Part 12

Hän istui yhä entisessä asennossaan ja olisi ehkä siinä istunut liikahtamatta aina aamunkoittoon asti, ell'ei kello olisi iskenyt vain yhtä lyöntiä -- puolta tai neljännestä. Tämä yksi isku tuntui sanovan hänelle: Toimeen!

Hän hypähti ylös, epäröi vielä hetken ja kuunteli. Kaikki oli talossa hiljaa. Silloin astui hän suoraan varovin askelin akkunaa kohti, jonka hän himmeästi erotti. Yö ei ollut erin pimeä; kuu olisi loistanut täyttä terää, ell'eivät valtavat tuulen kiidättämät pilvimöhkäleet olisi sitä peittäneet. Siitä johtui omituinen valon ja varjon vaihtelu, väliin pimennyksiä, taas valonvälkytystä ja yleisvaikutelmana outo hämäryys. Tässä pilvien takia milloin synkistyvässä, milloin vaalenevassa hämärässä erotti juuri eteensä, ja koko yöllinen maisema muistutti kellaria, jonka pienen valoaukon editse ihmisvirta vaeltaa. Tultuaan akkunan luo tarkasteli Jean Valjean sen rakennetta. Siinä ei ollut rautaristikoita, se avautui puutarhaan ja oli seudun tavan mukaan suljettu vain pienellä tapilla. Hän avasi sen, mutta kun samassa kylmä, voimakas ilmavirta syöksähti huoneeseen, sulki hän sen heti jälleen. Hän katseli puutarhaa tuolla tarkkaavalla katseella, joka ei niin paljon katsele kuin tutkii. Puutarhaa ympäröi jotenkin matala valkoinen muuri, jonka yli oli helppo kiivetä. Perällä muurin toisella puolen erotti hän säännöllisten välimatkain päässä toisistaan puiden latvoja, mikä ilmaisi hänelle, että tämä muuri oli jotakin lehtokäytävää tai puistokatua vasten.

Saatuaan tämän selville teki hän päättävän eleen, astui vuodekammioonsa, otti matkalaukkunsa, kaiveli sen pohjilta jonkunlaisen esineen, minkä laski vuoteelle, pisti kengät taskuunsa, sulki pussinsa ja heitti sen hartioilleen, pani päähänsä lakin ja painoi lipun syvään silmilleen, haparoi keppinsä ja pani sen akkunankulmaukseen, palasi jälleen vuoteen ääreen ottamaan esinettä, minkä oli siihen laskenut. Tuo esine näytti olevan lyhyt, keihäänkärjen tavoin toisesta päästään terotettu rautakanki.

Olisi ollut vaikeaa erottaa tässä pimeydessä, mihin tarkotukseen moista rautapalaa voisi käyttää. Oliko se ehkä vääntörauta? Tai ehkä se olikin lyömä-ase.

Päivänvalossa olisi kyllä huomannut, että se oli vain kaivosmiehen kynttilänpidin. Siihen aikaan käytettiin joskus rangaistusvankeja louhimaan niitä korkeita kalliokukkuloita, jotka ympäröivät Toulonia, eikä ollut harvinaista, että heille annettiin myös kaivosmiehen työkaluja. Kaivosmiesten kynttilänpitimet olivat alipäästä kärjelle taottua jykevätä rautaa; tämän kärjen avulla kiinnitettiin ne sitten kallionseinämiin.

Hän otti kynttilänpitimen oikeaan käteensä ja hengitystään pidätellen, askeleitaan hiljentäen hiipi hän viereisen huoneen -- piispan huoneen, kuten tiedämme -- ovelle ja huomasi sen olevan raollaan. Piispa ei ollut sitä sulkenut.

11.

Mitä hän tekee.

Jean Valjean kuunteli. Ei hiiskaustakaan. Hän painautti ovea.

Hän painautti sitä sormensa päällä, hiljaa, kevyesti, sisään pyrkivän kissan salavihkaisella levottomalla kepeydellä.

Ovi totteli painallusta ja liikahti huomaamattomasti ja äänettä; aukko suureni.

Hän odotti hetken ja painautti sitten ovea toisen kerran, rohkeammin.

Ovi totteli narahtamatta. Aukko oli jo tarpeeksi suuri miehen hilautua läpi. Mutta oven pielessä oli pieni pöytä, joka muodosti sen kanssa haitallisen kulman ja esti sisäänpääsyn.

Jean Valjean huomasi vaikeuden. Aukko täytyi saada laajemmaksi, maksoi mitä maksoi.

Hän rohkaisihe ja työnsi ovea kolmannen kerran, voimakkaammin kuin ennen. Tällä kertaa sattui tulemaan huonosti rasvattu saranan kohta: äkkiä särähti pimeässä käreä, valittava ääni.

Jean Valjean säpsähti. Tämä saranan parahdus kaikui hänen korvissaan jylisevänä, hirveänä, niinkuin viimeisen tuomion torvi.

Mielikuvituksensa haaveellisessa suurennuksessa luuli hän melkein ensi hetkellä, että tähän saranaan oli tullut henki, että siihen oli äkkiä asettautunut joku hirvittävä olento, joka nyt haukkui kuin koira kutsuakseen ihmisiä avuksi ja herättääkseen nukkuvan talon-väen.

Hän pysähtyi väristen, epäröiden, ja vaipui varpaittensa kärjiltä kantapäilleen. Hän kuuli valtasuonten takovan ohimoillaan kuin väkivasarain, ja hänestä tuntui, että hänen hengityksensäkin lähti rinnasta ryskien ja humisten kuin tuuli kallionrotkoista. Hänestä näytti mahdottomalta, ett'ei tämän saranan kauhistava parahdus olisi vapisuttanut koko taloa niinkuin maanjäristys. Ovi, jota hän oli työntänyt, oli pelästynyt ja huutanut apua; vanhus herää, vanhat naiset rupeavat kirkumaan, ihmisiä tulee hätään; neljännestunnissa olisi koko kaupunki liikkeellä ja santarmit hänen kimpussaan. Hetkisen luuli hän jo olevansa hukassa.

Hän jäi paikalleen seisomaan, jäykkänä, liikkumattomana kuin suolapatsas, uskaltamatta hievahtaakaan.

Muutamia minuutteja kului. Ovi oli avautunut aivan selälleen. Hän rohkeni vilkaista huoneeseen. Ei hiiskaustakaan. Hän kuulosti. Ei pienintäkään liikettä koko talossa. Ruostuneen saranan parahdus ei ollut herättänyt ketään.

Ensi vaara oli siis ohi, mutta hänen sisässään raivosi vielä ankara melske. Hän ei kuitenkaan peräytynyt. Vaikka hän luuli jo hukassa olevansa, ei hän silloinkaan ollut peräytynyt. Hän ei muuta ajatellut kuin tehdä tekonsa sukkelaan. Hän otti askeleen ja hiipi huoneeseen.

Tässä huoneessa vallitsi kuolon hiljaisuus. Siellä ja täällä erotti sekavia, epämääräisiä muotoja, jotka päivällä nähden olivat pöydälle heitettyjä papereita, avattuja kirjoja, matalalle rahille pinottuja niteitä, nojatuolin selustalle laskettuja vaatteita, rukoustuoli, ja jotka nyt olivat vain himmeitä haamuja ja hiukan valkealta paistavia täpliä. Jean Valjean eteni varovasti, koettaen välttää törmäämästä huonekaluihin. Huoneen perältä kuuli hän nukkuvan piispan tasaisen, rauhallisen hengityksen.

Äkkiä hän pysähtyi. Hän oli lähellä vuodetta. Hän oli saapunut sinne pikemmin kuin oli odottanut.

Luonto puuttuu joskus ilmiöineen ja vaikutuksineen meidän tekoihimme jonkunlaisella voimakkaalla, ymmärtäväisellä kysymyksellä, aivan kuin tahtoisi se pakottaa meitä miettimään. Jo melkein puolen tunnin ajan oli suuri pilvi peittänyt, taivaan. Siinä hetkessä, kun Jean Valjean pysähtyi vuoteen ääreen, halkesi tämä pilvi kuin olisi se tapahtunut vartavasten, ja korkean akkunan läpi lennähti äkkiä kuun säde valaisemaan piispan kalpeita kasvoja. Piispa nukkui rauhallisesti. Hän makasi melkein täydellisesti puettuna ruskeaan villavaatteeseen, joka peitti hänen käsivartensakin ranteisiin asti; yöt ovat näet kylmiä Ala-Alpeilla. Hänen päänsä lepäsi tyynyllä nukkuneen rauenneessa asennossa; vuoteen laidalta riippui hänen papinsormuksin koristettu kätensä, josta olivat lähteneet niin monet rakkauden työt ja hurskaat teot. Kaikki hänen piirteensä loistivat jonkinlaista tyydytyksen, toivon ja autuuden ilmettä. Se oli enemmän kuin hymyilyä; se oli melkein säteilyä. Hänen otsallaan väikkyi sanoin selittämätön heijastus valosta, jota ei voinut havaita. Hurskaiden sielut näkevät unessa salaisen taivaan.

Heijastus tästä taivaasta lepäsi piispankin yllä. Samalla tuntui tuo kirkkaus ikäänkuin hohtavan hänen läpitseen, sillä se taivas oli hänen sisimmässään. Se taivas oli hänen omatuntonsa.

Kun kuun säde tuli vielä lisäämään, niin sanoaksemme, tätä sisäistä kirkkautta, näytti nukkuva piispa ikäänkuin valokehän ympäröimältä. Hohde oli kuitenkin hillittyä ja kuvaamattoman hämyn verhoamaa. Kuu taivaalla, lepoon vaipunut luonto, puutarha, missä ei lehtikään värähdä, haudanhiljainen talo, yönaika, hetken syvä rauha valoi jotakin juhlallista ja sanoin selittämätöntä tähän kunnioitusta herättävään, nukkuvaan mieheen ja ympäröi jonkunlaisella majesteetillisella, leppeällä sädekehällä nämä valkeat hivukset, nämä sulkeuneet silmät, nämä kasvot, joissa kaikki oli toivoa ja joissa kaikki oli luottamusta, tämän vanhuksen pään ja tämän lapsen unen.

Siinä oli jotakin melkein jumalallista tässä tietämättään ylevästi vaikuttavassa miehessä.

Mutta Jean Valjean seisoi pimeässä, kynttilänpidin kädessään, liikkumattomana; tämä valonhohtoinen vanhus oli saattanut hänet kauhuihinsa. Ei koskaan ollut hän moista nähnyt. Tämä luottavaisuus hirvitti häntä. Siveellisessä maailmassa ei ole suurempaa näkyä kuin tämä: pahanteon partaalle saapunut kuohuva, rauhaton omatunto, katselemassa vanhurskaan unta.

Tässä yksinäisessä, turvattomassa makuupaikassa, naapurina sellainen ihminen kuin hän, oli jotakin ylevää, jaloa, jonka hän tunsi sekavasti, mutta vastustamattomasti.

Ei kukaan olisi voinut sanoa, mitä hänen mielessään liikkui, ei edes hän itse. Voidakseen saada siitä osittaisen käsityksen, täytyy kuvitella mitä villeintä kaikkein vienoimman, leppeimmän yhteydessä. Hänen kasvoillaankaan ei olisi voinut mitään varmasti havaita. Niillä oli jonkunlainen vauhko ihmettelyn ilme. Hän katseli näkyä edessään. Siinä kaikki. Mutta mitä hän ajatteli? Sitä olisi ollut mahdoton arvata. Silminnähtävää vaan oli, että hän oli liikutettu ja poissa suunniltaan. Mutta mitä laatua oli tämä liikutus?

Hänen silmänsä ei poistunut vanhuksesta. Ainoa, mikä kävi selvästi ilmi hänen asennostaan ja kasvojensa juonteista, oli kummallinen epäröiminen. Hän näytti häilyvän kahden syvyyden välillä: kadotuksen ja pelastuksen. Hän näytti voivan murskata tuon pään tai suudella tuota kättä.

Muutaman hetken kuluttua kohousi hänen oikea kätensä hitaasti otsaa kohti, ja hän otti lakin pois päästään, sitten laskeutui käsi yhtä hitaasti alas jälleen, ja Jean Valjean vaipui taas tarkastavaan mietiskelyynsä, lakki vasemmassa kädessä, oikeassa rauta-ase, tukka pystyssä hänen villissä päässään.

Piispa nukkui yhä syvässä rauhassa tämän hirvittävän katseen mittelemänä.

Kuunpaiste loihti heikosti näkyviin takanotsalle asetetun ristiinnaulitun kuvan, joka näytti ojentavan kätensä heitä molempia kohti, siunatakseen toista ja julistaakseen anteeksiantamusta toiselle.

Yht'äkkiä painoi Jean Valjean lakin jälleen päähänsä, astui sitten nopeasti vuoteen viertä, piispaan katsahtamatta, suoraan kaapin luo, joka häämötti nurkassaan. Hän kohotti kynttilänpidintä ikäänkuin murtaakseen lukon. Avain oli suulla. Hän käytti sitä. Kaikkein ensiksi sattui hänen käsiinsä kori, missä hopeakaluja säilytettiin. Hän sieppasi korin, harppasi pitkin askelin huoneen poikki varomatta, melusta välittämättä, pääsi ovelle, tuli rukoushuoneeseen, avasi akkunan, pisti hopeakalut pussiinsa ja heitti korin menemään, juoksi poikki puutarhan, hyppäsi muurin yli kuin tiikeri ja pakeni.

12.

Piispa toimii.

Seuraavana aamuna auringon noustessa käyskeli hänen ylhäisyytensä Bienvenu puutarhassaan. Rouva Magloire juoksee hänen luokseen kauhun valtaamana.

"Teidän Ylhäisyytenne, Teidän Ylhäisyytenne", huusi hän, "tietääkö Teidän Ylhäisyytenne, missä hopeakalukori on?"

"Tiedän", sanoi piispa.

"Jeesus Jumala olkoon kiitetty!" huokasi hän. "Luulin jo sen hukkaan joutuneen".

Piispa oli juuri löytänyt korin eräästä kasvilavasta. Hän tarjosi sitä rouva Magloirelle.

"Tässä se on".

"Todellakin?" sanoi hän. "Ja aivan tyhjä? Missä ovat hopeakalut?"

"Ahaa!" jatkoi piispa. "Hopeakaluistako Te huolehdittekin? Minä en tiedä, missä ne ovat".

"Suuri hyvä Jumala! ne on varastettu! Se eilinen mies on ne varastanut!"

Kaikella reippaan vanhuksen ketteryydellä juoksi rouva Magloire tuossa tuokiossa rukoushuoneeseen, vilkaisi vuodekammioon ja palasi piispan luo taas. Piispa tarkasteli juuri kumartuneena ja hymysuin muuatta retikan tainta, jonka kori oli kasvilavaan pudotessaan taittanut. Hän oikaisihe, kuullessaan rouva Magloiren huudon.

"Teidän Ylhäisyytenne! Mies on paennut! Hopeakalut ovat varastetut!"

Samassa huomasi hän puutarhan kulmauksessa jälkiä miehen matkasta. Muurin harjalta oli ruohoa ja multaa irtaantunut.

"Katsokaahan, tästä on hän kulkenut! Hän on hypännyt Cochefilet-kadulle! Voi, kauheutta! Hän on varastanut meidän hopeakalumme!"

Piispa oli hetkisen vaiti, mutta kohotti sitten vakavan katseensa ja sanoi rouva Magloirelle lempeästi:

"Entä sitten? Olivatko nämä hopeakalut todellakin meidän?"

Rouva Magloire ei saanut sanaa suustansa. Oli taas hetkinen hiljaisuutta, kunnes piispa jatkoi:

"Rouva Magloire, minä pidin pitkiä aikoja vääryydellä näitä hopeakaluja huostassani. Ne kuuluivat köyhille. Mikä oli tämä mies? Silminnähtävästi köyhä".

"Herra Jeesus!" puhkesi rouva Magloire puhumaan. "Nehän eivät olleet ei minua eikä neitiä varten. Me emme niistä niin välittäneet. Mutta ne olivat Teidän Ylhäisyyttänne varten. Mistä aikoo Teidän Ylhäisyytenne nyt syödä?"

Piispa katsahti häneen hämmästyneenä.

"Mitenkä! Eikö ole tinakaluja?"

Rouva Magloire kohautti olkapäitään.

"Tinassa on semmoinen haju".

"No, rautaiset pöytäkalut sitten".

Rouva Magloire nyrpisti nenäänsä merkitsevästi.

"Raudassa on semmoinen maku".

"Siis puusta sitten!" sanoi piispa.

Muutamia hetkiä myöhemmin söi hän aamiaista, saman pöydän ääressä, missä Jean Valjeankin oli eilen illalla istunut. Aterioidessaan huomautti hänen ylhäisyytensä Bienvenu leikillisesti sisarelleen, joka ei puhunut mitään, ja rouva Magloirelle, joka murisi itsekseen, ett'ei tarvita lainkaan edes puista lusikkaa eikä haarukkaa kastaakseen leivänpalaansa maitokuppiin.

"Pälkähtää sitä päähänkin!" mutisi rouva Magloire hiljaa, edestakaisin liikkuessaan, "päästää sisään mokoma mies! Ja antaa sille yösijakin vielä! Mikä onni sentään, ett'ei se tehnyt pahempia! Ah! hyvä jumala! Ihan hirvittää kun sitä ajatteleekin!"

Kun veli ja sisar olivat juuri pöydästä nousemaisillaan, koputettiin ovelle.

"Astukaa sisään!" sanoi piispa.

Ovi aukeni. Kynnykselle ilmaantui outo, kolajava ryhmä. Kolme miestä piteli neljättä kauluksesta. Nuo kolme miestä olivat santarmeja; neljäs oli Jean Valjean. Muuan santarmi-upseeri, joka näytti johtavan ryhmää, astui ovelta huoneeseen ja lähestyi piispaa sotilaallisesti tervehtien.

"Teidän Ylhäisyytenne..." sanoi hän.

Kuullessaan nämä sanat, kohotti Jean Valjean, joka näytti synkältä ja peräti masentuneelta, hämmästyneen päänsä.

"Teidän ylhäisyytenne!" mutisi hän. "Se ei siis ollutkaan mikään rovasti..."

"Vaiti siinä!" katkaisi muuan santarmi. "Se on hänen ylhäisyytensä piispa".

Sillä välin oli hänen ylhäisyytensä Bienvenu tullut ovelle niin nopeasti kuin hänen korkea ikänsä suinkin salli.

"Kas! Tekö siinä?" huudahti hän katsellessaan Jean Valjeania. "Onpa hauskaa nähdä teitä. Mutta mitä tämä on: minähän annoin Teille myös kynttiläjalat, jotka ovat hopeata kuten toisetkin esineet ja joista Te saisitte varmaankin kaksisataa frangia! Miksi ette vienyt niitäkin mukananne pöytäkalujen matkassa?"

Jean Valjeanin silmät levisivät suuriksi, ja hän tuijotti kunnianarvoiseen piispaan ilmeellä, jota ei ihmiskieli osaa kuvata.

"Teidän Ylhäisyytenne", sanoi santarmi-upseeri, "tämä mies puhui siis sittenkin totta? Me hänet hoksasimme. Hän kulki niinkuin se, jolla on erikoinen kiire. Me otimme hänet kiinni nähdäksemme. Löysimme häneltä nämä hopeakalut".

"Ja hän sanoi Teille", keskeytti piispa hymyillen, "että ne oli antanut hänelle muuan vanha pappi, jonka luona hän oli ollut yötä? Ymmärrän asian. Ja siksi olette Te tuoneet hänet tänne? Siinä on tapahtunut erehdys".

"Jos asia niin on", jatkoi upseeri, "niin voimme kai laskea hänet menemään?"

"Tietysti", vastasi piispa.

Santarmit päästivät Jean Valjeanin, joka horjahti taaksepäin.

"Onko totta, että minut lasketaan vapaaksi?" sanoi hän melkein tajuamattomalla äänellä ja ikäänkuin unissaan puhuen.

"Lasketaan, lasketaan, etkö sitä kuule?" sanoi muuan santarmi.

"Ystäväni", jatkoi piispa, "ennenkuin poistutte, ottakaa kynttiläjalkanne. Kas tuossa".

Hän meni takan luo, otti kaksi hopeista kynttilänjalkaa ja antoi ne Jean Valjeanille. Molemmat naiset katselivat tapausta sanaakaan sanomatta, liikettäkään tekemättä, luomatta pienintäkään katsetta, jota olisi voinut käsittää moitteeksi piispalle.

Jean Valjeanin kaikki jäsenet vapisivat. Hän otti kynttilänjalat koneellisesti, ikäänkuin sekapäissään.

"Nyt", sanoi piispa, "menkää rauhassa. --- Mutta kuulkaahan: kun ensi kerran tulette, ei Teidän tarvitse kulkea puutarhan kautta. Te voitte milloin tahansa tulla sisään tai astua ulos kadunpuoleisesta ovesta. Se on vain säpissä niin päivällä kuin yölläkin".

Sitten kääntyi hän santarmien puoleen:

"Herraseni, Te voitte poistua".

Santarmit lähtivät.

Jean Valjean näytti olevan pyörtymäisillään.

Piispa meni hänen luokseen ja sanoi matalalla äänellä:

"Älkää unhottako, älkää milloinkaan unhottako, että Te olette luvannut minulle käyttää tätä hopeaa tullaksenne kunnialliseksi mieheksi".

Jean Valjean, joka ei muistanut mitään luvanneensa, pysyi yhä kuin ukkosen lyömänä. Piispa oli puhuessaan korostanut näitä sanoja. Hän jatkoi juhlallisesti:

"Jean Valjean, veljeni, Te ette kuulu enää pahan valtakuntaan, vaan hyvän. Minä ostan Teidän sielunne: minä vapautan sen pimeiden ajatusten ja kadotuksen hengen kahleista ja annan sen Jumalalle".

13.

Pikku-Gervais.

Jean Valjean poistui kaupungista kuin paeten. Hän kulki kiireesti kedoilla, poiketen väliin toiselle eteen osuvalle tielle tai polulle, väliin toiselle, huomaamatta, että hän vähän ajan perästä palasi entisille jäljilleen. Hän harhaili tällä lailla koko aamupäivän; hän ei ollut vielä mitään syönyt, mutta ei hänellä nälkäkään ollut. Hän oli joutunut uusien tunteiden valtaan. Hän tunsi sisässään vihan raivoavan, mutta ei tiennyt, ketä vastaan. Hän ei olisi osannut sanoa, oliko hän liikutettu tai nöyryytetty. Väliin tulvahti hänen sydämeensä outo hellyys, jota hän koetti estää esiin kohoamasta ja jota vastaan hän asetti kilveksi viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana kovettuneen mielensä. Tämä tila oli menehdyttää hänet. Hän huomasi levottomuudekseen häiriintyvän sisimmässään sen kamalan tasapainon, jonka hänen suhdattomat kärsimyksensä olivat synnyttäneet. Hän kysyi itseltään, mitä tulisi sen sijaan. Hetkittäin olisi hän mieluummin halunnut olla vankilassa tai santarmein kynsissä, kunhan asiat eivät olisi käyneet tätä latua; se ei olisi saattanut häntä näin rauhattomaksi. Vaikka vuodenaika olikin jo jokseenkin myöhäinen, upeili vielä siellä ja täällä pensasaidoissa muutamia syyskukkia, joiden tuoksu hänen siitä ohikulkiessaan johti hänen mieleensä lapsuuden muistoja. Nämä muistot tuntuivat nyt melkein sietämättömiltä, niin pitkä aika oli jo siitä kulunut, kun ne olivat hänen sydäntään lämmittäneet.

Ajatuksia toinen toistaan oudompia risteili näin hänen aivoissaan koko päivän.

Kun aurinko alkoi kallistua laskuaan kohti ja luoda varjoja pienimmistäkin kivenmukuroista, istui Jean Valjean pensaan takana suurella kuolon-autiolla nummella. Alpit vain taivaanrannalla häämöttivät. Ei edes minkään kaukaisen kylän kirkontornia näkynyt. Jean Valjean oli ehkä kolmen lieun päässä Dignestä. Nummen poikki vievä polku kulki vallan pensaan läheltä.

Kesken näitä mietteitään, mitkä olisivat tuntuvassa määrässä lisänneet hänen ryysyjensä pelottavaa näkyä sen silmissä, joka olisi hänet kohdannut, kuuli hän iloista ääntä.

Hän käänsi päätään ja näki polkua pitkin lähenevän pienen noin kymmen-vuotiaan savoijalais-pojan, joka lauleli reippaasti, soittolaatikko sivulla riippumassa ja valkohiirilaatikko selässä. Se oli noita herttaisia hauskoja vekaroita, jotka kulkevat paikasta paikkaan, niin että polvi rikkinäisistä housuista vilkkaa.

Lakkaamatta rallatellen pysähtyi poika tuon tuostakin leikkimään tipapeliä muutamilla lanteilla, joita hän kilisteli kädessään: koko hänen omaisuutensa varmaankin. Näiden lanttien joukossa oli kuitenkin yksi kahden frangin raha.

Poikanen pysähtyi Jean Valjeania huomaamatta pensaan ääreen ja hypähytteli lanttikourallistaan; tähän asti oli hän sangen taitavasti saanut ne pysähtymään kaikki kädenselälle.

Mutta tällä kertaa putosi kahden frangin raha ja vieri pensaan juurelle aivan Jean Valjeanin lähettyville. Jean Valjean pisti jalkansa sen päälle.

Poika oli seurannut rahaa katseellaan ja hän oli nähnyt kaikki.

Hän ei lainkaan hämmästynyt, vaan astui aivan suoraan miestä kohti.

Paikka oli autio ja yksinäinen. Niin pitkältä kuin silmä kantoi, ei näkynyt ainuttakaan elävää olentoa koko nummella eikä polulla. Kuului vaan muuttolintu-parven etäistä heikkoa kirkunaa, kun se kiiti taivaanlaella suunnattomissa korkeuksissa. Lapsi käänsi selkänsä päin aurinkoa, joka heitti hänen hiuksilleen kultaloisteen ja joka punasi verenhohtoisiksi Jean Valjeanin villit kasvot.

"Herra", sanoi pieni savoijalainen tuolla lapsellisella luottavaisuudella, joka on yhdistys tietämättömyyttä ja viattomuutta, -- "rahani!"

"Mikä on nimesi?" kysyi Jean Valjean.

"Pikku-Gervais, herra".

"Pötki tiehesi!" sanoi Jean Valjean.

"Herra", penäsi lapsi, "antakaa pois rahani".

Jean Valjean painoi päänsä alas eikä vastannut mitään.

Lapsi alkoi uudestaan:

"Rahani, herra!"

Jean Valjeanin katse tuijotti yhä maahan.

"Rahani!" huusi poika, "kirkas rahani! Hopealanttini!"

Jean Valjean ei näyttänyt kuulevan mitään. Poika tarttui häntä mekon kaulukseen ja ravisti. Samalla yritti hän siirtää suurta raudotettua kenkää aarteensa päältä.

"Minä tahdon rahani pois! Kahden frangin rahani!"

Lapsi pillahti itkemään. Jean Valjeanin pää kohosi. Hän istui yhä. Hänen silmänsä näyttivät sekavilta. Hän tarkasteli lasta jonkunlaisella hämmästyksellä, sitten ojensi hän kätensä keppiä tavottaakseen ja huusi hirveällä äänellä: "Kuka siinä?"

"Minä, herra", vastasi lapsi. "Pikku-Gervais! Minä! Minä! Antakaa pois minun kaksi frangiani, tehkää niin hyvin! Siirtäkää jalkaanne, herra, tehkää niin hyvin!"

Sitten suuttui pienokainen taas ja puhui melkein uhkaavasti:

"Ettekö aijo siirtää jalkaanne! Siirtäkää heti paikalla jalkanne!"

"Ahaa, sinäkö siinä vielä!" sanoi Jean Valjean, ja kohoten äkkiä seisomaan, jalka yhä rahan päällä, lisäsi hän: "Menetkö tiehesi, vai!"

Säikähtynyt lapsi katseli häntä hetken, alkoi sitten vavista kiireestä kantapäähän ja ensimäisestä pelästyksestä toinnuttuaan pakeni minkä jaloista lähti, uskaltamatta vilkaista taakseen tai päästää ainuttakaan äännähdystä.

Mutta jonkun matkan päässä pakotti hengästyminen hänet pysähtymään, ja Jean Valjean kuuli unihaaveilunsa läpi hänen nyyhkytyksensä.

Hetkisen kuluttua oli lapsi kadonnut.

Aurinko oli mennyt mailleen.

Pimeys laskihe Jean Valjeanin ympärille. Hän ei ollut koko päivänä syönyt; hän oli varmaankin kuumeessa.

Hän seisoi yhä, hän ei ollut muuttanut asentoaan lapsen paosta asti. Hengitys paisutti hänen rintaansa pitkien, epäsäännöllisten väliaikojen perästä. Hänen kymmenen, kahdentoista askeleen päähän kiintynyt katseensa näytti erinomaisen tarkkaavasti tutkivan nurmelle pudonneen vanhan saviastian-palasen muotoa. Äkkiä hän väsähti; häntä puistatti illan kylmyys.

Hän painoi lakkia syvemmäksi otsalleen, yritti koneellisesti vetää mekkoa paremmin päälleen ja napittaa sitä, astui askeleen ja kumartui ottamaan keppiänsä.

Samassa äkkäsi hän kahden frangin rahan, jonka hänen jalkansa oli painanut puoliksi maan sisään ja joka kiilsi kivien välistä.

Hän sai kuin sähkö-iskun. -- Mitä tämä on? mutisi hän hampaittensa välistä. Hän peräytyi kolme askelta, pysähtyi sitten, voimatta irrottaa katsettaan tuosta paikasta, jota hän oli äsken jalallaan tallannut, aivan kuin olisi tuo pimeässä kiiluva esine ollut häneen tuijottava pyöreä silmä.

Hetkisen kuluttua heittäytyi hän kuin kouristuskohtauksessa hopearahan kimppuun, sieppasi sen ja suoraksi ojentautuen alkoi katsella nummea pitkin kaikille ilmansuunnille väristen niinkuin pelästynyt petoeläin, joka etsii turvapaikkaa.

Hän ei nähnyt mitään. Yö yhä pimeni, nummella oli kylmää ja kolkkoa, paksuja sinipunervia huuruja nousi iltaruskon valopiiriin.

Hän huokasi: Ah! ja alkoi kulkea kiivaasti siihen suuntaan, minne oli nähnyt lapsen häipyvän. Kolmenkymmenen askeleen päässä hän pysähtyi, tähysteli taas joka haaralle eikä nähnyt ketään.

Silloin huusi hän minkä jaksoi: "Pikku-Gervais! Pikku-Gervais!"

Hän taukosi ja odotti.

Ei mitään vastausta.

Keto oli autio ja synkkä. Häntä piiritti avaruus. Hänen ympärillään oli vain pimeys, johon hänen katseensa häipyi, ja hiljaisuus, johon hänen äänensä kuoli.