Part 17

Hän katseli niitä liikutuksen valtaamana. Enkelien ilmestyminen on kuin viesti paratiisista. Hän luuli näkevänsä tämän kapakan päällä kaitselmuksen salaperäisen käskyn _tässä_. Nämä pienokaiset olivat varmaankin hyvin onnellisia! Hän katseli niitä, hän ihaili niitä ja hellä liikutus valtasi hänet niin, että hän äidin vetäessä henkeä laulunsa kahden säkeistön välillä ei voinut olla lausumatta niitä sanoja, jotka juuri luimme:

"Onpa Teillä kaksi sievää lasta, rouva!"

Verenhimoisimmankin pedon kesyttää sen poikasia hyväilevä hellyys. Äiti kohotti katseensa, kiitti ja pyysi kulkijanaista istuutumaan ovipenkille; itse pysyi hän yhäti kynnyksellä. Naiset rupesivat haastelemaan.

"Minun nimeni on rouva Thénardier", sanoi pikku tyttöjen äiti. "Me pidämme tässä majataloa".

Sitten jatkoi hän lauluunsa kiintyneenä hampaittensa välistä:

Niin on pakko, olen ritari, ja matkani on Palestiinan maalle.

Rouva Thénardier oli punatukkainen, jyhkeä, kulmikas nainen; oikea sotilasnaisen perikuva kaikessa sulottomuudessaan. Ja mikä merkillistä: hänessä oli huomattavissa jonkunlaista sievisteleväisyyttä, joka oli seurauksena romaanien lukemisesta. Hän oli miesmäinen kiemailijatar. Vanhat romaanit, jotka ovat joutuneet muokkaamaan kapakka-eukkojen mielikuvitusta, kykenevät aikaan saamaan moisia muutoksia. Hän oli vielä nuori, tuskin kolmenkymmenen ijässä. Jos tämä kyyrysissään kyhjöttävä nainen olisi kohonnut seisomaan, olisivat ehkä hänen suuri kokonsa ja hänen markkinoita kiertävän voimamiehen hartiansa jo heti alussa peljästyttäneet matkamiehen, hävittäneet hänen luottamuksensa ja tehneet tyhjäksi meidän kertomuksemme. Henkilöstä, joka istuu sen sijaan että seisoisi, riippuvat siis kohtalot.

Vieras nainen kertoi elämänsä vaiheet hiukan sovitellen.

Hän oli muka työläis-nainen; hänen miehensä oli kuollut; hän ei ollut saanut työtä Pariisissa, ja siksi lähti hän etsimään sitä muualta, kotipuolestaan; hän oli lähtenyt aamulla jalkaisin Pariisista; kantaessaan lastaan oli hän väsynyt ja niin oli hän noussut Villemomblen matkustajavaunuihin; Villemomblesta oli hän tullut jalkapatikassa Montfermeiliin; pienokainenkin oli hiukan kävellyt, mutta ei paljoa, sehän on vielä niin nuori, ja sitten sitä oli pitänyt kantaa, ja nyt se kullanmurunen oli nukahtanut.

Samassa suuteli nainen kiihkeästi tyttöstään, niin että se heräsi. Lapsi avasi silmänsä, suuret siniset silmänsä, samanlaiset kuin äidillään, ja katseli, mitä? ei mitään ja kaikkea, kasvoillaan tuo pienten lasten vakava, joskus ankara ilme, joka on heidän kirkkaan viattomuutensa salaisuus meidän hämäräin hyveittemme edessä. Näyttää kuin tuntisivat he olevansa enkeleitä ja kuin tietäisivät meidän olevan ihmisiä. Sitten helähti lapsonen nauruun ja äidin vastustelemisista huolimatta soljui se maahan liehumahaluisen pikku olennon hillittömällä tarmolla. Äkkiä huomasi se nuo kaksi tyttöstä keinussa, pysähtyi kuin naulattuna ja pisti kielensä suusta ihmettelynsä merkiksi.

Äiti Thénardier irrotti tyttösensä, auttoi heidät keinusta ja sanoi:

"Leikkikääpä nyt yhdessä kaikki kolme".

Tässä ijässä tullaan pian tuttaviksi; minuutin kuluttua jo kaiveskelivat pikku-Thénardierit oudon tulokkaan kanssa kuoppia maahan, ja riemu oli rajaton.

Outo tulokas oli hyvin iloinen; äidin hyvyys näkyy lapsen iloisuudessa; hän oli saanut käsiinsä pienen puunoksan ja sitä lapionaan käyttäen kaivoi hän nyt innostusta hehkuen hautaa, johon olisi juuri kärpänen sopinut. Haudankaivajan työ tulee naurettavaksi, kun sen suorittaa lapsi.

Naiset jatkoivat pakinaansa.

"Mikä onkaan palleroisenne nimi?"

"Cosette".

Cosette oli samaa kuin Euphrasie. Pienokaisen nimi oli Euphrasie. Mutta Euphrasiesta oli äiti tehnyt Cosetten, tuon äitien ja kansan hellän, viehättävän vaiston johtamana, joka muuttaa Josefan Pepitaksi ja Franziskan Silletteksi. Ne ovat sanamuodostuksia, jotka murtavat ja kumoavat kaikki johto-opin taitajain kaavat. Me tunnemme erään isoäidin, jonka oli onnistunut Theodoresta tehdä Gnom.

"Kuinka vanha se on?"

"Kolmannella".

"Aivan kuin minun vanhin tyttöni".

Sillävälin olivat nuo kolme tyttöstä ryhmittyneet yhteen kihermään asennoissa syvää tuskaa ja samalla rajatonta ihastusta; oli sattunut tärisyttävä tapaus; suuri mato oli vääntynyt maasta; ja ne pelkäsivät ja ne riemuitsivat.

Kolme säteilevää otsaa yhtyi; ne näyttivät kolmelta valokehän ympäröimältä päältä.

"Noita lapsia!" huudahti äiti Thénardier, "niistä sitten tulee äkkiä ystäviä! Noitakin vannoisi ihan kolmeksi sisarukseksi!"

Nämä sanat olivat kipuna, jota ehkä toinen äiti odotti. Hän tarttui rouva Thénardierin käteen, katsoi häntä vakavasti silmiin ja sanoi:

"Ettekö tahtoisi ottaa lastani huostaanne?"

Rouva Thénardier teki hämmästyksen eleen, joka ei merkinnyt myöntämistä ei kieltämistä.

Cosetten äiti jatkoi:

"Katsokaas, enhän voi oikein viedä tyttöäni sinne kotipuoleenkaan. Työssä on siitä vain haittaa. Kun on lapsi, niin ei saa mistään paikkaakaan. Ne ovat niin naurettavia siellä päin. Hyvä Jumala varmaankin johdatti minut tänne Teidän majatalonne edustalle. Kun näin Teidän sievät ja puhtaat ja iloiset palleroisenne, sykähti sydämeni. Ajattelin: niillä on hyvä äiti. Ja niistä tulisi vallan kuin kolme sisarta. Ja minä palaisin pian. Ettekö todellakin tahtoisi ottaa lastani huostaanne?"

"Sietääpä miettiä", sanoi rouva Thénardier.

"Minä maksan kuusi frangia kuussa".

Silloin kajahti miehen ääni kapakan perältä:

"Ei vähempään kuin seitsemään frangiin. Ja kuuden kuukauden maksu etukäteen".

"Kuusi kertaa seitsemän on neljäkymmentä kaksi", sanoi rouva Thénardier.

"Minä maksan ne", sanoi äiti.

"Ja sitä paitsi viisitoista frangia alkukustannuksiin", lisäsi miehen ääni.

"Yhteensä viisikymmentä seitsemän frangia", selitti rouva Thénardier. Ja numeroittensa keskeltä hyräili hän yhä:

_Niin on pakko, sanoi sotilas_.

"Minä maksan nekin", sanoi äiti, "minulla on kahdeksankymmentä frangia. Lopulla kyllä pääsen määräpaikkaani. Kun kävelen jalkaisin. Minä koen ansaita rahaa siellä alhaalla, ja heti kun saan hiukan kasaan, tulen hakemaan kultaistani".

Miehen ääni jatkoi:

"Onko lapsella liinavaatteita?"

"Se on mieheni", sanoi rouva Thénardier.

"Tietysti sillä nyt liinavaatteet on, kuinkas muuten, tuolla sydänkäpysellä. Kyllä minä heti arvasin, että se oli teidän miehenne. Ja hyvät sillä onkin liinavaatteet! niin suunnattoman hyvät. Kaikkea tusinoittain; ja silkkipukuja kuin ylhäisellä naisella. Ne ovat tuossa matkalaukussa".

"On parasta antaa nekin", selitti miehen ääni.

"Luonnollisesti minä ne annan!" sanoi äiti. "Olisipa sekin kaunista, jos jättäisin lapsukaiseni vallan puille paljaille!"

Isännän naama ilmestyi näkyviin.

"Hyvä on", sanoi hän.

Kauppa tehtiin. Äiti vietti yönsä majatalossa, maksoi rahat ja jätti lapsensa, sitoi matkalaukkunsa, joka oli tullut tuntuvasti ohuemmaksi ja kevyemmäksi sen jälkeen kun lapsen vaatetarpeet oli sieltä otettu, ja lähti matkaan varhain aamulla, vakuuttaen pian palaavansa. Rauhallisesti nuo tuollaiset lähdöt suoritetaan, mutta pohjalla nyyhkyttää niissä epätoivo.

Muuan Thénardierin naapurin eukko kohtasi kadulla tämän äidin, joka poistui lapsensa luota, ja palasi kertomaan:

"Näin tuolla kadulla naisen, joka itki ihan katketakseen".

Kun Cosetten äiti oli mennyt, sanoi mies vaimolleen:

"Tästäpä tulikin rahat sadankymmenen frangin paperiini, joka lankeaa huomenna. Puuttui juuri viisikymmentä frangia. Tiedätkö, että muuten olisivat olleet protesti ja nappiniekka niskassani? Virititpä tosiaankin oivan ansan noiden pikku tenavaisi avulla".

"Aavistamattanikaan", sanoi vaimo.

2.

Kahden luihun ihmisen alustava hahmottelu.

Pyydystetty hiiri oli kovin hintelä; mutta kissa riemuitsee laihimmastakin hiirestä.

Mitä väkeä nämä Thénardierit sitten olivat?

Lausukaamme tässä aluksi pari sanaa. Myöhemmin täydennämme piirrosta.

Nämä ihmisolennot kuuluivat siihen sekasikiöiden luokkaan, joka on pantu kokoon raaoista, sivistymättömistä nousukkaista ja rappiolle joutuneista hienostuneista, älykkäistä ihmisistä, joka on niin kutsutun keskiluokan ja niin kutsutun alaluokan välimailla, joka yhdistää itseensä jälkimäisen muutamat viat sekä edellisen melkein kaikki paheet, ja jolla ei ole työläisen uljasta pontevuutta eikä porvarin rehellistä kuntoa.

He olivat noita kääpiö-luonteita, joista tulee helposti hirviöitä, jos joku kaamea tuli sattuu niitä lämmittämään. Vaimossa oli tyhmän naudan perua ja miehessä konnan ainesta. Molemmilla oli mitä suurimmat taipumukset edistymään pahan pimeällä polulla. Niitä löytyy rapusieluja, jotka vetäytyvät yhä syvemmälle ja syvemmälle pimeään, kulkien elämässä pikemmin taaksepäin kuin eteenpäin, käyttäen kokemusta vain kamaluuttaan enentääkseen, pahentuen päivä päivältä ja mustuen ja tahraantuen yhä enemmän. Tämä mies ja tämä vaimo olivat näitä sieluja.

Etenkin mies oli harmillinen kasvonpiirteiden tutkijalle. Muutamia ihmisiä tarvitsee vain vilkaista, heti epäilläkseen heitä, sillä kaikilta puolilta huomaa heidän pelkäävän valoa. He ovat levottomia taaksepäin ja uhkaavia eteenpäin. Heissä on jotain salattua. Heistä ei voi sen paremmin tietää, mitä he ovat tehneet, kuin mitä he tulevat tekemään. Pimeys, mikä asuu heidän katsannossaan, ilmaisee heidät. Kun kuulee heidän lausuvan vain yhden sanankin, kun näkee heidän tekevän pienimmänkin liikkeen, silloin saattaa heti aavistaa heidän menneisyytensä kätkevän synkkiä salaisuuksia ja heidän tulevaisuutensa tarjoavan kauhutekoja.

Tämä Thénardier oli ollut sotilaana, mikäli hänen puheisiinsa on luottamista, kersanttina, vakuutti hän; hän oli otaksuttavasti ollut mukana v. 1815:n sotaretkellä ja käyttäytynyt jokseenkin urhokkaastikin, niinkuin näyttää. Jälempänä tulemme selvittämään, mitenkä asian laita oikeastaan oli. Kapakan nimikilpi viittasi juuri johonkin hänen sotaisista urotöistään. Hän oli maalannut sen itse, sillä hän osasi hiukan kaikkea, huonosti.

Tämä tapahtui aikana, jolloin vanha klassillinen romaani, joka oltuaan _Clélie_ oli enää vain _Lodocska_, joka alati hienostelevana tuli yhä rivommaksi, joka oli alentunut neiti de Scudériltä rouva Bournon-Malarmen, ja rouva de Lafayetteltä rouva Barthélemy-Hadotin käsiin, sytytti Pariisin ovenvartijattarien rakastavat sydämet ja ulotti tuhoisan vaikutuksensa aina esikaupunkeihin ja läheiselle maaseudulle asti. Rouva Thénardierillä oli juuri tarpeeksi älyä lukeakseen tämänmoisia kirjoja. Hän ruokki itseään niillä. Hän upotti niihin lopunkin järkipahaansa. Tämä oli asettanut hänet varhaisimman nuoruutensa päivinä ja vähän myöhemminkin jonkunlaiseen haaveilevaan suhteeseen mieheensä, joka oli hiukan syvällisyyttäkin omaava roisto, jonka tiedot käsittivät koko joukon asioita, lukuunottamatta kielioppia, joka oli sekä raaka että hieno samalla kertaa, mutta joka Pigault-Lebruniä lukiessaan ei tajunnut kerrassaan mitään kaihomielisyydestä eikä kaikesta siitä, mikä "sukupuolta sukoilee", niinkuin hän omalla kielellään tapasi sanoa. Vaimo oli häntä kaksitoista tai viisitoista vuotta nuorempi. Myöhemmin, kun nuo romaanimaisesti kyynelkasteiset hivukset alkoivat harmaantua, kun Pamelasta tuli syöjätär, ei rouva Thénardieristä ollut muuta jäljellä kuin ilkeä, rujoluinen akka, joka oli aikoinaan ahminut hassuja romaaneja. Sillä kukaan ei lue rankaisematta typeryyksiä. Seuraus oli, että hänen esikoistyttärensä nimeksi tuli Éponine. Mitä nuorempaan tulee, niin oli tuo pienokais-raukka vähällä saada nimekseen Oulnare; ties minkä merkillisen Ducray-Duminilin romaanin aiheuttaman käänteen kautta hänen nimekseen joutui sentään vain Azelma.

Muuten ei sivumennen sanoen kaikki sentään ole näin naurettavaa ja pintapuolista tällä omituisella aikakaudella, josta nyt on puhe ja jota voitaisiin kutsua ristimänimien mullistuksen ajaksi. Romaani-aineksen ohella, jota olemme maininneet, esiintyy myöskin tärkeitä yhteiskunnallisia oireita. Nykyään ei ole suinkaan harvinaista, että härkäpaimenen nimenä on Arthur, Alfred tai Alphonse, ja että kreivin -- mikäli vielä kreivejä löytyy -- nimenä on Tuomas, Pietari tai Jaakko. Tämä mullistus, joka laittaa "ylhäisen" nimen rahvaan miehelle ja talonpoikaisnimen aatelisherralle, ei ole muuta kuin yhdenvertaisuuden hyökyaallon vaikutusta. Uusien tuulahdusten vastustamaton voima esiintyy tässä niinkuin muussakin. Tämänkin näennäisen ristiriitaisuuden alta paistaa suurena ja syvälle uurtavana Ranskan vallankumous.

3.

Leivonen.

Pelkkä ilkeys ei riitä menestymiseen. Kapakka veteli huonosti.

Vieraan naisen viidenkymmenenseitsemän frangin avulla oli Thénardier voinut välttää protestin ja pitää nimikirjotuksensa kunniassa. Seuraavassa kuussa oli heillä jälleen rahan puute; vaimo vei Pariisiin panttilaitokseen Cosetten vaatetavarat ja sai niistä kuusikymmentä frangia. Heti kun tämä summa oli kulutettu, tottuivat Thénardierin aviopuolisot katsomaan tuota pikku tyttöä vain ruotulapseksi, jota he pitivät luonaan armosta ja jota tuli kohdella sen mukaan. Kun hänen kauniit vaatteensa oli ryöstetty, puettiin hänet pikku Thénardierein vanhoihin hameisiin ja vanhoihin paitoihin, toisin sanoen: ryysyihin. Häntä ruokittiin muiden ihmisten jätteillä, hiukan paremmin kuin koiraa, hiukan huonommin kuin kissaa. Kissa ja koira olivatkin hänen tavallisia ateriakumppaneitaan; Cosette söi niiden kanssa pöydän alla samanlaisesta puukupista kuin nekin.

Äiti, joka -- kuten myöhemmin saamme nähdä -- oli asettunut Montreuil-sur-Meriin, kirjotti, tai paremmin sanoen kirjotutti joka kuukausi saadakseen tietoja lapsestaan. Thénardierit vastasivat aina samoin sanoin: Cosette voi erinomaisesti.

Kun kuusi ensimäistä kuukautta oli kulunut, lähetti äiti seitsemän frangia seitsemännen kuukauden maksuksi ja jatkoi näin lähettämistään säännöllisesti kuukausi kuukaudelta. Vuosi ei ollut vielä lopussa, kun Thénardier sanoi: "Onpa sitäkin mokoma! Luuleeko hän meidän tulevan toimeen seitsemällä frangilla?" Ja hän vaati kaksitoista frangia. Äidin, jolle yhä vakuutettiin, että hänen lapsensa oli ylen onnellinen ja "jakseli hyvin", täytyi taipua, ja hän lähetti kaksitoista frangia.

Löytyy luonteita, jotka eivät voi toiselta puolen rakastaa, vihaamatta toiselta. Äiti Thénardier rakasti intohimoisesti omia tyttäriään, ja siitä johtui, että hän suorastaan inhosi vierasta lasta. On surullista ajatella, että äidin rakkauskin voi pukeutua rumiin muotoihin. Niin vähän tilaa kuin Cosette talossa ottikin, näytti hänestä siltä, kuin olisi tuo tila ryöstetty hänen lapsiltaan ja kuin vähentäisi tuo pienokaisraukka ilmaa, jota hänen tyttärensä hengittivät. Tällä naisella, kuten usealla hänen tapaisellaan, oli määrätty osansa hyväilyä ja määrätty osansa lyöntejä ja haukkumisia jaettavana joka päivä. Ell'ei Cosettea olisi ollut, olisivat hänen omat tyttärensä, niin jumaloituja kuin olivatkin, varmasti saaneet pitää hyvänään kaikki; mutta vieras lapsi käänsi heidän edukseen iskut itsellensä. Talon tyttäret saivat siis vain hyväilyt osakseen. Cosette ei tehnyt pienintäkään liikahdusta, joka ei heti olisi vuodattanut hänen päällensä ankarain ja ansaitsemattomain rangaistusten tulvaa. Tämä hiljainen, hento raukka, joka ei vielä mitään ymmärtänyt tästä maailmasta eikä Jumalasta, jota alinomaa rangaistiin, toruttiin, töykittiin, lyötiin, näki lähellään kaksi samanlaista pikku olentoa kuin hänkin, jotka elivät onnen lempeässä paisteessa!

Thénardierin eukko oli ilkeä Cosettelle, Éponine ja Azelma tulivat myös ilkeiksi. Tässä ijässä ovat lapset vain uskollisia jäljennöksiä äidistään. Koko vain pienempi, siinä kaikki.

Kului vuosi, kului toinenkin. Kylällä puheltiin:

"Nuo Thénardierit ovat kelpo väkeä. Eivät ole mitään rikkaita, ja kasvattavat sentään vierasta lasta, joka on jättämällä jätetty heidän ristikseen!"

Luultiin Cosetten äidin jo unohtaneen lapsensa. Mutta Thénardier, joka oli ties mistä hämäristä lähteistä onkinut tietoonsa, että lapsi oli todennäköisesti avioton ja ett'ei äiti voinut sitä omistaa, vaati viittätoista frangia kuulta, koska tuo "olento" kasvoi ja _söi_, uhaten lähettää sen muuten takaisin. "Koettakoon vain pysyä hyvissä kirjoissa kanssani!" äkäili hän, "taikka paiskaan kakaran keskelle hänen salavehkeitään. Lisää täytyy tulla!" Äiti maksoi nuo viisitoista frangia.

Vuodesta vuoteen kasvoi lapsi ja hänen kurjuutensa sitä mukaa.

Niin kauvan kun Cosette oli aivan pieni, sai hän olla toisten lasten syntipukkina; heti kun hän oli hiukankin voimistunut, toisin sanoen: ennenkuin hän oli täyttänyt viisi vuotta, tehtiin hänestä talon palvelustyttö.

Viiden vanhana! väitettänee, se on mahdotonta! Surkeata kyllä, on se kuitenkin totta. Yhteiskunnallinen kärsimys alkaa joka ijässä. Emmekö ole aivan hiljattain lukeneet eräästä Dumolard-jutusta, eräästä rosvoksi ruvenneesta orpo-raukasta, joka virallisten asiakirjain mukaan oli viiden vanhasta alkain ollut ypöyksin maailmassa, "tehnyt työtä henkensä pitimiksi ja varastellut".

Cosette pantiin toimittamaan asioita, lakaisemaan huoneita, pihaa, katua, pesemään astioita, vieläpä kantamaan puitakin. Thénardierit luulivat olevansa sitäkin oikeutetumpia näin menettelemään, kun äiti, joka oli yhäti Montreuil-sur-Merissä, alkoi maksaa huonosti. Muutamiin kuukausiin ei rahalähetystä ollut ensinkään saapunut. Jos äiti olisi näiden kolmen vuoden kuluttua palannut Montfermeiliin, ei hän olisi enää tuntenut lastaan. Cosette, joka oli ollut niin kaunis ja verevä taloon tullessaan, oli nyt muuttunut laihaksi ja kalpeaksi. Hänen käytöksensäkin oli muodostunut levottomaksi, arkamaiseksi. Salakavala! sanoivat Thénardierit.

Vääryys oli tehnyt hänet yrmeäksi ja kurjuus rumaksi. Hänelle ei jäänyt muuta kuin kauniit silmänsä, jotka herättivät sääliä, koska ne olivat niin suuret ja koska niissä näytti kuvastuvan vain sitä enemmän surua.

Sydäntä särkevää oli nähdä tämän pienen lapsiraukan, joka ei ollut vielä kuudenkaan vanha, talvipakkasessa vanhojen rikkinäisten ryysyjensä verhoamana, väristen lakaisevan katua jo ennen päivän koittoa, suunnaton luuta pienissä punaisissa kätösissään ja kyynel silmäkulmassa.

Paikkakunnalla kutsuttiin häntä Leivoseksi. Kansa, joka pitää runollisista vertauksista, oli viehättynyt nimittämään tällä tavalla tätä pientä olentoa, joka ei juuri ollut lintua isompi, joka värisi, arasteli ja pelkäsi, joka nousi ensinnä koko talossa ja koko kylässä ja joka hääri kadulla tai pellolla jo ennen aamun sarastusta.

Mutta tämä leivos-rukka ei milloinkaan laulanut.

(_Fantinen I osan loppu_.)

VIIDES KIRJA

PERIKATOON KULKEMASSA

1.

Edistysaskeleita mustan lasiteollisuuden alalla.

Mutta mitä olikaan tullut tuosta äidistä, joka Montfermeilin asukkaiden vakuutusten mukaan näytti lapsensa hyljänneen? Missä oli hän? Mitä teki hän?

Jätettyään pikku Cosettensa Thénardierein huomaan, oli hän jatkanut matkaansa ja saapunut Montreuil-sur-Meriin.

Tämä tapahtui, kuten muistamme, vuonna 1818.

Fantine oli lähtenyt kotitienoiltaan noin kymmenisen vuotta sitten. Montreuil-sur-Mer oli muuttanut muotoa. Siliä välin kun Fantine vajoamistaan vajosi kurjuuteen ja hätään, oli hänen synnyinkaupunkinsa menestynyt.

Suunnilleen kaksi vuotta takaperin oli siellä sattunut tuollainen merkkitapaus teollisuuden alalla, jotka aina ovat pienten kaupunkien huomattavimpia uutuuksia.

Tämä yksityisseikka on tärkeä, luulemmepa hyödylliseksi selostella, jott'emme sanoisi alleviivata sitä hiukan laveammalta.

Ikimuistoisista ajoista oli Montreuil-sur-Merin erikoisteollisuutena ollut englantilaisen vuoripien ja saksalaisten mustain lasitavarain mukaileminen. Tämä teollisuudenhaara oli kuitenkin aina viettänyt kituvaa elämää raaka-ainesten kallishintaisuuden takia, mikä tietysti ehkäisi sen kehittymistä. Niihin aikoihin, jolloin Fantine palasi Montreuil-sur-Meriin, oli tapahtunut satumainen muutos näiden "mustain tavarain" tuotannossa. 1815 loppupuolella oli muuan tuntematon mies asettunut kaupunkiin asumaan, ja hänen päähänsä oli pistänyt ajatus käyttää tässä teollisuudessa kummilakkaa kuusenpihkan asemesta, sekä mitä etenkin koristekalujen valmistamiseen tulee, käyttää yksinkertaisesti yhteenliitetystä peltistä tehtyjä kiinnitysrenkaita juotetusta peltistä tehtyjen sijasta. Tämä mitättömän pieni muutos oli saanut aikaan täydellisen mullistuksen.

Tämä mitättömän pieni muutos oli todellakin suunnattomasti alentanut raaka-aineen hintaa, mikä taas oli tehnyt mahdolliseksi ensiksi korottaa työpalkkoja, hyvä työ koko seudulle, toiseksi parantaa tuotteiden laatua, etu kuluttajalle, kolmanneksi myydä tavaraa huokeammalla, saamalla kuitenkin kolmenkertaisen voiton, tehtailijan hyöty.

Näin oli siis pienestä päähänpälkähdyksestä ollut kolme tärkeätä seurausta.

Vähemmässä kuin kolmen vuoden ajassa oli tämän menettelytavan keksijä rikastunut aimo lailla, mikä on sangen hyvä, sekä samalla rikastuttanut koko ympäristönsä, mikä on parempi. Hän oli vieras paikkakunnalla. Hänen syntyperästään ei tiedetty mitään; hänen elämänsä vaiheista tuskin enempää.

Kerrottiin hänen tulleen kaupunkiin hyvin vähillä varoilla, korkeintaan muutamalla sadalla frangilla varustettuna.

Tämän pienen, nerokkaan aatteen palvelukseen käytetyn huolellisuuden ja älyn hedelmöittämän pääoman avulla oli hän luonut omaisuutensa ja tuottanut hyvinvointia koko seutukunnalle.

Montreuil-sur-Meriin saapuessaan oli hänellä vain vaatteet päällään, työläisen käytös ja työläisen kieli.

Puhuttiin, että juuri silloin, kun hän kenenkään huomaamatta astui Montreuil-sur-Merin pikkukaupungin portista sisään erään joulukuun illan hämärtyessä, pussi selässä ja kädessä ryhmysauva, oli suuri tulipalo puhjennut kunnantalossa. Tämä mies oli syöksynyt liekkeihin ja henkensä kaupalla pelastanut kaksi lasta, jotka sattuivat olemaan erään santarmikapteenin lapset; tästä syystä ei oltu ajateltukaan kysyä häneltä passia. Siitä hetkestä asti oli tiedetty hänen nimensä: se oli _ukko Madeleine_.

2.

Madeleine.

Hän oli noin viidenkymmenen ikäinen mies, näytti surumieliseltä ja oli hyväsydäminen. Siinä kaikki, mitä hänestä voitiin sanoa.

Niiden nopeiden edistysaskelten kautta, joilla hän oli uudestaan luonut koko tämän teollisuuden, oli Montreuil-sur-Meristä tullut sangen huomattava liikekeskus. Espanja, joka kuluttaa paljon vuoripikeä, toimitti siellä vuosittain suunnattomia ostoksia. Tässä kaupanhaarassa kilpaili Montreuil-sur-Mer melkein Lontoon ja Berliinin kanssa. Ukko Madeleinen voitot olivat niin suuret, että hän kahden vuoden perästä saattoi rakentaa suuren tehtaan, missä oli kaksi avaraa työhuonetta, toinen miehille, toinen naisille. Ken hyvänsä, jota puute ahdisti, voi tarjoutua sinne töihin, ja hän saattoi olla varma saavansa sekä tointa että leipää. Ukko Madeleine vaati miehiltä ahkeruutta ja kuntoa, naisilta puhtaita tapoja, molemmilta rehellisyyttä. Hän oli jakanut työhuoneetkin eri sukupuolien välillä, jotta tytöt ja vaimot pysyisivät järjissään. Tässä kohdassa oli hän taipumaton. Se oli ainoa kohta, missä hän oli jonkun verran suvaitsematonkin. Tähän ankaruuteen kehotti häntä etenkin se seikka, että Montreuil-sur-Mer oli linnakaupunki, joten mahdollisuus tapain turmeltumiseen oli erinomaisen suuri. Hänen tulonsa oli ollutkin hyvää vaikuttava, ja hänen läsnäolonsa Kaitselmuksen siunaus. Ennen ukko Madeleinen saapumista paikkakunnalle oli kaikki ollut kuollutta ja rappeutunutta; nyt kuohui seudulla työn terve elämä. Väkevä elämän virtaus lämmitti kaikkia ja tunki kaikkialle. Vetelehtiminen ja kurjuus olivat tuntemattomia. Ei ollut lakkaria niin tyhjää, ett'ei siellä olisi raha helissyt, ei asumusta niin köyhää, ett'ei siellä olisi ilo raikunut.

Ukko Madeleine käytti töihinsä kaikkia halullisia. Hän vaati vain yhtä: ole kunnon mies! ole kelpo nainen!