Part 11

Ja sitten: inhimillinen yhteiskuntahan oli tehnyt hänelle vain pahaa. Hän ei ollut koskaan siitä muuta nähnyt kuin vihastuneet kasvot, joita se kutsuu oikeudekseen ja jotka se näyttää kuritettavilleen. Ihmiset olivat koskeneet häneen vain häntä haavottaakseen. Kaikki kosketus heidän puoleltaan oli ollut vain iskuja. Ei milloinkaan, hamasta lapsuutensa, hamasta äitinsä, hamasta sisarensa ajoista, ei milloinkaan ollut hän saanut osakseen ystävällistä sanaa eikä hyväntahtoista katsetta. Kuljettuaan kärsimyksestä kärsimykseen tuli hän vähitellen siihen vakaumukseen, että elämä oli alituista sotaa, ja että hän oli tässä sodassa joutunut tappiolle. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin vihansa. Hän päätti terottaa ja hioa sitä vankilassa ja viedä sen sitten mukanaan vapaaksi päästyään.

Toulonissa oli Ignorantien veljeskunnan ylläpitämä koulu kaleeriorjille, missä opetettiin kaikkein välttämättömimpiä alkeistietoja niille kovaosaisille, jotka sitä halusivat. Hän oli yksi niitä, jotka halusivat. Hän kävi siis koulua neljänkymmenen vanhana ja oppi lukemaan, kirjottamaan ja laskemaan. Hän tunsi, että älynsä vahvistamisella hän samalla vahvistaisi vihaansa. Muutamissa tapauksissa voivat tiedot ja taidot edistää pahuuden aikeita.

On surullista sanoa, että hän yhteiskunnan tuomittuaan, joka oli luonut hänen onnettomuutensa, tuomitsi myös kaitselmusta, joka oli luonut yhteiskunnan, ja havaitsi senkin syylliseksi.

Näin tämä sielu yhdeksäntoista vuotisen kärsimyksen ja orjuuden kestäessä kohosi ja vajosi samalla kertaa. Siihen tulvi valoa toiselta haaralta ja pimeyttä toiselta.

Olemme jo nähneet, ett'ei Jean Valjean ollut luonnoltansa paha. Hän oli vielä hyvä vankilaan tullessaan. Siellä hän tuomitsi yhteiskunnan ja tunsi tulevansa häijyksi; siellä tuomitsi hän kaitselmuksen ja tunsi muuttuvansa hurjaksi.

On vaikeata olla tässä kohdassa poikkeamatta muutamiin mietelmiin.

Voiko ihmisluonto muuttua tällä lailla syvimmältä olemukseltaan ja kokonaan? Voiko ihminen, jonka Jumala loi hyväksi, voiko ihminen tulla pahaksi ihmisten kautta? Voiko sielu saada kohtalon kautta tykkänään uuden muodon, ja voiko se tulla pahaksi, jos kohtalo on paha? Voiko sydän muuttua rumaksi ja saada ilkeitä, parantumattomia vammoja ylenmääräisen onnettomuuden painosta, niinkuin selkäpii liian matalan katon alla? Eikö löydy jokaisessa ihmissielussa yleensä ja eikö löytynyt Jean Valjeanin sielussa erittäin jonkunlaista alkukipinää, jonkunlaista jumalaista ainesta, joka ei voi pilaantua tässä maailmassa ja joka on kuolematonna siirtyvä toiseen maailmaan, jota hyvyys voi kehittää, hehkuttaa, sytyttää ja saattaa ihanasti säteilemään ja jota pahuus ei voi milloinkaan kokonaan sammuttaa?

Vakavia, hämäriä kysymyksiä, joista viimeiseen kaikki sielutieteilijät kai olisivat vastanneet jyrkästi kieltäen, jos he olisivat Toulonissa nähneet Jean Valjeanin lepohetkinä, jotka olivat hänelle mietiskelyn hetkiä, istumassa väkivintturin tangolla, kädet ristissä rinnalla, kahleen pää upotettuna taskuun, jott'ei maata laahaisi, jos he olisivat nähneet tämän synkän, vakavan, hiljaisen, ajattelevan kaleerivangin, tämän lakien parian, joka katseli ihmisiä raivoisalla vihalla, tämän sivistyksen tuomitseman, joka katseli taivasta ankara uhka silmissä.

Tarkkaava sielutieteilijä olisi tässä varmaankin, me emme tahdo sitä kieltää, nähnyt korjaamattoman pahan tapahtuneeksi; hän olisi surkutellut tätä lain kipeäksi kolhimaa, mutta hän ei kai olisi yrittänytkään mitään parannuskeinoa; hän olisi varmaankin kääntänyt katseensa niistä pimeyden kuiluista, joita hän olisi keksinyt tässä sielussa; ja kuin Dante helvetin portilla olisi hän tältä elävältä olennolta evännyt sanan, jonka Jumalan sormi on kuitenkin piirtänyt jokaisen ihmisen otsaan: _Toivon!_

Oliko tämä sieluntila, jota olemme koettaneet esittää, yhtä selvä Jean Valjeanille kuin miksi olemme pyrkineet sitä saamaan lukijoillemme? Näkikö Jean Valjean selvästi kaikki ne ainekset, joista hänen henkinen kurjuutensa oli kasaantunut, niiden kasaantumisen jälkeen, tai oliko hän selvästi havainnut ne niiden vähitellen kasaantuessa? Oliko tämä karkea ja oppimaton mies syntynyt tekemään itselleen tarkasti selkoa siitä ajatussarjasta, jonka kautta hän oli askel askeleelta noussut ja laskeutunut niihin synkkiin näköaloihin asti, mitkä jo niin monena vuorena olivat muodostaneet hänen sielunsa sisäisen maiseman? Oliko hän täysin tietoinen kaikesta, mitä hänessä oli tapahtunut ja kaikesta, mitä hänessä liikkui? Sitä emme rohkene sanoa; me emme sitä edes usko. Jean Valjeanissa oli kuitenkin liian paljon tietämättömyyttä, jotta hän tällaisten onnettomuuksienkaan jälkeen olisi voinut hämäryyden kokonaan poistaa. Usein ei hän edes tiennyt, mitä hän oikeastaan tunsi. Jean Valjean oli pimeydessä; hän kärsi pimeydessä; hän vihasi pimeydessä; olisi voinut sanoa hänen vihanneen, itsekään tietämättä miksi. Hän oli tottunut tähän pimeyden elämään, hän haparoi siinä kuin sokea ja kuin unissakävijä. Mutta joskus syntyi hänessä äkkiä itsestään ja ulkonaisista syistä raivoisan vihan hehku, kärsimyksen tulvahdus, kalpea, välähtävä salama, joka valaisi koko hänen sielunsa ja osotti hänelle silmänräpäykseksi hänen kohtalonsa kaikkialla ympärillä, edessä ja takana, kamalan valon paljastamat ammottavat kuilut ja synkeät tulevaisuuskuvat.

Kun salama oli välähtänyt, vaipui yö pimeäksi taas, ja hän ei tiennyt enää, missä hän oli.

Tämänluontoisille rangaistuksille, joissa on vallitsevana puolena se, mikä on säälimätöntä, s.t.s. se, mikä on tylsistyttävää, on ominaista, että ne jonkunlaisen takaperoisen muodonvaihdoksen kautta muuttavat ihmisen vähitellen eläimeksi, joskus oikein petoeläimeksi. Jean Valjeanin perättäiset, itsepäiset pakoyritykset riittäisivät osottamaan tätä lakien kummallista vaikutusta ihmissieluun. Jean Valjean olisi uudistanut nämä täysin hyödyttömät ja hullut yrityksensä yhtä monta kertaa kuin tilaisuus olisi tarjoutunut, miettimättä hetkeäkään seurauksia, ottamatta ensinkään huomioonsa saavuttamiaan kokemuksia. Hän karkasi harkitsematta kuin susi avatusta häkistä. Vaisto sanoi hänelle: Pakene! Järki olisi sanonut: Pysy paikoillasi! Mutta niin voimakkaan kiusauksen tieltä oli järjen väistyminen; vaisto vain oli jäljellä. Eläin yksin toimi. Kun hän sitten joutui kiinni, niin hänen kestettävikseen sälytetyt uudet julmuudet saattoivat vain hänet yhä enemmän suunnilta pois.

Muuatta yksityiskohtaa ei meidän tule jättää mainitsematta; hänellä oli näet sellaiset ruumiilliset voimat, ett'ei kukaan vankilan asukkaista vetänyt hänelle läheskään vertoja. Raskaimmissa töissä, ankkuriköyden hinaamisessa, väkivintturin vääntämisessä kävi Jean Valjean neljästä. Hän kohotti ja kantoi usein suunnattomia painoja hartioillaan ja korvasi väliin tuota voimakonetta, jota kutsutaan vivuksi ja jota ennen vanhaan tarkotti sana 'orgueil' (sivumennen mainiten: siitä on saanut 'Montorgueil'-katu Pariisin hallien lähellä nimensä). Toverit antoivat hänelle liikanimen Jean Väkivipu. Kun kerran korjattiin Toulonin kaupungintalon parveketta, irtaantui muuan niistä ihanista Pugetin veistokuvista, jotka kannattavat parveketta, ja uhkasi pudota. Lähellä hommaileva Jean Valjean piteli hartioillaan veistokuvaa siksi, kunnes muita työmiehiä ehti rientää avuksi.

Hänen rohkeutensa oli vielä suurempi kuin hänen väkevyytensä. Muutamat rangaistusvangit, jotka uneksivat vain pakoyrityksistä, kehittävät lopulta voimasta ja nokkeluudesta todellisen tieteen. Se tiede on lihas-tiedettä. Vangit, nuo, jotka joka hetki kadehtivat kärpäsiä ja lintuja, harjottavat päivästä toiseen jonkunlaista salaperäistä tasapaino-tiedettä. Kiivetä pystysuoraa seinämää ylös ja löytää tukikohtia siinä, missä tuskin pienintäkään ulkonemaa erotti, oli Jean Valjeanille vain lasten leikkiä. Selkäänsä ja polvijänteitään käyttämällä, sovittelemalla kyynärpäänsä ja kengänkantansa kaikkiin mahdollisiin rosopaikkoihin ja syvennyksiin kivessä, hinasi hän nurkkausta ylös kuin taikakeinoin, aina kolmanteen kerrokseen asti. Joskus nousi hän tällä tavalla vankilarakennuksen katollekin.

Ei hän paljon puhunut. Harvoin hän nauroi. Tarvittiin äärimäistä yllykettä, ennenkuin hänen huuliltaan lähti kerran pari vuodessa tuo kaamottava vangin nauru, joka on kuin kaikua paholaisen hohotuksesta. Kun häntä lähemmin tarkkasi, näytti hän herkeämättä tuijottavan johonkin kauhistavaan.

Hän oli todellakin kauhistavain ajatusten vallassa.

Pimeän mielensä ja rasittuneen järkensä sairaloisten havaintojen läpi tunsi hän hämärästi, että jokin hirveä, kamala väikkyi hänen yläpuolellaan. Siinä synkän himmeässä varjossa, missä hän ryömi, huomasi hän raivonsekaisella kauhulla joka kerta, päätään kääntäessään ja yrittäessään kohottaa katsettaan, rakentuvan, kohoavan, korkenevan silmänkantamattomaksi, pyörryttäväksi kammottavan lakien, ennakkoluulojen, ihmisten ja tapahtumain röykkiökasan, jonka hahmopiirteitä hän ei erottanut, jonka suuruus häntä kauhisti ja joka ei ollut muuta kuin tuo ihmeellinen jättiläis-rakennus, jota me kutsumme sivistykseksi. Tässä muodottomassa, kuohuvassa ruhossa huomasi hän siellä ja täällä, väliin aivan lähellään, väliin etäällä, luoksepääsemättömissä korkeuksissa jonkun kirkkaasti valaistun ryhmän, jonkun yksityiskohdan, tässä vanginvartijan ja hänen keppinsä, tässä santarmin ja hänen sapelinsa, tuolla alhaalla arkkipiispan hiippoineen, aivan ylhäällä, jonkunlaisessa auringonkehässä kruunupäisen häikäisevän keisarin. Hänestä tuntui siltä, kuin eivät nämä etäiset valot kykenisi lainkaan hänen yötänsä kirkastamaan, vaan päinvastoin tekemään sen yhä synkemmäksi, yhä kolkommaksi vain. Kaikki tämä, lait, ennakkoluulot, tapahtumat, ihmiset, kaikki kulkivat edestakaisin hänen ylitseen, niiden monimutkaisen, salaperäisen liikunnan lakien mukaan, jotka Jumala on sivistykselle säätänyt; kaikki ne kulkivat hänen ylitseen ja musersivat hänet rauhallisen julmasti, säälimättömän välinpitämättömästi. Suurimman kurjuuden kuiluihin vajonneet sielut, onnettomat ihmisraukat, jotka ovat kadonneet noihin syvimpiin Manan esikartanoihin, mistä ei enää katsetta kohoteta, lain kiroomat, tuntevat päänsä päällä inhimillisen yhteiskunnan koko rusentavan painon, tuon yhteiskunnan, joka on niin hirvittävä sille, ken sitä kaukaa katselee, niin kauhea sille, ken on joutunut sen ruhjottavaksi.

Tässä asemassa ollessaan mietiskeli Jean Valjean, ja mihin suuntaan kulki hänen mietiskelynsä?

Jos hirssin jyvänen, jota myllynkivi parhaillaan jauhoksi rusentaa, jotakin ajattelisi, ajattelisi se varmaankin samaa, mitä ajatteli Jean Valjean.

Kaikki nämä seikat yhdessä, todellisuus täynnä kummituksia, mielikuvituksen houreet täynnä todellisuutta, olivat lopulta saattaneet hänet sanoin selittämättömään sieluntilaan.

Keskellä vankila-työtään heittäytyi hän hetkittäin toimettomaksi. Hän ryhtyi ajattelemaan. Hänen järkensä, samalla kertaa kypsyneempänä ja sekavampana kuin ennen, nousi kapinaan. Kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut, näytti hänestä mielettömältä; kaikki, mitä hän havaitsi ympärillään, näytti hänestä mahdottomalta. Hän vakuutti itsekseen: tämä on unta. Hän huomasi vanginvartijan seisovan muutaman askeleen päässä; vanginvartija näytti hänestä haamulta; äkkiä iski haamu häntä kepillään.

Näkyvää luontoa oli hänelle tuskin olemassa. Melkein osuisi oikeaan, kun sanoisi, ett'ei Jean Valjeanille aurinko paistanut, eivät hymyilleet kesän ihanat päivät, ei väreillyt taivaan sini, eivät hehkuneet huhtikuun raikkaat aamuruskot. Jonkun kurjan ilma-aukon pilkotus vain hänen sieluansa valaisi.

Lopetamme ja kokoamme pieneen yleiskatsaukseen sen, mitä edellä sanotusta voi päättää ja varmoihin tuloksiin johtaa, ja tyydymme vain todentamaan, että ykdeksässätoista vuodessa oli Jean Valjean, tämä Faverollesin rauhallinen puidenkarsija, tämä Toulonin kauhistava kaleeriorja saanut kyvyn tehdä kahdellaisia tihutöitä: ensiksi, äkkinäisen, harkitsemattoman, huumauksessa syntyneen vaistomaisen tihutyön, jonkunlaiseksi kostoksi kestetyistä kärsimyksistä; toiseksi vakavan konnantyön, lasketun, täydellä tietoisuudella harkitun ja kaikkien niiden kierojen ajatusten kannustaman, joita moinen kurjuus voi synnyttää. Hänen valmistavat ennakkomietiskelynsä kulkivat niiden kolmen, perättäisen vaiheen kautta, joiden läpi vain erinäisillä ominaisuuksilla varustetut luonteet voivat kulkea, järkijohdelma, tahdon, hellittämättömän sisun. Liikevoimina olivat hänessä juurtunut viha, sielun katkeruus, kärsittyjen kohtuuttomuuksien jäytävä tunto, halu kostaa, kostaa vieläpä hyville, viattomille ja rehellisillekin, jos sellaisia oli olemassa. Kaikkien hänen ajatustensa lähtöpisteenä samoin kuin päätepisteenäkin oli viha inhimillistä lakia kohtaan, viha, joka muuttuu pian, ell'ei sitä joku kohtalon sallimus kehityksessään katkaise, vihaksi yhteiskuntaa kohtaan, sitten vihaksi ihmiskuntaa kohtaan, sitten vihaksi luomakuntaa kohtaan, ja joka lopulta kääntyy jonkunlaiseksi epämääräiseksi, hurjaksi, hellittämättömäksi himoksi vahingoittaa, vahingoittaa mitä tahansa, ketä elävää olentoa tahansa. -- Eipä siis syyttä sanottu Jean Valjeania passissa _hyvin vaaralliseksi mieheksi_.

Vuosi vuodelta oli tämä sielu kuivumistaan kuivunut, hitaasti, mutta varmasti. Sydän kuiva, silmä kuiva. Hänen päästessään kaleeriorjain vankilasta oli yhdeksäntoista vuotta kulunut siitä, kun hän oli viimeksi kyyneliä vuodattanut.

8.

Öisellä ulapalla.

Mies meressä!

Viis hänestä! Laiva ei pysähdy. Tuuli puhaltaa, tuonkin etäällä häämöttävän aluksen täytyy seurata määrättyä tietään. Se kulkee ohi.

Mies katoo aaltoihin, tulee esiin jälleen, hän vaipuu syvyyteen ja nousee pinnalle taas, hän huutaa, hän ojentaa käsivarsiaan, ei kukaan häntä kuule. Laivalla on myrskyn riuhtomana kylliksi itsessään hoitamista, matruusit ja matkustajat eivät edes näe uponnutta miestä; onnettoman pää on enää vain pieni piste rajattomalla ulapalla.

Hän huutaa kuin hurja syvyydestä. Mikä aave tuo purje, joka painuu näkymättömiin! Hän katsoo sitä, hän tuijottaa siihen kuin hullu. Se poistuu, se vaalenee, se häipyy. Hänhän oli tuolla ylhäällä vielä aivan äsken, hän kuului miehistöön, hän kulki laivan kannella sinne ja tänne, kuten muutkin, hänellä oli osansa ilmaa ja aurinkoa, hän oli elävä olento. Mitä on nyt sitten tapahtunut? Hän horjahti, hän putosi, kaikki oli lopussa.

Hän on kamalan veden vallassa. Kaikki hänen altaan pakenee ja väistyy. Vihaisen viiman pieksämät, repelemät aallot ympäröivät häntä hurjina joka puolelta, syvyyksien mahtava vyöryntä tempaa hänet mukaansa, sihisevä vesi pärskyy hänen kasvoilleen, hyöky toisensa jälkeen humahtaa hänen ylitsensä, pimeä pohjattomuus on nielemäisillään hänet kitaansa; joka kerta, kun hän painuu aaltoihin, on hän näkevinään synkeitä, ammottavia kuiluja; inhottavan oudot limakasvit kiertyvät hänen ympärilleen, takertuvat hänen jalkoihinsa, vetävät häntä yhä alaspäin; hän tuntee joutuvansa pohjattoman syvyyden valtaan, hän kelluu räiskyvässä vaahdossa, aalto heittää hänet toisen aallon syliin, suolaista vettä tunkeutuu hänen suuhunsa, säälimätön valtameri raivoo vimmatusti hänet hukuttaakseen, ääretön ulappa nauraa hänen kuolinkamppailulleen. Kaikki tämä veden paljous näyttää ulvovan villiä vihaa.

Mutta hän taistelee.

Hän yrittää puolustautua, hän yrittää pysytellä pinnalla, hän ponnistelee, hän ui. Tämä raukka pian väsähtävine voimineen taistelee sellaisen kanssa, joka ei milloinkaan väsy.

Missä onkaan jo laiva? Tuolla kaukana. Tuskin sitä enään erottaa vaaleantummalla taivaanrannalla.

Tuuli ulvoo. Hyöky-aallot ovat tukehuttamaisillaan hänet. Hän nostaa silmänsä ja näkee vain synkeät pilvet. Kuolontuskissa viruen näkee hän meren mielettömän raivon. Tämä mieletön raivo on hänen surmansa. Hän kuulee outoa ryskettä ja pauhinaa, joka näyttää tulevan maan tuolta puolen, jostain kaukaa kauhistavasta etäisyydestä.

Lintuja liihottelee myrskypilvissä, samoin kuin väikkyy enkeleitä inhimillisen hädän ja kurjuuden yläpuolella; mutta mitä ne häntä auttavat. Ne lentävät, laulavat, leijailevat, ja hän, hän vajoo kuoleman syliin.

Hän tuntee, mitenkä nuo kaksi rajatonta, valtameri ja taivas, hänet hautaavat; toinen on hauta, toinen on käärinliina.

Yö tulee yhä pimeämmäksi, tuntikausia on hän jo uinut, hänen voimansa lamaantuvat. Laiva on ihmisineen, kaikkineen häipynyt näkyvistä. Hän on jätetty oman onnensa nojaan tähän kauhistavaan, mustaan pyörteeseen, hän vajoaa, hänen jäsenensä kangistuvat, häntä kouristaa, hän tuntee allansa näkymättömän syvyyden salaperäiset hirmut. Hän huutaa apua.

Ei ole enää ihmisiä lähellä. Missä on Jumala? Ei mitään näköpiirissä. Ei mitään taivaassa. Hän rukoilee apua avaruudelta, aalloilta, meriruohoilta, kallioilta ja kareilta. Ne ovat kuuroja. Hän rukoilee apua myrskyltä. Säälimätön myrsky tottelee vain äärettömyyden käskyjä.

Ympäri häntä on pimeys, usva, yksinäisyys, raivoisa, mieletön pauhu, hurjina, loppumattomina vyöryvät vedet. Hänessä saa kauhu ja väsymys vallan. Hänen allaan pohjaton syvyys. Ei ainuttakaan tukikohtaa. Hän ajattelee ruumiin kolkkoa kohtaloa rajattomassa pimeydessä. Jäätävä kylmyys jäykistää hänen jäsenensä. Hänen kätensä kouristuvat kuin suonenvedossa ja kahmaisevat tyhjää. Eivät auta tuuli, pyörrevihurit, tähdet! Mikä neuvoksi? Epätoivoissaan heittää hän enemmät ponnistelut, väsyneenä päättää hän, että on parasta kuolla, tulkoon mitä tuli, menköön minne meni, hän ei enää rehi, ja niin vaipuu hän iki-ajoiksi syvyyden synkkiin kuiluihin.

Oi, kuinka säälimättömänä kulkee inhimillinen yhteiskunta! Kuinka paljon ihmisiä, sieluja joutuukaan perikatoon matkan varrella! Valtameri, minne uppoavat ne, jotka laki upottaa! Apu häipyy näkyvistä! Se on siveellistä kuolemaa!

Tuo meri on se kauhistava yhteiskunnallinen pimeys, minne nykyinen rangaistusjärjestelmä syöksee tuomitsemansa. Tuo meri on ääretön kurjuus.

Näiden aaltojen ajeltavaksi joutunut sielu voi pian kuolla. Kuka on herättävä sen henkiin jälleen?

9.

Uusia vääryyksiä.

Kun löi vankilasta pääsemisen hetki, kun Jean Valjean kuuli korvissaan tuon kummallisen sanan: _sinä olet vapaa!_ tuntui tuo hetki hänestä mahdottomalta, käsittämättömältä, kirkas valon säde, säde eläväin ihmisten todellista valoa tuikahti äkkiä hänen sieluunsa. Mutta tämä säde sammui pian. Jean Valjeania oli alussa huimannut vapaudenaatos. Hän oli uskonut sen oveksi uuteen elämään. Hän tuli pian huomaamaan, mitä merkitsi vapaus, jonka todisteena on keltainen passi.

Lisäksi tuli vielä paljon muita katkeria paloja. Hän oli laskenut, että hänen säästönsä olisi pitänyt vankilassa olon aikana kasvaa sataanseitsemäänkymmeneen yhteen frangiin. Tähän täytyy huomauttaa, että hän oli unohtanut ottaa laskelmiinsa pyhien ja juhlapäivien pakollista työttömyyttä, mikä yhdeksässätoista vuodessa aiheutti noin kahdenkymmenenneljän frangin vähennyksen. Seikka oli lopultakin se, että hänen omaisuutensa kaikkien pidätysten ja verotusten jälkeen nousi vain sataanyhdeksään frangiin viiteentoista souhun, mitkä työnnettiin hänen käteensä lähdön hetkellä.

Hän ei ymmärtänyt koko asiasta mitään, ja hän luuli itselleen vääryyttä tehdyn. Ja miks'emme sanoisi: hän luuli itseltään varastetun.

Vapaaksi-pääsemisensä jälkeisenä päivänä näki hän Grassessa erään pomeranssi-kukkapusertimon edustalla miehiä tavaramyttyjä nostelemassa. Hän tarjoutui avuksi. Työllä oli kiire, tarjoukseen suostuttiin. Hän oli tarkka, voimakas ja taitava; hän koetti parastansa; isäntä näytti tyytyväiseltä. Hänen paraillaan puuhatessaan sattui muuan santarmi kulkemaan ohi, huomasi hänet ja kysyi papereita. Oli pakko näyttää keltainen passi. Sitten ryhtyi Jean Valjean jälleen työhönsä. Hiukkasta ennen oli hän kysäissyt eräältä työmieheltä, paljonko he täten ansaitsivat päivässä; mies oli vastannut: _kolmekymmentä souta_. Koska hänen taas aamulla varhain täytyi lähteä matkaan, meni hän illalla pusertimon isännän puheille ja pyysi palkkaansa. Sanaakaan sanomatta työnsi isäntä hänelle viisitoista souta. Hän lausui ihmettelynsä. Hänelle vastattiin: _siinä on tarpeeksi sinunlaisellesi_. Hän ei hellittänyt. Isäntä katsahti häneen tuikeasti ja sanoi: _Varo vankilaa!_

Siinä oli hänen mielestään jälleen häneltä varastettu.

Yhteiskunta, valtio oli hänen säästöjään supistamalla varastanut häneltä suurempia summia. Nyt oli yksilön vuoro varastaa häneltä pienissä erin.

Vapaaksi pääseminen ei ole vapautumista. Vankilasta pääset, mutta et tuomiosta.

Näin tapahtui Grassessa. Me olemme nähneet, minkä kohtelun hän sai osakseen Dignessä.

10.

Herännyt mies.

Kun tuomiokirkon kello löi kahta aamulla, heräsi Jean Valjean.

Seikka, joka hänet herätti, oli se, että vuode oli liian hyvä. Siitähän oli pian kaksikymmentä vuotta, kun hän oli vuoteessa maannut, ja vaikka hän ei nyt ollut riisuutunutkaan, oli tunne liian uusi ollakseen häiritsemättä hänen untansa.

Hän oli nukkunut yli neljä tuntia. Väsymys oli hävinnyt. Hänhän oli tottunut lepäämään mahdollisimman vähän.

Hän avasi silmänsä ja tirkisteli hetkisen ympärilleen pimeässä, sitten hän painoi silmänsä kiinni taas, nukahtaakseen uudestaan.

Kun päivä on ollut eriluontoisista kiihkeistä mielenliikutuksista rikas, kun useat seikat askartavat ajatuksissa, niin vaipuu ihminen kyllä uneen, mutta kerran herättyään on hänen vaikeata enää nukkua uudestaan. Uni tulee helpommin kerran kuin kaksi. Näin kävi Jean Valjeanillekin. Hänen oli mahdotonta nukkua uudestaan, ja hän rupesi mietiskelemään.

Hän eli parhaallaan hetkeä, jolloin mielessä pyörivät ajatukset ovat sekavia. Hänen aivoissaan vallitsi jonkunlainen hämärän sekasorto. Hänen muinaiset muistonsa ja hänen nykyhetken tuntonsa uiskentelivat siellä yhdessä mylläkässä, risteillen toisiaan hurjassa vilinässä, kadottaen varsinaisen muotonsa, kasvaen luonnottomiin, sitten taas äkkiä kadotakseen sameihin, hyrskyviin aaltoihin. Paljon ajatuksia siinä syntyi, mutta niiden joukossa oli yksi, joka palasi yhä uudestaan takaisin ja joka karkotti kaikki muut. Mainitsemme tämän ajatuksen heti paikalla: -- hän oli huomannut ne kuusi hopeista pöytäkalustoa ja sen suuren kauhan, jonka rouva Magloire oli tuonut pöydälle.

Nämä kuusi pöytäkalustoa kiusasivat häntä painajaisena. -- Ne olivat tuossa lähellä. -- Muutaman askeleen päässä. -- Kun hän astui tähän huoneeseen viereisen huoneen läpi, asetteli vanha palvelijatar niitä juuri pieneen kaappiin vuoteen pääpuolessa. -- Hän oli pannut tarkasti merkille tämän kaapin. -- Oikealla, ruokasalista tullen oikealla kädellä. -- Ne olivat jykeviä. -- Ja vanhaa hopeaa. -- Siitä suuresta kauhasta nykäisisi vähintäin kaksisataa frangia. -- Kaksi kertaa enemmän kuin mitä hän oli ansainnut yhdeksässätoista vuodessa. -- On kyllä totta, että hän olisi ansainnut enemmänkin, ell'ei _hallitus_ olisi _varastanut_.

Hänen sielunsa häilyi kokonaisen tunnin ajan näiden hyökyjen heittelemänä, eikä siitä jonkunlaista taisteluakaan puuttunut. Kello löi kolme. Hän avasi silmänsä, kohousi istualleen, ojensi kätensä ja haparoi matkalaukkuaan, jonka oli heittänyt vuodekammion nurkkaan, sitten heittäytyi hän ulos vuoteesta, laski jalkansa maahan ja istui niin kohta, melkein itse tietämättään, vuoteensa reunalla.

Tähän asentoon hän jäi hetkiseksi miettimään; olisi varmaankin tuntunut kaamealta siitä, joka olisi nähnyt hänen siinä pimeässä kyhjöttävän, yksinään valveilla unenhiljaisessa talossa. -- Äkkiä kumartui hän, riisui kenkänsä ja laski ne varovasti matolle vuoteen viereen, sitten vaipui hän taas entiseen miettivään, hievahtamattomaan asentoonsa.

Tämän kauhean mietiskelyn kestäessä temmelsivät yllä esitetyt ajatukset herkeämättä hänen aivoissaan, tulivat ja menivät, tulivat taas ja raastoivat häntä milloin puoleen, milloin toiseen. Ja sitten muistui hänen mieleensä, ties miten, tuolla koneenomaisella itsepäisyydellä, mikä on haaveksivalle mietiskelylle ominaista, muuan Brevet-niminen rangaistusvanki, johon hän oli kaleereilla tutustunut ja jonka housuja kannatti vain yksi ainoa yli olkapään kulkeva pumpulilangasta kudottu nauha. Tämän nauhan nelikulmaiset kudonta-kuviot palasivat hellittämättä, yhä uudestaan ja uudestaan hänen mieleensä.