Part 18

Hän kuulusteli Oikokadun ja Picpusinkadun kulmaukseen asettamaansa vartiomiestä, mutta tämä, joka ei ollut liikahtanutkaan paikaltaan, ei ollut nähnyt vilaustakaan otuksesta.

Joskus sattuu, että sarvas ryöstäytyy ajettavista, vaikka koirat ovat aivan sen kintereillä, ja silloin eivät kokeneimmatkaan eränkävijät tiedä, mikä neuvoksi. Duvivier, Ligniville ja Desprez jäävät sanattomiksi. Tämänlaisen pettymyksen sattuessa huudahti Artonge kerran: '_Se ei ole mikään sarvas, se on noita_.'

Javert olisi halunnut huutaa samoin.

Hänen pettymyksessään oli sekä epätoivoa että raivoa.

Varmaa on, että Napoleon teki virheitä Venäjän sodassa, että Aleksanteri teki virheitä Intian sodassa, että Caesar teki virheitä Afrikan sodassa, että Kyrus teki virheitä Skytian sodassa ja että Javert teki virheitä sodassaan Jean Valjeania vastaan. Hänen olisi ehkä epäröimättä pitänyt käydä käsiksi entiseen kaleerivankiin. Ensimäisen silmäyksen olisi pitänyt riittää. Hänen olisi pitänyt ilman muuta käydä häneen käsiksi jo Gorbeaun talossa. Hänen olisi ainakin pitänyt vangita hänet Pontoisen kadulla, tunnettuaan hänet varmasti. Hänen ei olisi pitänyt neuvotella apulaistensa kanssa kirkkaassa kuutamossa Rollinin kulmauksessa. Erilaisia mielipiteitä on tietysti hyödyllistä kuulla, samoin kuin on hyvä tunnustella ja valikoida koirista luotettavimmat. Mutta metsästäjä ei osaa olla kyllin varovainen ajaessaan niin arkoja otuksia kuin susi tai kaleerivanki. Javert oli, yrittäessään liian huolellisesti ohjata vainukoiriaan oikeille jäljille, säikähyttänyt petoa, antanut sille vihiä ajosta ja saanut sen ponnistamaan kaikki voimansa pakoon päästäkseen. Tyhmästi menetteli hän etenkin siinä, että hän, löydettyään jäljet uudelleen Austerlitzin sillalla, rupesi leikkimään kamalaa, poikamaista leikkiään ja pitämään niin vaarallista miestä langan päässä. Hän luuli itseään voimakkaammaksi kuin todellisuudessa olikaan ja hän uskoi voivansa leikitellä leijonalla niinkuin hiirellä. Mutta samalla luuli hän itseään liian heikoksi, uskoessaan tarvitsevansa apua. Turmiollista varovaisuutta, kallisarvoisen ajan hukkaa. Javert teki kaikki nämä virheet, ja hän oli kuitenkin taitavimpia, ovelimpia rikollisenpyydystäjiä, mitä on ollut. Hän oli kaikin puolin sitä, mitä, ymmärtäen lauseparren sen voimakkaimmassa mielessä, metsästäjät sanovat _viisaaksi koiraksi_. Mutta kuka voi saavuttaa täydellisyyden?

Suurimpainkin juontensommittelijain järki pimenee joskus.

Paksuimmat tyhmyydet ovat usein tehdyt useista ohuista säikeistä, kuten paksut köydet. Purkakaapa köysi säije säikeeltä, eritelkääpä kaikki pienet määräävät vaikutteet, ja te katkaisette ne toinen toisensa jälkeen ja sanotte: Eihän tämä mitään! Mutta kiertäkääpä ne yhteen ja punokaa ne köydeksi jälleen ja te hämmästytte sen vahvuutta. Te ymmärrätte Attilan, joka epäröi, kenen kimppuun ensiksi kävisi: Marsianonko idässä, vai Valentinonko lännessä. Te ymmärrätte Hannibalin, joka viipyy liiaksi Kapuassa. Te ymmärrätte Dantonin, joka nukahtaa Arcis-sur-Aubeen.

Mutta Javert ei menettänyt kylmäverisyyttään, vaikka huomasikin Jean Valjeanin pujahtavan käsistään. Varmana siitä, ettei kaleerivanki voinut olla kaukana, asetti hän vartijoita, järjesti satimia ja väijyksiä ja kierteli niitä seutuja koko yön. Ensimäinen seikka, minkä hän huomasi, oli särjetty lyhtypatsas, josta oli köysi ryöstetty. Erinomaisen tärkeä huomio, mutta se johti hänet harhaan, ja sai hänet suuntaamaan kaikki tutkimuksensa Genrotin umpikujaan. Tätä umpikujaa reunustivat matalat muurit, joiden takana avautui puutarhoja ja suunnattoman avaroita kesantopeltoja. Jean Valjean oli varmaankin paennut sitä tietä. Mutta jos Jean Valjean olisi tosiaankin tunkeutunut syvemmälle Genrotin umpikujaan, olisi hän ehkä sen tehnyt ja joutunut ehdottomasti satimeen. Sillä Javert tutki nämä puutarhat ja pellot kuin neulaa etsien.

Päivän koittaessa jätti hän kaksi luotettavaa miestä vartioimaan ja palasi poliisi-asemalle, nolona ja häpeissään kuin nuuskija, jota ovela varas oli vetänyt nenästä.

KUUDES KIRJA

PIKKU PICPUS

1.

Picpusinkadun numero 62.

Puoli vuosisataa takaperin ei Picpusinkadun numero 62:n ajoportti lainkaan eronnut mistä muusta ajoportista tahansa. Tämä portti, joka tavallisesti lengotti raollaan mitä houkuttelevimman näköisenä, paljasti kaksi sangen viatonta ja rauhoittavaa seikkaa: viiniköynnöspeitteisten muurien ympäröimän pihan ja laiskottelevan ovenvartijan naaman. Perältä näkyi muurin yli suuria puita. Kun auringonsäde ilostutti pihaa, kun viinilasi ilostutti ovenvartijaa, oli vaikeata kulkea Picpusinkadun numero 62:n ohi saamatta siitä mukaansa iloista, hymyilevää vaikutelmaa. Ja kuitenkin oli se paikka synkkä ja kolkko.

Kynnys hymyili. Talo itse itki ja rukoili.

Jos onnistui pääsemään sen kynnyksen yli -- mikä ei ollut niinkään helppoa, jopa oli se melkein kaikille mahdotontakin, sillä siihen tarvittiin erikoinen _Seesam aukene!_ -- joutui oikealle pieneen eteiseen, mihin päättyivät kahden seinän väliin niin ahtaalle puristetut rappuset, että niitä mahtui kulkemaan vain yksi henkilö kerrallaan, ellei antanut näitä rappusia peittävän kellertävän töherryksen eikä niiden ruskean ala-osan pelottaa itseään, jos rohkeus salli nousta niitä, saapui uskalikko ensin yhdelle tasanteelle, sitten toiselle ja pääsi niin ensimäisen varsinaisen kerroksen käytävään, minne kellertävä töherrys ja ruskea alaviiva seurasivat häntä rauhallisen itsepintaisesti. Rappusia ja käytävää valaisi kaksi somaa akkunaa. Mutta käytävä teki mutkan ja muuttui pimeäksi. Sivuutettuaan tämän polvekkeen pääsi kulkija muutamin askelin eräälle ovelle, joka oli sitä salaperäisempi, kun se ei ollut lukossa. Se painallettiin auki ja tultiin niin pieneen, noin kuusi neliöjalkaa avaraan huoneeseen, jonka lattia oli tehty kivilaatoista, joka oli pesty ja puhdistettu ja kylmä ja jonka seiniä peitti keltainen, viheriäkukkainen viidentoista soun paperi. Valjua, väsähtänyttä valoa virtaili vasemmalta suuresta, pieniruutuisesta akkunasta, joka täytti koko seinän. Katselit, et nähnyt ketään. Kuuntelit, et eroittanut askeltakaan, et hiiskaustakaan. Seinät olivat paljaat. Huone oli kalustamaton. Ei edes tuolia.

Katselit yhä ja huomasit oven vastapäisessä seinässä noin neliöjalan suuruisen suorakulmaisen aukon. Se oli varustettu ristikolla, jonka mustat, liitekohdissa paksunevat, jykevät rautatangot muodostivat tuskin puolentoista tuuman levyisiä neliöitä, sanoisinko verkonsilmiä. Keltaisen seinäpaperin viheriät kukat laskeutuivat tyyninä ja hyvässä järjestyksessä näihin rautakankiin asti, eikä tämä kaamea kohtaus niitä lainkaan peljästyttänyt eikä saattanut niitä pyrkimään pakosalle. Vaikka otaksuisimmekin, että joku inhimillinen olento olisi ollut niin ihailtavan hoikka, että olisi ruvennut yrittämäänkään neliönmuotoisesta aukosta kulkemista, olisi tämä ristikko varmasti pidättänyt hänet siitä kokeesta. Se ei päästänyt läpitseen ruumista, mutta kyllä katseen s.o. sielun. Näytti kuin olisi niin ajateltukin, sillä sen taakse oli seinään kiinnitetty peltilevy, joka oli vaahtokauhan tapaan täynnä pienen pieniä reikiä. Tämän levyn alapuolelle oli kaiverrettu aukeama, joka oli kuin tavallisen kirjelaatikon suu. Kellolaitteeseen johtava nauha riippui oikeaan ristikko-aukosta.

Jos temmoit tätä nauhaa, kilahteli kello, ja sinä kuulit äänen puhuvan aivan lähelläsi, mikä sai sinut säpsähtämään.

"Kuka siellä?" kysyi ääni.

Se oli naisen ääni, vieno, niin vieno, että se oikein kuului kaamealta.

Tässä täytyi jälleen tietää loihtusana. Ellet sitä tietänyt, vaikeni ääni ja seinä tuli jälleen niin hiljaiseksi kuin olisi sen takana vallinnut haudan raskas pimeys.

Mutta jos tiesit taikasanan, jatkoi ääni:

"Astukaa oikealle."

Silloin huomasit oikeallasi, akkunaa vastapäätä lasioven, jonka yläpuolella oli vielä toinen lasiruudulla varustettu aukko ja jonka reunalaudat ja puu-osat oli maalattu harmaiksi. Nostit säppiä, kävit yli kynnyksen ja tunsit aivan samaa kuin teaatterissa astuessasi permanto-aitioon ennen ristikon laskemista ja kattokruunun sytyttämistä. Ja jonkunlaiseen teaatteri-aitioon sinä olit joutunutkin, sillä valoa pääsi sinne hyvin niukalti lasi-ovesta. Se oli hyvin pieni ja sen ainoina huonekaluina oli kaksi vanhaa tuolia ja risainen jalkamatto. Teaatteri-aitiota muistutti se siinäkin, että perällä oli nojaaman korkeudella musta aidake. Tämän aition edessä oli myös ristikko, mutta se ei ollut kyhätty kullatusta puusta kuten Oopperassa, vaan tavattoman jykevistä, hirvittävistä rautakangista, joita kiinnittivät seinään nyrkinkokoiset vahvikkeet.

Ensimäisten minuuttien kuluttua, kun silmät alkoivat toimittaa tehtäväänsä tässä kellarimaisessa hämärässä, kokivat ne tunkeutua ristikon läpi, mutta pääsivät eteenpäin tuskin kuutta tuumaa. Sillä ne tapasivat siellä mustat luukut, joita vahvistivat keltaiset poikkipuut. Nämä luukut oli liittämällä tehty pitkistä, kapeista laudoista ja ne peittivät koko ristikon. Ne olivat aina kiinni.

Muutama silmänräpäys, ja sinä kuulit äänen kutsuvan itseäsi näiden luukkujen takaa ja sanovan: "Minä olen täällä. Mitä tahdotte?" Se oli rakastettu ääni, joskus ehkä jumaloitukin. Et nähnyt ketään. Kuulit tuskin henkäystäkään. Tuntui kuin olisi elävitten ilmoille manattu henki puhunut sinulle läpi haudan seinän.

Jos olosuhteet ja edellytykset olivat sinulle erikoisen suotuisat -- mikä muuten tapahtui sangen harvoin -- saattoi toisesta luukusta kapea lauta avautua ja henki muuttua ilmestykseksi. Ristikon ja luukun takana näit, mikäli se ristikolta kävi laatuun, pään, josta siitäkin eroitit vain suun ja leuvan: kasvojen yläpuoli oli mustan hunnun peitossa. Olit huomaavinasi jotakin nunnan päähineen tapaista ja päättelit sitä kantavan jonkunlaisen mustaan käärinliinaan peittyneen haamun. Tämä pää puhui sinulle, mutta ei katsahtanutkaan sinuun, eikä sinulle koskaan hymyillyt.

Sinun takaasi tuleva valo oli niin suunnattu, että haamu paistoi sinun silmissäsi valkoiselta, mutta että haamu näki sinut mustana. Se oli vertauskuvallista.

Sillä välin yrittivät silmäsi ahneesti tunkeutua aukon läpi, joka oli ilmestynyt tähän kaikilta katseilta suljettuun paikkaan. Syvä hämärä ympäröi suruun pukeutunutta haamua. Silmäsi kokivat lävistää sitä hämärää ja saada ilmestyksen läheisistä esineistä selkoa. Mutta hyvin pian havaitsit kaikki ponnistelusi turhiksi. Huomasit vain yötä, tyhjyyttä, synkkyyttä, haudan hönkään yhtynyttä talvi-usvaa, peloittavaa rauhaa, hiljaisuutta, mistä ei eroittanut mitään, ei huokaustakaan, pimeyttä, jossa ei nähnyt mitään, ei edes varjonhäilähdyksiä.

Näit luostarin sisustan.

Näit sen synkän, ankaran talon sisustan, jota sanottiin herkeämättömän palvomisen bernhardilaisnunnien luostariksi. Aitio, jonne asti olit päässyt, oli puhumo. Ääni, joka sinulle ensiksi puhui, oli vartijattaren, joka istui aina liikkumattomana, hiiskahtamatta seinän takana lähellä neliönmuotoista aukkoa, jota suojelivat rautaristikko ja tuhatreikäinen levy kaksinkertaisen kypäränsilmikon tapaan.

Aitiossa vallitseva pimeys johtui siitä, että puhumossa oli tosin yksi akkuna ulkomaailmaan päin, mutta ei yhtään akkunaa luostarin puolelle. Saastaiset silmät eivät saaneet katsahtaa tähän pyhään paikkaan.

Mutta tämän pimeyden takana oli sentään valoakin. Haudan tuolla puolen oli sentään elämääkin. Vaikka tämä luostari oli suljetuimpia kaikista, tahdomme me nyt tunkeutua sinne ja viedä lukijankin mukanamme ja esittää oloja ja tapahtumia -- tietystikään unohtamatta sopivaisuuden määräyksiä -- joita kertoilijat eivät ole tähän asti nähneet ja joita he eivät siis myöskään ole voineet kuvata.

2.

Martinus Vergan luostarisäännöt.

Tämä luostari, joka v. 1824 oli ollut Picpusinkadulla jo pitkät ajat, kuului Martinus Vergan sääntöjä noudattavalle bernhardilaisnunnien sisarkunnalle.

Nämä bernhardilaisnunnat eivät siis juontaneet yhdyskuntansa alkua Clairvauxista, kuten bernhardilaismunkit, vaan Citeauxista, kuten benediktiläismunkit. Toisin sanoen: heidän päämiehensä ei ollut pyhä Bernhardus, vaan pyhä Benediktus.

Joka on vähänkin selaillut lähdekirjoja, tietää, että Martinus Verga perusti v. 1425 bernhardilais-benediktiläisnunnien sisarkunnan, jonka pääpaikkana oli Salamanca ja sivu-asemana Alcala.

Tämä sisarkunta oli työntänyt vesojaan kaikkiin Europan katolisiin maihin.

Tällainen toisen yhdyskunnan oksastaminen toiseen ei ole lainkaan harvinaista latinalaisessa kirkossa. Puhuaksemme nyt vain tästä pyhän Benediktuksen veljeskunnasta, josta oli kysymys, niin liittyy siihen, ottamatta lukuun Martinus Vergan perustamaa, neljä veljes- tai sisarkuntaa: kaksi Italiassa, Monte Cassinon ja Paduan pyhän Justinan, kaksi Ranskassa, Clunyn ja Saint-Maurin; sekä yhdeksän alempaa yhdyskuntaa: Valombrosan, Grammontin, celestiläisten, camaldolilaisten, kartusilaisten, nöyryytettyjen, öljynnauttijoiden, sylvesteriläisten ja Citeauxin. Sillä Citeaux eli Cistercium, joka on antanut alun niin moneen munkkikuntaan, on itse vain pyhän Benediktuksen yhdyskunnan sivuhaara. Citeauxin luostarin mainitaan pyhän Robertin, Molesmen papin Langresin hiippakunnasta, perustaneen v. 1098. Mutta nythän tiedämme, että Subiacon erämaahan vetäytyneen paholaisen (ukko oli ijäkäs: olisikohan hän ruvennut erakoksi?) ajoi v. 529 entisestä Apollon temppelistä ulos pyhä Benediktus, joka oli silloin seitsemäntoista vanha.

Karmeliittinunnien sääntöjen jälkeen -- nämä nunnat käyvät aina avojaloin, kantavat eräänlaista pajulaitetta kaulassaan, eivätkä istu koskaan -- ovat Martinus Vergan bernhardilais-benediktiläisnunnien säännöt ankarimmat. Heidän pukunsa on aivan musta, ja heidän pääliinansa tulee pyhän Benediktuksen erikoisen määräyksen mukaan peittää kaula leukaan asti. Leveähihainen, sarssikankaasta tehty pusero ja samasta aineesta valmistettu hame, suuri palttinahuntu, rinnalta nelikulmaiseksi leikattu päänpeite, joka ulottuu leukaan asti, otsanauha, joka on vähällä peittää silmät, siinä heidän vaatetuksensa. Kaikki on mustaa, paitsi otsanauha, joka on valkoinen. Kokelailla on muuten aivan samanlainen puku, mutta se on kokonaan valkoinen. Valantehneillä nunnilla on sitäpaitsi rukousnauha sivulla.

Martinus Vergan bernhardilais-benediktiläisnunnat harjoittavat n.s. herkeämätöntä palvomista, kuten Pyhän Sakramentin Neitsyiksi sanotut benediktiläisnunnat, joilla oli tämän vuosisadan alussa kaksi luostaria Pariisissa, toinen Temppelissä, toinen Uuden Genovevankadun varrella. Mutta muuten olivat Pikku Picpusin bernhardilais-benediktiläisnunnat, joista me tulemme puhumaan, aivan toinen sisarkunta kuin Uuden Genovevankadun ja Temppelin pyhän sakramentin neitsyet. Ja säännöissä oli useita eroavaisuuksia, ja lisäksi puvussa. Pikku Picpusin bernhardilais-benediktiläisnunnien pääliina oli musta, mutta pyhän sakramentin ja Uuden Genovevankadun benediktiläisnunnien valkoinen, ja heidän rinnallaan riippui ainakin kolme tuumaa pitkä kullatusta hopeasta tai kullatusta kuparista tehty pyhän sakramentin vertauskuva, kun taas Pikku Picpusin nunnilla ei ollut tätä pyhää sakramenttia. Herkeämätön palvominen, joka oli yhteistä Pikku Picpusin luostarille ja Temppelin luostarille, ei estänyt molempia sisarkuntia olemasta aivan erilaisia. Vain samanlaisia vivahduksia on tässä sääntöjen kohdassa pyhän sakramentin neitsyiden ja Martinus Vergan bernhardilaisnunnien välillä, niin kuin oli yhtäläisyyttä Jeesuksen lapsuuden, elämän ja kuoleman sekä pyhän Neitsyen salaisuuksien tutkistelemisessa ja ylistämisessä kahden aivan erilaisen ja tilaisuuden tullen vihamielisenkin veljeskunnan välillä: Italian rukousisäin munkkikunnan, jonka Firenzeen perusti Fiilippi Neri, ja Ranskan rukousisäin munkkikunnan, jonka Pariisiin perusti Pietari Bérulle. Pariisin rukousisäin veljeskunta vaati etusijaa, koska Fiilippi Neri oli vain pyhimys, mutta Bérulle kardinaali.

Mutta palatkaamme espanjalaisen Martinus Vergan ankaroihin määräyksiin.

Tämän sisarkunnan bernhardilais-benediktiläisnunnat paastoavat koko vuoden, mutta etenkin paaston aikaan ja useina muina päivinä, jotka heille on erikoisesti määrätty, nousevat kesken ensi untansa kello yhdestä kello kolmeen lukemaan rukouksia ja veisaamaan aamuvirsiä, nukkuvat oljilla ja sarssilakanoilla kaikkina vuodenaikoina, eivät kylve koskaan, eivät koskaan sytytä tulta, ruoskivat ruumistansa joka perjantai, noudattavat hiljaisuussääntöä, puhuvat toisilleen vain virkistyshetkinä, jotka ovat hyvin lyhyet, ja pitävät karkeita, villaisia paitoja kuusi kuukautta vuodessa, syyskuun 14 päivästä, jolloin on pyhän ristin juhla, aina pääsiäiseen asti. Nämä kuusi kuukautta ovat lievennys säännöistä, jotka määräävät tämän paidan koko vuodeksi. Mutta tämä villainen paita oli kesäkuumilla aivan sietämätön ja aiheutti kuumetta ja hermopuistatuksia. Sen käyttämistä täytyi rajoittaa. Mutta kun nunnat tämänkin huojennuksen saatuaan syyskuun 14 päivänä pukevat tämän paidan ylleen, saavat he kärsiä kuumetta kolme, neljä vuorokautta jälkeenpäin. Kuuliaisuus, köyhyys, siveys, elinkautinen luostarissa olo, siinä heidän lupauksensa, joita säännöt yhä koventavat.

Päänunnan valitsevat kolmeksi vuodeksi äidit, joita sanotaan _äänestäjä-äideiksi_, koska heillä on ääni-oikeus sisarkunnan neuvostossa. Sama päänunna saattaa tulla valituksi uudelleen vain kaksi kertaa, joten yhden päänunnan valtakausi voi kestää korkeintaan yhdeksän vuotta.

He eivät koskaan näe pappiaan, jonka kätkee heiltä yhdeksän jalan korkuinen esirippu. Kun hän saarnaa kappelissa, laskevat nunnat hunnun kasvoilleen. Heidän tulee aina puhua kuiskaten, kulkea silmät maahan luotuina ja pää kumarassa. Yksi ainoa mies saa astua jalkansa luostariin: hiippakunnan arkkipiispa.

Onhan siellä tosin toinenkin mies: puutarhuri. Mutta puutarhuri on aina hyvin vanha, ja jotta nunnat osaisivat häntä väistää, ripustetaan hänen polveensa kulkunen.

Heidän on totteleminen päänunnaa ehdottomasti ja sokeasti. Se on sitä luostarisääntöjen kuuliaisuutta huippuunsa kehitettynä. Kuten Kristuksen ääntä, _ut voci Christi_, vihjauksesta, ensimäisestä merkistä, _ad natum, ad primum signum_, heti, onnellisena, uupumattomasti, ikäänkuin sokean kuuliaisesti, _prompte, hilariter, perseveranter et caeca quadam obedientia_, kuin viila käyttäjänsä kädessä, _quasi limam in manibus fabri_, lukien ja kirjoittaen vain erikoisella ylemmällä luvalla, _legere vel scribere non addiscerit sine expressa superioris licentia_.

Vuorotellen harjoittaa yksi heistä niin sanottua _sovitusta_. Sovitus on rukoilemista maailman kaikkien syntien, kaikkien virheiden, kaikkien erehdysten, kaikkien väkivallantekojen, kaiken vääryyden ja kaikkien rikosten puolesta. Kaksitoista tuntia peräkkäin, kello neljästä aamulla kello neljään illalla, tai kello neljästä illalla kello neljään aamulla makaa _sovitusta_ harjoittava sisar polvillaan kivilattialla pyhän sakramentin edessä, kädet ristissä, köysi kaulassa. Kun väsymys käy sietämättömäksi, laskeutuu hän vatsalleen, kasvot maahan päin, käsivarret ristikkäin: siinä hänen virkistyksensä. Tässä asennossa rukoilee hän koko maailman syntisten puolesta. Se on suurenmoista, ylevää.

Koska tämä toimitus tapahtuu paalun edessä, jonka nenässä palaa vahakynttilä, sanotaan yhtä hyvin _harjoittaa sovitusta_ kuin _olla paalulla_. Nöyryydessään pitävät nunnat enemmän tästä jälkimäisestä sanontatavasta, koska se sisältää kärsimyksen ja nöyryytyksen ajatuksen.

_Sovituksen harjoittaminen_ on toimitus, johon sielu kokonaan vaipuu. Rukoileva sisar ei kääntäisi päätään, vaikka salama iskisi hänen taakseen.

Muuten on aina yksi nunna polvillaan pyhän sakramentin edessä. Tämä toimitus kestää tunnin. He poistuvat ja tulevat kuin sotilaat vartijoita vaihdettaissa. Se on sitä herkeämätöntä palvomista.

Päänunnilla ja äideillä on melkein aina erikoisen vakavat nimet, jotka eivät viittaa pyhimyksiin eivätkä marttyyreihin, vaan Jeesuksen elämän eri kohtiin, kuten äiti Syntymä, äiti Siitäntä, äiti Maarianuhri, äiti Piina. Mutta pyhimystenkään nimet eivät ole kiellettyjä.

Kun heidät joskus sattuu näkemään, ei heistä näe mitään muuta kuin suun. Kaikkien hampaat ovat keltaiset. Ei milloinkaan ole hammasharja löytänyt tietään luostariin. Hampaiden harjaaminen on niiden tikapuiden yläpäässä, joiden alapäässä on sielunsa hukuttaminen.

Mistään esineestä he eivät sano _minun_. He eivät omista mitään, eivätkä saa kiintyä mihinkään. He sanovat aina _meidän_: meidän huntumme, meidän rukousnauhamme. Jos he puhuisivat paidastaan, sanoisivat he _meidän paitamme_. Väliin kiintyvät he johonkin pikku-esineeseen, rukouskirjaan, pyhäinjäännökseen, siunattuun metallipyörylään. Heti kun he huomaavat alkavansa erikoisemmin pitää tästä esineestä, tulee heidän luovuttaa se hallustaan. He muistelevat pyhän Teresan sanaa eräälle suurmaailman naiselle, joka hänen sisarkuntaansa liittyessään pyysi: "sallikaa minun, äitiseni, lähettää hakemaan pyhää raamattua, josta niin kovin pidän!" -- "_Ah! Te pidätte vielä jostakin. Siinä tapauksessa on Teidän parasta pysyä poissa meidän seurastamme_."

Itsekutakin on kielletty sulkeutumasta yksinäisyyteensä ja omaamasta _omaa soppea, huonetta_. Heidän tulee elää kammiot avoinna. Tavatessaan toisensa missä tahansa, sanoo yksi: "_Kiitetty olkoon ja ylistetty alttarin pyhä sakramentti_!" Toinen vastaa: _Ijankaikkisesti!_ Samat sanat, kun toinen koputtaa toisen ovelle. Tuskin on oveen koskettukaan, kun sen takaa kuuluu lempeä ääni kiireesti hokaisevan: Ijankaikkisesti! Kuten kaikki tuollaiset säännönmukaiset temput, muuttuu tämäkin lopulta koneelliseksi. Ja toinen tokaisee joskus _Ijankaikkisesti_ ennen kuin toinen on ennättänyt laskettaa tuon verrattain pitkän hokunsa: "_Kiitetty olkoon ja ylistetty alttarin pyhä sakramentti_!" Neitsyt Maarian vierailun muistoa pyhittävien nunnien luostarissa sanoo kammioon tulija: "_Ave Maria_", ja se, jonka ovelle on kolkutettu, vastaa: "_Gratia plena_". Sellainen on heidän tervehdyksensä, ja se on tosiaankin "suloutta täynnä."

Joka tunti päivästä kalahtaa luostarikirkon kello kolme kertaa. Tästä merkistä keskeyttävät kaikki, päänunna, äänestäjä-äidit, vannoutuneet, palvelijasisaret, kokelaat, pyrkijät puheensa, työnsä ja ajatuksensa ja kaikki sanovat yht'aikaa, jos kello on esimerkiksi viisi: "_Kello viisi ja joka hetki, kiitetty olkoon ja ylistetty alttarin pyhä sakramentti_!" Jos kello on kahdeksan, sanotaan: "_Kello kahdeksan ja joka hetki_", j.n.e., aina tunnin mukaan.

Tätä tapaa, jonka tarkoituksena on palauttaa ajatukset mahdollisilta harhateiltään uudelleen Jumalaan, noudatetaan useissa yhdyskunnissa. Lausuma vain vaihtelee. Niinpä sanotaan Jeesus-lapsen luostarissa: "_Tällä hetkellä ja joka hetki liekehtiköön Jeesuksen rakkaus sydämessäni_!"

Martinus Vergan benediktiläis-bernhardilaisnunnat, joiden luostari vielä viisikymmentä vuotta takaperin oli Pikku Picpusissa, laulavat ylistyslaulujaan ja rukouksiaan juhlallisen pitkäveteisesti ja täysin äänin koko jumalanpalveluksen ajan. Siinä kohdassa, mihin messukirjaan on merkitty tähti, pysähtyvät he hetkiseksi ja hokaisevat hiljaa: "_Jeesus -- Maaria -- Joosef_". Ruumiille laulavat he niin alhaisella äänellä, että naisäänet töin tuskin pääsevät niin alas. Mutta se kuuluukin sitten vihlovan surulliselta.

Pikku Picpusin nunnat olivat laitattaneet pää-alttarinsa alle holvin sisarkuntansa yhteishaudaksi. Mutta _hallitus_, kuten he sanoivat, ei sallinut sinne ketään haudattavan. Heidän oli siis kuoltuaan poistuminen luostarista. Se kauhistutti ja suretti heitä, sillä siinä tapahtui heidän mielestään mitä suurin vääryys.

Edes jonkunlaiseksi lohdutukseksi olivat he saaneet luvan haudata kuolleensa erikoiseen aikaan ja erikoiseen nurkkaukseen Vaugirardin vanhalla hautausmaalla, minkä käsittämä maa-ala oli muinen kuulunut sisarkunnalle.