Part 16

Samassa alkoi Blachevelle Listolierin ja Fameuilin avustamana venyvällä sävelellä laulaa tuollaista renkutusta, jotka muodostuvat ensimäisistä päähän pälkähtävistä sanoista, joissa on loppusointuja tavattomasti tai ei ensinkään, joissa on yhtä paljon järkeä kuin puiden huojunnassa tai tuulen kohinassa, jotka syntyvät tupakansavussa ja häviävät, haihtuvat sen mukana. Kuuntelijajoukko vastasi siis seuraavalla pätkällä Tholomyèsin ylevään puheeseen:

Kyllä ne taatot pistivät tarjolle runsaasti rahaa, ja paaviksi Clermontin ristivät, eivät arvata voineet pahaa. Mut haljeta siin' oli äijäin sappi, kun Clermont ees ei ollut pappi, ei ollut pappi möhömaha, ei auttanut raha, ja sep' oli paha!

Tämä ei ollut suinkaan omiaan jäähdyttämään Tholomyèsin hehkuvaa puheintoa; hän tyhjensi lasinsa, täytti sen taas ja jatkoi:

"Alas viisaus! Unohtakaa kaikki, mitä olen sanonut. Älkäämme olko viisaita, viisastelevia eikä vitsailevia. Minä kohotan maljani hilpeyden kunniaksi; olkaamme hilpeitä! Täydentäkäämme lakitieteellisiä opinnoitamme hassuilla kujeilla ja ruumiin ravinnolla. Olkoon ruokalistassamme pykäliä tiheässä kuin roomalaisissa lakikokoelmissa. Olkoon Justinianus koiras ja Mässäys naaras! Ilot pohjaan asti! Elä, oi luomakunta! Maailma on suuri timantti. Minä olen onnellinen. Linnut ovat hämmästyttäviä. Mikä juhla kaikkialla! Satakieli antaa laulajaisia ilmaiseksi. Kesä, minä tervehdän Sinua! Oi Luxembourg! Oi miten Kuningattaren katu ja Tähtitornin puistokuja ovat runollisia! Oi noita uneksivia vahtisotilaita! Oi noita viehättäviä lapsen tyttöjä, jotka pienokaisiaan vartioidessaan huvitteleivat uusia luonnostelemalla! Minä ihastuisin Amerikan heinäaavikkoihin, ell'ei olisi Odéonin kaarikäytäviä. Minun sieluni liihottelee aarniometsissä ja rajattomilla lakeuksilla. Kaikki on kaunista. Kärpäset surisevat valovirroissa. Kolibrin sulat välkkyvät auringossa. Suutele minua, Fantine!" Hän erehtyi ja suuteli Favouritea.

8.

Hevosen kuolema

"Édonilla saa paljon parempia päivällisiä kuin Bombardalla", huudahti Zéphine.

"Kyllä minä annan etusijan Bombardalle", selitti Blachevelle. "Täällä on hienompaa, ylellisempää. Näittekö sitäkin salia siellä alhaalla. Peilejä seinät täynnä".

"Oli mitä oli", sanoi Favourite, "ruoka se sittenkin on pääasia".

Blachevelle ei hellittänyt:

"Katsokaahan vain veitsiäkin. Päät ovat hopeata Bombardalla, luuta Édonilla. Ja hopeahan on tietääkseni arvokkaampaa kuin luu".

"Paitsi niiden mielestä, joiden on leuka hopeasta", huomautti Tholomyès.

Hän tarkasteli sillä hetkellä Invalidi-kirkon kupua, joka näkyi Bombardan akkunoista.

Pieni äänettömyys.

"Tholomyès!" huusi Fameuil, "meillä oli tässä juuri hiukan väittelyä, Listolierilla ja minulla".

"Väittely on hyvä", vastasi Tholomyès, "mutta tora on parempi".

"Me väittelimme viisaustieteestä".

"Vai niin".

"Kumpi sinun mielestäsi ansaitsee etusijan, Descartes vai Spinoza?"

"Désaugiers",[52] vastasi Tholomyès.

Annettuaan tämän selvityksen joi hän pari kulausta ja jatkoi:

"Minä siis suostun elämään. Kaikki ei ole vielä loppunut maan päällä, koska vielä tapaa paljon päättömiä puheita. Minä kiitän siitä kuolemattomia jumalia. Valehdellaan, mutta nauretaan. Vakuutetaan, mutta epäillään. Järkipäätelmät synnyttävät odottamattomia tuloksia. Se on kaunista. Niitä löytyy vielä täällä murheen laaksossa ihmisiä, jotka osaavat hauskasti avata ja sulkea välähtävän väitteen ihmelippaan. Tämä neste, hyvät neitoseni, jota Te niin rauhallisina kaatelette kurkkuunne, on Madeiran viiniä, tietäkää se, kasvanutta Coural das Freirasin rinteillä, vuoren, joka kohoaa kolmesataaseitsemäntoista syltä meren pinnan yläpuolelle! Huomatkaa siis, mitä juotte! Kolmesataaseitsemäntoista syltä neljästä frangista viidestäkymmenestä centimestä!"

Fameuil keskeytti uudestaan:

"Tholomyès, Sinun mielipiteesi ovat laki. Kuka on Sinun lempikirjailijasi?"

"Ber..."

"-quin"?[53]

"Ei, -choux".

Ja Tholomyès jatkoi:

"Kunniaa Bombardalle! Hän olisi Elephantan Munophiin veroinen, jos hän voisi tarjota minulle jonkun itämaalaisen runoilija-tanssijattaren, ja Thygelion Kaironeialaisen vertainen, jos hän voisi toimittaa minulle hetairan, sillä, hyvät herrat, niitä löytyi Bombardoja jo Kreikassa ja Egyptissä. Apulejus sen meille ilmottaa. Voi surkeutta! Aina vain samaa eikä koskaan mitään uutta. Luojan luomakunnassa ei ole enää mitään julkaisematonta! _Nil sub sole novum_,[54] sanoo Salomo. _Amor omnibus idem_,[55] sanoo Virgilius. Ja pariisilainen ylioppilas astuu henttuineen Saint-Cloudin soutuveneeseen aivan samalla tavalla kuin Perikles astui Aspasiansa kanssa laivaan purjehtiakseen sota-aluksiensa etunenässä Samos-saarille. Viimeinen sana. Tiedättekö, neitoseni, kuka Aspasia oikeastaan oli? Vaikka hän elikin aikaan, jolloin ei naisilla vielä ollut sielua, oli hänellä kuitenkin ihana sielu, ruusun ja purppuran hohtoinen sielu, hehkuvampi kuin tuli, raikkaampi kuin aamurusko. Aspasia oli olento, jossa naisen kaksi äärimäisintä vastakohtaa yhtyivät: hän oli prostitueerattu jumalatar. Hänessä oli Sokratesta, mutta enemmän Manon Lescauta. Aspasia oli luotu sen tapauksen varalle, että Prometeus tarvitsisi ilotyttöä".

Kerran vauhtiin päästyään, olisi Tholomyèstä ollut vaikea pysähyttää, ell'ei muuan hevonen olisi juuri samassa hetkessä kuukertunut rantakadulle. Vankkurit ja puhuja pysähtyivät kuin naulaan. Hevonen oli vanha Beaucelainen tamma, laiha ja tapettava, joka kiskoi painavia vankkureita. Päästyään Bombardan kohdalle oli nääntynyt, menehtynyt elukka kieltäytynyt menemästä etemmäksi. Tapaus oli houkutellut väkeä paikalle. Tuskin oli kiukuissaan kiroileva ajaja ehtinyt soveliaalla painolla lausua asianomaisen voimasanan: _lemmon koni!_ jota säesti säälimätön ruoskanisku, ennenkuin koni todellakin kaatua kupsahti eikä enää noussut. Ohikulkijain melutessa ja huutaessa kääntyivät Tholomyèsinkin iloiset kuulijat katsomaan, ja Tholomyès käytti tilaisuutta päättääkseen puheensa seuraavalla surumielisellä säkeistöllä:

On kohtalo kiesien, kuomujen vain ränstyä loppuun, ja luuskalla elämä luuskien: työn hukkua hoppuun!

"Hevos-raukka", huokasi Fantine.

Ja Dahlia huudahti:

"Nyt tuo Fantine rupeaa tässä säälittelemään hevosiakin! On sitä sekin mokoma!"

Mutta Favourite pani kätensä ristiin rinnalle, nakkasi päätään taaksepäin, katsoi tiukasti Tholomyèsiin ja virkkoi:

"Entäs yllätys?"

"Aivan oikein. Aika on tullut", vastasi Tholomyès. "Hyvät herrat, hetki on lyönyt, jolloin meidän tulee valmistaa näille neitosille yllätys. Hyvät neitoset. Teidän tulee odottaa meitä hetkinen".

"Se alkaa suudelmalla", sanoi Blachevelle.

"Otsalle", lisäsi Tholomyès.

Kukin painoi vakavana suudelman neitosensa otsalle; sitten astuivat he kaikki toinen toisensa jälkeen ovelle, sormi huulilla.

Favourite paukutti käsiään heidän poistuessaan.

"Se tuntuu hauskalta nyt jo", sanoi hän.

"Älkää viipykö kovin kauvan", pyyteli Fantine. "Me odotamme Teitä".

9.

Hauskan leikin hauska loppu.

Jäätyään yksin asettuivat neitoset parittain akkunoille kyynäspäittensä nojaan, kurkottelivat, lavertelivat akkunasta toiseen.

He näkivät nuorukaisten käsikoukkua poistuvan Bombardan kapakasta; ylioppilaat kääntyivät, viittoivat heille naureskellen ja hävisivät sitten tuohon sunnuntain pölyiseen sekamelskaan, joka aina kerran viikossa valtaa Champs-Élyséen.

"Älkää viipykö kauvan!" huusi Fantine.

"Mitähän ne meille tuovat?" sanoi Zéphine.

"Varmaankin jotain oikein sievää", sanoi Dahlia.

"Mutta sen pitäisi olla kultaa", virkkoi Favourite.

Pian veti heidän huomionsa puoleensa rantakadun vilinä ja liikenne, joka näkyi suurten puiden oksain välitse ja joka huvitti heitä aika tavalla. Oli juuri posti- ja matkustajavaunujen lähtöaika. Melkein kaikki etelän ja lännen kyytivaunut kulkivat silloin Champs-Élyséen kautta. Useimmat seurasivat rantakatua ja ajoivat Passyn portin kautta. Joka hetki rämistivät läpi kansanjoukon valtavat, keltaisen ja mustan kirjaviksi maalatut, raskaasti kuormatut matkalaukkujen, myttyjen ja säkkien peittämät vaunut, joita laitettiin lähtökuntoon melulla ja pauhulla. Pää toisensa jälkeen pilkisti niistä esiin, ne tärisyttivät maata, ne muuttivat koko katukivityksen säkenöiväksi tuliraudaksi, ne syöksivät kipunoita kuin pajanahjo, ja pöly tuprusi savupilvinä, kun ne raivoavan myrskyn tavoin nelistivät tiehensä. Tämä meteli ja melske huvitti tyttöjä. Favourite huudahti:

"Mikä räikinä ja ryskinä! Tuntuu aivan kuin laahattaisi suuria rautakahlekimppuja".

Sattuipa silloin, että muuan vaunu, jota oli vaikea erottaa tiheiden jalavain välitse, pysähtyi hetkiseksi ja lähti sitten taas täyttä laukkaa. Tämä ihmetytti Fantinea.

"Kummallista!" sanoi hän. "Minä luulin, ett'eivät postivaunut pysähdy koskaan".

Favourite nosti olkapäitään.

"Tuo Fantine on hämmästyttävä! Oikein sitä ihmeekseen katselee. Häntä kummastuttavat yksinkertaisimmatkin seikat. Otaksukaamme, että minä olen matkustaja; minä sanon postivaunujen ajajalle: minä menen hiukan edeltä, ottakaa minut siitä rantakadulta ohi kulkeissanne. Ajaja näkee minut, pysähtää ja ottaa minut vaunuihin. Sellaista sattuu joka päivä. Sinä et tunne lainkaan elämää, tyttöseni".

Näin kului hetkinen aikaa. Äkkiä säpsähti Favourite kuin unesta herätessään.

"No mutta yllätys?" pääsi häneltä.

"Totta tosiaankin!" virkkoi Dahlia. "Tuo kuuluisa yllätys?"

"He viipyvät niin kauvan!" sanoi Fantine.

Juuri kun Fantine pääsi näin huokaamasta, astui sisään sama viinuri, joka oli päivällispöydänkin kattanut. Hänen kädessään näkyi jotain kirjeentapaista.

"Mikä se?" kysyi Favourite.

Viinuri vastasi:

"Se on muuan paperi, jonka herrat jättivät Teille".

"Miksi ette tuonut sitä heti?"

"Koska herrat kielsivät antamasta sitä Teille ennen kuin tunnin kuluttua", selitti viinuri.

Favourite tempasi paperin viinurin käsistä. Se oli todellakin kirje.

"Kas vaan!" sanoi hän. "Ei ole lainkaan osotetta. Mutta päälle on kirjotettu näin:

"_Tämä on nyt se yllätys_".

Hän avasi kirjeen nopeasti, kiehitti sen levälleen ja luki (hän osasi lukea):

"Oi lemmittymme!

"Tietäkäät, että meillä on vanhemmat. Vanhemmista ette Te paljoa käsitä. Niitä kutsutaan isäksi ja äidiksi siviililain, lasten ja siveyden nimessä. Nyt nämä vanhemmat vaikeroivat, nämä vanhukset vaativat meitä luokseen, nämä hyvät äijät ja nämä hyvät eukot kutsuvat meitä tuhlaajapojiksi, he toivoisivat jälleen näkevänsä meidät ja he teurastavat vasikan meidän kunniaksemme. Me tottelemme heitä, koska kuljemme hyveen teitä. Hetkenä, jolloin Te tätä luette, kiidättää viisi tulista hevosta meitä isiemme ja äitiemme helmaan. Me pötkimme käpälämäkeen, niinkuin Bossuet sanoo. Me lähdemme, me olemme jo lähteneet. Me pakenemme Laffitten sylissä ja Caillardin siivillä. Toulousen postivaunut tempaavat meidät kadotuksen kuilusta, ja kadotuksen kuilu olette Te, oi meidän ihanat armaamme. Me palaamme yhteiskuntaan, velvollisuuteen ja järjestykseen jälleen, täyttä neliä, kolme lieutä tunnissa. Isänmaan etu vaatii, että meistä tulee, kuten kaikista ihmisistä, maaherroja, perheen-isiä, metsänhoitajia ja valtioneuvoksia. Kunnioittakaa meitä. Me uhraamme itsemme. Itkekää meitä lyhyt hetki ja täyttäkää tilamme nopeasti. Jos tämä kirje Teitä kiusaa, niin kostakaa se sille. Hyvästi.

"Lähes kahden vuoden ajan olemme Teidän onnessanne huolehtineet. Älkää meitä siitä vihatko.

"Allekirjottaneet:

"Blachevelle". "Fameuil". "Listolier". "Félix Tholomyès".

"_Jälkikirjotus_: Päivällinen on maksettu".

Tytöt katsahtivat toisiinsa.

Favourite katkaisi ensimäiseksi äänettömyyden.

"No niin!" huudahti hän. "Se on joka tapauksessa sangen hauska kepponen".

"Tämä on hyvin hassunkurista", sanoi Zéphine. "Blachevelle on varmaankin tämän keksinyt", jatkoi Favourite. "Minä vallan häneen rakastun. Heti kun lähtee, heti lempi syttyy. Siinä koko juttu".

"Ei", sanoi Dahlia, "kyllä tämä kuje on lähtenyt Tholomyèsin päästä. Se on niin hänen tapaistaan".

"Jos niin on asianlaita", jatkoi Favourite, "niin kuolema Blachevellelle ja eläköön Tholomyès!"

"Eläköön Tholomyès!" huusivat Dahlia ja Zéphine.

Ja he räjähtivät nauruun.

Fantine nauroi muiden mukana.

Hetkistä myöhemmin itki hän huoneeseensa saavuttuaan. Tämä oli ollut hänen ensi lempensä, niinkuin olemme maininneet. Hän oli antautunut Tholomyèsille, kuin miehelleen ikään, ja hänellä oli lapsi.

NELJÄS KIRJA

KUN USKOO, NIIN USEIN MENETTÄÄ

1.

Äiti tapaa äidin.

Tämän vuosisadan ensimäisellä neljänneksellä löytyi Montfermeilissä Pariisin lähellä muuan kapakka, jota ei nykyään enään ole olemassa. Tätä kapakkaa pitivät Thénardier-nimiset ihmiset, mies ja vaimo. Se sijaitsi pienen Leipurin kadun varrella. Oven päälle oli seinään naulattu laudankappale. Tälle puulevylle oli maalattu jotakin, mikä näytti siltä kuin olisi mies kantanut selässään toista miestä, jolla oli suuret kultaiset, levein hopeatähdin koristetut kenraalin olkalaput; punaiset pilkut esittivät verta, muu osa taulua oli pelkkää savua ja tarkotti otaksuttavasti taistelua. Alareunassa oli kirjotus: _Waterloon Kersantti_.

Mikään ei ole tavallisempaa kuin kuormarattaat tai vankkurit majatalon ovella. Mutta ne ajoneuvot, tai oikeammin sanoen ne ajoneuvojen jätteet, jotka eräänä kevätiltana vuonna 1818 salpasivat katua Waterloon Kersantin kapakan edustalta, olisivat jykevyydellään varmaankin vetäneet jonkun ohikulkevan maalarin huomion puoleensa.

Ne olivat tuollaisten kuormarattaiden etuosa, joita metsäseuduissa käytetään lautojen ja puunrunkojen kuljettamiseen. Näihin eturattaisiin kuului valtava rauta-akseli, johon liittyi raskas vehmaro ja jota kantoi kaksi suunnattoman suurta pyörää. Kokonaisuus teki jykevän, musertavan, muodottoman vaikutuksen. Niitä olisi luullut jättiläiskanuunan telineiksi. Raiteista ryöpsähtänyt kura oli pyöriin, puolapuihin, kappoihin, akseliin ja vehmaroon muodostanut ruman, kellertävän kerrostuman, melkein samanlaisen, jolla usein näkee tuomiokirkkoja koristetun. Puuta ei erottanut loan alta eikä rautaa ruosteelta. Akselista riippuivat suunnattomat rautavitjat, jotka olisivat sopineet vangitulle Goljatille. Nämä kahleet panivat ajattelemaan, ei lankkuja, joita niiden oli määrä kuljettaa, vaan mastodontteja ja mammutteja, joita ne olisivat kyenneet pitelemään; ne muistuttivat mieleen rangaistusvankilaa, mutta jättiläismäistä, yli-inhimillistä, ja vain joku hirmuolento näytti voivan niitä liikutella. Homeros olisi niihin kahlinnut Polyphemoon ja Shakespeare Calibanin.

Miksi olivat nämä eturattaat tällä kadulla? Ensiksi: katua sulkemassa; toiseksi: ruostumassa. Vanhassa yhteiskuntajärjestyksessä löytyy myös joukko laitoksia, joita näin kulkeissaan tapaa taivasalla ja joilla ei olemiseensa ole sen parempia perusteita.

Vitjojen keskiosa riippui akselin alla jokseenkin lähellä maata, ja tässä taipeessa, ikäänkuin nuorakeinussa, istui tuona iltana kaksi pientä tyttöstä, toinen noin kahden ja puolen vuoden vanha, toinen suunnilleen kahdeksantoista kuukauden, pienempi hellästi suuremman sylissä. Osavasti sidottu liina esti heitä putoamasta. Muuan äiti oli nähnyt nämä kamalat kahleet ja sanonut: "Kas tuossapa oiva leikkikalu lapsilleni!"

Nuo sievästi ja hiukan sirostellen puetut lapset säteilivät iloa; he näyttivät kahdelta ruusulta romuraudan keskellä; heidän silmänsä loistivat tyytyväistä onnea; heidän raikkaat poskensa hymyilivät. Toinen oli ruskeaverinen, toinen kastanjanruuni. Heidän lapsellisilla kasvoillaan väikkyi ihmettelevän ihastuksen ilme; muuan lähellä kukoistava pensas lähetti ohikulkijoille tuoksuja, jotka tuntuivat tulevan heistä; kahdeksantoista kuukauden ikäinen näytteli paljasta somaa vatsaansa lapsen viattomalla ujostelemattomuudella. Näiden kahden suloisen onnea heijastavan ja valoa säteilevän olennon yläpuolella ja ympärillä kaareutuivat nuo jättiläismäiset, ruosteen syömät, milt'ei kauhistuttavat rattaat täynnä pelkkiä korkeita taitteita ja kulmia, niinkuin rotkoluolan aukko. Parin askeleen päässä oli äiti, muuten ei kovin miellyttävän, vaan tällä hetkellä liikuttavan hellän näköinen nainen, kyyryissään kapakan kynnyksellä; hän kiikutteli lapsia pitkän nuoran avulla, vartioiden heitä silmillään tapaturmaa peljäten tuolla äidille ominaisella eläimellisellä, mutta samalla taivaallisen ihanalla hellyydellä. Jokaisella liikahduksella päästivät kamalat renkaat vihlovan kirahduksen, joka tuntui raivon huudolta. Pikku tytöt olivat haltioissaan ja laskeva aurinkokin yhtyi tähän iloon. Tuskin voi mitään viehättävämpää ajatella kuin tämä sattuman oikku, joka oli tehnyt titaanien kahleista kerubiimien nuorakeinun.

Tuuditellessaan pienokaisiaan hyräili äiti väärällä sävelellä muuatta niihin aikoihin hyvin kuuluisaa romanssia:

_Niin on pakko, sanoi sotilas_...

Laulu ja tyttöstensä vartioiminen estivät häntä kuulemasta ja näkemästä mitä tapahtui kadulla.

Hänen alkaessaan romanssin ensimäistä säkeistöä oli joku lähestynyt häntä ja äkkiä kuuli hän äänen lausuvan aivan korvansa juuressa:

"Onpa Teillä kaksi sievää lasta, rouva".

-- _Imogeneelleen kaunihille_,

vastasi äiti lauluaan jatkaen; sitten kääntyi hän katsomaan.

Outo nainen seisoi hänen edessään muutaman askeleen päässä. Tälläkin naisella oli lapsi, jota hän kantoi sylissään.

Sitä paitsi oli hänen kannettavanaan suuri matkalaukku, joka näytti hyvin painavalta.

Tämän naisen lapsi oli jumalallisimpia olentoja, mitä saa nähdä. Se oli noin kahden tai kolmen vuoden vanha tyttö. Se olisi voinut kilpailla noiden kahden pienokaisen kanssa vaatetuksen siroudessa; sillä oli päähine hienoa palttinaa, nauhoja pikku liiveissä ja Valencian pitsejä myssyssä. Sen hamosen kohonnut lieve paljasti sen valkean, pullakan, vahvan reiden. Se oli ihmeteltävän ruusuisen ja terveen näköinen. Ihan syttyi halu purra tuon kauniin pienokaisen omenanpyöreitä poskia. Sen silmistä ei voinut mitään sanoa, paitsi ehkä, että niiden täytyi olla hyvin suuret ja että niissä oli ihanat ripset. Se nukkui.

Se nukkui ikänsä rajattoman luottavaisuuden unta. Äidin syli on hellyyttä täynnä; lapsi nukkuu siinä syvään ja rauhallisesti.

Mutta äidin muoto oli surkea ja surullinen. Hän oli puettu työläisnaisen tapaan. Hän oli nuori. Oliko hän kaunis? ehkä; mutta tässä puvussa ei hän siltä näyttänyt. Hänen tukkansa, josta muuan vaalea suortuva oli esiin valahtanut, oli nähtävästi hyvin paksu, mutta senkin peitti tylysti ruma, kireä, leuan alta solmittu nunnapäähineen tapainen. Nauraessa näkyvät kauniit hampaat, kellä ne on; mutta hän ei lainkaan nauranut. Hänen silmistään näyttivät kyynelten jäljet vasta aivan äskettäin kuivuneen. Hän oli kalpea; hän näytti väsyneeltä ja sairaaltakin; hän katseli sylissään nukkuvaa lasta kasvoilla tuo äidille ominainen ilme, äidin, joka itse ruokkii lastaan. Suuri sininen liina, samanlainen, jota köyhät vaivaiset käyttävät, peitti kömpelösti kaksin kerroin käännettynä hänen vartalonsa. Hänen kätensä olivat ahavoittuneet ja aivan täynnä pisamia, etusormi neulan kovettama ja viiltelemä; päällään oli hänellä ruskea hihaton viitta karkeata kangasta ja puku palttinaa, jalassa raskaat kengät. Hän oli Fantine.

Hän oli Fantine. Vaikea tuntea. Mutta kun häntä huolellisemmin katsasti, oli hänellä entinen kauneutensa yhä vielä jälellä. Huolten murtama ryppy oikeassa poskessa tuntui ikäänkuin nousevalta ivalta. Hänen entinen liehuva musliinipukunsa, joka nauhoineen ja koristuksineen huokui pelkkää iloa, villiä huumausta ja säveleitä, joka kilisi kulkusin ja hurmasi syreenin tuoksuin, oli nyt kadonnut jäljettömiin niinkuin auringossa kimaltelevat huurrehelmet, joita ensin luulee jalokiviksi; ne sulavat ja jättävät puunoksan paljaaksi ja mustaksi.

Kymmenen kuukautta oli kulunut niistä "pienistä lysteistä".

Arvaamme, mitä noiden kymmenen kuukauden aikana oli tapahtunut.

Kun herrat olivat heidät hyljänneet, tulivat pulat ja tuskat. Fantine oli pian kadottanut näkyvistään Favouriten, Zéphinen ja Dahlian; kun side oli herrojen puolelta katkennut, oli se myöskin tyttöjen kesken höltynyt; pari viikkoa myöhemmin olisivat he hämmästyneet aika lailla, jos olisi sanottu heidän joskus olleen ystävyksin; siinähän ei enään ollut mitään järkeä. Fantine jäi yksin. Kun hänen lapsensa isä oli lähtenyt matkaansa -- surkeata kyllä, ovat tämänlaiset välien rikkoutumiset korjaamattomia -- huomasi hän olevansa täydelleen eristetyssä asemassa; työn halukin oli vähentynyt, huvittelun halu kasvanut. Jouduttuaan suhteisiin Tholomyèsin kanssa, oli hän oppinut halveksimaan sitä vähäpätöistäkin käsityötä, jota hän osasi; hän oli lyönyt laimin tulolähteittensä hoitamisen, ja nyt olivat ne tukossa. Ei ainuttakaan apukeinoa. Fantine osasi vaivoin lukea, kirjottaa ei ensinkään; lapsena ollessaan oli hänelle vain opetettu merkitsemään nimensä; yleisellä kirjurilla oli hän teettänyt kirjeen Tholomyèsille, sitten toisen, kolmannen. Tholomyès ei vastannut ainoaankaan. Kerran kuuli Fantine ämmien juttelevan hänen tyttöään katsellessaan: Luuletteko, että ne tuollaisista lapsista välittävät? Olkapäitä niille kohautetaan! -- Silloin ajatteli hän, että Tholomyèskin kohautti olkapäitään hänen lapselleen, ja ett'ei hän vähääkään välittänyt tästä viattomasta olennosta; ja hänen sydämensä täytti synkeys tätä miestä muistellessaan. Mutta mihin oli nyt ryhdyttävä? Hän ei enää tiennyt, kenen puoleen kääntyä. Hän oli hairahtunut, mutta pohjimmaltaan oli hän -- kuten muistamme -- siveä ja turmeltumaton. Hän tunsi hämärästi, että hän oli nyt suistumaisillaan kurjuuden kitaan ja vajoamaisillaan lokaan. Nyt kysyttiin tarmoa; hänellä sitä oli, ja hän kesti lujana. Hänen päähänsä osui ajatus palata synnyinkaupunkiinsa Montreuil-sur-Meriin. Siellä ehkä joku hänet tuntisi ja antaisi työtä. Niinpä niin; mutta hairahdus oli salattava. Ja hän aavisti vaistomaisesti, että pian tulisi tapahtumaan vieläkin tuskallisempi ero kuin ensimäinen. Sydän oli pakahtua, mutta hän teki päätöksensä. Kuten myöhemminkin tulemme näkemään, oli Fantinessa hurjaa elämän urheutta. Hän oli jo sankarillisesti kieltäytynyt koruista, pukeutunut palttinaan ja antanut kaikki silkkinsä, koristuksensa, nauhansa ja pitsinsä tyttärensä päälle -- ainoa turhamaisuus, minkä hän enää itselleen soi, ja jalo turhamaisuus. Hän myi kaiken omaisuutensa ja sai sillä tavoin kokoon kaksisataa frangia; maksettuaan pienet velkansa, jäi hänelle enää vain noin kahdeksankymmentä frangia. Kahdenkymmenenkahden vanhana, kauniina kevätaamuna, lähti hän lasta selässään kantaen Pariisista. Sääli olisi varmaankin sen tullut, joka olisi heidän matkansa nähnyt. Tällä naisella ei ollut koko maailmassa muuta kuin tämä lapsi, eikä tällä lapsella ollut koko maailmassa muuta kuin tämä nainen. Fantine oli itse ruokkinut lastaan; se oli rasittanut hänen rintaansa ja hän yski hiukan.

Meillä ei tule enään olemaan tilaisuutta puhua herra Félix Tholomyèsista. Tyytykäämme siis ilmottamaan, että hänestä oli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kuningas Ludvig-Filipin aikana, vääntynyt maaseudun kuuluisimpia asianajajia, mahtava ja rikas, viisas valitsija ja ankara valamies; muuten muuttumattoman hauska mies.

Ajettuaan levähtääkseen kolmella neljällä soulia penikulman useammankin kerran niin kutsutuilla Pariisin Ympäristön Pienillä Matkustajavaunuilla, oli Fantine puolipäivän maissa saapunut Montfermeiliin, Leipurin kadulle.

Kulkiessaan Thénardierin kapakan ohi, olivat nuo kaksi hirvittävällä keinullaan riemuitsevaa pikku tyttöstä aivan kuin lumonneet hänet, ja hän oli pysähtynyt ihmettelemään tätä viehättävää näkyä.

Niitä on salaisia tenhovoimia. Nämä pikku tyttöset olivat tenhonneet tämän äidin.