Part 10

"Mies virkistyi aterioidessaan. Veljeni houkutteli häntä ahkerasti juomaan hyvää Mauves-viiniä, jota hän itse ei juo, koska se hänen sanojensa mukaan on liian kallista viiniä. Veljeni selitteli miehelle kaikkia näitä yksityiskohtia tuolla kepeällä iloisuudella, jonka tunnette, sirottaen sinne tänne puheeseensa huomaavia lauseita minullekin. Hän innostui usein kuvaamaan juustomestarin hyvää asemaa, aivan niinkuin olisi toivonut miehen ymmärtävän viittauksen ilman suoranaisia, kiusauksellisia neuvoja, että hänelle siellä olisi mainio turvapaikka. Eräs seikka minua liikutti. Tämä mies oli sellainen kuin olen Teille kertonut. Mutta ei aterian aikana eikä koko iltanakaan veljeni lausunut ainoatakaan sanaa -- paitsi niitä paria sanaa Jeesuksesta miehen sisään tullessa, joka olisi voinut muistuttaa miehelle, kuka hän oli, tai ilmaista hänelle, kuka oli veljeni. Ja kuitenkin näytti tilaisuus niin mainiolta pitää pieni saarna ja koettaa piispan vaikutusvaltaa entiseen kaleeriorjaan, jotta käynnistä jäisi jotakin jälkeä. Jostakin toisesta olisi varmaankin hetki näyttänyt varsin sopivalta, nyt kun tällainen kurja oli siinä vallan käsillä, ravita hänen sieluaan samalla kertaa kuin hänen ruumistaankin, nuhdella ja neuvoa häntä kaiken pyhän nimessä, tai myöskin hiukan säälitellä häntä ja kehottaa käyttäytymään paremmin tulevaisuudessa. Mutta veljeni ei edes kysynyt häneltä, mistä hän on kotoisin tai millainen oli hänen elämäntarinansa. Sillä hänen elämäntarinansa sisältää myös hänen rikoksensa, ja minun veljeni näytti välttävän kaikkea, joka voisi hänelle sitä muistuttaa. Niinpä puhuessaan Pontarlieren vuoristolaisista, jotka _työskentelevät rauhaisasti niin lähellä taivasta ja jotka ovat onnellisia, koska ovat viattomia_, pysähtyi hän äkkiä, ikäänkuin peljäten, että tässä hänen varomattomasti lausumassaan sanassa oli jotakin, joka olisi voinut loukata miestä. Kotvan mietittyäni luulen ymmärtäneeni, mitä liikkui veljeni sydämessä. Hän ajatteli varmaankin, että tämän miehen, tämän Jean Valjeanin mielessä asuu liiankin selvänä koko hänen kurjuutensa, että olisi parasta koettaa sitä hänen ajatuksistaan haihduttaa ja kohtelemalla häntä niinkuin muitakin saada häntä uskomaan, vaikkapa vain hetkiseksi, että hän oli kunniallinen ihminen kuten muutkin. Eikö tässä kuvastu ihana käsitys kristillisestä rakkaudesta? Eikö ole, hyvä rouva, jotakin todella ylevää ja jaloa tässä hienotunteisuudessa, joka ei ryhdy jyriseviin nuhdepuheisiin, siveyssaarnoihin ja viittauksiin? Ja jos ihmisellä on joku kipeä kohta, eikö ole paras laupeuden osotus olla kokonaan siihen kajoamatta? Tämä näytti minusta olleen veljeni sisäisin ajatus. Olipa asian laita miten tahansa, sen voin kuitenkin sanoa, että mitkä hänen ajatuksensa lienevätkään olleet, ei hän niitä mitenkään ilmaissut, ei edes minulle. Hän oli kiireestä kantapäähän sama mies kuin joka ilta ennen ja hän aterioi tämän Jean Valjeanin seurassa samanlaisena ja samalla tapaa kuin olisi hän aterioinut Gédéon-rovastin tai seurakunnan sielunpaimenen kanssa.

"Illallisen lopulla, kun jo olimme viikunoissa, koputettiin ovelle. Sieltä tuli Gerbaudin vaimo pikku palleroinen sylissään. Veljeni suuteli lasta otsalle, lainasi minulta 15 souta, jotka sattuivat olemaan taskussani, ja antoi ne Gerbaudin vaimolle. Mies ei tällä välin näyttänyt suuria välittävän mistään. Hän ei enää puhunut ja oli kovin väsyneen näköinen. Kun vanha Gerbaud-raukka oli poistunut, lausui veljeni siunauksen, kääntyi sitten miehen puoleen ja sanoi: 'Te kaipaatte jo varmaankin kovasti vuodettanne'. Rouva Magloire korjasi kiireesti pöydän. Ymmärsin, että meidän tuli poistua, jotta matkamies pääsisi nukkumaan, ja niin nousimme molemmat kerrokseemme. Hiukkaista myöhemmin lähetin kuitenkin rouva Magloiren viemään vieraamme peitteeksi vielä Foret-Noiren vuohentaljan, joka oli huoneessani. Yöt ovat jäätävän kylmiä ja se lämmittää mainiosti. On tosiaankin vahinko, että talja on niin vanha; vallan kaikki karvat lähtevät. Veljeni osti sen ollessaan Saksassa, Tottlingenissa, lähellä Tonavan lähteitä, samoin kuin sen norsunluupäisen veitsenkin, jota käytän syödessäni.

"Rouva Magloire tuli ylös taas melkein heti, me rukoilimme Jumalaa siinä entisessä vierashuoneessa, missä nyt vaatteita kuivataan, ja sitten me menimme kammioihimme kumpainenkin sanaakaan virkkamatta toisillemme".

5.

Yön rauha.

Toivotettuaan sisarelleen hyvää yötä, otti hänen ylhäisyytensä Bienvenu pöydältä hopeaiset kynttilänjalat, antoi toisen niistä vieraalleen ja sanoi:

"Herra, opastan Teidät huoneeseenne".

Mies seurasi häntä.

Kuten olemme jo edellä huomauttaneet, oli huoneusto jaettu sillä tavoin, että voidakseen päästä rukoushuoneeseen, missä vuodekammio oli, tai tullakseen sieltä pois, täytyi kulkea piispan makuukamarin läpi.

Samassa hetkessä kun he kulkivat tämän huoneen läpi, asetteli rouva Magloire paraillaan hopeakaluja vuoteen lähellä olevaan kaappiin. Se oli hänen viimeinen tehtävänsä joka ilta ennen maata menoa.

Piispa majotti vieraansa kammioon. Valkea, puhdas vuode oli sinne laitettu. Mies laski kynttilänsä pienelle pöydälle.

"Kas niin", sanoi piispa, "nukkukaa makeasti ennen lähtöänne. Huomen aamulla juotte Te kupin lehmiemme maitoa, aivan vastalypsettyä".

"Kiitos, herra rovasti", sanoi mies.

Tuskin oli hän lausunut nämä rauhalliset, sävyisät sanat, kun hänessä äkkiä, ilman väli-asteita tapahtui kummallinen muutos, muutos, joka olisi jäätävällä kauhulla täyttänyt molemmat hurskaat naiset, jos he olisivat sen nähneet. Tänä päivänäkään emme vielä osaa ymmärtää, mikä häneen iski tuona hetkenä. Tahtoiko hän varottaa tai tahtoiko hän uhata? Totteliko hän vain jonkunlaista hämärää, vaistomaista mielenliikuntaa, jota hän ei itsekään ymmärtänyt? Hän käännähti äkkiä vanhukseen päin, pani käsivartensa ristiin rinnalle ja huudahti käheällä äänellä, tuijottaen isäntäänsä villein katsein:

"Vai niin! Oikeinko todella! Te laitatte minut tänne, niin lähelle itseänne!"

Hän vaikeni ja lisäsi sitten taas, nauraen hirviömäistä nauruaan:

"Oletteko miettinyt tarkkaan? Kuka Teille takaa, ett'en ole ennenkin murhia tehnyt?"

Piispa vastasi:

"Se on hyvän Jumalan asia".

Juhlallisesti ja liikuttaen huuliaan niin kuin se, joka rukoilee tai joka puhuu itsekseen, kohotti hän sitten oikean kätensä kaksi sormea ja siunasi miestä, joka ei notkistanut polviansa, ja meni sitten päätään kääntämättä, taakseen katsahtamatta omaan huoneeseensa.

Kun vuodekammiossa oli asukkaita, peitti suuri, poikki huoneen pingotettu sarsikankainen uudin alttarin. Kulkiessaan tämän uutimen ohi polvistui piispa ja rukoili hetken.

Vähää myöhemmin oli hän jo puutarhassaan, kävellen, haaveksien, mietiskellen, sielu ja ajatus kokonaan vajonneina niihin suuriin, salaperäisiin asioihin, joita Jumala öisin näyttää avoimille silmille.

Mies puolestaan oli todellakin niin väsyksissä, ett'ei hän käyttänyt edes hyviä valkeita lakanoitaan. Hän sammutti kynttilän sieraimellaan vankien tapaan ja vaipui vaatteissaan vuoteelle, mihin hän heti sikeästi nukahti.

Kello löi keski-yötä, kun piispa vihdoin palasi puutarhasta huoneeseensa.

Hetkistä myöhemmin oli pieni talo kokonaan vaipunut unen helmoihin.

6.

Jean Valjean.

Keskellä yötä heräsi Jean Valjean.

Jean Valjean oli köyhästä talonpoikaisperheestä Brien tienoilta. Lapsuudessaan ei hän ollut oppinut lukemaan. Miehen ikään päästyään joutui hän metsätöihin Faverollesiin. Hänen äitinsä nimi oli Jeanne Mathieu; hänen isänsä nimi oli Jean Valjean tai Vlajean, kaiketi pilkkanimi alkuaan ja lyhennys sanoista _Voilà Jean_.[30]

Jean Valjean oli luonteeltaan mietiskelevä, olematta kuitenkaan synkkämielinen, mikä on ominaista tuntehikkaille luonteille. Mutta ylimalkaan näytti Jean Valjean ainakin ulkomuodoltaan jotenkin nukkuvalta ja vähäpätöiseltä. Hän oli jo hyvin nuorella ijällä kadottanut isänsä ja äitinsä. Hänen äitinsä kuoli huonosti hoidettuun maitokuumeeseen. Isä, puiden karsija kuten hänkin, oli pudonnut puusta ja kuollut. Jean Valjeanille ei ollut jäänyt muita omaisia kuin muuan häntä vanhempi sisar, leski, seitsemän lapsen, poikain ja tyttärien äiti. Tämä sisar kasvatti Jean Valjeania, niin kauvan kun hänen miehensä eli, toimitti hän nuorelle veljelleen asunnon ja ruuan. Mies kuoli. Vanhin noista seitsemästä lapsesta oli kahdeksan vuotias, nuorin vuoden vanha. Jean Valjean oli juuri täyttänyt kahdennenkymmenennenviidennen ikävuotensa. Hän astui perheenisän tilalle ja auttoi nyt vuorostaan sisartaan, joka oli hänet kasvattanut. Kaikki tämä tapahtui vallan luonnollisesti, ikäänkuin velvollisuutena, jonkunlaisella yrmypäisyydelläkin Jean Valjeanin puolelta. Näin kuluivat hänen nuoruutensa päivät ankarassa ja huonopalkkaisessa työssä. Milloinkaan ei hänen mainittu "mielitiettyä" etsiskelevän. Hänellä ei ollut aikaa rakastua.

Illalla palasi hän väsyneenä kotiin ja söi liemensä sanomatta sanaakaan. Hänen sisarensa, äiti Jeanne, otti usein hänen vielä syödessään vadista parhaat palat, naudanlihamöykyt, silava-viipaleet, kaalinsydämet, ja antoi ne lapsilleen. Hän söi vaan, kumarassa pöydän päällä, pää melkein liemessä kiinni, pitkäin hiustensa valuessa vadin ympärille ja peittäessä hänen silmänsä, ei ollut näkevinään mitään eikä pannut vastaan. Faverollesissa asui lähellä Valjeanin mökkiä raitin toisella puolen muuan vuokraajavaimo, nimeltä Marie Claude. Tavallisesti aina nälkäiset Valjeanin lapset menivät joskus lainaamaan kannun maitoa Marie Claudelta muka äitinsä käskystä; maidon joivat he sitten riidellen ja tapellen jonkun pensasaidan takana tai jossain kujan kulmauksessa, ja niin ahneesti, että pikkutytöt valuttivat sitä esiliinoilleen ja vaatteilleen. Jos äiti olisi saanut tietää tämän ilkitempun, olisi hän aika lailla kurittanut pikku vintiöitä. Tyly ja murjottava Jean Valjean maksoi äidin tietämättä Marie Clauden maitokannut, ja lapset jäivät rankaisematta.

Hän ansaitsi puiden karsimis-aikaan kahdeksantoista souta päivässä, sitten palkkautui hän elonkorjaajaksi, päiväläiseksi, talojen härkärengiksi, tavalliseksi työmieheksi. Hän teki kaikki, mitä vain voi. Hänen sisarensa uurasti myös puolestaan, mutta mikä siinä auttoi, kun oli seitsemän lasta niskoilla? Se oli surkeata joukkoa se, ja kurjuus kietoi ja pusersi sen vähitellen syleilyynsä. Sattuipa ankara talvi. Jeanilla ei ollut työnansiota. Perheellä ei ollut leipää. Ei ollut leipää. Kirjaimellisesti. Seitsemän lasta.

Eräänä sunnuntai-iltana hankkiutui Maubert Isabeau, leipuri Faverollesissa, kirkkotorin varrella, nukkumaan, kun hän kuuli ankaran iskun kolahtavan myymälänsä rautaristikolla ja lasilla varustettuun akkunaan. Hän saapui juuri parahiksi paikalle, nähdäkseen käsivarren työntyvän ristikkoon ja lasiin nyrkillä isketystä reijästä sisään. Käsivarsi sieppasi leivän ja vei sen mennessään. Isabeau kiireen vilkkaa kadulle; varas pakeni täyttä karkua; Isabeau juoksi hänen perässään ja sai hänet kiinni. Varas oli heittänyt leivän luotaan, mutta käsi oli vieläkin veressä. Se oli Jean Valjean.

Tämä tapahtui v. 1795. Jean Valjean joutui tuomioistuimen eteen "murtovarkaudesta yöllä asutussa talossa". Hänellä oli pyssy, jota hän käytteli erinomaisen taitavasti; hänessä oli hiukan salametsästäjän vikaa. Se pahensi hänen asiaansa. Salametsästäjiä vastaan vallitsee laillinen ennakkoluulo. Salametsästäjä samoin kuin salakuljettajakaan ei ole rosvosta kovinkaan kaukana. Mutta sanokaamme tässä ohimennen, että pitkä on sentään vielä matka tämänlaisista ihmisistä kaupunkien inhottaviin murhamiehiin. Riistanvaras elelee metsissä, salakuljettaja elää vuoristossa tai merellä. Kaupungit synnyttävät raatelevia verenhimoisia ihmisiä, koska ne synnyttävät siveellisesti rappeutuneita ihmisiä. Vuoristo, meri, metsä, ne synnyttävät villejä ihmisiä. Ne kehittävät kurjaa puolta, mutta useinkaan hävittämättä ihmisellistä puolta.

Jean Valjean havaittiin syylliseksi. Lakikirjan sanat olivat selvät. Niitä on meidän sivistyneessä yhteiskunnassamme kauheita hetkiä; ne ovat hetkiä, jolloin voimassa oleva rangaistusjärjestelmä julistaa ihmisen perikatoon tuomituksi. Mikä kamala hetki tuo, jolloin yhteiskunta pakenee kauvas ja hylkää auttamattoman turmion omaksi ajattelevan olennon! Jean Valjean tuomittiin viideksi vuodeksi kaleereihin.

22 päivä huhtikuuta 1796 juhlittiin Pariisissa Montenotten voittoa, jonka Italian armeijan johtava kenraali oli saavuttanut; tätä kenraalia kutsutaan Hallituskunnan tiedonannossa Viiden sadan neuvostolle 2 päivältä floreal-kuuta[31] vuonna IV Buona-Parteksi. Samana päivänä taottiin pitkä rautakahle Bicetressä. Jean Valjean kiinnitettiin yhtenä tähän kahleeseen. Muuan vanha vankilan ovenvartija, jolla nykyään on jo ikää lähes yhdeksänkymmentä vuotta, muistaa vielä vallan hyvin tuon onnettoman, joka raudotettiin neljännen ketjun päähän pihan pohjoisessa kulmassa. Hän istui maassa kuten muutkin. Hän ei näyttänyt oikein käsittävän tilaansa, ellei sen verran, että se oli kauhea. Mahdollisesti selvisi tämän tuiki tietämättömän miesraukan hämärissä ajatuksissa sekin seikka, että jotain tavatonta oli nyt tekeillä. Kun hänen päänsä takana ripein vasaraniskuin niitattiin hänen kaulakahleensa sokkanaulaa, itki hän, kyyneleet olivat hänet tukahuttaa, ne estivät häntä puhumasta, hän kykeni vain silloin tällöin kertomaan: _Minä olin puiden karsijana Faverollesissa_. Sitten kohotti hän yhä nyyhkyttäen oikean kätensä ja antoi sen seitsemässä asteessa vaipua alemmaksi, aivan kuin koskettaisi hän seitsemää erikorkuista päätä, toista toisensa jälkeen, ja tästä liikkeestä saattoi arvata, että mitä hän oli tehnyt, sen oli hän tehnyt hankkiakseen ruokaa ja vaatteita seitsemälle pienelle lapselle.

Tuli lähtö Touloniin. Hän saapui sinne kahdenkymmenenseitsemän päivän matkustuksen jälkeen, vankivaunuissa, kahle kaulassa. Toulonissa puettiin hänet punaiseen mekkoon. Kaikki poistettiin, mikä oli ennen kuulunut hänen elämäänsä, yksin nimikin. Hän ei ollut enää Jean Valjean. Hän oli numero 24601. Miten kävi sisaren? Miten kävi niiden seitsemän lapsen? Kuka siitä huolii! Miten käy jaloin tallatun viheriän vesan lehtien? Aina sama juttu. Nämä elävät olento-raukat, nämä Jumalan luomat hajosivat teille tietymättömille, ilman tukea ja turvaa, ilman ohjaajaa, kukin ehkä omalle taholleen; ja sitten vaipuivat he vähitellen tuohon jäätävään usvaan, minne turvatonten kohtalot häipyvät, pimeyden synkkiin kuiluihin, joihin niin moni onneton elämä katoaa ihmissuvun kurjan kulun jatkuessa. He poistuivat seudulta. Heidän kylänsä kirkontorni unohti heidät; heidän peltonsa rajakivi unohti heidät; ja oltuaan muutamia vuosia vankilassa unohti Jean Valjeankin heidät. Tässä sydämessä, jossa oli ollut haava, oli nyt arpi. Siinä kaikki. Tuskin kertaakaan koko sinä aikana, jonka hän vietti Toulonissa, kuuli hän puhuttavan sisarestaan. Se tapahtui luullakseni hänen vankeutensa neljännen vuoden lopulla. En tiedä enää, mitä tietä tuo tieto hänelle saapui. Muuan mies, joka oli tuntenut heidät kotikylässä, oli nähnyt hänen sisarensa. Hän oleskeli Pariisissa. Hän asui kurjan Geindre-kadun varrella, Saint-Sulpicen kirkon lähettyvillä. Hänellä oli enää luonaan vain yksi lapsi, pieni poika, nuorin sarjassa. Missä olivat nuo kuusi muuta? Hän ei ehkä tiennyt sitä itsekään. Joka aamu meni hän työhön erääseen kirjapainoon Sabot-kadun 3:ssa, missä hän oli taittajana ja nitojana. Paikalla täytyi olla kello kuudelta aamulla, talvisin siis jo paljoa ennen auringonnousua. Kirjapainon talossa oli koulu; tähän kouluun vei hän pienen, seitsenvuotisen poikansa. Mutta kun hänen piti mennä kirjapainoon jo kuudelta ja koulu avattiin vasta seitsemältä, täytyi lapsen odottaa tunnin verran pihalla ovien aukenemista; talvella siis tunti yön pimeydessä, paljaan taivaan alla. Lapsen ei sallittu tulla kirjapainoon, koska hän on siellä vaan vastuksina, kuten sanottiin. Työmiehet näkivät aamuisin ohikulkeissaan tuon pikku raukan kyyhöttävän katukivityksellä, unenpöpperössä ja joskus nukahtaneenakin johonkin nurkkaan korinsa päälle kyyristyneenä. Kun sade valui virtoina, kävi erään vanhan portinvahti-vaimon lopulta sääliksi. Hän toi pienokaisen kurjaan koppiinsa, jossa ei löytynyt muuta kuin viheliäinen vuode, rukki ja pari puutuolia, ja lapsi nukkui nurkkaan, pusertuen kissaa vastaan, jotta tulisi lämpimämpi. Kello seitsemältä aukeni koulu ja hän astui sisään. Näin kerrottiin Jean Valjeanille. Vain kerta hänelle asiasta puhuttiin; se oli silmänräpäys, välähdys, kuin äkkiä avattu akkuna näkemään niiden olentojen kohtaloa, joita hän oli rakastanut. Sitten kaikki sulkeutui jälleen. Hän ei enää kuullut mitään, eikä hän enää koskaan saanut heistä mitään tietää. Ei enää hiiskaustakaan kuulunut, hän ei nähnyt heitä enää koskaan, hän ei milloinkaan tavannut heitä, eivätkä he tämän surullisen tarinan varrella meidänkään näkyviimme palaja.

Tämän neljännen vuoden lopulla tuli Jean Valjeanin vuoro karata. Toverit auttoivat häntä, kuten on tapana tässä kurjuuden paikassa. Hän karkasi. Hän harhaili kaksi päivää vapaudessa pitkin maita, mikäli voimme vapaudesta puhua silloin kun on vainolainen kintereillä, kun täytyy pälyillä ympärilleen joka hetki, kun täytyy säpsähtää pienimmästäkin ryskeestä, kun täytyy peljätä kaikkea: taloa, josta savu nousee, ihmistä, joka osuu kulkemaan ohi, koiraa, joka haukkuu, hevosta, joka nelistää, tornikelloa, joka lyö tunnit, päivää, koska silloin näkee, yötä, koska silloin ei näe, tietä, polkua, pensasta, unta. Toisen päivän iltana saatiin hänet kiinni. Kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin ei hän ollut syönyt eikä silmäänsä ummistanut. Merioikeus tuomitsi hänelle tästä rikoksesta kolme vuotta pitennystä; siis kahdeksan vuotta yhteensä. Kuudentena vuotena tuli jälleen hänen vuoronsa karata. Hän käytti tilaisuutta, mutta ei ehtinyt oikein valmistaa pakoaan. Hän oli kuitenkin jo myöhästynyt nimenhuudosta. Kanuuna laukaistiin ja yöllä löysivät vartiomiehet hänet piilostaan rakenteilla olevan laivan emäpuun alta. Hän teki vastarintaa vahtisotilaille, jotka yrittivät häntä vangita. Karkausyritys ja vastarinta. Tämä asianomaisen lakikirjan jo ennalta aavistama yhteys rangaistiin viidellä vuodella pitennettyä vankeusaikaa, joista kaksi vuotta kaksinkertaisissa kahleissa. Kolmetoista vuotta. Kymmenentenä vuotena tuli hänen vuoronsa taas; hän yritti jälleen. Hän ei onnistunut nytkään paremmin. Kolme vuotta tästä uudesta yrityksestä. Kuusitoista vuotta. Vihdoin taas, luullakseni kolmantenatoista vuotena, yritti hän viimeisen kerran ja joutui koreasti kiinni, nautittuaan neljä tuntia vapauden riemua. Kolme vuotta näistä neljästä tunnista. Yhdeksäntoista vuotta. Lokakuussa v. 1815 pääsi hän lopultakin kaleeri-orjain vankilasta, minne hän oli tullut v. 1796 siitä syystä, että oli särkenyt yhden ruudun ja ottanut omin lupinsa yhden leivän.

Sopiva paikka pienelle välihuomautukselle. Tutkiessaan rangaistus-kysymystä ja lain tuomioita, tapahtuu jo toisen kerran, että tämän kirjan tekijä huomaa leivän varastamisen siksi lähtökohdaksi, mistä ihmiselämä alkaa suistua perikatoonsa. Claude Kerjäläinen varasti leivän; Jean Valjean varasti leivän. Englannin tilasto todistaa, että neljään varkauteen viidestä on Lontoon kaupungissa välittömänä syynä ollut nälkä.

Jean Valjean oli tullut rangaistusvankilaan nyyhkyttäen, vapisten; hän poistui sieltä turtuneena, tunteettomana. Hän oli tullut sinne epätoivoon vaipuneena; hän poistui sieltä yön synkeys sydämessä.

Mitä oli tapahtunut tässä sielussa?

7.

Epätoivo.

Koettakaamme selvittää sitä.

Yhteiskunnan täytyy tällaisia seikkoja tarkastella, koska juuri se on niiden synnyttäjä.

Hän oli, kuten olemme sanoneet, tietämätön, oppimaton mies; mutta hän ei ollut lainkaan tyhmä. Luonnollisen, terveen järjen valo loisti hänen mielessään. Onnettomuus, jolla on oma kirkkautensa silläkin, hehkutti lisää sitä valonkipinää, joka jo entuudestaan liekehti tässä sielussa. Kepin iskujen mäikyessä, kahleen painaessa, pimeän kopin syvyyksissä, väsymyksen näännyttämänä, vankilan hehkuvan auringon alla, kovaosaisten kurjalla puuvuoteella pakeni hän omaantuntoonsa ja mietti.

Hän laati itselleen tuomioistuimen.

Hän alkoi ensinnä tuomita itseänsä.

Hän tunnusti, ett'ei hän ollut mikään vääryydellä rangaistu viaton. Hän myönsi tehneensä kauhean, moitittavan teon; hän huomasi, ett'ei häneltä ehkä olisi tuota leipää kielletty, jos hän olisi sitä pyytänyt; kaikissa tapauksissa olisi ollut parasta odottaa apua joko armeliaisuudelta tai työstä; hän myönsi, ett'ei aina olla niin eittämättömän oikeassa, kun sanotaan: voiko odottaa kun on nälkä? ja että hyvin harvoin sentään tapahtuu, että joku kuolee sananmukaisesti nälkään; hän huomasi vielä, että hän voi henkisesti ja ruumiillisesti kärsiä kauvan ja kovasti, kuolematta; kärsivällisyyttä siis vaan; parasta olisi ollut lapsiraukkojenkin takia toisin menetellä; hän tunnusti, että hullun työtä oli hänen poloisen, heikon miehen mennä kouraisemaan koko yhteiskuntaa kauluksesta ja luulla pääsevänsä kurjuudesta varkauden avulla; hän myönsi, että huono oli kurjuuden pakotie se, joka johti suoraan häpeän ja rikoksen syliin; hän tunnusti siis, että hän oli tehnyt väärin.

Sitten kysyi hän itseltään:

Oliko hän ollut ainoa väärintekijä tässä onnettomassa jutussa? Eikö ensiksikin ollut painava seikka se, että häneltä, työintoiselta, puuttui työtä, ja että häneltä, uurastavalta, ahkeroivalta puuttui leipää? Ja eikö lopulta, kun rikos oli tehty ja tunnustettu, rangaistus ollut julma ja suhdaton? Eikö löytynyt lain puolelta enemmän oikeuden sortoa rangaistuksessa kuin oli ollut oikeuden sortoa syyllisen rikoksessa? Eikö ollut sattunut liiaksi painoa toiseen vaakakuppiin, nimittäin rikoksen sovituksen? Eikö tämä rangaistuksen ylenmääräisyys ollut todellakaan pyyhkinyt pois pahaatekoa ja eikö se lopulta muuttanut asemaa kokonaan toiseksi, eikö se pannut rikollisen syyn sijaan pakon syytä, eikö se tehnyt syyllisestä uhria ja velallisesta velkojaa ja eikö se ratkaisevasti asettanut oikeutta juuri sen puolelle, joka oli oikeutta loukannut? Eikö tämä rangaistus, joka yhä paisumistaan paisui pakoyrityksistä tuomituilla lisärangaistuksilla, lopulta näyttänyt ikäänkuin voimakkaamman hyökkäykseltä heikomman kimppuun, yhteiskunnan harjottamalta rikokselta yksilöä kohtaan, rikokselta, joka uudistui joka päivä, rikokselta, jota harjotettiin yhdeksäntoista vuotta?

Hän kysyi itseltään, voiko inhimillisellä yhteiskunnalla olla oikeus yhtäläisesti laskea jäsenensä väliin järjettömän varomattomuutensa, väliin säälimättömän oveluutensa alaisiksi ja nytistää ihmisraukka puutteen ja ylenmääräisyyden väliin: työn puutteen, rangaistuksen ylenmääräisyyden.

Hän kysyi itseltään, eikö ollut huutavaa vääryyttä se, että yhteiskunta tällä tavoin kohtelee juuri niitä jäseniään, jotka ovat sattuman suorittamassa maallisen tavaran jaossa joutuneet kaikkein huonoimmille osille, ja joita olisi siis sitä hellemmin vaalittava.

Tehtyään nämä kysymykset ja vastattuaan niihin tuomitsi hän yhteiskuntaa ja havaitsi sen syylliseksi.

Hän tuomitsi sen vihansa alaiseksi.

Hän teki yhteiskunnan vastuunalaiseksi kohtalosta, mikä oli tullut hänen osakseen ja sanoi itselleen, ett'ei hän ehkä jonakin päivänä epäilisi vetää sitä tilille siitä. Hänelle selvisi, ett'ei ollut suhtaa lainkaan olemassa sen vahingon välillä, jonka hän oli aikaansaanut, ja sen vahingon, mikä hänelle nyt aiheutettiin. Hän päätti myös, ett'ei hänen rangaistuksensa tosin ollut mikään vääryys, mutta että se aivan varmaan oli kohtuuttomuus.

Raivo voi olla mieletön ja hullu; kiihtymys voi iskeä väärään; loukattu voi olla vain se, joka pohjimmalta on osaksi oikeassa. Jean Valjean tunsi itsensä loukatuksi.