Part 9

Tultuaan kaupungilta oli Dignen piispa tänä iltana sulkeutunut jotensakin myöhään huoneeseensa. Hän oli puuhassa kirjottaa suurta teosta _Velvollisuuksista_, mutta pahaksi onneksi jäi se keskeneräiseksi. Siinä hän esitti kaiken sen, mitä pyhät isät ja kirkon opettajat ovat tästä tärkeästä aineesta sanoneet. Hänen kirjansa oli jaettu kahteen osaan: ensimäinen osa käsitti kaikkien velvollisuudet yhteisesti, toinen osa itse kunkin velvollisuudet sen luokan ja aseman mukaan, mihin hän kuuluu. Kaikkien yhteiset velvollisuudet ovat tärkeimmät velvollisuudet. Niitä on neljä. Pyhä Mateus mainitsee velvollisuudet Jumalaa kohtaan (Mat. VI), velvollisuudet itseään kohtaan (Mat. V, 29, 30), velvollisuudet lähimäistä kohtaan (Mat. VII, 12), velvollisuudet luontokappaleita kohtaan, (Mat. VI, 20, 25). Muut velvollisuudet oli piispa löytänyt mainittuina ja määrättyinä toisista lähteistä. Roomalaiskirjeestä hallitsijain ja alamaisten velvollisuudet. Pyhän Pietarin kirjasta virkamiesten, vaimojen, äitien ja nuorukaisten velvollisuudet; aviomiesten, isien, lasten ja palvelijain velvollisuudet Efesiläiskirjeestä; uskovaisten velvollisuudet Hebrealaiskirjeestä; naimattomain naisten velvollisuudet Korinttilaiskirjeestä. Suurella vaivalla kokosi hän nämä eri määräykset sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, jonka hän aikoi julkaista kristittyjen luettavaksi.

Hän työskenteli vielä kahdeksan aikaan illalla, kirjotellen pienille neliskulmaisille paperiliuskoille, suuri kirja avattuna polvillaan, kun rouva Magloire tapansa mukaan tuli huoneeseen hakemaan hopeaista pöytäkalustoa vuoteen läheisestä kaapista. Hetkisen jälkeenpäin tunsi piispa, että pöytä oli katettu ja että hänen sisarensa jo odotti, sulki kirjansa, nousi työpöytänsä äärestä ja astui ruokasaliin.

Ruokasali oli pitkulainen, takalla varustettu huone, jonka ovi aukeni kadulle, kuten olemme jo maininneet, ja akkuna puutarhaan.

Rouva Magloire viimeisteli todellakin pöydän kattamista.

Siinä puuhatessaan ja askarrellessaan puheli hän herkeämättä neiti Baptistinen kanssa.

Lamppu paloi pöydällä; pöytä oli lähellä takkaa, missä loimusi iloinen tuli.

On sangen helppoa muodostaa itselleen kuva näistä kahdesta naisesta, jotka olivat molemmat ehtineet jo ohi kuudenkymmenen: rouva Magloire lyhytkasvuinen, lihava vilkas; neiti Baptistine hiljainen, hoikka, hento, veljeänsä hiukan pitempi, päällään tummanruskea silkkipuku, jonka väri oli 1806 muotia, jonka hän siihen aikaan oli ostanut Pariisista ja joka kesti yhä. Käyttääksemme yleisiä puheenparsia, joilla on se ansio, että ne yhdellä sanalla ilmaisevat käsitteen, mitä tuskin kokonainen sivu riittäisi kuvaamaan, näytti rouva Magloire _talonpoikaisvaimolta_ ja neiti Baptistine _säätyläisnaiselta_. Rouva Magloirella oli valkea, torville röyhelletty myssy päässä, kaulassa samettinauhainen kultakoriste, ainoa naisellinen koriste, mitä ylimalkaan löytyi talossa, hohtavan valkea kaulavaate ruskeasta villakankaasta valmistetun, leveillä, lyhyillä hihoilla varustetun puvun päällä, vihreällä nauhalla vyötäisille sidottu esiliina punaisen ja vihreän ruudullisesta pumpulikankaasta, jonka rintalappu oli yläkulmistaan kahdella neulalla kiinnitetty pukuun, jalassa tukevat puolikengät ja keltaiset sukat, aivan niinkuin Marseillen naisilla. Neiti Baptistinen puku oli leikattu 1806 mallin mukaan, lyhyine uumineen, ahtaine liiveineen, olkapussihihoineen, kaistoineen ja nappeineen. Harmaat hiuksensa kätki hän käherretyn tekotukan alle. Rouva Magloire näytti älykkäältä, vilkkaalta ja hyväsydämiseltä; hänen erilaisiksi lasehtineet suupielensä ja hänen ylähuulensa, joka oli alahuulta koko joukon paksumpi, loi hänen kasvoilleen jonkunlaisen äkeän, käskevän ilmeen. Kun hänen ylhäisyytensä oli vaiti, puheli hän hänelle rivakasti, puolittain kunnioittaen, puolittain vapaasti; mutta heti kun hänen ylhäisyytensä oli sanonut sanansa, totteli hän kuten olemme nähneet ehdottomasti, kuten neiti Baptistinekin. Neiti Baptistine ei edes puhunut. Hän tyytyi vain tottelemaan ja myöntämään. Nuorenakaan ei hän ollut kaunis; hänellä oli suuret, siniset, ulkonevat silmät, nenä pitkä ja kaareva. Mutta hänen kasvonsa, koko hänen olemuksensa henki -- sen olemme jo alussa maininneet -- sanomatonta hyvyyttä. Hän oli ainakin ollut tavattoman lempeä ja hyväsydäminen; mutta usko, toivo ja rakkaus, nämä kolme hyvettä, jotka suloisesti sydäntä lämmittävät, olivat vähitellen kohottaneet tämän lempeyden aina pyhyyden rajoille asti. Luonto oli tehnyt hänestä viattoman karitsan, uskonto teki hänestä enkelin. Hurskas neitsyt-parka! Hiljainen, haihtunut muisto!

Neiti Baptistine kertoi myöhemmin niin usein, mitä tuona iltana tapahtui piispan asunnossa, että monet vielä elävät henkilöt muistavat pienimmätkin yksityisseikat.

Piispan astuessa huoneeseen jutteli rouva Magloire jotenkin innokkaasti. Hän selitti neidille erästä asiaa, joka oli piispallekin hyvin tuttu ja johon hän oli tottunut. Oli kysymys pääoven säpistä.

Selvisi, että rouva Magloire oli illallisostoksilla käydessään kuullut kaikkialla kummia kerrottavan. Puhuttiin jostain epäilyttävän näköisestä maankiertäjästä; tiedettiin, että muuan suuresti epäiltävä kulkuri oli saapunut kaupunkiin, missä hän varmasti vielä nytkin oleskeli, ja myönnettiin mahdolliseksi, että niillä ihmisillä, jotka rohkenevat myöhään liikuskella ulkona tänä yönä, tulisi olemaan sangen vastenmielisiä kohtauksia. Rouva Magloire selvitti myöskin, että poliisilaitos oli kovin kurjassa kunnossa, koska maaherra ja pormestari eivät olleet paraita ystäviä, vaan kokivat vahingoittaa toinen toistaan kaikenlaisilla tapahtumilla. Niin muodoin oli viisasten ihmisten itsensä toimitettava poliisin virkaa ja suojeltava itseään hyvin, sekä huolellisesti lukottava, varustettava ja vahvistettava talonsa ja _etenkin oli tarkasti suljettava kaikki ovet_.

Rouva Magloire pani painoa tälle viimeiselle lauseelle. Mutta piispa oli tullut kylmänpuoleisesta huoneestaan, istunut takan ääreen lämmittelemään, ja nyt ajatteli hän jo muita asioita. Hän ei tarttunut siihen voima-sanaan, jonka rouva Magloire oli juuri singahuttanut. Rouva Magloire toisti huomautuksensa. Tahtoen tyydyttää rouva Magloirea veljeään loukkaamatta, rohkeni neiti Baptistine silloin arastellen sanoa:

"Veljeni, kuuletteko, mitä rouva Magloire sanoo?"

"Kuulin jotain hämärästi", vastasi piispa. Siirtäen hiukan tuoliaan, laskien molemmat kätensä polvilleen ja kohottaen vanhaa palvelijaansa kohti sydämelliset, lempeän leikilliset kasvonsa, joita tuli alhaalta päin valaisi, sanoi piispa sitte: "No mikä hätänä? Mitä sitten on tapahtunut? Uhkaako meitä sitten joku suuri vaara?"

Silloin alotti rouva Magloire juttunsa aivan alusta, lisäillen oheen yhtä ja toista, sitä itsekään huomaamatta. Näytti tosiaankin hyvin luultavalta, että muuan mustalainen, muuan maankulkija, jonkunlainen hirveä kerjäläinen oleskeli tätä nykyä kaupungissa. Hän oli käynyt pyytämässä asuntoa Jacquin Labarrelta, mutta tämä ei ollut ottanut häntä vastaan. Hänen oli nähty tulevan kaupunkiin Gassendin puistokatua pitkin ja maleksivan kaduilla illan hämärtyessä. Se oli sellainen pussiselkäinen, hirveän näköinen emäroisto.

"Oikeinko totta!" sanoi piispa. Tämä kysyvä huudahdus rohkaisi rouva Magloirea. Se näytti osottavan, että piispa joutuisi kohta hänkin kiihkoihinsa. Hän jatkoi voitonvarmana:

"Niin, niin, Teidän Ylhäisyytenne! Niin se on. Kyllä nyt tänä yönä kaupungilta hirveitä kuuluu. Kaikki sanovat niin. Ja kun se poliisilaitoskin on niin kurjassa kunnossa (tarpeellinen toistaminen). Eletään tällaisessa vuoristoseudussa, eikä ole yöllä edes lyhtyjä kaduilla! Pitäähän sitä uloskin mennä. Eihän sitä voi aina sisässäkään olla kuin hiiri loukossaan! Ja sen minä sanon, Teidän Ylhäisyytenne, ja neiti sanoo samoin -- -- --"

"Minä en sano mitään", keskeytti sisar. "Mitä veljeni tekee, on hyvin tehty".

Rouva Magloire jatkoi, aivan niinkuin ei häntä olisi kukaan vastustanutkaan:

"Me sanomme vain, ett'ei tämä talo ole ensinkään turvattu. Jos Teidän Ylhäisyytenne sallisi, menisin minä sanomaan lukkoseppä Paulin Museboisille, että hän tulisi korjaamaan nuo ränsistyneet ovitelkeet: siihen menee vain pari minuuttia, ja minä sanon, että lukkoja tarvitaan, Teidän Ylhäisyytenne, vaikk'ei sitten pitemmäksi aikaa kuin täksi yöksi. Sillä sanon minä senkin, että ovi, jonka kuka tahansa ohikulkija voi ulkoapäin avata säpistä, on kaikista kamalin kapine! Ja sitten kun Teidän Ylhäisyytenne aina vain sanoo: astukaa sisään, ja sitten vaikka ihan keskellä yötä tulisi, niin ei tarvitse Jumala nähköön edes lupaa pyytää..."

Siinä silmänräpäyksessä putosi ovelle voimakas isku.

"Astukaa sisään!" sanoi piispa.

3.

Ehdottoman tottelevaisuuden sankaruutta.

Ovi aukeni.

Se aukeni äkkiä, selko seljälleen, aivan niinkuin joku olisi sitä kiukuissaan ja voimainsa tiestä työntänyt.

Muuan mies astui sisään.

Tämän miehen tunnemme me jo. Se oli sama matkalainen, jonka äsken näimme harhailevan suojan haussa.

Hän astui yli kynnyksen, eteni askeleen, jättäen oven jälkeensä auki. Laukku hartioilla, keppi kädessä, silmissä yrmy, rohkea, uhmaileva, väsynyt ilme. Takan tuli heitti häneen valoa. Hän oli inhottavan näköinen. Se oli synkeä ilmestys.

Rouva Magloire ei kyennyt edes kirkaisemaan. Hän vain säpsähti kerran ja jäi sitten suu auki tuijottamaan.

Neiti Baptistine käännähti ympäri, huomasi huoneeseen tunkeutuvan miehen ja kohosi kauhistuneena puoliksi istualtaan, ja kääntäen päätään hitaasti takkaan päin jälleen, katseli hän sitten veljeänsä, ja hänen kasvoilleen palasi taas entinen tyyneys ja levollisuus.

Piispa kiinnitti mieheen rauhallisen katseensa.

Juuri kun hän oli avaamaisillaan suunsa, otaksuttavasti kysyäkseen vieraalta, mitä tämä halusi, nojasi mies molemmin käsin keppinsä päähän, katseli vuoroin vanhusta, vuoroin naisia, ja odottamatta piispan sanoja alkoi hän kovalla äänellä:

"Seikka on seuraava. Nimeni on Jean Valjean. Olen ollut kaleeriorjana. Olen viettänyt yhdeksäntoista vuotta kaleeriorjain vankilassa. Neljä päivää sitten pääsin vapaaksi, ja nyt olen matkalla määränpäähäni, Pontarlieriin. Olen kävellyt neljä päivää Toulonista lähtien. Tänään olen kulkenut jalkaisin kaksitoista lieutä. Saapuessani tänä iltana näille seuduille, menin erääseen majataloon, mutta sieltä ajoivat ne minut pois keltaisen passini takia, jota olin käynyt näyttämässä kaupungintalolla. Niin piti. Menin toiseen majataloon. Minulle sanottiin: Mene tiehesi! niin yhden luona kuin toisenkin. Kukaan ei ole tahtonut antaa minulle suojaa. Kolkutin vankilankin ovelle, portinvartija ei päästänyt minua sisään. Yritin koiran koppiin. Koira puri minua ja ajoi minut pois, aivan niinkuin olisi sekin ollut ihminen. Melkein luulisi sen tietäneen, kuka olin. Menin kedoille, nukkuakseni paljaan taivaan alla. Siellä ei taivasta näkynyt. Ajattelin, että siitä rupeaa pian satamaan ja ett'ei ole armollista Jumalaa, joka sateen estäisi, ja niin palasin kaupunkiin takaisin, löytääkseni edes jonkun porttikäytävän. Tuolla torin laidassa heittäysin kivelle maata, muuan hyvä ihminen näytti minulle Teidän taloanne ja sanoi: Kolkuta tuolle ovelle. Ja minä kolkutin. Mikä se on tämä paikka? Onko tämä majatalo? Minulla on rahaa. Koko omaisuuteni. Satayhdeksän frangia viisitoista souta, jotka olen työlläni kaleeriorjain vankilassa yhdeksänätoista vuotena ansainnut. Minä maksan kulunkini. Mitä se minun varoissani tuntuu? Minullahan on rahaa. Olen lopen uupunut, kaksitoista lieutä jalkaisin, minun on kovin nälkä. Sallitteko minun jäävän?"

"Rouva Magloire", sanoi piispa. "Te katatte yhdelle hengelle lisää".

Mies eteni kolmen askeleen verran ja läheni lamppua, joka oli pöydällä. -- "Ajatelkaahan", jatkoi hän, aivan niinkuin hän ei olisi oikein ymmärtänyt. "Ajatelkaahan ensin. Kuulitteko, mitä sanoin? Minä olen entinen kaleeriorja. Entinen rangaistusvanki. Tulen suoraan kaleereilta." -- Hän veti taskustaan suuren keltaisen paperin ja kiersi sen auki. -- "Tuossa passini. Keltainen kuten näette. Sillä on voima ajaa minut kaikkialta pois, mihin päädynkin. Haluatteko lukea? Kyllä minäkin osaan lukea. Opin vankilassa. Siellä on koulu niille, jotka oppia haluavat. Katsokaahan mitä on passiini kirjotettu: Jean Valjean, vapautettu rangaistusvanki, kotoisin ... siitä ette huoli välittää ... ollut yhdeksäntoista vuotta kaleeriorjain vankilassa. Viisi vuotta murtovarkaudesta. Neljätoista vuotta neljä kertaa uudistetusta pako-yrityksestä. Tämä mies on 'hyvin vaarallinen'. -- Kas siinä! Kaikki ovat heittäneet minut pellolle. Tahdotteko Te ottaa minut vastaan, Te? Onko tämä majatalo? Tahdotteko antaa minulle ruokaa ja yösijan? Onko Teillä tallia?"

"Rouva Magloire", sanoi piispa. "Te panette puhtaat lakanat vuodekammion sänkyyn".

Me olemme jo selittäneet, mitä laatua oli molempain naisten tottelevaisuus.

Rouva Magloire lähti täyttämään näitä määräyksiä.

Piispa kääntyi miehen puoleen.

"Herra, tulkaahan istumaan ja lämmittelemään. Käymme heti kohta illalliselle, ja vuoteenne valmistetaan sillä välin kun Te syötte".

Silloin käsitti mies kaikki. Hänen kasvojensa tähän asti niin synkeä ja kova ilme osotti nyt hämmästystä, epäilystä, iloa ja muuttui kummallisesti. Hän sopersi kuin mielenvikainen:

"Tottako? Mitä? Te pidätte minut? Te ette aja minua pois? Rangaistusvankia! Te sanotte minua _herraksi!_ Te ette sinuttele minua? Ette sano: 'Mene tiehesi, koira!' Kuten mulle aina sanotaan. Luulin niin varmasti, että Tekin ajaisitte minut pois. Siksi sanoinkin heti, kuka olen. Oi tuota kunnon naista, joka minut tänne neuvoi! Saan syödä illallista! Saan vuoteen patjoineen ja lakanoineen! Kuten muutkin ihmiset! Vuoteen! Yhdeksääntoista ajastaikaan en ole vuoteessa nukkunut! Te sallitte siis tosiaankin minun jäävän! Te olette hyviä ihmisiä! Muuten, onhan minulla rahaa. Kyllä minä maksan. Suokaa anteeksi, herra majatalon isäntä, mikä on nimenne? Maksan, mitä vaan vaaditte. Te olette kunnon mies. Tehän olette majatalon isäntä, eikö niin?"

"Minä olen pappi", sanoi piispa, "ja asun tässä".

"Pappi", jatkoi mies. "Kunnon ihminen papiksi! Siis ette Te pyydä minulta rahaa? Kirkkoherrako, vai? Tuon suuren kirkon rovastiko? Tosiaankin, miten olenkaan tyhmä! kun en huomannut patalakkianne".

Yhä puhuessaan oli hän laskenut laukkunsa ja keppinsä nurkkaan, pistänyt passin takaisin taskuunsa ja istuutunut. Neiti Baptistine katseli häntä lempein silmin. Hän jatkoi:

"Te olette ihmisellinen, herra rovasti, Te ette halveksi ketään. Te olette oikein pappien pappi. Siis ette välitä siitä, että maksan?"

"En", sanoi piispa, "pitäkää rahanne. Kuinka paljon Teillä on? Sanoitteko, että satayhdeksän frangia?"

"Ja viisitoista souta", lisäsi mies.

"Satayhdeksän frangia viisitoista souta. Ja kuinka kauvan Teiltä on mennyt aikaa tuon summan ansaitsemiseen?"

"Yhdeksäntoista vuotta".

"Yhdeksäntoista vuotta!"

Piispa huokasi raskaasti.

Mies jatkoi: "Minulla on vielä kaikki rahani jäljellä. Neljässä päivässä en ole kuluttanut muuta kuin ne kaksikymmentäviisi souta, jotka ansaitsin kuormavaunuja tyhjentämällä Grassessa. Koska Te olette kirkon miehiä, niin ilmotan Teille, että meillä oli saarnaaja myös siellä vankilassa. Ja sitten erään kerran näin piispankin, Hänen Ylhäisyytensä, niinkuin ne sitä nimittävät. Se oli Majoren piispa ja Marseillessa minä hänet näin. Hän on kaikkien rovastienkin rovasti. Suokaa anteeksi, jos sanoin tämän pahasti, minulle ne ovat näet niin kaukaisia asioita! Ymmärrättehän, että mitä ne minunlaiseni! -- Hän toimitti messua keskellä vankilaa, alttarilla, hänellä oli jokin sellainen suipokas kultakapine päässään. Auringon paisteessa se kimalteli. Me olimme riveissä, kolmella puolella, kanuunat, sytyttimet valmiina, vastapäätä meitä. Emme nähneet kunnolla. Hän puhuikin jotain, mutta hän oli liian alhaalla siellä, emme me oikein kuulleetkaan. Sellainen se on piispa".

Hänen puhuessaan oli piispa mennyt sulkemaan oven, joka oli jäänyt selko seljälleen.

Rouva Magloire palasi. Hän toi yhdet pöytäkalut lisää tullessaan ja pani ne pöydälle.

"Rouva Magloire", sanoi piispa, "asettakaa vieraamme paikka mahdollisimman lähelle tulta". -- Ja kääntyen miehen puoleen: "Yötuuli puhaltaa koleasti Alpeilla. Teidän on kai vilu, herra?"

Joka kerta kun hän lausui tuon sanan _herra_ lempeän vakavalla ja ystävällisellä äänellään, levisi miehen kasvoille kirkas ilme. Nimittää entistä rangaistusvankia _herraksi_ on samaa kuin ojentaa lasi vettä _Medusan_ haaksirikkoiselle. Häpeän sortama janoaa arvonantoa.

"Tuo lamppupa nyt vasta huonosti valaisee", sanoi piispa.

Rouva Magloire ymmärsi ja lähti heti hakemaan hänen ylhäisyytensä makuukamarin takaosalta kaksi hopeaista kynttilänjalkaa ja asetti ne sytytettyinä pöydälle.

"Herra rovasti", sanoi mies, "Te olette hyvä. Te ette halveksi ketään. Te otatte minut taloonne. Te sytytätte vahakynttilänne minun tähteni. Enkä minä ole kuitenkaan salannut Teiltä, mistä tulen, ja että olen onneton ihminen".

Piispa, istuessaan siinä hänen vieressään, tarttui kevyesti hänen käteensä. "Ei Teidän olisi tarvinnut sanoa minulle, kuka olette. Tämä talo ei ole minun: tämä on Jeesuksen Kristuksen talo. Tämä ovi ei kysy siltä, joka sisään astuu, onko hänellä nimeä vai onko hänellä kärsimystä. Te kärsitte. Teidän on nälkä ja vilu. Olkaa tervetullut. Ja minua älkää kiittäkö, älkää sanoko, että minä Teidät otan kotiini. Kukaan ei ole täällä kotonaan, paitsi se, joka turvapaikkaa tarvitsee. Tämän sanon minä Teille, ohikulkijalle. Te olette täällä enemmän kotonanne kuin minä. Kaikki mitä täällä on, se on Teidän. Miksi olisi minun tarvis tietää Teidän nimenne? Sillä ennenkuin Te sen minulle sanoittekaan, oli Teillä jo yksi nimi, jonka minä tiesin".

Miehen silmät kuvastivat suurta hämmästystä.

"Tottako? Te tiesitte siis nimeni?"

"Niin", vastasi piispa, "Teidän nimenne on minun veljeni".

"Kuulkaahan, herra rovasti!" huudahti mies. "Minun oli kovin nälkä, kun tulin tänne. Mutta Te olette niin hyvä, että nyt se on hävinnyt, en tiedä itsekään miten".

Piispa katseli häntä ja sanoi:

"Oletteko Te paljon kärsinyt?"

"Ah! Punainen mekko, rautapuntit jaloissa, puulava nukkua, kuumuutta, kylmyyttä, työtä, kaleerin soutua, kepin iskuja! Kaksinkertaiset kahleet vähimmästäkin syystä. Pimeätä koppia vähimmästäkin sanasta. Kahleissa vaan, vaikka kuolonkipeänä makaisit. Koirat, koirat ovat paljon onnellisempia! Yhdeksäntoista vuotta! Olen neljänkymmenenkuuden vanha. Nyt on minulla keltainen passi. Siinä se".

"Niin, niin" puuttui puheeseen piispa. "Te tulette murheen paikasta. Kuulkaahan. Taivaassa on oleva suurempi ilo yhden katuvaisen syntisen kyyneleisistä kasvoista kuin sadan vanhurskaan valkoisesta puvusta. Jos Te palaatte siitä kärsimyksen paikasta ihmisiä vihaavin, katkerin ajatuksin, niin ansaitsette Te sääliä. Jos Te palaatte sieltä sydän täynnä lempeitä rauhan ja hyvänsuonnin ajatuksia, olette Te meitä kaikkia parempi".

Sillä välin oli rouva Magloire tuonut illallisruuat pöydälle. Vedestä, öljystä, leivästä ja suolasta valmistettua lientä, hiukan silavaa, palanen lampaanlihaa, viikunoita, tuoretta juustoa ja suuri rukihinen leipä. Rouva Magloire oli tähän piispan jokapäiväiseen ateriaan omasta ehdostaan lisännyt pullon vanhaa Mauves-viiniä.

Piispan kasvot saivat äkkiä tuon vierasvaraisille ihmisille ominaisen iloisen ilmeen ja hän sanoi reippaasti: "Pöytään!" -- Niinkuin hänen oli tapana silloin, kun joku vieras aterioi hänen kanssaan, istutti hän nytkin miehen oikealle puolelleen. Täysin tyynenä ja aivan kuin tavallisissa oloissa asettui neiti Baptistine hänen vasemmalleen.

Piispa lausui ruokasiunauksen ja jakoi sitten itse liemen tapansa mukaan. Mies alkoi syödä ahneesti.

Äkkiä sanoi piispa:

"Mutta minusta tuntuu tältä pöydältä jotain puuttuvan".

Rouva Magloire ei tosiaankaan ollut ottanut esille muuta kuin nuo välttämättömät kolme pöytäkalustoa. Mutta talon tapoihinhan kuului, että silloin kun piispalla oli vieraita aterialla, asetettiin esille kuudet hopeaiset pöytäkalut. Viaton huvitus! Tämä vieno ylellisyyden varjo oli jonkunlaista viehättävää lapsellisuutta tässä hiljaisessa, vakavassa talossa, jossa köyhyys oli kohotettu kunniasijalle.

Rouva Magloire ymmärsi huomautuksen ja lähti sanaakaan sanomatta; hetkistä myöhemmin loisti nuo piispan kaipaamat kolme pöytäkalustoa valkealla liinalla, kauniisti järjestettyinä kunkin aterioijan kohdalle.

4.

Tarkkoja tietoja Pontarlierin juustokeittiöistä.

Antaaksemme nyt selvän käsityksen siitä, mitä tuossa pöydässä tapahtui, on meidän parasta jäljentää tähän kohtia neiti Baptistinen kirjeestä rouva de Boischevronille, missä rangaistusvangin ja piispan keskustelu esitetään teeskentelemättömällä tarkkuudella:

"-- -- -- Tämä mies ei kiinnittänyt huomiota keneenkään. Hän söi nälkää nähneen ahneudella. Mutta illallisen jälkeen sanoi hän:

"'Herra hyvän Jumalan sielunpaimen, kaikki tämä on aivan liiankin hyvää minulle, mutta täytyy sanoakseni, että nuo kuormankuljettajat, jotka eivät sallineet minun syövän seurassaan, pitävät lihavampia päiviä kuin Te'.

"Meidän kesken sanoen: tuo huomautus loukkasi minua hiukan. Veljeni vastasi:

"'Onpa heillä raskaampi työkin'.

"'Eipä niinkään', väitti mies, 'heillä on vaan enemmän rahaa. Te olette köyhä, näen sen kyllä. Ettekä Te ehkä ole rovastikaan. Oletteko todellakin rovasti? Sepä se! Jos laupias Jumala vähänkään harrastaisi oikeutta, pitäisi Teidän oleman rovastin'.

"Laupias Jumala ei ole vain oikeutta harrastava, Hän on muutakin', sanoi veljeni.

"Hetkistä myöhemmin lisäsi hän:

"'Herra Jean Valjean, Pontarlieriinkö Te menette?'

"'On pakko mennä'.

"Jotenkin näin luulen miehen sanoneen. Sitten hän jatkoi:

"'Minun täytyy olla matkalla huomenna päivän koittaessa. On aika rasittavaa kävellä. Jos yöt ovat kylmät, niin ovat päivät sitä kuumemmat'.

"'Te olette matkalla hyvälle seudulle, sanoi veljeni. 'Vallankumouksen tapahtuessa suistui meidän perheemme perikatoon, minä pakenin Franche-Comtéhen ja elin siellä muutamia aikoja kätteni työllä. Minulla oli halua ja tahtoa. Löysin sopivaa tointa. Ja valitsemisen varaakin oli. Siellä on näet paperitehtaita, nahkatehtaita, viinapolttimoita, suuria kellotehtaita, terästehtaita, kuparitehtaita, ainakin kaksikymmentä rautasulattoa, joista neljä erikoisen huomattavaa Lodsissa, Châtillonissa, Audincourtissa ja Beuressä...'

"En luule erehtyväni; juuri nämä nimet kai veljeni mainitsi. Sitten hän keskeytti puheensa ja kääntyi minun puoleeni:

"'Rakas sisar, eikö meillä ole sukulaisia niillä seuduin?'

"Minä vastasin:

"'Kyllä meillä siellä oli muutamia, esim. herra de Lucenet, joka oli Pontarlierin teiden ja siltojen ylitarkastajana vanhan hallituksen aikoina'.

"'Niinpä niin', puuttui jälleen puhumaan veljeni, 'mutta v. 1793 ei ollut enää sukulaisia; silloin sai turvautua käsiinsä. Minä tein työtä. Siellä on siellä Pontarlierin seuduilla, minne Te, herra Valjean, nyt menette, muuan ijänikuinen, viehättävä teollisuuden haara, juustonvalmistus niin kutsutuissa juustokeittiöissä'.

"Ja nyt ryhtyi veljeni, aina vain houkutellen miestä syömään, selittämään hänelle perinpohjaisesti Pontarlierin juustokeittiöitä; että niitä on kahta lajia: _suurkeittiöt_ rikkailla, niillä, joilla on neljäkymmentä, viisikymmentä lehmää ja jotka valmistavat seitsemän, kahdeksan tuhatta juustoa kesässä; _osuuskeittiöt_ köyhillä, s.t.s. keskivuoriston talonpojilla, jotka liittyvät lehmineen yhtiöön ja tasaavat tuotteet. He palkkaavat juustonvalmistajan, jota he nimittävät _gruriniksi_, juustomestariksi. Tämä juustomestari ottaa osakkaiden maidon kolmasti päivässä vastaan ja merkitsee määrät kaksi-osaiseen pykäläpuuhun. Huhtikuun loppupuolella alkaa juustokeittiössä työ; kesäkuun keskipaikkeilla ajavat juustonvalmistajat lehmänsä vuoristoon'.