Part 15

Ne olivat iloja ne. Missä tällaiset onnelliset parit kulkevat, siellä tuntee elämä ja luonto valtavan sykähdyksen sisimmässään, ja kaikki sulaa hyväilyyn ja valoon. Oli kerran hyvä haltijatar, joka loi kukkanurmet ja metsät. Siitä rakastavain ikuiset retkeilyt vapaaseen luontoon, jotka alituisesti uudistuvat ja jotka tulevat uudistumaan niin kauvan kun löytyy vapaata luontoa ja rakastavia. Siitä se suuri suosio, jota kevät nauttii ajattelijain parissa. Ylimys ja maankiertäjä, herttua ja pääri ja alhaisin virkamies, hovi-ihmiset ja kaupunki-ihmiset, niinkuin ennen vanhaan sanottiin, kaikki ovat he tämän haltijattaren alamaisia. Nauretaan, ilakoitaan, ilmassa hehkuu taivaallinen kirkkaus, rakkaus saa ihmeitä aikaan! Tuomarin kirjurit ovat jumalia. Ja niin sitä huudetaan, ajetaan toisiaan takaa ruohistossa, siepataan toisiaan vyötäisistä kiivaassa menossa, puhutaan ja laverrellaan ja kaikki kaikuu kuin soitto, ihastushuudot puhkeavat vain lyhyiksi tavuiksi, kirsikoita ryöstetään suusta toiseen, koko maailma on täynnä valoa ja hehkua ja ihanaa paistetta. Kauniit tytöt eivät suinkaan säästele itseään. Näyttää kuin ei tästä riemusta loppua tulisikaan. Filosofit, runoilijat, maalarit katselevat tätä näytelmää, eivätkä tiedä, mitä tehdä, niin se heitä häikäisee. Lähtö Cytheran saarelle! huudahtaa Vatteau. Kansanmaalaaja Lancret tarkastelee ihmetellen näitä ihastuksen huumaamia porvareita. Diderot ojentaa kätensä kaikkia näitä lemmenseikkailuja kohti, ja d'Urfé lisää joukkoon vanhat kelttiläiset uhripapit.

Aamiaisen jälkeen lähtivät nuo neljä pariskuntaa katsomaan niinkutsuttuun kuninkaan kukkatarhaan muuatta hiljan Intiasta tuotua kasvia, jonka nimeä emme tällä hetkellä satu muistamaan ja joka näihin aikoihin veti koko Pariisin Saint-Cloudiin; se oli eriskummallinen, kaunis korkeavartinen pensas, jonka lukemattomat, hiuksenhienoiset, siirrottavat, lehdettömät oksat olivat täynnä miljoonia pieniä valkeita kukkaterttuja; pensas näyttikin sentähden kukkasin koristetulta ihmispäältä. Suuret joukot olivatkin aina sitä ihailemassa.

Kun oli tarpeekseen pensasta katseltu, huudahti Tholomyès: Nyt aasin selkään! ja kun oli maksusta sovittu erään aasienvuokraajan kanssa, palattiin Vanvesin ja Issyn kautta. Issyssä pieni pysähdys. Puisto, kansallisomaisuutta, jota siihen aikaan piti hallussaan muonamestari Bourguin, oli sattumalta auki. He astuivat sisään ristikkoportista, kävivät katsomassa teko-erakkoa hänen luolassaan, koettelivat kuuluisan peilihuoneen salaperäisiä ihmeitä, tämän joutavan laitoksen, joka hyvin sopisi miljoonainomistajaksi päässeen satyyrin tai Priapukseksi[38] muuttuneen Turcaretin[39] rakentamaksi. He kiikkuivat sydämensä halusta suuressa, kahteen apotti Bernisin yhdistämään kastanjapuuhun kiinnitetyssä verkkokeinussa. Heilutellessaan siinä toista tyttöä toisensa jälkeen, naurun raikuessa, hameiden hulmahdellessa tavalla, mikä olisi Greuzeäkin[40] miellyttänyt, lauloi toulouselainen Tholomyès -- osaksi espanjalainen hänkin, koska Toulouse on Tolosan serkku -- kaihomielisellä sävelellä vanhan _gallega-laulun_, jonka on varmaankin sepittänyt joku ihana immyt, kiitäessään nuorakeinussa korkealle kahden puun välissä:

Soy de Badajoz. Amor me Ilama. Toda mi alma Es en mi ojos Porque enseñas A tus piernas.

Fantine yksin kieltäytyi kiikkumasta.

"Ja tuollaista murjottelua minä en vaan sietäisi", äkäili Favourite jokseenkin sydämystyneenä.

Kun matka aasin selässä oli loppunut, tuli uusia iloja. Kuljettiin Seinen yli venheellä, ja Passysta saavuttiin sitten jalkapatikassa Étoile-portille. He olivat olleet jalkeilla, kuten muistamme, kello viidestä aamulla. Mutta siitä viis! "_Eivät sunnuntaina voimat lopu_", sanoi Favourite. _Väsymys ei työskentele sunnuntaina_. Kello kolmen tienoissa laskettelivat nuo neljä paria ilon huumaamina muutamia kertoja luikuradalla, tuolla kummallisella laitoksella, joka sijaitsi siihen aikaan Beaujonin kukkulalla ja jonka kiemurtelevat ääriviivat näkyivät Champs-Élyséen puiden yli.

Tuon tuostakin huudahti Favourite:

"Entäs yllätys? Milloin tulee yllätys?"

"Malttakaahan", vastasi Tholomyès.

5.

Bombardan ravintolassa.

Kun oli luikuradasta kylläkseen saatu, ajateltiin päivällistä. Ja niin päätyi tämä hiukan jo väsähtänyt uljas kahdeksikko Bombardan ravintolaan, tuon kuuluisan Bombarda-ravintoloitsijan Champs-Élyséehen perustamaan haaraliikkeeseen, jonka kyltti nähtiin niihin aikoihin Rivolin kadulla, lähellä Delormen läpikäytävää.

Suuri mutta ruma huone, vuodekammio ja sänky perällä (ravintola kun oli niin täynnä näin sunnuntaina, oli täytynyt tyytyä tähän pesään); kaksi akkunaa, joista voi jalavain läpi nähdä rantakadulle ja virralle; kaksi pöytää; toisella niistä mahtavat vuoret kukkakimppuja sekä miesten ja naisten hattuja; toisen ääressä nuo neljä paria istumassa, edessään iloinen sekamelska ruoka-astioita, lautasia, laseja ja pulloja; oluttuoppeja viinipullojen vieressä; vähän järjestystä pöydällä, hiukan epäjärjestystä pöydän alla;

ja nousi jo melske pöydän alta, ja laulu, tanssi tahdin sai jalkain poljennalta,

sanoo Molière.

Näin pitkälle oli siis päästy kello puoli viiden ajoissa iltapäivällä aikaisin aamulla aletussa paimenseikkailussa. Aurinko aleni, ruokahalu sammui. Champs-Élysées, täynnä päivänpaistetta ja ihmisvilinää, oli pelkkää hohdetta ja tomua, niitä kahta seikkaa, mistä on kokoonpantu maallinen kunnia. Marlyn[41] korskuvat marmorihevoset laukkasivat kuin kultapilvessä. Vaunuja meni ja tuli. Eskadrona uljaita henkivartijoita kulki torvensoittaja etunenässä Neuillyn lehtokujaa alas; laskevan auringon punertavaksi painama valkoinen lippu liehui Tuileries-linnan katolla. La place de la Concorde-tori, joka niihin aikoihin oli saanut entisen nimensä Ludvig XV:n tori, kiehui tyytyväisiä kävelijöitä. Monet kantoivat läikkyvän valkoisessa nauhassa hopeista liljankukkaa, joka ei vielä 1817 ollut kokonaan kadonnut napinlävestä. Siellä ja täällä kirkuivat pienet tytöt valtavain, suosiotaan osottavain kansanjoukkojen keskessä muuatta niihin aikoihin kuuluisaa, Sataa Päivää ivailevaa pilkkalaulua, jonka kertosäkeenä oli:

Gent-taattomme jo meille antakaa, jo meille taattomme.

Suurella kentällä ja Marignyn kentällä liikuskeli pyhäpukeissa etukaupungin asukkaita, jotkut liljankukka rintapielessä, kuin konsanaan oikeat porvarit; toiset heittelivät renkaita tai pyörivät puuhevosten seljässä, toiset joivat; kirjapainopojilla oli paperiset törtöt päässä; heidän naurunrämäkkänsä kaikui ylt'ympäri. Kaikki oli pelkkää päivänpaistetta. Se oli särkymättömän rauhan ja lujan kuninkaallisen turvallisuuden aikaa; se oli aikaa, jolloin poliisipäällikkö Anglèsin salainen erikoistiedonanto kuninkaalle Pariisin etukaupungeista saattoi päättyä seuraavin sanoin: "Kun ottaa kaikki asianhaarat huomioonsa, ei, Teidän Majesteettinne, näiden ihmisten puolelta ole mitään peljättävissä. He ovat huolettomia ja säyseitä kuin kissat. Maaseutujen alhaiso on helposti kiihottuvaa, mutta ei Pariisin. Ne ovat kaikki hyvin pientä väkeä. Teidän Majesteettinne, niitä pitäisi panna kaksi peräkkäin, ennen kuin ne vetäisivät vertoja yhdelle teidän valio-sotureistanne. Ei tarvitse peljätä mitään pääkaupungin väestön puolelta. On huomattavaa, että tämän väestön koko on tuntuvasti pienentynyt viidenkymmenen vuoden kuluessa; ja Pariisin etukaupunkien kansa on lyhyempää kuin ennen vallankumousta. Se ei ole lainkaan vaarallista. Lyhyesti: se on sangen hyvänsävyistä roskakansaa".

Poliisipäälliköt eivät yleensä usko mahdolliseksi että kissa voisi muuttua leijonaksi; mutta niin kuitenkin käy, ja siitäpä Pariisin väestö onkin ihmeellinen. Tuota kreivi Anglèsin syvästi halveksimaa kissaa pitivät muinaisajan tasavallat kuitenkin suuressa kunniassa; se edusti niiden mielestä todellista vapautta, ja muodostaakseen ikäänkuin vastakohdan Pireion siivettömälle Minervalle yleni Korinton torilla kissan pronssinen jättiläispatsas. Uudistetun kuningaskunnan aikuinen tyhmä poliisi näki Pariisin kansan liian "kauniissa valossa". Se ei ollut suinkaan -- niinkuin luultiin -- mitään "hyvänsävyistä roskakansaa". Pariisilainen on Ranskassa samaa kuin ateenalainen oli Kreikassa; kukaan ei nuku paremmin kuin hän kukaan ei ole suorasukaisemman turhamielinen ja laiskempi kuin hän, ei kukaan näytä huolettomammalta kuin hän. Mutta älä luota siihen; se on piittaamaton kuin synti, mutta kun on kunnia kysymyksessä, voit ihailla sen hehkuvaa intoa. Anna sille keihäs, ja se tekee 10 päivän elokuuta; anna sille pyssy, ja sinä saat Austerlitzin. Se oli Napoleonin parhain selkänoja ja Dantonin apujoukko. Onko kysymys isänmaasta? se rupeaa sotamieheksi; onko kysymys vapaudesta? se repii katukivityksen. Varo! sen tukka törröttää vihasta kuin sankarirunoelmissa; sen mekko muuttuu sotapaidaksi. Pidä silmäsi auki. Ensimäisestä vastaan sattuvasta Greneta-kadusta tekee se Kaudinumin solan.[42] Kun hetki on lyönyt, suurenee tämä etukaupunkilainen, tämä pikku-mies nousee, ja hänen katseensa palaa tulenlieskana, ja hänen henkäyksensä ulvoo myrskynä, ja tästä heikosta rinnasta lähtee tuuli, joka kykenee järähyttämään Alppien seiniä. Pariisin etukaupunkien asukkaan avulla vallottaa kansan suuriin laumoihin levinnyt vallankumous Euroopan. Hän laulaa, se on hänen ilonsa. Suhtauta hänen laulunsa hänen luontoonsa, niin näet! Niin kauvan kun hänen mielilaulunaan on vain Carmagnole,[43] kukistaa hän vain Ludvig XVI:n; pane hänet laulamaan Marseillaisia, ja hän vapauttaa koko maailman.

Kirjotettuamme nämä muistutukset Anglèsin tiedonannon reunaan, palaamme neljään iloiseen pariimme taas. Kuten olemme jo maininneet, oli päivällinen päättymäisillään.

6.

Luku, missä lempi lekkuu.

Pöytäpuhelut ja lemmenkuhertelut, toisia on yhtä vaikea tavottaa kuin toisiakin; lemmenkuhertelut ovat kuin pilvenhattaroita, pöytäpuhelut kuin savukiemuroita.

Fameuil ja Dahlia livertelivät yksissä; Tholomyès joi, Zéphine nauroi, Fantine hymyili. Listolier puhalteli Saint-Cloudista ostamaansa puutorvea. Favourite katseli hellästi Blachevelleä ja sanoi:

"Blachevelle, minä jumaloin sinua!"

Siitä sai Blachevelle aiheen kysäistä:

"Mitä tekisit, Favourite, jos minä en sinua enää rakastaisi?"

"Minäkö?" huudahti Favourite. "Ah! Älä puhu semmoisia, älä edes leikilläsi! Jos Sinä lakkaisit minua rakastamasta, juoksisin minä Sinun perässäsi, minä kynsisin Sinua, minä repisin silmät päästäsi, minä Sinut vesin valaisin, minä toimittaisin Sinut linnaan".

Blachevelle hymyili ylen tyytyväisenä miehen hekumoivaa hymyä, jonka itserakkautta on kutkuteltu. Favourite jatkoi:

"Niin, minä huutaisin poliisia! Ah! Kyllä minä melun nostaisin! Sinä pahanilkinen!"

Blachevelle heittäytyi ylen ihastuneena tuolillaan takanojaan ja sulki ylpeästi molemmat silmänsä.

Syödessään jutteli Dahlia hiljaa Favouritelle yleisen melun lomassa.

"Oikeinko Sinä häntä tosiaan jumaloit, tuota Blachevelleäsi?"

"Minä inhoan häntä!" vastasi Favourite samalla äänellä, tarttuen uudestaan haarukkaansa. "Hän on saita. Minä rakastan sitä pikkumiestä siellä meidän taloa vastapäätä. Hän on hyvin hauska, se nuori mies, tunnetko hänet? Näkee heti, että hänellä on näyttelijän lahjoja. Minä pidän kovin näyttelijöistä. Heti kun hän tulee kotiinsa, sanoo hänen äitinsä: 'Ah! Hyvä Jumala! Nyt sitä ei taas saa olla rauhassa. Hän rupeaa taas huutamaan. Mutta, ystävä rakas, Sinähän _teet_ minut vallan hulluksi!' -- Ja kuitenkin menee hän tuohon taloon, tuolle rotta-ullakolle, tuohon pimeään pesään, ihan katon rajaan -- laulamaan, lausumaan, ties mitä tekemään, niin että kuuluu aina alas asti! Hän ansaitsee jo frangin päivässä kirjottelemalla puhtaaksi erään asianajajan juttupapereita. Hän on entisen Saint-Jacques-du-Haut-Pas kirkon lukkarin poika. Ah! hän on niin hauska. Hän pitää minusta niin mahdottomasti, että kun hän kerran näki minun valmistavan pannukakkutaikinaa, sanoi hän minulle: "_Neito, tehkää kakkuja hansikkaistanne ja minä syön ne_". Ei semmoisia osaakaan muut puhua kuin taiteilijat. Ah! hän on niin hauska. Minä tulen tässä ihan hulluksi tuon pikkumiehen takia. Mutta samantekevä, minä sanon Blachevellelle, että minä häntä jumaloin. Mikä suunnaton valhe! Kuuletko? mikä suunnaton valhe!"

Favourite pysähtyi hetkeksi ja jatkoi taas:

"Näetkös, Dahlia, minua niin murhe painaa. Koko kesänkin vain sataa ja sataa, tuuli minua kiukuttaa, tuuli saattaa minut raivoon, Blachevelle on aika visukinttu, tuskin saa torilta silpoherneitä, ei oikein tiedä, mitä söisi, minä olen tullut raskasmieliseksi, niinkuin englantilaiset, voikin on niin kallista! ja sitten, katsos, se on suorastaan ilettävää: me syömme päivällistä huoneessa, missä on sänky, se panee minut inhoomaan koko elämää."

7.

Tholomyèsin viisaus.

Toisten laulaa hoilotellessa haastelivat toiset täyttä päätä ja kaikki yht'aikaa; kaikki oli yhtenä mellakkana. Tholomyès sekaantui asiaan.

"Älkäämme puhelko puita heiniä eikä liian sukkelaan!" huudahti hän. "Punnitkaamme sanojamme, jos tahdomme niillä häikäistä. Ei tule liian paljon puhua päin tuulta, sillä se tyhjentää henkeä niin vietävästi. Vierivä kivi ei sammaloitu. Hyvät herrat, ei kiirettä. Yhdistäkäämme ylevyyttä mässäykseenkin; syökäämme hartaudella; kiiruhtakaamme hitaasti. Älkäämme, hätäilkö. Katsokaa kevättä; jos se liiaksi kiiruhtaa, niin se polttaa siipensä, se paleltuu. Liika into tappaa persikkapuut ja aprikosit. Liika into tappaa hyvien päivällisten suloiset nautinnot ja ilot. Ei siis hätiköimistä, hyvät herrat! Grimod de la Reynière on samaa mieltä kuin Talleyrand".

Äkäistä murinaa kuului joukosta.

"Tholomyès, jätä meidät rauhaan", sanoi Blachevelle.

"Alas tyranni!" sanoi Fameuil.

"Bombarda, Bombance ja Bamboche"![44] huusi Listolier.

"Nyt on sunnuntai", jatkoi Fameuil.

"Emmekä me ole hutikassa", lisäsi Listolier.

"Tholomyès", virkahti Blachevelle, "katsoppas minun levollista oloani".

"Sen Sinä oletkin markiisi",[45] vastasi Tholomyès.

Tällä keskinkertaisella sanaleikillä oli sama vaikutus kuin kivellä, joka molskahtaa lätäkköön. Markiisi de Montcalm oli kuuluisa kuningasmielinen niihin aikoihin. Kaikki sammakot vaikenivat.

"Ystävät", huudahti Tholomyès äänen painolla miehen, joka jälleen pitelee valtikkaansa, "tyyntykää. Ei tästä pilvistä pudonneesta sanaleikistä pidä niin kovin hämmästyä. Ei kaikki, mikä tuolla lailla putoo, ole välttämättä ihastuksen ja kunnioittamisen arvoista. Sanaleikki on lentävän hengen ulostus. Kurja kompa putoo, välipä sillä mihin pudonneekin; ja haudottuaan tyhmyyden, häipyy henki taivaan sineen. Vaalea pilkku, joka räiskähtää kalliolle, ei estä kondorikotkaa liitelemästä taivaan avaruuksissa. Olkoon kaukana minusta kaikki sanaleikin herjaus! Minä arvostan sitä ansion mukaan; en hituistakaan enemmän. Kaikki, mitä löytyy jalointa, ylevintä ja viehättävintä ihmiskunnassa ja ehkäpä ihmiskunnan ulkopuolellakin, kaikki ovat sepittäneet sanaleikkejä. Kristus teki sanaleikin Pyhästä Pietarista, Mooses Iisakista, Aischylos Polyneikeesta, Kleopatra Oktaviasta. Ja huomatkaa, että Kleopatran sanaleikki sepitettiin Aktiumin taistelun edellä, ja ett'ei ilman sitä kukaan enää muistaisi Torynen kaupunkia, jonka kreikkalainen nimi merkitsee kauhaa. Tämän selvitettyämme, palaan varotuspuheeseeni. Veljeni, toistan vielä kerran: ei hätiköimistä, ei reuhtomista, ei liikanaisuutta, ei edes kompasanoissa, sukkeluuksissa, sutkauksissa eikä kummailussa. Kuulkaa minua, sillä minä olen viisas kuin Amphiaraos[46] ja kaljupäinen kuin Caesar. Rajansa täytyy kaikella olla, yksinpä sanansaivarruksellakin. _Est modus in rebus_. Rajansa täytyy kaikella olla, yksinpä päivälliselläkin. Te pidätte kovin omenaleivoksista, neitiseni, mutta älkää silti tulko ahmateiksi. Yksinpä omenaleivoksissakin tulee olla järkeä ja taidetta. Ahmattuus rankaisee ahmatin. Herkkuruoka kostaa herkkusuulle. Huonon ruuansulatuksen määräsi Jumala saarnaamaan siveysoppia vatsoille. Ja muistakaa tämä: kaikilla meidän intohimoillamme, yksinpä rakkaudellakin, on vatsa, jota ei tule liiaksi täyttää. Kaikissa asioissa täytyy osata kirjottaa oikeaan aikaan sana _loppu_, täytyy hillitä itseänsä, kun niiksi tulee, panna ruokahalunsa lukkoon, tyynnyttää mielikuvituksensa ja hilautua omille tanhuvilleen. Viisas on se, joka osaa määrätyllä hetkellä ottaa itsensä vangiksi. Luottakaa hiukankin minuun. Vaikka minä olen opiskellutkin hitusen oikeustiedettäni, mikäli tutkinnoistani käy selville, vaikka tiedänkin, mikä erotus on olemassa selvän ja epäselvän riitajutun välillä, vaikka olenkin puolustanut latinankielistä väitöskirjaani tavasta, millä kidutuksia toimitettiin Roomassa Munatius Demention ollessa yleisten varojen hoitajana, vaikka minusta kaiken todennäköisyyden mukaan tuleekin tohtori, niin ei siitä suinkaan välttämättömästi seuraa, että minä olen pölkkypää. Minä suosittelen siis Teille kohtuutta himojenne tyydyttämisessä. Niin totta kuin nimeni on Félix Tholomyès, puhun minä painavia asioita. Onnellinen se, joka silloin kun hetki on lyönyt, taipuu sankarillisesti kohtaloonsa ja luopuu kaikesta kuin Sulla tai Origenes".

Favourite kuunteli syvällä hartaudella.

"Félix!" sanoi hän. "Miten kaunis sana! Pidän kovin siitä nimestä. Se on latinaa. Se merkitsee samaa kuin Prosper".

Tholomyès jatkoi:

"Jalot kansalaiset, herrat, ritarit, ystävät! Ell'ette tahdo antaa tutkaimen pistää sydämeenne, jos Te tahdotte pidättyä häävuoteesta ja uhmata rakkautta, niin ei mikään ole yksinkertaisempaa. Kas tässä ohjeet: sitruunavettä, ylenmääräistä ponnistelua, pakkotyötä, näännyttäkää itsenne, laahatkaa rautapuntteja jaloissanne, älkää nukkuko, valvokaa, ajakaa kitaanne salpietari-juomia ja lumpeenkukista valmistettuja lääkekeitoksia, nieleskelkää unikko- ja selja-nesteitä, noudattakaa ankaraa ruokajärjestystä, nähkää nälkää, lisätkää siihen kylmät kylvyt, lääkekasvihauteet, lyijylaatan käyttämiset, lyijyvesi-huuhtelut ja etikkakääreet".

"Minä valitsen mieluummin naikkosen", sanoi Listolier.

"Naikkosen!" jatkoi Tholomyès. "Älkää häneen luottako! Onneton se, joka heittäytyy naisen häilyvän sydämen valtaan! Nainen on petollinen ja viekas. Hän inhoo käärmettä ammatti-kateudesta. Käärme on hänelle yhtä kiusallinen kuin kauppiaalle läheinen myymälä".

"Tholomyès", huudahti Blachevelle, "Sinä olet juovuksissa!"

"Jopa hittoja!" sanoi Tholomyès.

"No, sitten pistä iloksi taas!" jatkoi Blachevelle.

"Siihen suostun", vastasi Tholomyès.

Ja täytettyään lasinsa nousi hän puhumaan:

"Kunniata viinille! _Nunc te, Bacche, canam_![47] Anteeksi, hyvät neitoset, se on espanjaa. Ja todistus, señoras,[48] on tämä: millainen kansa, sellainen viiniastia. Kastilialainen mitta vetää kuusitoista litraa, Alicanten astia kaksitoista, Kanarian saarten tynnyri kaksikymmentäviisi, Balearilainen vanneniekka kaksikymmentäkuusi ja tsaari Pietarin saapas kolmekymmentä. Eläköön tämä tsaari, joka oli suuri, ja eläköön hänen saappaansa, joka oli vielä suurempi! Hyvät neitoset, ystävän neuvo: Erehtykää naapurinne suhteen, jos niin hyväksi näette. Rakkauden ominaisuuksiin kuuluu myös erehtyminen. Lemmen ei sovi kyyristellä ja kuikutella kuin englantilaisen palvelustytön, jolla on luuvalo polvessa. Ei se lemmelle sovi, sen erehdys on iloista laatua, tuon ihanan lemmen! On sanottu: erehtyminen on inhimillistä; mutta minä sanon: voimakkainkin jumala lankee lemmen pauloihin. Hyvät neitoset, minä jumaloin Teitä kaikkia. Oi Zéphine, oi Joséphine, Te ylen sievä nauru-naama, Te olisitte ihastuttava, ell'ei Teidän muotonne olisi volahtanut hiukan viistoon. Teillä olisi koko somat kasvot, mutta näyttää siltä, kuin olisi Teidän päällenne satuttu joskus epähuomiossa istahtamaan. Mitä Favouriteen tulee, oi Te vedenneidot ja runottaret! niin päivänä muuanna, kun Blachevelle yritteli kulkea Guérin-Boisseaun katuojan yli, näki hän erään kauniin tytöntypykän, jolla oli valkoiset, kireälle pingotetut sukat ja joka näytteli sääriään. Tämä alkunäytös miellytti Blachevelleä, ja hän rakastui. Neito, jota hän rakasti, oli Favourite. Oi Favourite, Sinulla on joonilaiset huulet! Ennen vanhaan oli muuan kreikkalainen maalari Euphorion, jota kutsuttiin huulien maalariksi. Tämä kreikkalainen yksin olisi ollut kyllin arvokas maalaamaan Sinun suusi. Kuule! ennen Sinua ei ollut olemassa ainuttakaan Jumalan luomaa olentoa, joka olisi sen nimen ansainnut. Sinun on määrä saada omena kuin Venus tai syödä se kuin Eeva. Kauneus alkaa sinusta. Mainitsin juuri Eevan; Sinä hänet loit. Sinun tulee saada patentti keksimästäsi kauniista naisesta. Oi Favourite, minä herkeän sinuttelemasta Teitä, koska nyt vaivun runoudesta jokapäiväisyyteen. Te puhuitte nimestäni äsken. Se liikutti minua suuresti. Mutta keitä lienemmekin, älkäämme luottako nimiin. Ne voivat erehtyä. Minun nimeni on Félix,[49] enkä minä kuitenkaan ole onnellinen. Sanat valehtelevat. Älkäämme hyväksykö sokeasti kaikkea, mitä ne koettavat meille uskotella. Olisi aika hullua tilata Lüttichistä korkkeja ja Pausta[50] hansikkaita. Miss Dahlia, Teidän sijassanne laittaisin minä nimekseni Rosa. Kukan tulee tuoksuta hyvältä ja naisella tulee olla henkevyyttä. Minä en puhu mitään Fantinesta, sillä hän on tuollainen uneksija, haaveilija, tuollainen mietiskelevä, herkkätunteinen sielu. Hän on haamu, jolla on vedenneidon muoto ja nunnan kainous, joka on eksynyt neulojatytön erhepoluille, mutta joka pakenee mielikuvitelmain turviin, joka laulaa ja rukoilee ja tähystelee taivaan sineen liioin itsekään tietämättä, mitä hän näkee ja mitä hän tekee, ja joka silmät ylöspäin kohotettuina harhailee yrttitarhassa, missä löytyy enemmän lintuja kuin niitä todellisuudessa onkaan! Oi Fantine, huomaa tämä: minä Tholomyès, minäkin olen vain harhakuvitelma. Mutta hän ei minua edes kuule, tuo haaveiden kultakutri neito! Muuten on kaikki hänessä raitista, suloista, nuorta, hempeää aamun valaistusta. Oi Fantine, Te, jonka nimenä ansaitsisi olla Päivikki tai Helmi, Te olette kaikkein kaunein Itämaan nainen. Hyvät neitoset, toinen neuvo: Älkää menkö milloinkaan naimisiin; avioliitto on kuin ymppioksa: se joko kasvaa tai kuihtuu; älkää antautuko moisen uhkan alaisiksi. Mutta mitä minä tässä loruilenkaan! Hukkaan ne kuitenkin kaikki puheet menevät. Tytöt ovat parantumattomia siitä naimavimmastaan; ja vaikka me viisaat mitä puhuisimme, ei se lainkaan estäisi kaikkia ompelijattaria ja kengäntikkaajia uneksimasta jalokivin koristetusta aviosiipasta. No niin, pitäkööt hyvänään. Mutta, kaunokaiseni, muistakaa tämä: Te syötte liiaksi sokuria. Teillä ei ole muuta vikaa, oi naiset, kuin se, että Te aina pureskelette sokuria. Oi sinä nakertava sukupuoli, sinun pienet sievät valkoiset hampaasi jumaloivat sokuria. Mutta kuulkaa tarkkaan: sokuri on laji suolaa. Kaikki suolat kuivaavat. Sokuri on kuivaavin kaikista suoloista. Se imee valtasuonten läpi veren mehut, siitä johtuu veren sakeutuminen ja lopulta jähmettyminen; sitten tulevat tuberkeli-basillit keuhkoihin; sitten tulee kuolema. Ja sentähden juuri päätyykin sokeritauti keuhkotautiin. Älkää siis nakerrelko sokuria, ja Te saatte elää! Käännyn nyt miesten puoleen. Hyvät herrat, tehkää vallotuksia. Ryöstäkää vähääkään välittämättä hentut toinen toisiltanne. Pyydystäkää, kiertäkää. Rakkausasioissa ei tunneta ystävää. Kaikkialla, missä vain kaunis nainen löytyy, on taistelu käymässä. Armoa ei anneta lainkaan, kamppailu tapahtuu elämästä ja kuolemasta! Kaunis nainen on _casus belli_;[51] kaunis nainen vie oikopäätä vihollishyökkäyksiin. Kaikkiin historian sotaselkkauksiin on ollut aiheena hameväki. Nainen kuuluu oikeudenmukaisesti miehelle. Romulus ryösti sabinittaret, Wilhelm ryösti saksittaret, Caesar ryösti roomattaret. Mies, jolla ei ole kainaloista kanaa, väijyy kuin korppikotka muiden lemmityisiä. Ja mitä minuun, mitä kaikkiin noihin kovan onnen leskiin tulee, niin huudahdan minä ylpeästi kuin ennen Bonaparte Italian armeijalleen: 'Sotilaat, Teiltä puuttuu kaikki. Vihollisella on kaikki'".

Tholomyès taukosi puhumasta.

"Puhalla, Tholomyès", sanoi Blachevelle.