Part 14

-- Kun kardinaali Fesch kieltäytyi luopumasta virastaan, hoiti herra de Pins, Amasien arkkipiispa, Lyonin hiippakuntaa. Riita Dappes-laaksosta Sveitsin ja Ranskan välillä sai alkunsa eräästä kapteeni, sittemmin kenraali Dufourin ilmotuskirjelmästä. Saint-Simon rakenteli yksinäisyydessä, hyljättynä suuremmoista unelmaansa. Tiedeakatemiassa oli muuan kuuluisa Tourier, jonka jälki-aika on unhottanut, ja eräässä vinttikamarissa muuan tuntematon Fourier, jota tulevaisuudessa muistetaan. Lordi Byronin tähti alkoi nousta; erään Millevoyn runon reunahuomautus julisti hänen tuloaan Ranskaan seuraavin sanoin: _muuan lordi Byron_. David d'Angers yritteli muovailla marmoria. Apotti Caron piti seminaarilaisten pienelle seuralle Feuillantines-kadun umpiperukassa ylistyspuheen eräästä tuntemattomasta papista Félicité Robertista, joka on myöhemmin saanut nimen Lamennais. Muuan outo otus, joka savusi ja puhkui Seinellä ja piti sellaista menoa kuin uiva koira, kulki edestakaisin Tuileries-linnan akkunoiden ohitse Kuninkaan sillan ja Ludvig XV:n sillan väliä; se oli sellainen mitätön vehje vaan, jonkunlainen leikkikalu, hupsupäisen keksijänsä mielihoure, haave: höyrylaiva. Pariisilaiset katselivat tätä hyödytöntä kojetta välinpitämättöminä. Herra de Vaublanc, joka oli uudistanut Akatemian vallankumouksella, määräyksillä ja uusilla nimityksillä, ei lopulta, niin monen Akatemian jäsenen mahtava leipoja kuin olikin, voinutkaan saada omaa nimeänsä sen luetteloihin. Saint-Germainin etukaupunki ja Marsan toivoivat herra Delaveauta poliisipäällikökseen, hänen suuren hurskautensa takia. Dupuytren ja Récamier riitautuivat lääkärikoulun luentosalissa ja puivat toisilleen nyrkkiä Kristuksen jumaluudesta väitellessään. Cuvier, toinen silmä Genesiksessä ja toinen luonnossa, koki tekopyhän taantumuksen mieliksi saattaa maatunnais-löydöt sopusointuun sanan kanssa ja mairitella Mosesta mastodonteilla. Herra Francos de Neufchâteau, Parmentierin muiston ylistettävä vaalija, teki kaiken voitavansa, jotta _pomme de terre_[33] lausuttaisiin _parmentière_, mutta ei onnistunut. Apotti Gregorius, entinen piispa, entinen konventin jäsen, entinen senaattori, oli kuningasmielisessä herjauskirjallisuudessa ylennyt arvonimeen: 'roisto Gregorius'. Tämän juuri käyttämämme lausetavan 'yletä johonkin arvonimeen'[34] julisti herra Royer-Collard uutismuodostukseksi. Saattoi vielä vallan hyvin nähdä sen valkoisen kiven Jenan sillan kolmannen kaaren alla, jolla oli pari vuotta sitten tutkittu Blücherin hakkuuttama miinareikä, millä hän aikoi räjähyttää koko sillan ilmaan. Oikeus haastoi tuomiopöytänsä ääreen miehen, joka, nähdessään Artoisin kreivin astuvan kirkkoon, oli huudahtanut ääneensä: _Lempo soikoon! Muistelenpa kaihoten sitä aikaa, jolloin näin Bonaparten ja Talman kulkevan käsikoukkua ilopaikkoihin_. Kapinallinen lausuma. Kuusi kuukautta vankeutta. Kavaltajat esiintyivät kaikki napit auki; miehet, jotka olivat taistelunaattona menneet vihollisen puolelle, eivät lainkaan peitelleet siten saamiansa palkintoja ja kulkivat häpeämättä keskellä päivää rikkauksiensa ja arvonimiensä korskeassa loistossa; Lignyn ja Guatre-Brasin karkurit paljastivat maksetun häpeänsä alastomuudessa yksinvaltaihailunsa ja harrastuksensa kaikkien nähtäville, unohtaen, mitä Englannissa on kirjotettu yleisten vesikäymäläin sisäseinille: _Please adjust your dress before leaving_.[35]

Kas siinä sikin sokin se, mikä vielä hämärästi mieleen muistuu tuosta vuodesta 1817, joka nykyään on unohdettu. Historia jättää mainitsematta kaikki nämä pienoispiirteet, eikä voi muuta tehdäkkään; niiden ääretön paljous hautaisi sen allensa. Kuitenkin ovat nämä yksityiskohdat, joita väärin sanotaan pieniksi -- ei ole pieniä tapahtumia ihmiskunnan historiassa, eikä pieniä lehtiä kasvikunnassa -- hyödyllisiä. Vuosien varjoviivoista piirtyy vuosisatojen kuva.

Tänä vuonna 1817 pani neljä nuorta pariisilaista toimeen "pienet lystit".

2.

Neljä paria.

Nämä pariisilaiset olivat kotoisin yksi Toulousesta, toinen Limogesista, kolmas Cahorsista ja neljäs Montaubanista; mutta he olivat ylioppilaita, ja ylioppilas on samaa kuin pariisilainen, ja opiskella Pariisissa merkitsee samaa kuin syntyä Pariisissa.

Nämä nuorukaiset eivät herättäneet mitään erikoista huomiota; kaikki olivat nähneet heidänlaisiaan; neljä aivan tavallista ylioppilasta, ei hyviä eikä huonoja, ei oppineita eikä oppimattomia, ei neroja eikä pölkkypäitä; he elivät ihanasti sitä riemuisaa huhtikuuta, jota kutsutaan kahdenkymmenen ijäksi. He olivat neljä tavallista Oskaria; sillä tähän aikaan ei Arthureja vielä ollut olemassa. _Hälle Arabian hajuyrtit polttakaa_, huudahti romanssi, _Käy Oskar lähemmä, Oskar! mä hänet nähdä saan!_ Oltiin Ossianin lumoissa, kaikki hieno oli skandinavilaista ja kaledonilaista, puhdas englantilainen maku pääsi valtaan vasta myöhemmin, ja Arthureista ensimäinen, Wellington, oli juuri voittanut Waterloon taistelun.

Näiden neljän Oskarin nimet olivat: Félix Tholomyès, Toulousesta; Listolier, Cahorsista; Fameuil, Limogesista; Blachevelle, Montaubanista. Jokaisella oli luonnollisesti oma armahaisensa. Blachevelle rakasti Favouritea, jonka nimi johtui siitä, että hän oli ollut Englannissa; Listolier jumaloi Dahliaa, jolla oli lempinimenä kukan nimi; Fameuil hehkui Zéphinelle, Zéphine oli lyhennys Joséphinesta; Tholomyèsillä oli Fantinensa, jota kauniiden kullankeltaisten hivustensa takia kutsuttiin Kultatukaksi.

Favourite, Dahlia, Zéphine ja Fantine olivat neljä ihastuttavaa tyttöstä, tuoksuvia, säteileviä, hiukan työnaisia vielä, jotka eivät olleet aivan kokonaan jättäneet neulaansa, joilta lemmenseikkailut veivät suurimman ajan, mutta joiden kasvoilla väreili vielä jäännös työn vakavuutta ja joiden sydämessä kasvoi vielä tuo siveyden kukka, mikä elää naisessa ensimäisen lankeemuksenkin jälkeen. Yhtä näistä neljästä nimitettiin Nuoreksi, koska hän oli nuorin joukosta; yhtä taas kutsuttiin Vanhaksi. Vanha oli kahdenkymmenenkolmen ijässä. Jott'emme mitään peittelisi, niin sanomme, että nuo kolme ensimäistä olivat kokeneempia, huolettomampia ja etemmäksi ehtineitä elämän myrskyisellä ulapalla kuin Fantine kultatukka, joka eli ensimäistä unelmaansa.

Dahlia, Zéphine ja etenkin Favourite olivat jo monet mutkat juosseet. Heidän tuskin aletussa romaanissaan löytyi jo useita sivukohtauksia, ja rakastaja, jonka nimi ensimäisessä luvussa oli Adolf, muuttui toisessa Alfonseksi ja kolmannessa Kustaaksi. Köyhyys ja kiemailu ovat kaksi huonoa neuvonantajaa; toinen toruu, toinen mielistelee; ja kauniilla rahvaantytöillä on nuo molemmat neuvojina, ja ne kuiskivat heidän korviinsa kumpikin puoleltaan. Nämä helposti viekotellut ihmislapset kuuntelevat. Siitä lankeemukset, joihin he suistuvat, ja kivet, joilla heitä heitetään. Heidät painetaan maantomuun kaiken puhtaan, koskemattoman kirkkauden nimessä. Mutta voi! jos tuon neitsyen olisikin nälkä?

Favouritella, joka oli ollut Englannissa, oli ohjaajina Zéphine ja Dahlia. Hänellä oli hyvin nuorena ollut kotikin. Hänen isänsä oli muuan vanha, raakamainen, kerskaileva matematiikan opettaja; hän ei ollut naimisissa ja juoksenteli ijästään huolimatta antamassa yksityistunteja. Tämä opettaja oli kerran nuorra miehenä nähnyt kamarineitsyen hameen takertuvan uunin suupeltiin; tämä tapaturma sytytti hänessä lemmenliekin. Seurauksena oli Favourite. Hän kohtasi silloin tällöin isänsä, joka tervehti häntä. Eräänä aamuna astui muuan vanha nunnan näköinen vaimo tytön huoneeseen ja sanoi: "Ettekö tunne minua, neiti?" -- "En". -- "Minä olen äitisi". -- Sitten avasi eukko ruokakaapin, joi ja söi, haki patjan, ainoan esineen, minkä hän omisti, ja rupesi taloksi. Tämä yrmy ja jumalinen äiti ei puhunut paljoa Favouritelle ja istui usein tuntikausia sanaakaan sanomatta, söi aamiaista, päivällistä ja illallista neljän verosta ja meni usein portinvartijan asuntoon lavertelemaan ja panetteli siellä tytärtään.

Seikka, joka oli työntänyt Dahlian Listolierin syliin ja ehkäpä muidenkin, joka oli vienyt hänet toimettomaan elämään, oli se, että hänellä oli niin ihmeen sievät ruusunpunaiset kynnet. Voiko nyt mitenkään tehdä työtä, kun on sellaiset ruusuiset kynnet? Joka tahtoo pysyä siveänä, hänen ei tule säälitellä käsiänsä. Mitä Zéphineen tulee oli hän vallottanut Fameuilin veikeällä, vallattoman hyväilevällä tavallaan sanoa: Kyllä, herra.

Koska nuorukaiset olivat toveruksia, tuli tytöistäkin ystäviä. Tällaisia ystävyyssuhteita syntyy aina näissä lemmenseikoissa.

Viisaus ja filosofia ovat kaksi eri asiaa; ja tämä käy ilmi siitäkin, että näistä pienistä, säännöttömistä avioliitoista huolimatta Favourite, Zéphine ja Dahlia olivat filosofi-tyttöjä ja Fantine viisas tyttö.

Viisasko? sanottanee. Entä Tholomyès? Salomo vastaisi, että rakkaus on viisauden osa. Me tyydymme sanomaan vain, että tämä oli Fantinen ensimäinen rakkaus, ainoa rakkaus, uskollinen rakkaus.

Hän oli ainoa heistä neljästä, jota vain yksi ainoa mies sinutteli.

Fantine oli noita olentoja, jonkalaisia usein puhkee, niin sanoaksemme, kansan pohjakerroksissa. Yhteiskunnallisen pimeyden synkimmistä syvyyksistä lähteneenä, kantoi hän otsallaan tuntemattomuuden, nimettömyyden merkkiä. Hän oli syntynyt Montreuil-sur-Merissä. Kutka olivat hänen vanhempansa? Ken osaisi siihen vastata? Hänen isästään ja äidistään ei oltu milloinkaan selville päästy. Hänen nimensä oli Fantine. Miksi Fantine? Ei hänellä tiedetty muuta nimeä olleenkaan. Hänen syntymänsä aikoihin oli vielä Direktorihallitus vallassa. Ei sukunimeä, hänellä ei ollut perhettä eikä sukua; ei ristimänimeä, kirkkoa ei enään ollut olemassa. Hänen nimekseen joutui se, minkä ensimäinen ohikulkija sattui hänelle antamaan, nähdessään hänen siinä pienenä palleroisena tepsuttelevan paljain jaloin kadulla. Hän sai nimen niinkuin sai sadeveden päälleen pahalla säällä. Häntä kutsuttiin Pikku-Fantineksi. Kukaan ei siitä sen enempää tiennyt. Tämä ihmisolento oli tullut maailmaan noin vaan siinä sivussa. Kymmenvuotiaana jätti Fantine kaupungin ja meni seutukunnan talonpoikain palvelukseen. Viidentoista vuoden ijässä tuli hän Pariisiin "onneaan etsimään". Fantine oli kaunis ja pysyi puhtaana niin kauvan kuin suinkin voi. Hän oli kaunis, vaaleaverinen tyttö, kauniit hampaat. Hänellä oli kultaa ja kalliita helmiä morsiuslahjaksi, mutta kulta oli hänen päässään ja helmet hänen suussaan.

Hän teki työtä pysyäkseen hengissä; sitten hän -- yhä pysyäkseen hengissä, sillä sydämen on myöskin nälkä -- rakasti.

Hän rakasti Tholomyèsiä.

Pieni lemmenseikkailu ylioppilaalle, hänelle syvä tunne. Latinalaisen kaupunginosan kadut, joilla vilisi ylioppilaita ja neulojatyttöjä, näkivät tämän unelman alun. Panthéonin kukkulan sokkelomaisissa käytävissä, missä niin monta seikkailua alotetaan ja lopetetaan, oli Fantine jo kauvan paennut Tholomyèsiä, mutta niin, että hän hänet aina kohtasi. Löytyy eräs väistelemistapa, mikä suuresti muistuttaa etsimistä. Lyhyesti: paimenlaulu alkoi. Blachevelle, Listolier ja Fameuil muodostivat ryhmän, jonka johtajana oli Tholomyès. Hänellähän oli terävin pää. Tholomyès oli oikea vanhan ajan vanha ylioppilas; hän oli rikas; hänellä oli neljä tuhatta frangia korkoja; neljä tuhatta frangia korkoja, loistava, huomiota herättävä tapaus Pyhän Genovevan vuorella. Tholomyès oli kolmenkymmenen ikäinen ränsistynyt elostelija. Hän oli ryppyinen ja hampaaton; hän eteni nopeasti täydellistä kaljupäisyyttä kohti; mutta itse puheli hän siitä huolettomasti: _pää paljas kolmenkymmenen ijässä, polvi neljänkymmenen_. Hänen ruuansulatuksensa laita oli hiukan niin ja näin, ja sitäpaitsi oli hänen toinen silmänsä ruvennut herkeämättä vuotamaan. Mutta sitä mukaa kuin hänen nuoruutensa sammui, sytytti hän iloisuutensa; hän korvasi hampaansa kujeillaan, tukkansa ilomielellään, terveytensä ivapuheillaan, ja hänen itkevä silmänsä nauroi aina. Hän oli raunioiksi rauennut, mutta kukat peittivät häntä kauttaaltaan. Hänen ennen aikojaan paennut nuoruutensa peräytyi hyvässä järjestyksessä, lennätti naurunpuuskia, eikä siitä näkynyt kuin tulenleimauksia. Hän oli kerran tarjonnut kappaletta Vaudeville-teateriin, mutta saanut kieltävän vastauksen. Joskus hän vieläkin sepitteli säkeitä. Muuten epäili hän rohkeasti kaikkea, mikä näyttää todistavan suurta voimaa heikkojen mielestä. Koska hän siis oli sekä ironinen että kaljupää, oli hän johtaja. _Iron_ on englantilainen sana ja merkitsee rautaa. Tulisikohan ironia-sana tästä?

Päivänä muuanna otti Tholomyès nuo kolme toveriansa erilleen, teki tietoviisaan eleen ja puhui:

"Pian vuoden ajan ovat Fantine, Dahlia, Zéphine ja Favourite pyytäneet meitä toimittamaan heille jonkun yllätyksen. Sen olemme heille juhlallisesti luvanneet. He puhuvat meille siitä alituisesti, etenkin minulle. Samoin kuin Neapelissa vanhat vaimot huutavat Pyhälle Januariolle: _Faccia gialluta, fa o miracolo_: kelmeät kasvot, tehkää ihmetyönne! Samoin sanovat kaunottaremme minulle herkeämättä: Tholomyès, milloin synnytät sinä salaisuutesi? Nyt juuri kirjottavat meille vanhempamme. Sahataan molemmin puolin. Minusta näyttää hetki tulleen. Jutelkaamme".

Minkä jälkeen Tholomyès alensi äänensä ja lausui salaperäisen näköisenä jotakin niin repäisevää, että voimakas, innostunut naurunrämäkkä lähti neljästä kurkusta yhtaikaa ja että Blachevelle huudahti: "Se on, lempo vieköön, mainio aate!"

Osui eteen savuinen kapakka, he astuivat sinne, ja heidän keskustelunsa loppu-osa häipyi pimeään.

Salaperäisten neuvottelujen tuloksena oli se hurmaavan hauska huviretki seuraavana sunnuntaina, jolle neljä nuorukaista kutsui neljä neitostansa.

3.

Neljä ja neljä.

Nykyaikana on vaikeata muodostaa itselleen oikeaa käsitystä ylioppilaiden ja neulojatyttöjen huviretkistä noin neljäkymmentäviisi vuotta takaperin. Pariisin ympäristöt eivät enää ole samat; elämä niissä, jota voisimme kutsua ulkopariisilaiseksi elämäksi, on sekin puolen vuosisadan kuluessa täydellisesti muuttanut muotoaan; missä ennen käki kukkui, siinä nyt juna jyristää, missä ennen ruuhella melottiin, siinä nyt höyrylaiva puksuttaa; nykyään merkitsee Fécamp samaa kuin ennen Saint-Cloud. Pariisi vuonna 1862 on kaupunki, jonka alueeseen kuuluu koko Ranska.

Nuo neljä paria suorittivat tarkalleen kaikki ne maalais-hullutukset, joita siihen aikaan pidettiin mahdollisina. Oli lupa-aika tulossa, ja kesäpäivä oli kirkas ja lämmin. Edellisenä iltana oli Favourite, ainoa, joka osasi kirjottaa, lähettänyt Tholomyèsille kaikkien neljän nimessä seuraavan kirjeen: "se on aikka onni ku pääse lähtemä aikkasi". Ja niin olivatkin he nousseet jo kello viideltä aamulla. Sitten menivät he Saint-Cloudiin kyytivaunuissa, katselivat kuivanutta vesiputousta ja huudahtivat: Se on varmaankin hyvin kaunis, kun siinä on vettä! söivät aamiaista _Mustan-Pään_ ravintolassa, missä ei Castaing vielä ollut käynyt, heittelivät rengasta suuren lammikon puistokäytävissä, nousivat Diogeneen lyhtyyn, poimivat kukkia Puteauxissa, ostivat ruokopillejä Neuillyssä, söivät omenaleivoksia joka paikassa ja olivat ylen onnellisia.

Tytöt melusivat ja loruilivat kuin vapauteen päässeet lehtokertut. Sitä oltiin kuin houreessa. Tuon tuostakin he noin leikillään läpsähyttivät nuorukaisia. Elämän aamuhurmiota! Ihanoita vuosia! Sudenkorentojen siipi väräjää! Oi, keitä lienettekin, muistatteko vielä? Oletteko viidakoissa vaeltaneet ja taivuttaneet oksan sen suloisen olennon tieltä, joka perässänne astuu? Oletteko koskaan nauraen ja ilakoiden liukuilleet pitkin sateen liottamia rinteitä kera rakastetun naisen, joka pitää kädestänne ja huudahtaa: Ah! missä kunnossa ovatkaan uudet kenkäni!

Sanokaamme heti kohta, että tältä hyväntuuliselta seurueelta puuttui tuo hauska harmiseikka: sadekuuro, vaikka Favourite olikin aamulla lähdettäissä vakavan ja äidillisen näköisenä ennustanut: _Etanoita kävelee poluilla. Sateen merkki! lapseni_.

Kaikki neljä olivat hurjan viehättäviä. Muuan vanha hauska klassillinen runoniekka, joka oli kuuluisa niihin aikoihin ja jolla oli oma Eleonorensa hänelläkin, herra ritari de Labouïsse, näki heidät noin kymmenen aikaan aamulla käyskennellessään samana päivänä Saint-Cloudin kastanjapuiden alla ja huudahti: _Siinä on yksi liikaa_, ajatellen kolmea Sulotarta. Favourite, Blachevellen lemmitty, kahdenkymmenenkolmen ikäinen, vanha, juoksi kaikkien edellä suurien viheriäin oksain alla, hyppi yli ojien, tunkeusi läpi viidakkojen ja johti koko tätä iloista joukkiota nuoren faunittaren hurjalla tulisuudella. Zéphine ja Dahlia, joiden kauneuden sallima oli niin asettanut, että se paremmin tuli näkyviin, kun he olivat rinnakkain, ja että toisen viehkeys ikäänkuin täydensi toisen suloa, eivät luopuneet toisistaan, vaistomaisesta kiemailun halusta pikemmin kuin ystävyydestä; ja niin ottivat he toinen toiseensa nojaantuneina englantilaisia asentoja; ensimäiset _keepsaket_[36] olivat juuri ilmestyneet, kaihomielisyyden aika koitti naisille, samoin kuin myöhemmin byronismi miehille, kauniimman sukupuolen hivukset alkoivat kyynelin kylpeä. Zéphinen ja Dahlian tukka oli taitettu korkeille kääryleille. Listolier ja Fameuil, jotka olivat joutuneet riitaan professoreistaan, selittivät Fantinelle, mikä ero oli olemassa herra Delvincourtin ja herra Blondeaun välillä.

Blachevelle näytti varta vasten luodun kantamaan käsivarrellaan joka sunnuntai Favouriten kirjava-hetaleista saalia.

Tholomyès vallitsi joukkoa. Hän oli hyvin iloisella tuulella, mutta hänessä tuntui aina kuitenkin johto; hänen hilpeydessäänkin oli yksivaltiutta; hänen pääasiallisimpana komeutenaan olivat suunnattoman leveät nankini-housut, joista lähti nahkanauha jalkapohjan alle; hänellä oli valtava, kaksisataa frangia maksava keppi kädessä ja -- hänellä kun piti kaikki olla -- eräs outo kapine, nimeltä sikari, suussa. Koska ei mikään ollut pyhitettyä hänelle, veteli hän mahtavia savuja.

"Tuo Tholomyès on hämmästyttävä", sanoivat toiset kunnioittaen. "Mitkä housut! Mikä tarmokkuus!"

Fantine oli pelkkää päivänpaistetta. Hänen loistavat hampaansa olivat ilmeisesti saaneet Jumalalta erityisen tehtävän: nauraa. Hän kantoi mieluummin kädessään kuin päässään pientä kudottua olkihattuaan, mistä riippuivat pitkät valkoiset nauhat. Hänen paksu vaaleankellertävä tukkansa, jolla oli erikoinen taipumus purkautumaan ja vapaana liehumaan ja jota piti alituiseen sitoa, näytti ihanalta kuin Galatean tukka tämän kiitäessä pakoon piilipuiden alla. Hänen rusohuulensa livertelivät tenhoisasti. Hänen suupielensä, hekumallisesti ylöspäin kääntyneet kuin vanhoissa Erigonin irvinaamoissa, näyttivät yllyttävän uskallettuihin yrityksiin; mutta hänen pitkät varjoisat silmäripsensä vaipuivat vaiteliaina kasvojen reuhaavan ali-osan yli, ikäänkuin rauhaa rakentaakseen. Koko hänen puvussaan oli jotain laulavaa ja leiskuvaa. Hänellä oli puku vaaleankeltaista villakangasta, sievät korkeakorkoiset, punaisenruskeat kengät, joiden nauhat muodostivat X:n kaltaisia kuvioita hänen hienoille valkeille harsosukilleen, ja tuollainen ahdas musliinikankainen päällystakin tapainen, marseillelaista keksintöä, jonka nimi, canezou, väännös Canebièren tapaan lausutusta sanasta _quinze août_, merkitsee kaunista säätä, lämmintä ja keskipäivää. Toiset, jotka eivät suinkaan liikoja arastelleet, olivat paljastaneet rohkeasti kaulansa ja rintansa, mikä etenkin kesällä kukkasin koristettujen hattujen verhoamana tekee sangen suloisen ja viekottelevan vaikutuksen. Mutta kaikkien näiden uskallettujen laitosten rinnalla näytti Fantine kultatukan läpinäkyvä, lavertelias ja salamyhkäinen canezou, joka peitti ja paljasti samalla kertaa, oikealta säädyllisyyden loistolöydöltä, ja kuuluisa lemmenhovi, jonka valtijattarena oli merenviheriä-silmäinen kreivitär de Cette, olisi ehkä antanut ensimäisen palkinnon sievistelyssä tälle canezoulle, joka kilpaili siveyssarjassa. Yksinkertaisin on joskus viisain. Sellaista sattuu.

Loistavat kasvot, hienot piirteet, silmät syvän-siniset, silmälaudat paksut, jalat rintavat ja pienet, ranteet ja nilkat ihastuttavasti muodostuneet, iho valkea, jossa näkyivät siellä ja täällä suonet sinisinä juovina ristiin rastiin kulkevan, poski veitikkamainen ja verevä, kaula voimakas kuin äginalaisten Junon kuvapatsaiden, niska luja ja liikkuva, hartiat kuin Coustoun[37] muovaamat, keskellä pieni hurmaava kuoppanen, joka selvästi näkyi musliinin alta, haaveilevan miettiväisyyden hillitsemä iloisuus, muodot ihanat, verrattomat kuin veistokuvalla, sellainen oli Fantine. Ja näiden vaatteiden ja näiden hetaleiden alla aavisti kuvapatsaan piilevän ja tässä kuvapatsaassa löytyvän sielun.

Fantine oli kaunis, sitä liioin itse tietämättään. Hienostelevat uneksijat, salaperäisen kauneuden papit, jotka hiljaisuudessa vertailevat kaikkea täydellisyyteen, olisivat varmaankin pariisilaiskorujen läpi tunteneet tässä vähäpätöisessä neulojatytössä muinaisajan pyhän sulosävelen. Tällä yhteiskunnan yöpuolen tytöllä oli jaloa verta suonissaan. Hän oli kaunis kahdessa katsannossa: tekotavaltaan ja sopusuhtaisuudeltaan, tekotapa on ihanteelle annettu muoto; sopusuhtaisuus on tämän ihanteen ilmaisu.

Olemme sanoneet, että Fantine oli pelkkää iloa; Fantine oli myöskin pelkkää kainoutta.

Jos joku havaintojen tekijä olisi häntä tarkkaavasti tutkinut, olisi hän epäilemättä huomannut, että kaiken tuon nuoruuden, ihanan vuodenajan ja lemmen hurman takaa pilkisti selvästi näkyviin häveliäisyys ja kainous. Hän oli aina kuin hiukan hämmästyksissään. Tämä siveä hämmästyksen ilme on juuri se piirre, joka erottaa Psychen Venuksesta. Fantinella oli sormet pitkät, hienot ja valkoiset kuin Vestan neitsyellä, joka kohentelee pyhän tulen tuhkaa kulta-puikolla. Vaikk'ei hän olisi mitään Tholomyèsiltä kieltänyt -- sen tulemme liiankin selvästi näkemään -- oli hänen kasvojensa ilme tavallisesti ylevän neitseellinen; vakava ja melkein ankara arvokkuus levisi joskus niille äkkiä ja oli sangen omituista ja oudostuttavaa nähdä iloisuuden niiltä niin nopeasti väistyvän ja mietiskelevän ilmeen astuvan tämän säteilevän iloisuuden sijaan ilman huomattavaa väli-astetta. Tämä äkillinen, joskus raskasvivahteinen vakavuus muistutti jumalattaren halveksivaa hymyä. Hänen otsassaan, nenässään, leuassaan vallitsi tuo viivojen sopusuhtaisuus, jonka voi hyvin helposti erottaa mittojen sopusuhtaisuudesta ja josta johtuu kasvojen viehättäväisyys; siinä niin luonteenomaisessa kasvojen osassa, joka on nenänjuuren ja ylähuulen välillä, oli hänellä tuo tuskin huomattava, hurmaava kuoppanen, siveyden salainen merkki, joka saattoi keisari Barbarossan rakastumaan erääseen Ikoniumin kaivoksista löydettyyn Dianaan.

Rakkaus on synti, sanotaan. Mutta Fantine oli viattomuus, joka leijaili synnin yläpuolella.

4.

Tholomyès on niin hyvällä tuulella, että laulaa espanjalaisen laulun.

Koko tämä päivä oli yhtä ruusuista iloa alusta loppuun. Koko luonnolla näytti olevan lupapäivä, koko luonto näytti hymyilevän. Saint-Cloudin kukkalavat tuoksuivat; Seine-virralta henkivä leyhkä liikutti hiljalleen puiden lehtiä; oksat keinuivat tuulessa, mehiläiset ryöstivät jasmiinein aarteita; kokonaisia perhosparvia liihotteli alas kärsämöiden, apilain ja villikauran sekaan; Ranskan kuninkaan ylevän-rauhallisessa puutarhassa telmi joukko maankulkijoita: lintuja.

Nauttiessaan päivänpaisteesta, kedoista, kukista, puista, säteilivät nuo neljä iloista paria valoa ja onnea.

Ja tässä paratiisillisessa yhdyskunnassa, joka huusi, lauloi, juoksi, tanssi, ajoi takaa perhosia, poimi kukkia, kastoi hienot punanhohtoiset sukkansa korkeassa ruohossa, hurjia, reippaita ja hyväsydämisiä kun oltiin, saivat tytöt suukkosen sieltä, toisen täältä, paitsi Fantine, joka oli sulkeutunut haaveilevaan, vauhkoon yksinäisyyteensä ja joka rakasti. -- "Sinä näytät aina niin mokomalta"; tapasi Favourite sanoa.