalankäytävästä. Mutta kaikki oli laitettu sillä tavalla, ettei kukaan luostarin asukkaista päässyt näkemään vieraita kasvoja. Kuvitelkaapa kirkkoa, jonka kuorin olisi jättiläiskäsi kahmaissut puristuksiinsa ja muodostanut siitä, ei enää, kuten tavallisissa kirkoissa, pidennyksen alttarin taakse, vaan jonkunlaisen synkän salin tai luolan oikealle jumalanpalveluksen toimittajasta; kuvitelkaa tämä sali seitsemän jalkaa korkean esiripun sulkemaksi; ryhmittäkää tämän esiripun taakse puupenkkeihin nunnat kuorista vasempaan, kasvatit oikeaan, palvelijasisaret ja kokelaat perälle, ja te saatte jonkunlaisen käsityksen Pikku Picpusin asukkaiden jumalanpalveluksesta. Tämä luola, jota sanottiin kuoriksi, oli käytävän kautta luostarin yhteydessä. Kirkko sai valonsa puutarhan puolelta. Kun nunnat ottivat osaa kirkonmenoihin, joiden aikana säännöt käskivät heidän pysymään aivan hiljaa, huomasi yleisö heidän läsnäolonsa vain siitä kolahduksesta, minkä penkkien liikkuvat istuimet noustessaan ja laskiessaan synnyttivät.

7.

Varjokuvia varjojen asunnosta.

Niinä kuutena vuonna, jotka eroittavat vuoden 1819 vuodesta 1825, oli Pikku Picpusin päänunnana neiti de Blemeur, luostarinimeltään äiti Innocentia. Hän kuului samaan sukuun kuin Margareetta de Blemeurkin, _Pyhän Benediktuksen yhdyskunnan pyhimysten Elämäkertojen_ kirjoittaja. Hänet oli valittu päänunnaksi toistamiseen. Hän oli tuossa kuudenkymmenen maissa, lyhyt, pyylevä, "lauloi kuin särkynyt astia", sanotaan kirjeessä, johon jo ylempänä viittasimme, mutta muuten mitä mainioin ihminen, ainoa iloluontoinen koko luostarissa, ja sentähden jumaloivatkin häntä kaikki.

Hän vivahti hiukan heimolaiseensa Margareettaan, yhdyskunnan oppineimpaan naiseen. Hän oli tavallaan oppinut hänkin, tietorikas ja laajanäköinen, tunsi historiaa, lasketteli latinaa solkenaan ja oli täynnänsä kreikkaa ja hepreaa, niin että hän olisi paremmin sopinut benediktiläismunkiksi kuin benediktiläisnunnaksi.

Luostarin alijohtajattarena toimi muuan vanha, puolisokea espanjalainen nunna, äiti Cineres.

Äänestäjä-äideistä olivat huomatuimmat äiti Pyhä Honorina, varainhoitaja, äiti Pyhä Gertrud, kokelaiden ylikaitsija, äiti Pyhä Angelus, alikaitsija, äiti Ilmestys, esilaulajatar, äiti Pyhä Augustinus, sairaanhoitajatar, ainoa ilkeä nunna koko luostarissa, sitten äiti Pyhä Mechtilda (neiti Gauvain), joka oli aivan nuori vielä ja jolla oli ihana ääni, äiti Enkeli (neiti Drouet), joka oli aikaisemmin ollut Jumalan Tytärten luostarissa ja Trésorin luostarissa Gisorsin ja Magnyn välillä, äiti Pyhä Joosef (neiti de Cogolludo), äiti Pyhä Adelheid (neiti d'Auverney), äiti Armo (neiti de Cifuentes), joka ei pitkiä aikoja kestänyt luostarin ankaraa elämää, äiti Laupeus (neiti de la Miltière), joka oli hyvin rikas ja joka vastoin sääntöjä otettiin luostariin kuudenkymmenen vanhana, äiti Kaitselmus (neiti de Laudinière), äiti Maarianuhri (neiti de Siguenza), joka valittiin päänunnaksi v. 1847, sekä vihdoin äiti Pyhä Celinia (kuvanveistäjä Ceracchin sisar), joka tuli hulluksi, ja äiti Pyhä Chantai (neiti de Suzon), joka myöskin tuli hulluksi.

Kauneimpien joukkoon kuului muuan viehättävä, kahdenkyrnmenenkolmen vanha neito, joka oli kotoisin Bourbonin saarelta, ja joka oli ritari Rozen heimoa. Hänen maailmallinen nimensä olisi siis ollut neiti Roze, mutta luostarissa tuli hänestä äiti Taivaaseenastumus.

Äiti Pyhä Mechtilda, jonka tuli pitää huolta laulusta, käytti mielellään kasvatteja apunaan. Heistä valitsi hän tavallisesti täydellisen ääni-asteikon: seitsemän kappaletta, joiden ikä oli kymmenen ja kuudentoista väliltä ja joiden ääni ja koko sopi täydellisesti asteikkoon, niin että kun he lauloivat seisaaltaan, vierekkäin pienimmästä suurimpaan riviin järjestettyinä, näytti kuin olisi siinä ollut elävä, enkeleistä sommiteltu Panin huilu.

Palvelijasisarista olivat eniten kasvattien suosiossa sisar Pyhä Eufrasia, sisar Pyhä Margareetta, sisar Pyhä Martta, joka oli muuttunut lapseksi jälleen, sekä sisar Pyhä Mikael, jonka pitkä nenä pani tytöt naurutuulelle.

Kaikki nämä naiset olivat erinomaisen hyviä näitä lapsia kohtaan. Nunnat olivat ankaria vain itselleen. Tulta tehtiin vain kasvatuslaitokseen, ja ruoka oli luostarin ruokaan verrattuna ylellistä. Ja muutenkin oli hoito ja kohtelu sangen huolellista ja ystävällistä. Vain kun joku lapsi puhutteli nunnaa ohimennessään, ei nunna milloinkaan vastannut hänelle.

Tämä vaiti-olomääräys oli johtanut siihen, että koska puhuminen oli luostarissa kielletty ihmisiltä, puhuivat hengettömät kappaleet heidän sijastaan. Väliin puhui kirkon kello, väliin puutarhurin kulkunen. Eräs hyvin kaikuva vasarakello, joka oli aivan luukun vartijattaren lähettyvillä ja joka kuului ympäri koko talon, ilmoitti erilaisin kilahduksin, jonkunlaisen äänisähkölennättimen tapaan, kaikki jokapäiväisen elämän toimitukset ja kutsui tarpeen tullen puhumoon sen tai tuon talon asukkaista. Jokaisella henkilöllä ja asialla oli omat kilahduksensa. Päänunnalla oli yksi ja yksi, alijohtajattarella yksi ja kaksi. Kuusi ja viisi ilmoitti oppitunnin alkavan, niin että kasvatit eivät milloinkaan sanoneet: "Nyt alkaa oppitunti", vaan: "Nyt alkaa kuusi ja viisi." Neljä ja neljä oli rouva de Genlisin soitto. "Paholainenko se siellä aina neljästi rimputtelee", sanoivat ne nunnista, joilla ei ollut liiaksi hyväntahtoisuutta. Yhdeksäntoista kilahdusta ilmoitti tavattomia tapahtuvan. Silloin avattiin sulku-ovi, kauhistuttava, monilla telkeillä ja salpalaitoksilla varustettu rauta-ovi, joka kääntyi saranoillaan vain arkkipiispan saapuessa luostariin.

Häntä ja puutarhuria lukuunottamatta ei ainoakaan mies, kuten olemme maininneet, saanut astua jalallaan luostariin. Kasvatit tosin näkivät kaksi muutakin mieshenkilöä. Toinen oli luostarin vakinainen saarnaaja, vanha ja ruma pappi Banès, jota he saivat katsella kuorin rautaristikon takaa. Toinen oli piirustuksenopettaja herra Ansiaux, jota kirje, mistä ylempänä luimme muutamia rivejä, nimittää _herra Anciotiksi_ ja jota se kuvailee _vanhaksi, inhoittavaksl kyssäseläksi_.

Kuten näemme, oli kaikkien miesten valinta toimitettu erittäin huolellisesti.

Sellainen oli tämä kummallinen talo.

8.

Post corda lapides.

Piirrettyämme hätimiten Pikku Picpusin luostarin henkisen kuvan, ei liene hyödytöntä selvitellä muutamin sanoin sen ulkonaista rakennetta.

Siitä onkin lukijalla jo jonkunlainen aavistus. Pikku Picpusin Pyhän Antonion luostari täytti melkein kokonaan sen avaran puolisuunnikkaan, joka muodostui Polonceaunkadun, Oikokadun, Picpusinkadun ja vanhoissa asemakartoissa Aumaraisinkaduksi nimitetyn umpikujan väliin. Nämä neljä katua kulkivat syvien kaivantojen tavoin pitkin tämän puolisuunnikkaan sivuja. Luostariin kuului useampia rakennuksia ja puutarha. Päärakennus oli kokonaisuudessaan katsottuna useammista osista kyhätty rykelmä, joka ylhäältä nähtynä muodosti ikäänkuin maahan kaadetun hirsipuun. Sen pitempi haara reunusti Oikokadun koko sitä osaa, joka oli Picpusinkadun ja Polonceaunkadun välillä. Lyhyempää haaraa kuvasi korkea, ankaran harmaja pääty, jonka kaikki akkunat olivat varustetut ristikoilla ja joka oli Picpusinkatua päin. Porttikäytävä n:o 62 osoitti sen äärimmäisintä päätä. Tämän päädyn keskikohdalla näkyi tomun ja pölyn vaalentama vanha, matala ovi, joka sulki ahdasta holvikäytävää, johon hämähäkit kutoivat verkkojaan ja joka avautui vain tunniksi, pariksi sunnuntaisin tai silloin, kun jotakuta nunnavainajaa vietiin arkussaan luostarista. Sen kautta kävi yleisön tie kirkkoon.

Hirsipuun kulmauksessa sijaisi muuan neliönmuotoinen sali, jota käytettiin varastohuoneena ja jota nunnat sanoivat _mokakammioksi_. Pitemmässä haarassa olivat äitien ja sisarten kopit sekä kokelaiden asunnot. Lyhyemmässä haarassa taas keittiöt, ruokasali, varsinainen luostari ja kirkko. Porttikäytävä n:o 62:n ja Aumaraisin umpikujan kulmauksen välillä oli kasvatuslaitos, jota ei lainkaan näkynyt ulkopuolelta. Puolisuunnikkaan lopun alan anasti puutarha, joka oli Polonceaunkadun tasapintaa paljon alempana, niin että muurit olivat vielä paljon korkeammat sisä- kuin ulkopuolelta. Puutarha kohosi hiukan keskikohdaltaan ja siinä törrötti pienen kummun harjalla kaunis, kartiomainen kuusi, josta lähti neljä leveätä käytävää kuin kilven keskipiikistä. Näiden suurempien käytävien aukeamissa oli taas kaksitellen kahdeksan pienempää, niin että jos alue olisi ollut ympyränmuotoinen, olisi käytävien pohjapiirros muistuttanut pyörälle laskettua ristiä. Käytävät, jotka kaikki päättyivät puutarhan hyvin epäsäännölliseen muuri-aitaukseen, olivat eri pitkiä. Niitä reunustivat viinimarjapensaat. Perällä kulki kaunis poppelikuja vanhan luostarin raunioilta, jotka olivat Oikokadun kulmauksessa, pikku luostariin, joka oli Aumaraisinkadun kulmauksessa. Pikku luostarin edustalla oli n.s. pikku puutarha. Lisätkää kaikkeen tähän melkoisen avara pihamaa, kaikenlaisia kulmauksia ja soppia, joita rakennusten sisäiset osat muodostivat, vankilanmuurit, ajatelkaa, että ainoana näkö-alana ja ainoana naapurina oli kattojen musta lakeus toisella puolen Polonceaunkatua, ja te saatte jotakuinkin täydellisen käsityksen siitä, millainen oli neljäkymmentäviisi vuotta sitten Pikku Picpusin bernhardilaisnunnain asunto. Tämä pyhä talo oli rakennettu erään neljännellätoista, viidennellätoista ja kuudennellatoista vuosisadalla kuuluisan pallohuoneen paikalle, pallohuoneen, jota sanottiin _yhdentoistatuhannen paholaisen luolaksi_.

Kaikki nämä kadut olivat muuten Pariisin vanhimpia. Nimet Oikokatu ja Aumarais tavataan jo sangen aikaisin, mutta kadut, joita ne osoittivat, olivat olleet olemassa jo kauvan niitä ennen. Aumaraisin umpikujan nimenä oli muinoin Maugoutin umpikuja. Oikokadun nimenä taas oli aikaisemmin Orjantappurakatu, sillä Jumala avasi ennen kukkien terät kuin ihminen oppi kiviä lohkomaan.

9.

Vuosisata luostarihunnussa.

Koska nyt olemme esittäneet useita yksityiskohtia muinoisesta Pikku Picpusin luostarista ja koska olemme rohjenneet avata akkunan tirkistelläksemme tähän suljettuun, salaperäiseen taloon, ei lukija panne pahakseen vieläkin pientä poikkeamista sivupoluille. Tämä poikkeaminen ei tosin ole missään tekemisessä tämän kirjan perustapausten kanssa, mutta se on valaiseva ja hyödyllinen siinä suhteessa, että se osoittaa luostarinkin asukkaissa voivan piillä eriskummallisia, tavallisuudesta poikkeavia luonteenominaisuuksia.

Pikku luostarissa oleili muuan satavuotias vanhus, joka oli sinne eksynyt Fontevraultin luostarista. Ennen vallankumousta oli hän liikkunut ylhäisissä seurapiireissä. Hän jutteli usein herra de Miromesnilistä, Ludvig XVI:n oikeusministeristä, sekä eräästä presidentinrouva Duplatista, jonka parhaita ystäviä hän sanoi olleensa. Kaikissa sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa veti hän nämä kaksi nimeä esiin huvikseen ja viattoman turhamaisuutensa tyydykkeiksi. Fontevraultin luostarista tiesi hän vallan ihmeitä kertoa: mitenkä se oli kuin kaupunki ikään ja mitenkä siellä oli oikein kadutkin.

Hän puhui pikardialaismurretta, joka huvitti kovasti kasvatteja. Joka vuosi uudisti hän juhlallisesti lupauksensa ja valaa tehdessään sanoi hän papille: "Hänen ylhäisyytensä Pyhä Franciskus teki sen hänen ylhäisyydelleen pyhälle Julianolle, hänen ylhäisyytensä pyhä Julianus teki sen hänen ylhäisyydelleen pyhälle Eusebiolle, hänen ylhäisyytensä pyhä Eusebius teki sen hänen ylhäisyydelleen pyhälle Prokopiolle, j.n.e., j.n.e., ja samaten teen minä sen nyt teille, isäni." -- Ja kasvatit nauraa kikattamaan huntujensa suojassa. Viattomia hilpeydenpurkauksia, jotka kuitenkin saivat äänestäjä-äidit rypistämään kulmakarvojaan.

Joskus yltyi satavuotias vanhus muistelemaan muinaisia. Hän väitti, että _hänen nuoruudessaan eivät bernhardilaismunkit antaneet perään muskettisotureille_. Kokonainen vuosisata siinä puhui, mutta se olikin kahdeksastoista vuosisata. Hän jutteli eräästä hauskasta campanialaisesta ja burgundilaisesta tavasta, joka kukoisti ennen vallankumousta ja jossa pää-osaa näytteli neljä viinilajia. Jonkun arvohenkilön, Ranskan marsalkan tai prinssin tai herttuan tai päärin poiketessa johonkin burgundilaiseen tai campanialaiseen kaupunkiin pitivät kaupungin viranomaiset hänelle ensin ylistyspuheita ja ojensivat sitten hänelle neljä hopea-astiaa, joihin oli kaadettu neljänlaista viiniä. Ensimäisen astian kylkeen oli kirjoitettu: _apinan viiniä_, toisen: _jalopeuran viiniä_, kolmannen: _lampaan viiniä_, neljännen: _sian viiniä_. Nämä neljä nimitystä osoittivat juopumisen neljää astetta: ensimäisellä asteella vallitsee huoleton hauskuus, toisella leimahtavat kiukku ja raivo ilmituleen, kolmannella tulee sijaan tylsistynyt välinpitämättömyys ja neljännellä asteella ollessaan ei humalainen juuri ole kaukana eläimestä.

Kaapissa, jonka avainta hän ei hellittänyt luotaan, säilytti hän jotakin salaperäistä, ja mikäli näytti, hänelle tavattoman kallisarvoista esinettä. Fontevraultin säännöt eivät sitä kieltäneet. Hän ei tahtonut näyttää sitä esinettä kenellekään ihmiselle. Hän sulkeutui aina visusti huoneeseensa sitä tarkastelemaan, sillä senkin myönsivät hänen sisarkuntansa säännöt. Kuullessaan askeleita käytävästä sulki hän kaapin oven niin joutuin kuin suinkin taisi vanhoilla käsillään. Heti kun koetettiin johtaa keskustelua tähän esineeseen, vaikeni hän kuin muuri, hän, joka muutoin aina jutteli niin mielellään. Uteliaimmatkaan eivät mahtaneet mitään hänen vaiteliaisuudelleen, ja hänen lujuutensa saattoi itsepintaisimmatkin ponnistukset häpeään. Siitäpä tuli selvittelemisen aihetta kaikille luostarin ikävystyneille tai joutilaille asukkaille. Mikähän oikeastaan oli niin kallisarvoinen ja niin salaperäinen aarre tuolla satavuotiaalla? Ehkäpä joku pyhä kirja? Tai joku harvinainen rukousnauha? Tai joku oikeaksi todistettu pyhänjäännös? Otaksumisista ei tahtonut tulla loppuakaan. Vanhusraukan kuoltua juostiin kaapille nopeammin kuin ehkä olisi ollut soveliasta ja avattiin se. Salaperäinen esine tavattiin kolminkertaisista kääreistä kuin siunattu rippilautanen ikään. Se oli tosiaankin lautanen, fajanssilautanen, johon oli kuvattu, mitenkä pienet lemmenhengettäret pakenevat suunnattomilla peräruiskuilla varustettujen apteekkaripoikain ahdistamina. Siinäkös sitä on irvistystä ja hullunkurisia asentoja! Muuan viehättävistä pikkuhengettäristä on jo joutunut vainoojan kynsiin. Se tekee vastusta, pyristelee pieniä siipiään ja yrittää yhä lentoon, mutta voittoisan hirtehisen suu on pirullisessa ivahymyssä. Opetus: lemmenkin lannistavat vatsanväänteet. Tämä tavallaan erinomaisen mieltäkiinnittävä lautanen, joka ehkä on saanut kunnian herättää Molièressa ajatuksen erääseen kohtaukseen, oli olemassa vielä syyskuussa vuonna 1845. Se oli myytävänä erään sälykauppiaan kokoelmissa Beaumarchaisin puistokadun varrella.

Tämä kelpo vanhus ei milloinkaan halunnut maailman ihmisiä tervehdyskäynnille, _koska_, kuten hän selitti, _puhumo oli liian ikävä_.

10.

Herkeämättömän palvomisen synty.

Muuten on tämä hautamainen puhumo, jota ylempänä olemme koettaneet kuvata, aivan paikallinen, eikä se esiinny yhtä synkkänä muissa luostareissa. Temppelikadun luostarissa, joka totta puhuaksemme kuuluikin sentään toiselle yhdyskunnalle, oli esimerkiksi mustien luukkujen asemasta ruskeat esiriput, ja itse puhumo oli kuin mikäkin kaunis, silolaatteinen vastaanottohuone, jonka akkunoita verhosivat hyvin hienosta valkeasta pumpulikankaasta valmistetut uutimet ja jonka seinillä näkyi kaikenlaisia kuvia kehyksissään, m.m. eräs ilman huntua maalattu benediktiläisnunna, kukkakiehkuroita, jopa huvittaviakin aiheita.

Juuri tämän Temppelikadun luostarin puutarhassa kasvoi se hevoskastanja, jota pidettiin Ranskan suurimpana ja kauneimpana ja jota kahdeksannentoista vuosisadan kelpo ihmiset sanoivat _kuningaskunnan kaikkien kastanjain isäksi_.

Me olemme jo maininneet, että tämä Temppelikadun luostari kuului herkeämättömän palvomisen benediktiläisnunnille, joilla taas ei ollut vähintäkään yhteyttä cisterciläisten benediktiläisnunnien kanssa. Tämä herkeämättömän palvomisen sisarkunta ei ole kovin vanha: vähän yli kaksisataa vuotta. Vuonna 1649 häväistiin pyhää sakramenttia kaksi kertaa muutamien päivien kuluessa kahdessa Pariisin kirkossa, pyhän Sulpitiuksen ja pyhän Johanneksen kirkoissa. Nämä kauhistuttavat ja ennen kuulumattomat pyhyydenloukkaukset kuohuttivat koko kaupunkia. Saint-Germain des Présin pääpappi määräsi kaikki alaisensa juhlalliseen kulkueeseen, jota johti paavin lähettiläs. Mutta tämä sovitus ei vielä ollut kahden arvoisan rouvan mielestä riittävä. Nämä rouvat olivat rouva Courtin, Boucsin markiisitar, ja Châteauvieuxin kreivitär. Tuo hirvittävä, "pyhää alttarin sakramenttia" häväisevä loukkaus, niin ohimenevää laatua kuin se olikin, ei lähtenyt näiden kahden hurskaan rouvan ajatuksista, ja he arvelivat sen olevan vain siten sovitettavissa, että jossakin nunnaluostarissa osoitettaisiin pyhälle sakramentille "herkeämätöntä palvomista." Molemmat lahjoittivat silloin, toinen v. 1652, toinen v. 1653, melkoiset rahasummat äiti Katariina de Barille, benediktiläisnunnalle, jota sanottiin pyhän sakramentin sisareksi ja jonka nyt oli tätä hurskasta tarkoitusta varten perustettava luostari pyhän Benediktin sääntöjen mukaan. Ensimäisen luvan tällaisen laitoksen perustamiseen antoi äiti Katariina de Barille Saint-Germainin pappi de Metz, "ehdolla, ettei luostariin hyväksyttäisi ketään pyrkijää, joka ei toisi mukanaan kolmensadan livren vuotuista eläkettä, mikä vastaa kuudentuhannen livren pääomaa." Saint-Germainin papin jälkeen antoi kuningas vahvistuskirjan laitokselle, ja molemmat, sekä papin lupapaperi että kuninkaan vahvistuskirja, saivat v. 1654 osakseen lopullisen lainmukaisen hyväksymisen valtiokonttorissa ja parlamentissa.