Part 16

Jotta voisi ymmärtää seuraavat tapaukset, tulee muodostaa itselleen selvä käsitys Oikokadusta ja etenkin kulmauksesta, joka jäi vasemmalle Polonceaunkadulta tultaessa ja astuttaessa tälle pienelle kadulle. Oikokadun oikeata puolta reunustivat melkein kauttaaltaan Picpusinkatuun asti kehnonnäköiset talot. Vasemmalla oli vain yksi ainoa jylhä rakennus, jonka muodostivat useammat kerros kerrokselta Picpusinkadulle päin kohoavat osat, niin että tämä rakennus oli hyvin korkea Picpusinkadun puolelta, mutta jotenkin matala Polonceaunkadun seutuvilta. Kulmauksessa, josta olemme puhuneet, oli se jo niin matala, että siitä näkyi enää vain muuri. Tämä muuri ei kulkenut suoraan kadun vartta, vaan taivahti siltä kohtaa jyrkästi sisäänpäin, niin että siten syntynyttä syvennystä ei muurin kulmausten takia saattanut nähdä ei Polonceaunkadulta eikä Oikokadulta.

Tästä syvennyksestä lähtien jatkui muuri Polonceaunkadun vartta aina erääseen taloon asti, jossa näkyi numero 49, ja Oikokadun vartta, missä se oli paljon lyhyempi, ulottuen vain ylempänä kuvattuun synkkään rakennukseen ja muodostaen siinä uuden syvennyksen. Rakennuksen muurinpuoleinen osa näytti hyvin jylhältä: siinä oli vain yksi akkuna, tai paremmin sanoen: kaksi sinkkilevyin päällystettyä akkunanluukkua, jotka pysyivät aina suljettuina.

Tämä kuvaus on ehdottoman tarkka ja se herättäisi varmaan hyvin selviä muistoja sen kaupunginosan entisten asukasten mielissä.

Edellämainitun syvennyksen täytti kokonaan eräs kummallinen laitos, joka näytti suunnattoman suurelta, mutta ränsistyneeltä portilta. Se oli muodoton kokoomus paksuja pystysuoria lankkuja, joista ylimmäiset olivat leveämpiä kuin alimmaiset ja joita pitivät kasassa pitkät poikkiraudat. Sen sivussa oli toinen tavallisenkokoinen portti, ajoportti, joka oli ilmeisesti puhkaistu muuriin vasta noin viitisenkymmentä vuotta takaperin.

Lehmuksen latva näkyi portin päällitse, ja Polonceaunkadun puolelta peitti muuria muratti.

Jean Valjeania uhkasi väistämätön vaara, ja sentähden houkutteli häntä tämän synkeän rakennuksen näennäinen asumattomuus ja autius. Hän silmäsi sitä nopeasti. Hän ajatteli, että jos hän voisi päästä sinne, olisi hän ehkä pelastettu. Siitä ajatuksesta virisi toivo.

Tämän rakennuksen Oikokadun puoleisessa keskiosassa oli eri kerrosten kaikissa akkunoissa vanhanaikuiset lyijysuppilot. Pääjohdosta meni sivuhaaroja kaikkiin näihin suppiloihin, ja ne muodostivat päätyyn ikäänkuin tiheäoksaisen puun. Nämä mutkittelevat torvihaarakkeet muistuttivat kuolleita lehdettömiä viiniköynnöksiä, jotka kiemurtelevat vanhojen maalaistalojen seiniä ylös.

Tämä omituinen torvirykelmä kiinnitti heti kohta Jean Valjeanin huomiota. Hän laski Cosetten istumaan nojalleen väistökiveä vasten, käski häntä olemaan hiljaa ja juoksi itse sille kohtaa, missä johto painui katuun. Ehkäpä voisi käyttää sitä apuna kiipeämisessä ja sillä tavoin päästä taloon. Mutta johto oli peräti ränsistynyt, sitä ei oltu enää pitkiin aikoihin käytetty tarkoitukseensa ja sen eri osat pysyivät tuskin koossa; sitäpaitsi olivat kaikki tämän kuolleen talon akkunat, ullakko-aukotkin, varustetut vahvoilla rautaristikoilla. Lisäksi valaisi kuu tätä julkipuolta täydeltä terältä, ja kadun päässä odotteleva mies olisi nähnyt Jean Valjeanin kiipeämisen. Ja mihin panna Cosette? Miten saada tyttö hilatuksi kolmikerroksisen talon yli?

Hän luopui siis kiipeämisajatuksesta ja ryömi pitkin muuria Polonceaunkadulle päin.

Ehdittyään syvennykseen, johon hän oli jättänyt Cosetten, huomasi hän, ettei kukaan voinut häntä sieltä nähdä. Hän oli suojassa kaikilta uteliailta silmäyksiltä, kuten äsken selitimme, tulivatpa ne miltä taholta tahansa. Sitäpaitsi oli siellä pilkko pimeä. Ja sitten ne kaksi porttia. Voisihan niitä ehkä raottaa tai yrittää särkeä. Muratin peittämän muurin takana oli ilmeisesti puutarha, koska sieltä näkyi lehmus. Sinne saattoi hän ainakin kätkeytyä, vaikka puissa ei vielä ollutkaan lehtiä, ja päästä yön yli.

Mutta aika kului. Sieti pitää kiirettä.

Hän tunnusteli ajoporttia ja sai heti selville, että se oli sekä sisältä että ulkoa muurattu umpeen.

Hän kävi toiselle portille suuremmin toivein. Se oli aivan ränsistynyt, sen suuruus teki sen yhä hontelommaksi, lankut olivat mädäntyneet, ja poikkiraudat, joita olikin vain kolme, peräti ruostuneet. Tämän lahonneen portin läpi saattoi ehkä murtautua.

Tutkiessaan asiaa lähemmin, huomasi hän, ettei tämä portti ollutkaan mikään portti. Siinä ei ollut ei saranantappeja, eikä saranarautoja, ei lukkoa eikä keskireikää. Poikkiraudat kulkivat katkeamatta milloin lankkujen etu-, milloin takapuolitse. Halkeamista häämötti kivenmukuloita ja kokonaisia lohkareita, jotka oli muurisavella liitetty toisiinsa ja jotka ohikulkijat saattoivat nähdä vielä kymmenen vuotta sitten. Kauhistuksekseen täytyi hänen tunnustaa itselleen, että tämä näennäinen portti olikin yksinkertaisesti muuriin kyhätty puupäällystys. Oli helppoa reväistä lankku irti, mutta sitten tulikin vastaan luja kiviseinä.

5.

Se temppu olisi ollut mahdoton, jos kaduilla olisi ollut kaasuvalaistus.

Silloin alkoi etäältä kuulua kumeata, määränperäistä jyminää. Jean Valjean kurkisti kulmauksesta. Seitsemän, kahdeksan sotamiestä oli juuri ilmestynyt Polonceaunkadun päähän. Hän näki pistinten välkkyvän. Joukkue kulki häntä kohti.

Sotilaat, joiden etunenässä hän eroitti Javertin kookkaan hahmon, etenivät hitaasti ja varovasti. He pysähtyivät usein. Nähtävästi tutkivat he kaikki muurinnurkkaukset ja kaikki porttien ja käytävien piilopaikat.

Se oli varmaan joku kulkuvartiosto, jonka Javert oli kohdannut ja ottanut avukseen.

Javertin molemmat seuralaiset astelivat heidän riveissään.

Heiltä menisi ainakin neljännestunti, ennenkuin he saapuisivat paikalle, missä Jean Valjean oli, jos he edelleen kulkisivat yhtä hitaasti ja pysähteleisivät yhtä usein. Se oli kamala hetki. Vain muutamat minuutit eroittivat enää Jean Valjeanin siitä kauhistuttavasta kuilusta, joka nyt avautui hänen jalkojensa juureen kolmannen kerran. Eikä rangaistusvankila ollut enää rangaistusvankila vain: se merkitsi myös Cosetten menettämistä ainiaaksi, se merkitsi elämää, joka ei ollut juuri kuolemaa parempi.

Jäljellä oli enää vain yksi mahdollisuus.

Jean Valjean oli siitä omituinen, että hänen olallaan oli niin sanoaksemme haarapussi. Pussin toisessa puoliskossa olivat pyhimyksen ajatukset, toisessa kaleerivangin peloittavat kyvyt. Hän kahmaisi väliin yhdestä, väliin toisesta, aina tilaisuuden mukaan.

Monien muiden taitotemppujen ohessa oli Jean Valjean, kuten muistettanee, lukuisain pako-yritystensä kouluuttamana päässyt täydeksi mestariksi kiipeämisessä: aivan uskomattoman taitavasti nousevat moiset mestarit suorakulmaista muurinnurkkausta ilman tikapuita, ilman rautakynsiä, vain pelkän lihasvoiman avulla, turvaten niskaan, hartioihin, lonkkiin ja polviin, käyttäen hyväkseen seinän pienimpiäkin, huomaamattomimpiakin kohoumia, aina kuuden kerroksen korkeuteen, jos niin on tarvis, taito, joka parikymmentä vuotta takaperin teki niin surullisen kuuluisaksi Pariisin Oikeustalon viereisen vankilan pihanurkkauksen, mitä myöten tuomittu Battemolle pakeni.

Jean Valjean mitteli katseillaan muuria, jonka takaa hän näki lehmuksen kohoavan. Se oli ainakin kahdeksantoista jalkaa korkea. Nurkkaukseen, jonka se muodosti ylempänä kuvatun suuren rakennuksen seinän kanssa, oli alhaalle muurattu kolmikulmainen täyte, ja sen oli varmaankin määrä turvata tämä liian mukava soppi niiden tunkiohyönteisten vierailuilta, joita kutsutaan ohikulkijoiksi. Tällaiset muurinnurkkausten suojatäytteet ovat hyvin tavallisia Pariisissa.

Täyte oli noin viisi jalkaa korkea. Sen huipulta oli kiivettävää enää vain kolme-, neljätoista jalkaa.

Muurin päällys oli tasainen, ilman suippoharjaa.

Ainoana vaikeutena oli Cosette. Cosette ei osannut kiipeillä muurien yli. Jättää hänet siihen? Jean Valjean ei sitä ajatellutkaan. Oli mahdotonta viedä tyttöä kiivetessä mukanaan. Miehen kaikki voimat tarvitaan muutenkin tyystin näissä ihmeellisissä nousuissa. Pieninkin lisätaakka häiritsisi hänen tasapainoaan ja saisi hänet putoamaan.

Nyt olisi köysi ollut tarpeen. Jean Valjeanilla ei ollut köyttä. Mistä otti hän nyt köyden keski-yön aikaan Polonceaunkadulta? Tällä hetkellä olisi varmaankin Jean Valjean, jos hänellä olisi ollut kuningaskunta, antanut sen köydenpätkästä.

Mutta äärimmäisessä hädässä välähtää usein aivoissamme salamoita, jotka milloin soentavat, milloin valaisevat.

Jean Valjeanin epätoivoinen katse äkkäsi Genrotin umpikujan lyhtypatsaan.

Siihen aikaan eivät vielä kaasulyhdyt valaisseet Pariisin katuja. Yön tullen sytytettiin silloin nelinurkkaisia lasilyhtyjä vähän matkan päähän toisistaan, ja niitä nostettiin ja laskettiin köyden avulla, joka kulki kadun poikki ja joka liikkui patsaaseen kaiverrettua uurrosta pitkin. Kela, jonka ympäri tämä köysi kiertyi, oli suljettu lyhdyn sisäpuolelle pieneen rautalaatikkoon, jonka avain oli sytyttäjän hallussa, ja köyttä itseään suojeli metalliputki.

Jean Valjeanin rohkeus ja voimat kasvoivat vaaran lisääntyessä, ja yhdellä loikkauksella syöksähti hän kadun yli, pääsi umpikujaan, kangotti veitsensä kärjellä laatikon salparaudan, ja hetkistä myöhemmin oli hän jälleen Cosetten luona. Nyt oli hänellä köysi. Ne tekevät tehtävänsä nopeasti, nämä synkeät apukeinojen etsijät, joita kova kohtalo ahdistaa.

Sinä yönä ei lyhtyjä oltu sytytetty, kuten olemme selittäneet. Genrotin umpikujan lyhty oli siis sammuksissa kuten muutkin, ja sen ohi saattoi aivan helposti kulkea huomaamatta, ettei se ollut enää paikoillaankaan.

Mutta lopultakin alkoivat myöhäinen hetki, paikka, pimeys, Jean Valjeanin kiirehtiminen, hänen omituinen käytöksensä, hänen juoksentelunsa sinne ja tänne herättää Cosettessa rauhattomuutta. Jokainen muu lapsi olisi hänen sijassaan jo aikoja sitten kirkunut täyttä kurkkua. Mutta tämä vain nykäisi Jean Valjeania takin liepeestä. Yhä selvemmin ja selvemmin kuuluivat lähenevän kulkuvartioston askeleet ja hälinä.

"Isä", sanoi lapsi hyvin hiljaa, "minua pelottaa. Kuka tuolta tulee?"

"Ss!" varoitti onneton, "sieltä tulee rouva Thénardier!"

Cosette säpsähti. Jean Valjean lisäsi: "Älä puhu mitään. Anna minun toimia rauhassa. Jos huudat, jos itket, saa rouva Thénardier sinut kynsiinsä. Se on tullut sinua hakemaan."

Silloin -- kiirehtimättä, mutta tekemättä ainuttakaan turhaa liikahdusta, lyhyen täsmällisesti ja varmasti, mikä oli sitäkin merkillisempää, koska vaara oli niin uhkaava ja koska kulkuvartiosto ja Javert saattoivat ilmestyä paikalle millä hetkellä tahansa -- aukaisi Jean Valjean kaulaliinansa, kietaisi sen Cosetten ympäri kainaloiden alta, katsoen, ettei se mitenkään puristanut lasta, kiinnitti kaulaliinan köyden toiseen päähän solmulla, jota merimiehet sanovat pääskysen solmuksi, otti köyden toisen pään hampaisiinsa, riisui kenkänsä ja sukkansa ja heitti ne yli muurin, kiipesi täytteelle ja alkoi nousta muurin ja seinän nurkkausta yhtä varmasti ja vakavasti kuin olisi hänellä ollut tikapuun kapulat jalkojensa ja kyynäspäittensä tukena. Tuskin oli puolta minuuttia kulunut kun hän oli jo muurin harjalla.

Cosette katseli hänen puuhiaan ylen hämmästyneenä, mutta äännähtämättä sanaakaan. Jean Valjeanin varoitus ja eukko Thénardierin nimi olivat saattaneet hänet jäätävän kauhun valtaan.

Äkkiä kuuli hän Jean Valjeanin äänen huutavan, vaikka aina yhtä hiljaa:

"Asetu selin muuria vasten!"

Hän totteli.

"Älä hiiskahdakaan, äläkä pelkää!" jatkoi ääni.

Ja hän tunsi kohoavansa maasta.

Ennenkuin tiesi asiastakaan, oli hän jo muurilla.

Jean Valjean kävi häneen käsiksi, nosti hänet selkäänsä, otti hänen molemmat kätösensä vasempaan kouraansa, kyyristyi ja ryömi muurin harjaa pitkin ylempänä mainitun syvennyksen kohdalle. Kuten hän oli arvannutkin, oli siellä pienehkö rakennus, jonka katto lähti puupäällyksisen muuri-aukon ylä-osasta painumaan melkein lähelle maata, muodostaen hyvin loivan vietteen ja kulkien aivan lehmuksen oksain alatse.

Sangen tervetullut seikka, sillä muuri oli paljon korkeampi tältä kuin kadun puolelta. Jean Valjean näki maan häämöttävän syvällä allaan.

Hän oli juuri laskeutunut katolle ja piteli vielä muurin harjasta, kun ankara hälinä ilmoitti kulkuvartioston saapuneen aivan lähelle. Javertin ääni kuului jyrisevän:

"Tutkikaa umpikujaa! Oikokatua vartioidaan, Picpusinkatua samoin. Vastaan siitä, että hän on umpikujassa!"

Sotamiehet syöksyivät Genrotin umpikujaan.

Jean Valjean liukui pitkin kattoa, yhä pidellen Cosettea hartioillaan, tuli lehmuksen kohdalle ja hyppäsi maahan. Pelon vai rohkeudenko vaikutuksesta ei Cosette ollut hiiskahtanutkaan. Käsistä oli hiukan nahkaa hankautunut.

6.

Arvoituksen alkua.

Jean Valjean oli tullut tavattoman suureen, omituiseen puutarhaan, joka oli surullinen ja synkkä kuin vartavasten tehty katseltavaksi talvella ja yöllä. Se oli pitkulainen, perällä mahtava poppelikäytävä, melkoisen korkeita puita kaikissa kulmissa, ja varjoton paikka keskellä, missä kasvoi erinomaisen korkea, yksinäinen puu, siellä ja täällä koukertelevia, suurten pensaiden tapaisia hedelmäpuita, vihanneslavoja ja meloonikenttä, jonka lasikellot kimaltelivat kuutamossa, sekä vanha likakaivo. Siellä ja täällä näkyi sammalpeitteisiä kivipenkkejä. Käytäviä reunustivat pienet, tummat, aivan suorat pensaat. Ruoho oli vallannut puolet puutarhaa, ja vihertävä homesieni peitti loput.

Jean Valjean näki vieressään rakennuksen, jonka kattoa myöten hän oli päässyt alas, kasan risukimppuja, ja risujen takana, aivan muurissa kiinni, kivipatsaan, jonka kolhiutuneet kasvot muodottoman naamuksen tavoin hämärtivät pimeästä.

Rakennus oli peräti rappeutunut ja luhistumassa, ja siinä eroitti muutamia väliseinillä eroitettuja ja sittemmin hävitettyjä osia, joista yksi oli aivan täynnä kaikenlaista sälyä ja näytti toimittavan vajan virkaa.

Oikokadun suuri rakennus, joka ulottui vielä Picpusinkadullekin, avasi puutarhaan kaksi kulmittaista sivustaansa. Nämä sisäpuoliset sivustat olivat vielä synkeämmät kuin kadunpuoleiset. Kaikissa akkunoissa oli rautaristikot. Ei valon pilkahdustakaan. Ylemmissä kerroksissa oli samanlaiset savutorvet kuin vankiloissa. Toinen sivusta loi toiseen varjonsa, joka suunnattoman mustan kankaan tavoin peitti puutarhaa.

Muuta ei talosta näkynyt. Puutarhan perä häipyi sumuun ja pimeään. Hämärästi sieltä vain häämötti ristikkäin kulkevia muureja, aivan kuin olisi siellä ollut toisia puutarhoja, sekä Polonceaunkadun mataloita kattoja.

Saattoi tuskin kuvitella synkempää, yksinäisempää paikkaa kuin tämä puutarha. Siellä ei näkynyt ainuttakaan ihmisolentoa, mikä olikin ymmärrettävissä myöhäisen hetken takia. Mutta eipä se paikka näyttänyt juuri olevan tehty siltä varalta, että siellä joku edes keskipäivällä käyskentelisi.

Jean Valjeanin ensimäisenä huolena oli ollut kenkiensä etsiminen ja niiden vetäminen jalkaansa. Sitten tunkeutui hän Cosetten kanssa vajaan. Pakeneva ei milloinkaan luule olevansa tarpeeksi hyvässä piilossa. Lapsi, joka yhä ajatteli eukko Thénardieria, koki hänen tavallaan vaistomaisesti kyyristyä niin pieneksi kuin suinkin.

Cosette vapisi ja painui hänen turviinsa. Kuului kulkuvartioston ankaraa hälinää, sen nuuskiessa umpikujaa ja katua, kuului pyssynperän kolahduksia kivitykseen, Javertin huutoja vakoilijoille, joita hän oli asettanut eri paikkoihin ja jos jonkinlaisia puheluun yhtyneitä sadatteluja, joista ei saanut selvää.

Neljännestunnin kuluttua tuntui tuo kohahteleva hälinä loittonevan. Jean Valjean tuskin hengitti.

Hän oli hiljaa laskenut kätensä Cosetten suulle.

Muuten oli hiljaisuus, joka häntä ympäröi, niin tavattoman syvä, että tämä kamala melu, niin ankara ja niin lähellä kuin se olikin, ei näyttänyt voivan sitä lainkaan häiritä. Nämä muurit tuntuivat olevan rakennetut niistä kuuroista kivistä, joista raamatussa puhutaan.

Äkkiä kajahti tämän syvän hiljaisuuden keskellä uusia ääniä, mutta ääniä, jotka olivat yhtä taivaallisen ihania, yhtä hurmaavia kuin edelliset olivat olleet kauhistavia. Se oli pimeyden kohdusta vyöryvä virsi, rukouksen ja sävelten ihmeellinen sulosointu yön kaameassa hiljaisuudessa. Siellä kaikuivat naisäänet, mutta äänet, joissa yhtyi neitsytäänten puhdas sointu ja lapsenäänten viaton kirkkaus, jotka hymisivät kuin kaukana maasta ja jotka olivat niiden äänten kaltaisia, mitä vastasyntyneet kuulevat vielä ja mitä kuolevat kuulevat jo. Laulu tuli siitä synkeästä rakennuksesta, joka vallitsi puutarhaa. Samalla hetkellä, jolloin paholaisten hälinä oli loitonnut, tuntui enkelten kuoro hiljaa lähenevän pimeästä.

Cosette ja Jean Valjean vaipuivat polvilleen.

He eivät oikeastaan tienneet, mitä se laulu oli, he eivät tienneet, missä he olivat, mutta he tunsivat molemmat, sekä mies että lapsi, sekä katuvainen että viaton täytyvänsä painua polvilleen.

Nämä äänet olivat siitä kummallisia, että ne eivät estäneet rakennusta näyttämästä autiolta. Se oli kuin yliluonnollista laulua asumattomassa talossa.

Laulun kestäessä ei Jean Valjean ajatellut enää mitään. Hän ei enää nähnyt yötä, hän näki sinisen taivaan. Hän luuli tuntevansa avautuvan lentoon siipien, jotka räpyttelevät kaikkein meidän sisimmässämme.

Laulu vaikeni. Se oli ehkä kestänyt kauvankin. Jean Valjean ei olisi osannut sitä sanoa. Korkean liikutuksen tunnit tuntuvat aina minuuteilta.

Hiljaisuus oli palannut jälleen. Ei kuulunut enää mitään kadulta, ei kuulunut enää mitään puutarhasta. Se mikä uhkasi, se, mikä viihdytti, kaikki oli kadonnut. Tuuli vain suhisi hiljaa, valittavasti muurinharjan kuivuneissa ruohonkorsissa.

7.

Arvoitus jatkuu.

Yötuuli oli alkanut puhaltaa, mikä ilmoitti kellon olevan tuossa yhden ja kahden välillä aamulla. Cosette-raukka ei yhä hiiskahtanutkaan. Koska lapsi oli istuutunut hänen viereensä ja nojannut päänsä hänen kylkeensä, luuli Jean Valjean hänen nukkuneen. Hän kumartui tyttöä lähemmin tarkastamaan. Cosetten silmät olivat selkosen selällään ja niissä oli niin mietteliäs ilme, että se teki Jean Valjeanille pahaa.

Lapsi värisi yhä.

"Nukuttaako?" kysyi Jean Valjean.

"On niin kylmä", vastasi lapsi.

Hetkisen kuluttua jatkoi Cosette:

"Vieläkö se siellä on?"

"Kuka se?" uteli Jean Valjean.

"Rouva Thénardier."

Jean Valjean oli jo unohtanut keinon, jolla oli saanut Cosetten pysymään hiljaa.

"Ahaa, sitäkö tarkoitat! Hän on jo poistunut. Ei enää mitään pelkoa!"

Lapsi henkäisi kuin olisi raskas paino pudonnut hänen rinnaltaan.

Maa oli kostea, vaja oli avonainen kaikille tahoille, viima yltyi purevammaksi joka hetki. Ukko riisui pitkän takkinsa ja kääri sen Cosetten peitoksi.

"Eikö näin tule lämpimämpi?" huolehti hän.

"Kyllä, kyllä, isä!"

"Odotahan sitten minua hetkinen. Tulen pian takaisin."

Hän lähti vajasta ja kulki pitkin suuren rakennuksen seinustaa, etsien parempaa suojaa. Hän tapasi kyllä portteja, mutta ne olivat kaikki lukossa. Jokaisessa alakerroksen akkunassa oli rautaristikko.

Ohaistuaan rakennuksen sisäkulman huomasi hän joutuneensa kaari-akkunoiden kohdalle, joiden takaa hämärsi hiukan valoa. Hän nousi varpailleen ja katsahti yhdestä akkunasta. Ne kuuluivat kaikki avaraan saliin, jonka lattia oli peitetty levein laakakivin, jossa kohosi pylväitä ja holveja ja jossa näkyi vain hyvin heikko valontuike ja synkkiä varjoja. Tuike lähti nurkkaan sytytetystä kynttilästä. Tämä sali oli autio, eikä mikään siellä liikahtanut. Mutta tähystellessään tarkempaan luuli hän huomaavansa kivilattialla pitkänään jotakin, joka näytti olevan käärinliinojen peitossa ja joka oli muodoltaan kuin ihminen. Se virui siinä oikosenaan, kasvot päin kivilattiaa, käsivarret ristikkäin, liikkumattomana kuin kuollut. Jonkinlaisesta käärmeentapaisesta lonkerosta päättäen, joka oli lattialla kiemurassa, olisi luullut tällä kaamealla olennolla olleen köyden kaulassa.

Koko sali oli kääriytynyt siihen heikosti valaistujen huoneiden synkkään hämärään, joka yhä lisää kammoa.

Jean Valjean selitti usein jälkeenpäin, ettei hän koskaan, niin monet kauheat tapaukset kuin hän saikin kokea elämässään, ollut nähnyt mitään niin jäätävää, niin kammoittavaa kuin tämä kummituksentapainen olento, joka tässä synkässä paikassa, keskellä yötä nähtynä oli kuin kaamea salaperäisyys itse. Kamalaa oli otaksua, että se oli ehkä elävä ihminen.

Hän rohkaisihe ja painoi otsansa ruutuun nähdäkseen, eikö se olento tosiaankaan liikahtanut. Hän odotti, odotti mielestään hyvinkin kauvan, mutta olento ei värähtänytkään. Silloin valtasi hänet äkkiä kuvaamaton kauhistus, ja hän lähti pakoon. Hän alkoi juosta vajalle päin, uskaltamatta vilkaistakaan taakseen. Hänestä tuntui, että jos hän vain kääntää päätänsä, näkee hän kummituksen kiitävän perässään ja huitovan käsiään.

Huohottaen saapui hän niin vajalle. Hänen polvensa huojuivat. Hiki valui virtana hänen selkäänsä pitkin.

Missä hän oli? Kuka olisi voinut kuvitellakaan mitään sentapaista tästä hautamaisesta sopesta keskellä Pariisia? Mikä oli tämä kummallinen talo? Öisten salaisuuksien talo, joka kutsuu sieluja pimeydestä enkelten äänin, ja kun ne tulevat, tarjoaa niille äkkiä kauhistuttavia näkyjä, lupaa avata taivaan säteilevät portit ja levittääkin niiden eteen haudan kammoittavan uksen! Ja kuitenkin oli tämä oikea rakennus, oikea talo, jolla oli oma katunumeronsakin! Tämä ei ollut unta! Hänen täytyi kosketella sen kiviseinää, tullakseen siitä vakuutetuksi.

Kylmyys, pelko, levottomuus, koko illan kiihdyttävät tapaukset sytyttivät häneen oikean kuumeen, ja kaikki ajatukset pyörivät sikin sokin hänen aivoissaan.

Hän läheni Cosettea.

Lapsi nukkui.

8.

Arvoitus käy yhä sekavammaksi.

Lapsi oli kallistanut päänsä läheiselle kivelle ja vaipunut uneen.

Jean Valjean istuutui Cosetten viereen ja alkoi jälleen häntä katsella. Lasta katsellessaan tyyntyi hän vähitellen, ja hän pääsi jälleen ajatustensa herraksi.

Hän näki nyt selvästi sen totuuden, vastaisen elämänsä perustuksen, että niin kauvan kun hänellä on tuo lapsi, niin kauvan kun hän saa olla tuon lapsen turvana ja tukena, ei hänellä ole tarpeita muuta kuin häntä varten, ei pelkoa muuta kuin hänen puolestaan. Hän ei edes huomannut, että hänen oli hyvin kylmä, koska oli riisunut takkinsa lapsen peitoksi.

Mutta niiden syvien mietiskelyjenkin läpi, joihin hän oli vaipunut, oli hän jo jonkun aikaa kuullut kummallista ääntä. Se tuntui aivan kulkusen kilinältä. Se kuului puutarhasta. Selvästi se kuului, vaikka vielä hyvin etäältä. Se oli aivan kuin lehmänkellojen aika-ajoittaista, kaukaista kilahtelua öisiltä laitumilta.

Tämä ääni sai Jean Valjeanin kääntämään päätään.

Hän näki jonkun liikkuvan puutarhassa.

Olento, joka näytti mieheltä, asteli meloonikentän lasikellojen väliä, kohottautui suoraksi, kumartui taas, pysähtyi ja teki aivan senlaisia liikkeitä, kuin olisi hän ensin vetänyt jotakin maata pitkin ja sitten suorinut sen levälleen. Tämä olento näytti ontuvan.

Jean Valjean säpsähti, kuten säpsähtelevät pienimmästäkin syystä onnettomuuden vainoamat. Kaikki tuntuu heistä vihamieliseltä ja epäilyttävältä. He eivät luota päivään, koska se ilmaisee heidät, eivätkä yöhön, koska sen turvissa voi heidät helpommin yllättää. Aivan äsken pelkäsi hän, koska puutarha oli autio, nyt pelkäsi hän, koska siellä käveli joku.

Hän putosi mielikuvituksen kauhuista todellisuuden kauhuihin. Hän ajatteli, että Javert ja hänen urkkijansa eivät ehkä vielä olleet poistuneet, että he olivat varmaankin jättäneet vartijoita kadulle ja että, jos tämä mies huomaisi hänet puutarhassa, nostaisi hän melun ja toimittaisi hänet kiinni. Hän otti lempeästi nukkuvan Cosetten syliinsä ja kantoi hänet vanhojen, käyttämättömien huonekalujen taakse vajan etäisimpään soppeen. Cosette ei liikahuttanut pikkusormeaankaan.

Sieltä tähysteli hän meloonikentällä puuhailevan olennon toimia. Omituista oli, että kulkusen ääni noudatti miehen kaikkia liikkeitä. Kun mies läheni, läheni kilinäkin, kun hän loittoni, loittoni kilinäkin. Kun mies teki äkkinäisemmän eleen, seurasi sitä kiivaampi kilinä. Kun mies pysähtyi, taukosi kulkunenkin soimasta. Oli ilmeistä, että kulkunen oli kiinnitetty tähän mieheen. Mutta mitä tämä sitten merkitsi? Kuka oli tämä mies, joka oli varustettu kellolla kuin mikäkin jäärä tai härkä?