Part 13

Jäätävä viima puhalsi ja loi häntä ympäröiviin esineisiin jonkunlaista polttavaa elämää. Vaivaiset pensaat heiluttelivat pieniä laihoja käsivarsiaan uskomattomalla raivolla. Näytti kuin olisivat ne jotakin uhanneet ja vainonneet.

Hän aikoi kävellä, muutti sitten juoksuksi ja pysähtyi aika ajoin huutamaan ja huhuilemaan tässä yksinäisyyden paikassa, äänellä sellaisella, joka yhdisti itseensä kaikki kauhut ja kaiken epätoivon: "Pikku-Gervais! Pikku-Gervais!"

Vaikka lapsi olisi huudon kuullutkin, olisi se varmaankin pelännyt ja varonut näyttäytymästä. Mutta ehkä oli poika jo pitkien matkojen päässä.

Hän kohtasi ratsastavan papin. Hän meni luoksi ja kysyi:

"Herra rovasti, oletteko nähnyt erästä lasta?"

"En", sanoi pappi.

"Erästä Pikku-Gervais nimistä poikaa?"

"En ole nähnyt ketään".

Hän kaivoi pussistaan kaksi viiden frangin rahaa ja ojensi ne papille.

"Herra rovasti, ottakaahan tämä köyhillenne. -- Herra rovasti, se oli semmoinen pieni, kymmenvuotias poika; sillä oli valkohiirikin, luulen, ja soittolaatikko. Hän kulki jalkapatikassa. Niitä savoijalaisia, tiedättehän".

"En ole nähnyt häntä".

"Pikku-Gervaisiako? Eikö hän ole jostain täältä lähikylistä kotoisin? Voitteko neuvoa?"

"Jos asia on niinkuin sanotte, ystäväni, niin on se ollut joku vieras. Niitä poikkeaa sellaisia pieniä poikia usein seudulle. Mutta ne menevät taas, eikä niitä kukaan tunne?"

Jean Valjean kaivoi kiihkoissaan kaksi uutta viiden frangin rahaa ja antoi ne papille.

"Köyhillenne", sanoi hän.

Sitten lisäsi hän kuin sekapäinen:

"Herra pappi, toimittakaa minut kiinni. Minä olen varas".

Pappi kannusti vimmatusti hevostaan ja pakeni kauhun valtaamana.

Jean Valjean juoksi samaan suuntaan, mitä oli ennenkin kulkenut.

Hän joutui näin pitkän matkan, tähystellen, huutaen ja huhuillen, mutta ei tavannut enää ketään. Pari kolme kertaa syöksähti hän paikalle, missä luuli jonkun makaavan tai olevan kyyrysissään; se oli vain joku pensas tai kivi. Vihdoin pysähtyi hän kolmen polun risteykseen. Kuu oli noussut. Hän tähysteli ympärilleen ja huusi viimeisen kerran: "Pikku-Gervais! Pikku-Gervais!" Hänen huutonsa hukkui nevaan edes kaikua herättämättä. Hän yritti vielä: "Pikku-Gervais!" mutta heikolla, kähisevällä äänellä. Se oli hänen viimeinen ponnistuksensa; hänen polvijäntereensä laukesivat äkkiä hänen altaan, aivan kuin olisi näkymätön voima yhdellä heitolla sälyttänyt hänen hartioilleen hänen, pahan omantuntonsa musertavan painon; hän vajosi menehtyneenä suurelle kivelle, nyrkit hiuksissa ja kasvot polvissa, ja huusi: "Minä olen kurja ihminen".

Silloin hänen sydämensä särkyi, ja hän ratkesi itkuun. Hän ei ollut itkenyt yhdeksääntoista vuoteen.

Lähdettyään piispan luota oli Jean Valjean joutunut kaiken tähänastisen ajatuksenjuoksunsa ulkopuolelle. Hän ei voinut selvittää itselleen, mitä hänen sisimmässään liikkui. Hän koki terästyä vanhuksen enkeli-hyvän teon ja lempeiden sanojen vaikutusta vastaan. "Te olette luvannut minulle tulla kunnialliseksi. Minä ostan Teidän sielunne. Minä vapautan sen pahuuden hengen kahleista ja annan sen hyvälle Jumalalle". Nämä sanat palasivat herkeämättä hänen mieleensä. Tätä taivaallista hyvyyttä vastaan kannusti hän ylpeytensä, joka on ikäänkuin kaiken pahan lujin linnoitus meissä. Hän tunsi hämärästi, että tämän papin anteeksi-antamus oli vaarallisin rynnäkkö ja tuhoisin hyökkäys, mikä häntä oli milloinkaan järisyttänyt; hän tunsi, että hänen sydämensä kovettuminen tulisi lopulliseksi, jos hän ei antaisi tämän lempeyden itseensä vaikuttaa; hän tunsi, että jos hän antaisi perään, täytyisi hänen luopua tuosta synkästä vihasta, jolla toisten ihmisten teot olivat niin monien vuosien kuluessa hänen sydäntään täyttäneet ja joka oli hänelle mieleinen; hän tunsi, että nyt piti voittaa tai tulla voitetuksi, ja että taistelu, ankara, ratkaiseva taistelu oli syttynyt hänen oman pahuutensa ja tuon miehen hyvyyden välillä.

Kaikkia näitä valonhäiveitä miettiessään kulki hän eteenpäin kuin päihtynyt. Älysikö hän näin kävellessään, silmät oudon palavina päässä, älysikö hän tarkasti, mitä seurauksia hänelle saattoi olla Dignen tapahtumista? Kuuliko hän kaikki nuo salaperäiset äänet, jotka varottavat tai kiusaavat sieluamme muutamina elämämme hetkinä? Kuiskasiko hänelle joku korvaan, että hän oli elänyt nyt kohtalonsa juhlallisimman hetken, ett'ei hänelle enää mitään keskiastetta löytynyt, että joll'ei hänestä vastaisuudessa tule parhain ihminen, tulee hänestä pahin, että hänen nyt täytyi kohota korkeammalle kuin piispa, tai sitten vajota alemmaksi kuin kaleeri-orja, että, jos hän tahtoi tulla hyväksi, hänen täytyi tulla enkeliksi, tai jos hän tahtoi jäädä pahaksi, täytyi hänen tulla häijyimmäksi hirviöksi.

Meidän täytyy tässä vieläkin toistaa entiset kysymyksemme: tajusiko hän edes hämärästi kaikkea tätä? Olemme jo huomauttaneet, mitenkä onnettomuus ja kärsimys ehdottomasti kehittää ihmismieltä; mutta epäiltävää on, kykenikö Jean Valjean selvästi käsittämään kaikkea, mistä tässä on ollut puhe. Jos nämä ajatukset hänen mieleensä juohtuivatkin, niin aavisti hän niitä pikemmin kuin näki, eikä niistä muuta hyvää ollut, kuin että ne syöksivät hänet melkein tuskalliseen sekaannustilaan. Lähtiessään tuosta pimeyden ja kurjuuden paikasta, vankilasta, oli piispan käytös huikaissut hänen sieluansa, aivan niinkuin kirkas valo huikaisee pimeästä tulijan silmiä. Tuleva elämä, mahdollinen elämä, joka nyt avautui hänen eteensä puhtaana ja säteilevänä, täytti hänet vavistuksella ja pelolla. Hän ei todella enää tiennyt mihin hän oli joutunut. Aivan niinkuin tarhapöllö, joka äkkiä joutuisi näkemään auringon nousun, oli rangaistusvanginkin huikaissut ja melkein soentanut hyve.

Eräs seikka vaan oli varma, seikka, jota hän ei itsekään epäillyt: hän ei ollut enää sama ihminen, kaikki oli hänessä muuttunut, hän ei voinut mitenkään tehdä tapahtumattomaksi sitä, että piispa oli hänelle puhunut ja että piispa oli häneen vaikuttanut.

Tässä mielentilassaan oli hän kohdannut Pikku-Gervaisin ja varastanut hänen kaksi-frangisensa. Minkätähden? Hän ei olisi varmaankaan voinut sitä selittää. Oliko se ehkä pahojen ajatusten viimeinen isku, viimeinen ponnistus, ajatusten, jotka hän oli vankilasta perinyt, jäännös vanhoja vaikutuksia, tulos siitä, mitä liikeopissa kutsutaan _kerääntyneeksi voimaksi_? Sitä se ehkä oli, tai ehk'ei se sentään ollut sitäkään. Sanokaamme yksinkertaisesti, ett'ei _hän_ ollut varastanut, ett'ei ihminen ollut varastanut, vaan eläin, peto, joka tottumuksesta ja vaiston viemänä vähääkään ajattelematta painoi jalkansa rahan päälle, sillä välin kun järki taisteli niin monia uusia, aavistamattomia hyökkäyksiä vastaan. Kun järki heräsi ja näki tämän eläimen teon, peräytyi Jean Valjean tuskissaan ja päästi kauhistuksen huudon.

Kummallinen ilmiö todellakin ja mahdollinen vain hänen silloisessa tilassaan: varastaessaan lapselta tuon rahan teki hän teon, jota hän ei enää saattanut tehdä.

Miten olikaan, tällä viimeisellä pahalla työllä oli häneen nähden ratkaiseva merkitys: se puhkaisi yhdellä iskulla sen sumun, joka hänen järkeänsä peitti, ja hajotti sen, erotti toiselle puolelle synkät varjot ja toiselle kirkkaan valon ja vaikutti hänen sieluunsa siinä tilassa, missä se paraillaan oli, samoin kuin muutamat kemialliset aineet vaikuttavat sameaan seokseen, vajottaen toisen yhdysosan sakaksi pohjalle ja selkeyttäen toisen.

Ensi alussa, ennättämättä edes miettiä ja tutkia sisintään, hädän valtaamana, niinkuin se, joka kokee jostain vaarasta pelastua, yritti hän löytää lasta antaakseen hänelle rahan takaisin; kun hän huomasi sen hyödyttömäksi ja mahdottomaksi, pysähtyi hän epätoivon raatelemana. Siinä hetkessä, jolloin hän huudahti: Minä olen kurja ihminen! näki hän itsensä sellaisena kuin oli; ja hän oli jo siihen määrään erkaantuneena omasta itsestään, että hän näytti mielestään olevansa vain joku haamu, ja tuossa hänen edessään seisoi tuo inhottava kaleerivanki Jean Valjean luineen ja lihoineen, keppi kädessä, mekko päällä, selässä matkalaukku täynnä varastettua tavaraa, kasvot päättävän synkät, mieli täynnä kankeita suunnitelmia.

Kärsimysten ylenmääräisyys oli pannut hänet hourailemaan, kuten olemme huomauttaneet. Tämä oli siis jonkunlainen houre-näky. Hän näki todellakin edessään tämän Jean Valjeanin, nämä synkeät, kamalat kasvot. Hän oli vähällä kysyä itseltään, kuka tuo mies oikeastaan oli, ja kauhu valtasi hänet.

Hän eli hetkeä kiihkoisaa ja kuitenkin kamalan tyyntä, jolloin haavehourailu on niin syvää, että se muuttaa todellisuudenkin. Ihminen ei silloin enää näe esineitä, jotka ovat hänen edessään, mutta näkee ikäänkuin ulkopuolella itseään kuvat, jotka väikkyvät hänen mielessään.

Hän siis tarkasteli itseään, niin sanoaksemme, silmästä silmään, ja samalla keksi hän hourailunsa salaperäisissä syvyyksissä valonvälkkeen, jota hän piti ensin tulisoihtuna. Katseltuaan tarkkaavammin tätä valoa, joka hänen sieluunsa paistoi, huomasi hän sen saavan ihmisen muodon; hän havaitsi, että tämä tulisoihtu oli piispa.

Hän katseli omassatunnossaan nyt vuorotellen näitä kahta edessään seisovaa miestä: piispaa ja Jean Valjeania. Mutta edellisen rinnalla näytti jälkimäinen kovin surkealta. Sillä kummallisella tavalla, mikä on ominaista tämänlaiselle kuohuntatilalle, suureni ja kirkastui piispa hänen silmissään sitä mukaa, mitä pitemmälle hän tarkastelussaan ehti, kun taas Jean Valjean pienentyi ja kalpeni. Lopulta oli hän enää varjo vain. Äkkiä katosi hän kokonaan. Piispa jäi yksin jälelle.

Hän täytti ylevällä paisteella tämän kurjan koko sielun.

Jean Valjean itki kauvan. Hän itki kuumin kyynelin nyyhkytyksin, hervottomammin kuin nainen, kauhistuneempana kuin lapsi.

Hänen itkiessään levisi valo yhä enemmän ja enemmän hänen sielussaan, erinomainen valo, samalla kertaa ihastuttava ja pelästyttävä valo. Hänen kulunut elämänsä, hänen ensimäinen rikoksensa, hänen pitkä kärsimyksensä, hänen ulkonainen villiintymisensä, hänen sisäinen kovettumisensa, hänen vapaaksi pääsemisensä ja niin monen kostosuunnitelman riemut, tapaukset piispan luona, viimeinen pahatyö, minkä hän oli tehnyt varastaessaan kaksi frangia lapselta, rikos sitäkin kurjempi ja hirvittävämpi kun se tuli heti piispan anteeksi-antamuksen jälkeen, kaikki tämä palasi hänen mieleensä ja ilmestyi hänen tajuunsa selvästi, mutta valossa, jota hän ei ollut nähnyt ennen. Hän katseli elämäänsä, ja se näytti hänestä kamalalta; sieluansa, ja se näytti hänestä inhottavalta. Mutta ihana valo loisti yli tämän elämän ja yli tämän sielun. Hänestä tuntui kuin näkisi hän saatanan paratiisin kirkkaudessa.

Kuinka kauvan itki hän näin? Mitä teki hän sitten? Minne hän meni? Siitä ei ole koskaan päästy selville. Todistetuksi on kuitenkin tullut, että muuan kuormankuljettaja, joka näihin aikoihin kulki Grenoblen väliä ja joka tänä samaisena yönä saapui Digneen noin kolmen seuduilla, näki piispan talon ohi ajaessaan pimennossa miehen polvillaan kadulla, rukoilevan asennossa, hänen ylhäisyytensä Bienvenun oven edustalla.

KOLMAS KIRJA

VUONNA 1817

1.

Vuosi 1817.

Vuosi 1817 oli vuosi, jota Ludvig XVIII kuninkaallisella mahtipontisuudella, josta ei pöyhkeily ollut kaukana, saattoi sanoa hallituksensa toiseksikolmatta. Sinä vuonna oli herra Bruguière de Sorsum kuuluisuutensa kukkuloilla. Kaikki parturien työhuoneet oli puuteriperuukin ja kuninkaallisen linnun palaamista odotellessa maalattu taivaansinisiksi ja koristettu valtakunnan liljoilla. Se oli sitä ihanaa aikaa, jolloin kreivi Lynch joka sunnuntai istui kirkonisäntänä Saint-Germain-des-Présin kirkon virkamiesten penkissä, Ranskan päärin puvussa, punaisine nauhoineen ja pitkine nokkineen, kasvoilla sellainen ylevä ilme kuin miehen, joka on suorittanut loistotyön. Herra Lynchin suorittama loistotyö oli tämä: hän oli Bordeauxin pormestarina ollessaan luovuttanut 12 päivänä maaliskuuta 1814 kaupungin hiukan liian aikaisin Angoulêmen herttualle. Siitä hänen päärinarvonsa. Vuonna 1817 upotti muoti neljän viiden vanhat pojanvekaratkin suunnattomien nahkalakkien alle, jotka olivat korvallisilta sahvianilla koristetut ja jotka näyttivät jokseenkin samanlaisilta kuin eskimojen päähineet. Ranskan sotaväki oli puettu vaaleisiin, itävaltalaiseen tapaan; rykmenttejä kutsuttiin legioneiksi; numeroiden asemesta oli niillä maakuntain nimitykset. Napoleon oli Pyhän Helenan saarella, ja kun Englanti ei antanut hänelle viheriätä kangasta, teetti hän uusia vaatteita vanhoja kääntämällä. Vuonna 1817 lauloi Pellegrini, neiti Bigottini tanssi, Potier hallitsi, Odrya ei silloin vielä ollut olemassa. Rouva Saqui seurasi Foriosoa. Silloin oli vielä preussiläisiäkin Ranskassa. Herra Delalot oli mahtava henkilö. Laillisuutta oli juuri vahvistettu katkaisemalla ensin käsi, sitten pää Pleignieriltä, Carbonneaulta ja Tolleronilta. Ruhtinas de Talleyrand, ylimäinen kamariherra, ja apotti Ludvig, raha-asiain nimitetty ministeri, katselivat toisiaan, hymyillen kahden tietäjän hymyä; molemmat olivat olleet 14 päivänä heinäkuuta 1790 viettämässä Bastiljin vallottamisen muistomessua Mars-kentällä; Talleyrand oli sen piispana määrännyt, Ludvig oli sen apulaispappina toimittanut. Vuonna 1817 vielä näkyi tämän saman Mars-kentän käytävillä suuria tukkeja, jotka olivat siinä ruohostolla sateessa mätänemässä, sinivärein siveltyjä, ja nytkin vielä erotti jälkiä muinoin kullatuista kotkan- ja mehiläisenkuvista. Ne olivat patsaita, jotka kaksi vuotta aikaisemmin olivat kannattaneet keisarin kunniakatosta Mai-kentällä. Siellä ja täällä pilkotti tukin musta kylki: siinä oli ollut Gros-Cailloun lähelle asettautuneiden itävaltalaisten leiri. Pari kolme näistä patsaista oli muuttunut tuhkaksi heidän leirinuotioissansa ja lämmittänyt keisarillisten kouria. Mai-kentässä oli huomattavaa, että sen tapahtumat tapahtuivat kesäkuussa ja Mars-kentällä. Vuonna 1817 oli kaksi seikkaa kansanomaista: Voltaire-Touquet nojatuoli ja patenttinuuskarasia. Tuorein pariisilainen kuohutapaus oli Dautunin rikos, hänen, joka oli vielä heittänyt veljensä pään Kukkatorin vesialtaaseen. Tutkimuksia alotettiin meriministeriössä tuossa surullisenkuuluisan _Medusa-fregatin_ jutussa, joka lopulta peitti häpeällä Chaumareixin ja kunnialla Géricaultin. Eversti Selves meni Egyptiin, missä hänestä tuli Soliman-pasha. Thermes-palatsia La Harpen kadulla käytti nyt muuan tynnyrintekijä myymälänään. Vielä näkyi Cluny-palatsin kahdeksankulmaisen tornin tasanteella se pieni lautakoju, joka oli muinoin ollut Messierin, Ludvig XVI:n aikuisen laivaston tähtitieteilijän havaintojenteko-paikkana. Durasin herttuatar luki kolmelle, neljälle ystävälleen vielä ilmestymätöntä _Ourikaa_ kammiossaan, joka oli sisustettu ristijalkaisilla taivaansiniseen satiniin verhotuilla huonekaluilla. Louvressa hangattiin N-kirjaimia pois kaikista esineistä. Austerlitzin silta sai muuttaa nimeä ja ristittiin Kuninkaan Puutarhan sillaksi, kaksinkertainen arvoitus, joka peitti taakseen samalla kertaa Austerlitzin sillan ja kasvitieteellisen puutarhan. Ludvig XVIII:llä, joka merkitessään kynnellään oivia kohtia Horatiuksesta erittäin pelkäsi sankareita, jotka kohoavat keisareiksi, ja puukengäntekijöitä, joista tulee perintöruhtinaita, oli kaksi huolta: Napoleon ja Mathurin Bruneau. Ranskan Akatemia julisti kilpakirjotuksen: _opintojen tuottamasta onnesta_. Herra Bellart oli yleisesti tunnettu kaunopuhuja. Hänen varjossaan nähtiin kehkeävän vastaisen yliprokuraattorin de Broën, joka myöhemmin joutui Paul-Louis Courierin pistopuheiden ruoskittavaksi. Siihen aikaan esiintyi muuan väärä Chateaubriand, jonka nimi oli Marchangy, kunnes ilmestyi väärä Marchangy, jonka nimi oli Arlincourt. _Claire d'Albe_ ja _Malek-Adel_ olivat mestariteoksia; rouva Cottin julistettiin aikakauden ensimäiseksi kirjailijaksi. Ranskan Akatemia pyyhki luetteloistaan jäsenensä Napoleon Bonaparten nimen. Kuninkaallisesta määräyksestä rakennettiin Angoulêmeen merisotakoulu, sillä koska Angoulêmen herttua oli suuri amiraali, oli ilmeistä että Angoulêmen kaupunginkin tuli oikeudella saada kaikki merisataman ominaisuudet; muutenhan olisi loukattu yksivaltiaallista periaatetta. Ministerineuvostossa herätti kiivasta mielipiteenvaihtoa kysymys, oliko kauvemmin siedettävä niitä nuorallatanssijoita esittäviä reunakuvia, jotka koristivat Franconin ilmotuksia ja jotka keräsivät roskaväkeä kaduille joukkoihin. Herra Paër, _Agnesen_ tekijä, hauska mies, jolla oli kulmikkaat kasvot ja syylä poskessa, johti pieniä, tuttavallisia konsertteja markiisitar de Sassenayen luona Ville-l'Evêque-kadun varrella. Kaikki nuoret tytöt lauloivat _Pyhän Avellen Erakkoa_, sanat Edmond Géraudin. _Keltainen Kääpiö_ muuttui _Peiliksi_. Lemblinin kahvila piti keisarin puolta vastoin Valoisin kahvilaa, joka oli Bourbonien miehiä. Berryn herttua, jota silloin Louvel syrjästä silmäili, oli juuri naitettu muutamalle sisilialaiselle prinsessalle. Yksi vuosi oli kulunut rouva de Staëlin kuolemasta. Henkivartijasotilaat vihelsivät neiti Marsille. Suuret sanomalehdet olivat sangen pieniä. Koko oli supistettu, mutta vapaus oli laaja. _Perustuslaillinen_ oli perustuslaillinen. _Minerva_ kutsui Chateaubriandia _Chateaubriantiksi_. Tämä _t_ sai porvarit nauramaan aika lailla suuren kirjailijan kustannuksella. Ostetuissa sanomalehdissä parjasivat ostetut sanomalehtimiehet vuoden 1815 maanpakoontuomittuja; Davidilla ei ollut enää kykyä, Arnaultilla ei ollut enää henkevyyttä. Carnotilla ei ollut enää rehellisyyttä; Soult ei ollut voittanut ainuttakaan tappelua; on totta, ett'ei Napoleonillakaan enään ollut neroa. Kaikkihan tietävät, että maanpakolaiselle postissa lähetetyt kirjeet hyvin harvoin omistajalleen saapuvat, koska poliisit katsovat pyhäksi velvollisuudekseen siepata ne. Seikka ei ole suinkaan uusi eikä outo; maanpakoontuomittu Descartes jo sitä valitti. Kun David oli eräässä belgialaisessa sanomalehdessä hiukan harmitellut sitä asiaintilaa, ett'eivät hänelle kirjotetut kirjeet saavu perille, tuntui se hassunkuriselta kuningasmielisistä sanomalehdistä, jotka tästä saivat tilaisuuden aika lailla herjata maanpakolaista. Sanoa: _kuninkaanmurhaajat_, tai sanoa: _äänestäjät_, sanoa: _viholliset_ tai sanoa: _liittoutuneet_, sanoa: _Napoleon_ tai sanoa: _Buonaparte_, se erotti kaksi ihmistä varmemmin kuin pohjaton kuilu. Kaikki ymmärtäväiset ihmiset myönsivät, että vallankumouksien aikakauden oli iki-ajoiksi lopettanut kuningas Ludvig XVIII, tuo "hallitusmuotolain kuolematon säätäjä". Jalustaan, joka Pont-Neufin käytävässä odotti Henrik IV:n kuvapatsasta, kaiverrettiin sana _Redivivus_.[32] Herra Piet valmisteli Teresan kadun n:o 4:ssä laitonta kirkolliskokoustaan yksivaltaa vahvistaakseen. Oikeistopuolueen johtajat sanoivat vakavissa ajankohdissa: "Täytyy kirjottaa Bacotille". Herrat Canuel, O'Mahony ja Chappedelaine suunnittelivat, osaksi kuninkaan vanhimman veljen yllyttäminä, sitä kepposta, joka myöhemmin tultiin tuntemaan "merenrannan salaliiton" nimellä. Musta Naula punoi sekin juonia puolestaan. Delaverderie neuvotteli Trogoffin kanssa. Herra Decazes, johonkin määrin vapaamielinen mies, oli kukkona tunkiolla. Chateaubriand seisoi joka aamu akkunansa ääressä talossa n:o 27 Pyhän Dominiquen kadulla, sukkahousuissaan ja tohveleissaan, harmaat hiukset silkkimyssyn peitossa, silmät peiliin tähdättyinä, täydellinen hammaslääkärin kalukotelo avattuna edessään, puhdisteli ja hoiteli hampaitaan, mitkä hänellä olivat ihastuttavat, väliin sanellen korjauksia teokseen _Yksivalta valtiomuotolain mukaan_ kirjurilleen herra Pilorgelle. Mahtipontinen arvostelu piti Lafonin Talmaa parempana. Herra de Féletz merkitsi A.; herra Hoffman merkitsi Z. Charles Nodier kirjotti _Thérèse Aubertin_. Avioero oli poistettu. Lyseoita kutsuttiin lukioiksi. Lukiolaiset, joiden takinkauluksessa komeili kultainen lilja, pieksivät toisiaan pahanpäiväisesti Rooman kuninkaan takia. Kuninkaallisen linnan poliisi esitti hänen kuninkaalliselle korkeudelleen kuninkaan tyttärelle kaikkialle näkyviin asetetun Orleansin herttuan muotokuvan, missä herttua näytti komeammalta husaarien kenraalieverstin univormussa kuin Berryn herttua rakuunain kenraali-everstin univormussa; vakava ristiriita. Pariisin kaupunki kultautti kustannuksellaan Invalidi-kirkon kupoolin. Vakavat ihmiset kyselivät toinen toiseltaan, mitä tekisi siinä tai tässä tilaisuudessa herra de Trinquelague; herra Clausel de Montais erosi muutamissa kohdissa herra Clausel de Cousserguesista; herra Salaberry ei ollut tyytyväinen. Näyttelijä Picard, joka kuului Akatemiaan, mihin näyttelijä Molière ei ollut voinut kuulua, esitytti _Kaksi Philibertiä_ Odéon-teaterissa, jonka otsikossa saattoi vielä kirjainten kuluneisuudesta huolimatta selvästi lukea: _Keisarinnan Teatteri_. Kiisteltiin Cugnet de Montarlotista. Fabvier oli salavehkeilijä; Bavoux oli vallankumouksellinen. Peloton Pelicier toimitti uuden painoksen Voltairen teoksia, seuraavalla nimellä: _Voltairen_, Ranskan Akatemian jäsenen, _teokset_. "Se se ostajia tuo", sanoi tämä yksinkertainen kustantaja. Yleinen mielipide uskoi, että herra Charles Loysonista oli tuleva vuosisadan suuri nero; kateus alkoi häntä purra, kunnian merkki; ja hänestä tehtiin seuraava sukkeluus:

_Loysonin lentäissäkin kuuluvi käpäläin kapse_.