Part 17

Näitä miettiessään kosketti hän Cosetten käsiä. Ne olivat jääkylmät.

"Ah, Jumalani!" pääsi häneltä.

Hän huuteli hiljaa:

"Cosette! Cosette!"

Cosette ei raottanutkaan silmiään. Hän pudisti lasta voimakkaasti.

Cosette ei herännyt.

"Onkohan se kuollut!" mietti hän ja kohottautui suoraksi, väristen kiireestä kantapäähän.

Mitä kauheimmat ajatukset risteilivät hänen mielessään. On hetkiä, jolloin mahdottomimmatkin otaksumat piirittävät meidät joka taholta kuin raivotarten kaamea lauma ja temmeltävät hirvittävinä aivojemme kammioissa. Kun ovat kysymyksessä rakkaimpamme, keksii varovaisuutemme tuhansia hulluuksia. Hän muisti, että nukkuminen taivasalla kylmänä yönä saattaa muuttua kuoleman uneksi. Cosette oli kalpeana, liikkumattomana vajonnut maahan hänen jalkoihinsa.

Hän kuunteli hänen hengitystään. Cosette hengitti vielä, mutta hiljaa ja heikosti kuin sammuen.

Miten saada hänet jälleen lämpimiinsä? Miten saada hänet jälleen tointumaan? Kaikki muu ei nyt häntä lainkaan liikuttanut. Hän syöksyi kiihkoissaan ulos vajasta.

Ennen neljännestunnin kulumista täytyi saada Cosette ehdottomasti tulen ääreen lämpimään vuoteeseen.

9.

Kulkusmies.

Hän astui suoraan miestä kohti, joka työskenteli puutarhassa. Hän oli ottanut käteensä rahakääryn, jota hän oli säilyttänyt liivinsä taskussa.

Mies oli juuri kumaraisissaan, eikä nähnyt hänen tuloaan. Pari harppausta vielä, ja Jean Valjean oli hänen luonaan.

Jean Valjean alotti puhelun huudahtamalla:

"Sata frangia!"

Mies säikähti tavattomasti ja kohotti katseensa.

"Voitte ansaita sata frangia!" jatkoi Jean Valjean, "jos annatte minulle suojaa täksi yöksi!"

Kuu valaisi kirkkaasti Jean Valjeanin tuskan vääntämiä kasvoja.

"Kas, Tekö siinä olettekin, ukko Madeleine!" sanoi mies.

Tämä näin odottamatta tällä öisellä hetkellä, tässä oudossa paikassa, tämän tuntemattoman miehen lausuma nimi sai Jean Valjeanin peräytymään.

Hän odotti kaikkea muuta, vaan ei tätä. Mies, joka hänelle puhui, oli kumarahartiainen, ontuva, talonpoikaisesti puettu vanhus, jonka vasemmassa polvessa oli nahkalappu, mihin oli ripustettu kulkunen. Ei eroittanut hänen kasvojaan, jotka olivat varjossa.

Sillä välin oli mies ottanut hatun päästään, ja huudahti nyt aivan vavisten:

"Ah, Jumalani! Miten olette Te täällä, ukko Madeleine? Mistä olette Te tänne tullut, Herra Jeesus! Taivaastako olette pudonnut? Sieltä Te putoatte, jos milloin putoatte. Ja miltä Te näytättekään! Teillä ei ole kaulaliinaa, ei hattua, ei takkia! Tiedättekö, että Te olisitte pahasti peljästyttänyt jokaisen, joka ei olisi Teitä tuntenut? Ei edes takkia! Herra Jumala! Tulevatko pyhimykset hulluiksi nykymaailman aikaan? Mutta miten Te olette tosiaankin päässyt tänne?"

Sana ei odottanut toista. Ukko pakisi oikein maalaisen kielevyydellä, mikä ei suinkaan antanut syytä levottomuuteen. Kaiken tuon oli hän sanonut hämmästyneen hyväntahtoisesti ja vilpittömästi.

"Kuka Te olette? Ja mikä on tämä talo?" kysyi Jean Valjean.

"No, tuhannen tuhatta, tämäpä nyt vasta ihmettä on!" huudahti vanhus, "minullehan Te itse juuri paikan hankitte, ja juuri tähän taloon vielä hankittekin. Ja nyt ette tunne minua!"

"En tunne", selitti Jean Valjean. "Ja mistä Te sitten tunnette minut?"

"Tehän kerran pelastitte henkeni", sanoi mies.

Hän käännähti hiukan, kuu valaisi häntä sivulta, ja Jean Valjean tunsi ukko Faucheleventin.

"Ahaa!" ihmetteli Jean Valjean, "Tekö se olettekin? Kyllä minä Teidät nyt tunnen."

"Se on hyvä se!" ilmoitti ukko hiukan moittien.

"Ja mitä Te täällä teette?" jatkoi Jean Valjean.

"Minä peittelen meloonejani, näettehän!"

Ukko Fauchelevent piteli tosiaankin kädessään Jean Valjeanin tullessa hänen luokseen olkimattoa, joita hän oli juuri laittamassa meloonikentän suojaksi. Hän oli niitä jo levitellyt useampia sen tunnin aikana, jonka hän oli suunnilleen ollut puutarhassa. Tämä puuha oli saanut hänet tekemään näitä omituisia liikkeitä, joita Jean Valjean oli kummastellut vajasta.

Ukko jatkoi:

"Arvelin: kuu paistaa, nyt pian pakastaa. Mitähän olisi heittää takki meloonieni ylle? Ja", lisäsi hän, katsellen Jean Valjeania leveästi myhäillen, "Teidän olisi pitänyt menetellä samoin! Mutta miten ihmeessä olette Te joutunut tänne?"

Jean Valjean, joka huomasi tämän miehen tuntevan hänet, ainakin Madeleinen nimellä, huomasi parhaaksi menetellä hyvin varovasti. Hän lateli kysymyksen toisensa jälkeen. Merkillistä: osat näyttivät vaihtuneen. Hän, luvattomasti taloon tunkeutunut, kuulusteli talon vakinaista asukasta.

"Ja mitä toimittaa tuo kulkunen tuossa polvessanne?"

"Sekö?" vastasi Fauchelevent. "Jotta tietävät minua väistää."

"Mitä! Väistää Teitä?"

Ukko Fauchelevent pilkkasi silmää, kasvoilla ilme, jota on mahdoton kuvata.

"Niinpä niin! Tässä talossa on vain naisia. Paljon nuoria tyttöjä. Minä olen luultavasti hyvin vaarallinen kohdattava. Kulkunen varoittaa heitä. Minun lähestyessäni puittavat he kaikki pakoon."

"Mikä tämä talo sitten lopultakin on?"

"No tottahan Te sen tiedätte."

"En minä tiedä."

"Koska minut tänne puutarhuriksikin toimititte!"

"Vastatkaa minulle aivan kuin en tietäisi mitään."

"No tämä on sitten Pikku Picpusin luostari."

Jean Valjeanin muistot palasivat. Sattuma, s.o. kaitselmus, oli johtanut hänet juuri samaan Saint-Antoinen kaupunginosan luostariin, minne rattaittensa kaatuessa loukkautunut ukko Fauchelevent oli kaksi vuotta sitten otettu hänen suosituksestaan. Hän kertasi aivan kuin itsekseen:

"Pikku Picpusin luostari!"

"Niin, niin, Pikku Picpusin luostari", jatkoi Fauchelevent. "Mutta tosiaankin, miten ihmeessä olette Te tullut tänne, Te, ukko Madeleine? Olkaapa vaikka pyhimyskin, Te olette joka tapauksessa mies, ja miehillä ei ole pääsyä tänne."

"Olettepahan Tekin täällä."

"Mutta eipä sitten muita olekkaan."

"Oli miten oli," jatkoi Jean Valjean, "mutta nyt täytyy minun jäädä tänne."

"Ah, Herran nimessä!" huudahti Fauchelevent.

Jean Valjean astui vanhusta lähemmäksi ja sanoi hänelle vakavalla äänellä:

"Isä Fauchelevent, minä pelastin kerran henkenne."

"Minäpä sen äsken ensiksi muistin", vastasi Fauchelevent.

"Nyt voitte Te tänään tehdä minulle saman, minkä minä tein Teille silloin."

Fauchelevent otti vanhoihin ryppyisiin, vapiseviin käsiinsä Jean Valjeanin väkevät kädet ja viipyi niin hetkisen, ikäänkuin ei olisi voinut saada sanaa suustaan. Vihdoin hän huudahti:

"Oh! Se olisi Jumalan siunaus, jos voisin hiukan korvata sitä Teille! Minäkö voisin pelastaa Teidän henkenne! Herra pormestari, käskekää, ja minä tottelen!"

Ihmeellinen ilo oli ikäänkuin kirkastanut vanhuksen kasvot. Hänen silmänsä säteilivät.

"Mitä tahdotte minun tekevän?" jatkoi hän.

"Selitän kohta. Onhan Teillä huone?"

"Onhan minulla yksinäinen rakennusrähjä tuolla vanhan luostarin raunioiden takana, sopessa, jota ei kukaan näe. Siinä on kolme huonetta."

Rakennus oli tosiaankin niin piilossa raunioiden takana ja niin hyvin kätketty, ettei Jean Valjeankaan ollut sitä nähnyt.

"Hyvä", sanoi Jean Valjean. "Nyt minä pyydän Teiltä kahta seikkaa."

"Mitä, herra pormestari?"

"Ensiksi: Te ette saa sanoa kenellekään ihmiselle, mitä tiedätte minusta. Toiseksi: Te ette saa pyrkiä tietämään minusta enempää kuin nyt tiedätte."

"Miten haluatte. Minä tiedän, että Te ette voi tehdä mitään kuin mikä oikein on, ja että Te olette aina ollut rehellinen ja hurskas mies. Ja sitten: Tehän minut tänne toimititte. Tehän voitte siis minua kaskeakin. Olen Teidän käytettävissänne."

"Sovittu siis. Mutta käykääpä nyt kanssani. Lähdemme hakemaan lasta."

"Mitä?" ihmetteli Fachelevent. "Teillä on siis lapsikin mukananne?"

Hän ei sitten enää puhunut sanaakaan, ja seurasi Jean Valjeania niinkuin koira seuraa isäntäänsä.

Puolisen tuntia jälkeenpäin oli Cosetten poskille loimottavan takkavalkean ääressä palannut entinen puna, ja pian nukkui lapsi vanhan puutarhurin vuoteessa. Jean Valjean oli solminut liinan kaulaansa ja pukenut takin ylleen. Muurin yli heitetty hattukin oli löytynyt. Jean Valjeanin pukeutuessa oli Fauchelevent irroittanut polvestaan kulkusen, joka nyt erään kantokorin viereen naulalle ripustettuna koristi seinää. Sitten lämmittelivät miehet pöydän ääressä, mille Fauchelevent oli hankkinut juustonpalan, mustaa leipää, viinipullon ja kaksi lasia, ja ukko taputteli Jean Valjeania polvelle ja puheli:

"Ah! ukko Madeleine! Te ette tuntenut minua heti! Te pelastatte ihmisiä kuolemasta ja sitten Te heidät unohdatte! Se ei ole oikein! He kyllä muistavat Teidät! Te olette kiittämätön!"

10.

Miksi Javert sai pitkän nenän.

Tapaukset, joista ylempänä näimme niin sanoaksemme nurjan puolen, olivat käyneet vallan luonnollisesti.

Kun Jean Valjean sen päivän yönä, jolloin Javert oli saanut hänet kynsiinsä Fantinen kuolinvuoteen äärestä, oli paennut Montreuil-sur-Merin kunnallisesta vankilasta, otaksui poliisi hänen täytyneen ohjata kulkunsa Pariisia kohti. Pariisi on suunnaton kurimus, minne kaikki katoaa, ja kaikki katoaa tosiaankin tähän maailman ihmispyörteeseen kuin meren pyörteeseen ikään. Metsä ei piiloita miestä niin hyvin kuin tämä vilinä. Kaikenlaiset pakolaiset tietävät sen. He pyrkivät Pariisiin kuin nielevään kitaan. Niitä on nieleviä kitoja, joihin joutuu pelastuakseen, eikä surmakseen. Poliisi tietää sen myös, ja Pariisista etsii se sitä, minkä se on kadottanut muualla. Sieltä se etsi Montreuil-sur-Merin entistä pormestariakin. Javert kutsuttiin Pariisiin avustamaan tutkimuksia. Javert edistikin voimakkaasti Jean Valjeanin löytämistä. Javertin innon ja taitavuuden huomasi tässä tilaisuudessa herra Chabouillet, kreivi Anglèsin johtaman virkakunnan sihteeri. Herra Chabouillet, joka ennenkin oli tukenut Javertia, toimitti Montreuil-sur-Merin järjestyksenvalvojan kiinnitetyksi Pariisin poliisin palvelukseen. Siellä osottautui hän monella -- sanokaamme se, vaikka lausuma tuntuneekin odottamattomalta moisista toimista puhuttaessa -- kunnioitettavalla tavalla hyödylliseksi.

Hän ei enään ajatellut Jean Valjeania -- nämä alituiseen kiertelevät vainukoirat saa tämänpäiväinen susi unohtamaan eilisen -- kunnes hän joulukuussa vuonna 1823 silmäili muuatta sanomalehteä, hän, joka ei tavallisesti koskaan sanomalehtiä lueskellut. Mutta tällä kertaa oli Javert innokkaana kuningasvallan kannattajana halunnut saada yksityiskohdittain selon "prinssi ylipäällikön" juhlallisesta tulosta Bayonneen. Kun hän oli juuri lopettamassa tarkoittamaansa pätkää, pisti hänen silmiinsä palstan alapäästä muuan nimi, Jean Valjeanin nimi. Lehti ilmoitti, että rangaistusvanki Jean Valjean oli kuollut, ja puhui tapahtumasta niin vakuuttavin sanoin, ettei Javert epäillyt lainkaan kertomuksen todenmukaisuutta. Hän sanoi vain: "_Kyllä sen lukon takana pysyy_", heitti sitten sanomalehden kädestään, eikä ajatellut asiaa sen enempää.

Jonkun aikaa jälkeenpäin sattui, että Seine-et-Oise-läänin kuvernöörinvirasto lähetti Pariisin poliisille tiedonannon lapsenryöstöstä, joka oli muka oudostuttavain asianhaarain vallitessa tapahtunut Montfermeilin kunnassa. Muuan tuntematon mies, sanottiin tiedonannossa, oli varastanut pienen, seitsemän, kahdeksan vuotiaan tytön, jonka äiti oli uskonut erään paikkakunnan ravintoloitsijan huostaan. Tämä pieni tyttö tunsi nimen Cosette ja oli hän erään Fantine-nimisen, jossakin tietymättömässä sairaalassa tuntemattomaan aikaan kuolleen naisen lapsi. Tämä tiedonanto osui Javertin silmiin ja vaivutti hänet syviin mietiskelyihin.

Hän tunsi hyvin Fantinen nimen. Hän muisti Jean Valjeanin saaneen hänet purskahtamaan nauruun, hänet, Javertin, pyytäessään kolmen päivän lomaa sen naikkosen lasta etsiäkseen. Hän muisti Jean Valjeanin joutuneen kiinni Pariisissa, juuri noustessaan Montfermeilin kyytivaunuihin. Muutamat merkit olivat silloin viitanneet siihenkin, että tämä oli jo toinen kerta, jolloin hän nousi näihin vaunuihin ja että hän oli jo edellisenä iltana tehnyt retken mainitun kylän ympäristöön, sillä itse kylässä ei häntä oltu nähty. Mitä oli hänellä tekemistä Montfermeilissä? Sitä ei oltu osattu aavistaakkaan. Javert ymmärsi sen nyt hyvin. Siellä oli Fantinen tytär. Jean Valjean oli lähdössä sitä hakemaan. Mutta nythän oli lapsen varastanut muuan tuntematon mies. Kuka mahtoi tämä tuntematon mies olla? Ehkäpä Jean Valjean? Mutta Jean Valjeanhan oli kuollut!

Hiiskahtamatta sanaakaan kenellekään nousi Javert Tinalautasen kyytivaunuihin Planchetten umpikujalta ja matkusti Montfermeiliin.

Hän odotti siellä tapaavansa tärkeätä valaistusta asiaan, mutta tapasi vain yhä synkempää pimeyttä.

Ensimäisinä päivinä olivat Thénardierit kiukustuneina lörpötelleet. Leivosen katoaminen oli herättänyt tavatonta huomiota koko kylässä. Tapauksesta oli syntynyt heti useampia toisintoja, jotka olivat suurentaneet sen lapsenryöstöksi. Siitä oli johtunut ylempänä mainittu tiedonanto. Mutta ensimäisen puuskansa haihduttua oli ukko Thénardier ihmeellisen vaistonsa ohjaamana piankin ymmärtänyt, ettei ole koskaan hyödyllistä kiihoittaa herra yleisen syyttäjän mieltä, ja että tämä huuto Cosetten _ryöstämisestä_ kaikkein ensinnä kääntäisi oikeuden säkenöivän silmän häneen, Thénardieriin, ja hänen moniin sekaviin asioihinsa. Huuhkajat eivät millään muotoa suvaitse kynttilän valoa. Ja sitten: miten hän selviytyisi niistä tuhannestaviidestäsadasta frangista, jotka hän oli saanut? Hän muutti äkkiä suuntaa, tukki eukkonsa suun ja oli hämmästyvinään aika tavalla, kun hänelle puhuttiin _varastetusta lapsesta_. Hän ei ymmärtänyt moisesta tarinasta sanaakaan. Tosin oli hän silloin saattanut valittaa, että häneltä niin pian "vietiin" se rakas lapsukainen: hellyydessään olisi hän tahtonut pitää sen vielä pari, kolme päivää. Mutta lapsen "iso-isä" oli tullut sitä noutamaan, ei siinä sen kummempaa. Hän oli keksinyt "iso-isän", ja se teki sangen hyvän vaikutuksen. Tämän kertomuksen kuuli Javert Montfermeilissä. Iso-isä peitti näkyvistä Jean Valjeanin.

Mutta Javert upotti Thénardierin tarinaan muutamia kysymyksiä ikäänkuin koetusluodeiksi.

"Kuka oli se iso-isä, ja mikä oli hänen nimensä?"

Thénardier vastasi hätäilemättä:

"Rikas maanviljelijä. Näin hänen passinsa. Muistelenpa hänen nimensä olleen Guillaume Lambert."

Lambert oli hyvin kunnianarvoisa ja luotettava nimi. Javert palasi Pariisiin.

"Jean Valjean on kun onkin kuollut", mietti hän, "ja minä olen aika tyhmyri."

Hän oli jälleen unohtamaisillaan koko jutun, kun hän maaliskuussa vuonna 1824 kuuli puhuttavan eräästä omituisesta henkilöstä, joka asui Saint-Médardin seurakunnassa ja jota sanottiin "almuja jakelevaksi kerjäläiseksi." Tämä henkilö oli, niin kerrottiin, eläkkeennauttija, jonka nimeä ei kukaan oikein tarkalleen tiennyt ja joka eleli yksinään erään pienen, kahdeksanvuotiaan tytön kanssa. Tämä tyttö ei tiennyt hänkään mitään, paitsi että hän oli tullut Montfermeilistä. Montfermeil! Se nimi esiintyi yhä uudelleen ja uudelleen, ja sai Javertin heristämään korviaan. Vanha poliisin palvelukseen antautunut kerjäläinen, entinen kirkon palvelija, jolle tämä henkilö antoi almuja, lisäsi muutamia yksityisseikkoja:

"Tämä henkilö oli hyvin vauhko. Hän poistui asunnostaan vain iltaisin. Hän ei puhutellut ketään, paitsi joskus köyhiä. Hän ei päästänyt ketään lähelleen. Hän oli pukeutunut kamalaan, keltaiseen takki-kuluun, jonka arvo oli laskettava useissa miljoonissa, koska siihen oli neulottu tukuttain seteleitä!"

Tämä oli totisesti omiansa herättämään Javertin uteliaisuutta! Saadakseen nähdä sen kummallisen eläkeherran läheltä, häntä säikähyttämättä, lainasi hän eräänä päivänä kirkonpalvelijalta tämän rääsyt sekä paikan, missä tuo vanha urkkija kaiket illat istui kyyrysissään rukouksiaan honottaen ja samalla pitäen silmällä kaikkea ja kaikkia.

"Epäilyttävä henkilö" tuli tosiaankin valepukuisen Javertin luo ja ojensi hänelle almun. Silloin nosti Javert päätänsä, ja niinkuin Jean Valjean säpsähti, luullessaan tunteneensa Javertin, säpsähti Javert, luullessaan tunteneensa Jean Valjeanin.

Mutta pimeys oli voinut häntä eksyttää. Jean Valjeanhan oli virallisesti kuollut. Javert oli vielä vakavain epäilysten vallassa. Ja epäilysten vallassa ollessaan ei Javert, tunnontarkka mies, kahmaissut ketään kauluksesta.

Hän seurasi miestään Gorbeaun talon kohdalle asti ja pani eukon puhumaan, mikä ei ollut erikoisen vaikeaa. Eukko vakuutti hänelle kertomuksen miljoonasisältöisestä takista todeksi ja esitti tuhannen frangin sivukohtauksen. Hänhän oli nähnyt! Hänhän oli tunnustellut! Javert vuokrasi talosta huoneen. Vielä samana iltana muutti hän sinne. Hän kuunteli salaperäisen vuokralaisen ovella, toivoen kuulevansa hänen äänensä, mutta Jean Valjean huomasi hänen kynttilänsä paisteen lukonreijästä ja teki urkinnan tyhjäksi pysyttelemällä hiljaa kuin hiiri.

Seuraavana päivänä puitti Jean Valjean pakoon. Mutta lattialle putoavan viiden frangin helinän kuuli eukko, joka havaitessaan rahoja liikuteltavan epäili hommattavan muuttoa ja riensi ilmoittamaan asian Javertille. Yöllä, Jean Valjeanin hiipiessä talosta, odotteli Javert häntä kadulla puiden takana, kaksi miestä mukanaan.

Javert oli pyytänyt aseellista apua poliisi-asemalta, mutta hän ei ollut maininnut tavottelemansa henkilön nimeä. Hän oli pitänyt sitä omana salaisuutenaan kolmestakin syystä: ensiksi, koska pieninkin varomattomuus saattoi säikähyttää Jean Valjeania; toiseksi, koska entisen karanneen ja kuolleeksi julistetun rangaistusvangin sieppaaminen, rikollisen, jonka oikeuden asiakirjat olivat muinen laskeneet _kaikkein vaarallisinten pahantekijäin joukkoon_, oli teko niin loistava, etteivät pariisilaisen poliisikunnan vanhemmat virkamiehet varmaankaan sallisi sitä Javertin moiselle tulokkaalle, joten hänellä oli syytä peljätä heidän vievän häneltä hänen kaleerivankinsa; kolmanneksi, koska Javert oli taiteilija ja koska hän siis paljon piti odottamattomista seikkailuista. Hän vihasi iskuja, joita kehutaan ja joista pidetään jo edeltäpäin suuremmoista melua. Hän tahtoi valmistella piilossa mestarinäytteitään ja paljastaa ne sitten äkkiä.

Javert oli seurannut Jean Valjeania puu puulta, sitten nurkka nurkalta, kadottamatta häntä näkyvistään hetkiseksikään. Silloinkin, kun Jean Valjean luuli olevansa mitä paraimmassa turvassa, vartioi häntä Javertin silmä.

Miks'ei Javert vanginnut Jean Valjeania? Hän ei ollut vielä asiastaan varma.

Tulee muistaa, että tähän aikaan ei poliisi saanut oikein olla omissa oloissaan: vapaat sanomalehdet näykkivät sitä alinomaa. Muutamat sanomalehtien paljastamat mielivaltaiset vangitsemiset olivat joutuneet puheeksi aina eduskunnassa asti ja saattaneet poliisin varovaisemmaksi. Yksityisen vapauden häiritseminen oli vakava seikka. Poliisimiehet pelkäsivät erehtyvänsä. Päällikkö kävi tietysti heidän kimppuunsa. Harha-isku merkitsi virka-eroa. Ajatelkaapa vain sitä vaikutusta, jonka olisi parinkymmenen pariisilaisen lehden toistamana tehnyt seuraava lyhyt pätkä:

"Eilen pidätettiin vanha, valkohapsinen ukko, kunnia-arvoisa eläkkeennauttija, joka käveli kadulla kahdeksanvuotiaan tyttärensä kanssa ja passitettiin karanneena kaleerivankina poliisikamarin säilöihin!"

Sitäpaitsi on huomattava, että Javertilla oli omat epäilynsä. Hänen omantuntonsa käskyt liittyivät poliisipäällikön käskyihin. Hän ei tosiaankaan ollut miehestään varma.

Jean Valjean kulki hänen edellään pimeässä.

Murheet, levottomuus, tuska, alituinen jännitys, tämä uusi onnettomuus, joka pakoitti hänet pakenemaan yön selkään ja etsimään sattuman kaupalla Pariisista tyyssijaa Cosettelle ja itselleen, välttämättömyys sovittaa nopeutensa lapsen askelten mukaan, kaikki tämä oli hänen tietämättäänkin muuttanut Jean Valjeanin käyntiä ja painanut koko hänen ryhtiinsä semmoisen heikkouden ja voimattomuuden leiman, että Javertiin hahmoutunut poliisikin saattoi hänen suhteensa erehtyä, ja erehtyikin. Mahdottomuus mennä lähemmäksi, miehen vanhaa kotiopettajaa muistuttava puku, Thénardierin puhe iso-isästä, sekä lopuksi hänen luuloteltu kuolemansa rangaistusvankilassa lisäsivät yhä Javertin mielessä kytevää epäröimistä.

Hän ajatteli kerran kysyä äkkiä miehen papereita. Mutta ellei tämä mies ollut Jean Valjean ja ellei tämä mies ollut vanha, kunniallinen eläkkeennauttija, oli hän luultavasti joku Pariisin konnantöiden hämärään kuteeseen syvästi ja ovelasti punoutunut veijari, jonkun vaarallisen joukkion päällikkö, joka jakelee almuja peittääkseen muita harrastuksiaan. Itsessään sangen vanha temppu. Hänellä oli liittolaisia, tovereita, vara-kätköjä, joihin hän epäilemättä lymyisi. Kaikki nuo mutkat ja koukut, joita hän teki kaduilla, näyttivät osoittavan, ettei hän ollut mikään ensikertalainen miehekseen. Ei häntä vielä sopinut vangita, sillä se olisi ollut samaa kuin "kultamunia munivan kanan tappaminen." Miksi ei sopisi odottaa? Javert oli varma, ettei mies pujahtaisi hänen käsistään.

Hän asteli siis hyvin neuvottomana, tehden itselleen satoja kysymyksiä tämän salaperäisen henkilön suhteen.

Vasta Pontoisenkadulla, erään kapakan kirkkaasti valaistulla edustalla tunsi hän varmasti Jean Valjeanin.

Tässä maailmassa on kaksi olentoa, jotka vavahtavat, sisimpiään myöten: äiti, joka löytää lapsensa, ja tiikeri, joka löytää saaliinsa. Javert tunsi sisimmässään sellaisen vavahduksen.

Päästyään lopullisesti selville siitä, että hän ajoi Jean Valjeania, tuota peloittavaa rangaistusvankia, huomasi hän joukkoonsa kuuluvan vain kolme miestä, ja hän käski pyytämään apua Pontoisenkadun poliisi-asemalta. Ennenkuin tartutaan orjantappurasauvaan, vedetään hansikkaat käteen.

Tämä viivyke ja neuvottelu Rollinin kulmauksessa olivat vähällä haihduttaa hänet jäljiltä. Mutta pian hän arvasi Jean Valjeanin haluavan asettaa joen itsensä ja takaa-ajajiensa välille. Hän painoi päänsä rinnoille ja mietti, kuten vainukoira, joka etsii otuksen jälkiä kuono maassa. Tavattoman tarkan vaistonsa johtamana meni Javert suoraan Austerlitzin sillalle. Kysymys vahdille vahvisti hänen arvelunsa:

"Oletteko nähnyt tästä kulkevan erästä miestä ja erästä pientä tyttöä?"

"Olen kyllä, ja kiristin maksunkin vielä molemmilta", vastasi vahti.

Javert saapui sillalle paraiksi nähdäkseen Jean Valjeanin joen toisella puolen taluttavan Cosettea kuun valaiseman paikan yli. Hän näki Jean Valjeanin poikkeavan Pyhän Antonion Ruohotielle ja hän muisti kohta sudenkuopan tapaisen Genrotin umpikujan ja ainoan ulospääsyn Oikokatua pitkin Picpusin kadulle. Hän _sulki polut_, kuten metsästäjät sanovat, ja lähetti kiireesti yhden miehistään kiertoteitä pitkin pitämään silmällä tätä ulospääsyä. Asevaraston asemalle palaava kulkuvartiosto marssi ohi, ja hän otti sen avukseen. Tällaisissa peleissä ovat sotilaat valtteja. Villisian pyydystämiseen vaaditaan taitoa ja koirien voimia. Suoritettuaan nämä temput, tietäessään näin Jean Valjeanin joutuneen satimeen Genrotin umpikujan välille oikealle ja hänen vahtimiehensä välille vasemmalle, sekä tietäessään itse olevansa otustaan aivan lähellä, pisti Javert nenäänsä hyppysellisen nuuskaa.

Sitten alkoi hän leikkinsä. Hänellä oli nyt hurmaava, helvetillinen hetkensä: hän antoi miehensä kulkea edellään, tietäen pitävänsä hänet lujasti kynsissään, mutta haluten siirtää mahdollisimman myöhään vangitsemisen, onnellisena, kun tiesi hänen joutuneen ansaan ja olevan kuitenkin näennäisesti vapaana, tuijottaen häneen ja hekumoiden kuin hämähäkki, joka antaa kärpäsen pyristellä vähän aikaa, tai kuin kissa, joka päästää hiiren hetkiseksi omaan valtaansa. Peto-eläimen ja petolinnun kynnet tuottavat omistajilleen hekumallista aistillista nautintoa silloin, kun ne tuntevat avuttoman saaliin kiemurtelevan niiden pitimissä. Miten suloiselta tuntuukaan tuo vähittäinen tukahuttaminen!

Javert nautti. Hänen verkkonsa silmukat olivat lujasti solmitut. Hän oli varma onnistumisestaan. Hänen tarvitsi enää vain puristaa kouransa kokoon.

Vastustuksen ajatteleminenkin oli hänen vahvaan apujoukkoonsa katsoen mahdotonta, miten väkevä, hurjanrohkea ja kylmäverinen Jean Valjean olisikin.

Javert kulki hitaasti eteenpäin, tutki ja penkoi tiellään kaikki sokkelot ja piilopaikat kuten varkaan taskut.

Mutta kun hän saapui verkon keskustaan, ei hän tavannutkaan kärpästä.

Hänen kiukkuaan on helppo kuvitella.