Part 18

Kuten olemme huomauttaneet, kokosi ukko Madeleine kaiken tämän toimeliaisuuden avulla, jonka aiheuttaja ja keskipiste hän oli, melkoisen omaisuuden, mutta sen hankkiminen ei tuntunut olevan lainkaan hänen päähuoliansa, mikä on jokseenkin outoa tavalliseen liikemieheen nähden. Hän näytti ajattelevan enemmän muita kuin itseään. Vuonna 1820 tiedettiin hänellä olleen talletettuna kuusisataakolmekymmentä tuhatta frangia Laffitten[56] pankkiin; mutta ennen kuin hän oli pannut säästöön nämä kuusisataakolmekymmentä tuhatta frangia, oli hän kuluttanut ainakin miljoonan kaupungin ja köyhien hyväksi.

Sairashuone oli huonoissa varoissa; hän oli perustanut sinne kymmenen uutta sairassijaa. Montreuil-sur-Mer on jaettu yläkaupunkiin ja alakaupunkiin. Alakaupungissa, missä hänkin asui, oli vain yksi koulupahanen, kurja hökkeli, joka uhkasi suistua raunioiksi; hän oli rakennuttanut sinne kaksi uutta koulua, toisen tytöille, toisen pojille. Omista varoistaan maksoi hän kahdelle opettajalle kaksinkertaisesti heidän laihan virallisen palkkansa, ja kun sitä ihmeteltiin, vastasi hän: "Valtion tärkeimmät virkamiehet ovat imettäjä ja koulunopettaja". Hän oli omalla kustannuksellaan muodostanut turvakodin -- siihen asti melkein tuntematon laitos Ranskassa -- ja apurahaston vanhoille ja kivuloisille työmiehille. Koska hänen tehtaansa muodosti ikäänkuin jonkunlaisen keskuksen, oli sen ympärille nopeasti kohonnut aivan uusi kaupunginosa, missä löytyi paljon varattomia perheitä; hän oli perustanut sinne maksuttoman apteekin.

Ensi aikoina, kun hänen nähtiin alottelevan, sanoivat ymmärtäväiset ihmiset: Se on aika veijari, se tahtoo rikastua. Kun hänen nähtiin rikastuttavan koko seudun ennen kuin rikastui itse, sanoivat samaiset ymmärtäväiset ihmiset: Se on aika kunnianhimoinen mies, se tavottelee kansan suosiota. Tämä näytti sitäkin otaksuttavammalta, kun tämä mies oli myös uskovainen ja otti jokseenkin ahkerasti osaa hartauden harjotuksiin, mikä oli erittäin hyvällä silmällä nähty seikka näinä aikoina. Hän kävi säännöllisesti joka sunnuntai kuulemassa aamumessua. Paikallisen edusmiehen, joka vainusi kilpailijoita kaikkialla, saattoi tämä uskonnollisuus ennen pitkää levottomuuden valtaan. Tämä edusmies, joka oli ollut keisarikunnan lakiasäätävän neuvoskunnan jäsen, omasi samanlaiset uskonnolliset mielipiteet kuin muuan rukoilija-veljeskunnan Fouchén nimeltä tunnettu isä, Otranton herttua, jonka kätyri ja ystävä hän oli ollut. Suljetussa seurassa naureskeli hän herttaisesti koko Jumalalle. Mutta kun hän näki tuon rikkaan tehtailija Madeleinen menevän säännöllisesti kello seitsemän hiljaiseen messuun, vainusi hän vasta-ehdokasta ja päätti ehättää edelle. Hän otti jesuitan rippi-isäkseen ja kävi sekä suuressa messussa että iltakirkossa. Kunnianhimoisten pyyteiden tavottelu oli tähän aikaan oikeata kirkonjuoksua sanan räikeimmässä merkityksessä. Köyhät hyötyivät tästä pelosta yhtä paljon kuin Jumalakin, sillä kunnianarvoisa valtiopäivämies perusti myös kaksi uutta potilassijaa sairaalaan; niin että niitä nyt oli kaikkiaan kaksitoista.

Mutta v. 1819 levisi eräänä aamuna huhu kaupungissa, että kuningas oli maaherran esityksestä ja katsoen niihin suuriin palveluksiin, joilla hän oli isänmaata hyödyttänyt, nimittänyt ukko Madeleinen Montreuil-sur-Merin pormestariksi. Ne, jotka olivat julistaneet tämän tulokkaan "kunnianhimoiseksi onnenonkijaksi", tarttuivat suurella ihastuksella tähän tilaisuuteen, jonka nojalla heidän oli niin hyvä huudahtaa: "Kas niin! Emmekö sitä jo sanoneet?" Koko Montreuil-sur-Mer joutui kuohuksiin. Huhussa oli perää. Muutamia päiviä myöhemmin julkaistiin nimitys _Moniteurissä_.[57] Seuraavana päivänä kieltäytyi ukko Madeleine kunniasta.

Samana vuonna esiintyivät Madeleinen uuden menettelytavan mukaan valmistetut tuotteet teollisuusnäyttelyssä. Palkintolautakunnan ilmotuksesta nimitti kuningas keksijän kunnialegioonan ritariksi. Uusi kuohunta pikkukaupungissa. Vai ristiä hän mielikin! Ukko Madeleine ei huolinut rististä.

Totta tosiaan, tämä mies oli täydellinen arvoitus. Ymmärtäväiset ihmiset suoriutuivat pulasta sanomalla: "Kun kaikki selviää, on hän lopultakin vain pelkkä seikkailija".

Kuten olemme nähneet, oli paikkakunta saanut häneltä paljon, köyhät kaikki; hän tuotti niin paljon hyötyä, että häntä täytyi lopultakin kunnioittaa; ja hän oli niin lempeä ja hyvä, että häntä täytyi lopultakin rakastaa; etenkin hänen työmiehensä suorastaan jumaloivat häntä, ja hän kantoi tämän jumaloimisen jonkunlaisella surumielisellä vakavuudella. Kun keksittiin, että hän oli rikas, tervehtivät "hienon maailman ihmiset" häntä, ja häntä kutsuttiin kaupungissa herra Madeleineksi; hänen työmiehensä ja lapset nimittivät häntä yhä edelleenkin _ukko Madeleineksi_, ja tämä seikka houkutteli häneltä hänen kauneimman hymynsä. Sitä mukaa kun hän kohosi, satoi hänen päälleen kutsuja satamalla. "Hieno maailma" pyysi häntä seuraansa. Montreuil-sur-Merin koreat vierashuoneet olisivat tietysti ensi alussa pysyneet visusti suljettuina köyhälle käsityöläiselle, mutta nyt avasivat ne ovensa selkiseljälleen miljoonain omistajalle. Häntä mieliteltiin tuhansin tavoin. Hän kieltäytyi kunniasta.

Tälläkään kertaa ei ymmärtäväisiltä ihmisiltä selityksiä puuttunut. -- Hän on sivistymätön, huonosti kasvatettu mies. Eihän edes tiedetä, mistä mokoma on peräisinkään. Ei hän osaisi hienommissa seurapiireissä käyttäytyäkään. Ei ole oikeastaan ensinkään varmaa, osaako hän edes lukea.

Kun nähtiin hänen ansaitsevan rahaa, sanottiin: Se on kamasaksa. Kun nähtiin hänen kylvävän rahansa ympärilleen, sanottiin: Nyt se pyrkii kunniaan ja kansan suosioon. Kun nähtiin hänen työntävän luotaan kunnianosotukset, sanottiin: Se on seikkailija. Kun nähtiin hänen hylkäävän hienon maailman liehittelyt, sanottiin: Se on nauta.

Vuonna 1820, viisi vuotta hänen Montreuil-sur-Meriin saapumisensa jälkeen, olivat hänen paikkakunnalle suorittamansa palvelukset niin ilmeisiä, väestön toivomus niin yksimielinen, että kuningas nimitti hänet uudestaan kaupungin pormestariksi. Hän kieltäytyi yhä, mutta maaherra ei suostunut hänen kieltoonsa, kaikki seudun merkkihenkilöt kävivät häntä pyytelemässä, kadut täyttävä kansa vaati häntä niin innokkaasti myöntymään, yleinen mielipide oli niin voimakas, että hänen lopulta täytyi taipua. Pantiin merkille, että seikka, mikä etenkin näytti johtaneen häntä tähän päätökseen, oli erään vanhan eukon milt'ei kiukustunut huudahdus, jonka tämä viskasi hänelle mökkinsä kynnykseltä: "_Kunnon pormestaria tarvitaan! Tuleeko väistyä tekemästä sitä hyvää, minkä voi tehdä_?"

Se oli hänen nousunsa kolmas vaihe. Ukko Madeleinesta oli tullut herra Madeleine, herra Madeleinesta tuli herra pormestari.

3.

Laffitten pankkiin talletetut rahat.

Mutta hän itse oli pysynyt yhtä yksinkertaisena kuin ensi päivänäkin. Hänen oli tukkansa harmaa, katseensa vakava, ihonsa ahavoitunut kuin työmiehellä, kasvonsa miettivät kuin filosofin. Päässä oli hänellä tavallisesti leveälierinen hattu ja pukuna pitkä leukaan asti napitettu takki karkeata kangasta. Hän hoiti pormestarin virkatehtävät, mutta niistä päästyään eleli hän yksinäisyydessä. Harvoille ihmisille hän puhui. Hän väisti kohteliaisuuksia, tervehti, sivulta käsin, meni nopeasti tiehensä, hymyili päästäkseen puhelemasta, antoi lahjan päästäkseen hymyilemästä. Naiset sanoivat hänestä: Onpa häntä aika hyvänsävyinen karhu! Hänen suurin huvinsa oli kävellä pitkin peltoja ja ketoja.

Hän aterioi aina yksinään, edessään avattuna kirja, jota hän luki. Hänellä oli hyvin järjestetty pikkukirjasto. Hän piti paljon kirjoista; kirjat ovat vakavia, varmoja ystäviä. Siinä määrässä kun hänelle varallisuutensa karttuessa tuli joutohetkiä, näytti hän käyttävän niitä henkeään viljelläkseen. Siitä asti kun hän oli ollut Montreuil-sur-Merissä, huomattiin hänen puhetapansa vuosi vuodelta tulevan yhä hiotummaksi, huolitellummaksi ja lempeämmäksi.

Kävelyretkilleen vei hän mielellään mukanaan pyssyn, mutta harvoin hän sitä käytti. Kun se joskus tapahtui, oli hänen osumisensa pelottavan tarkka. Hän ei koskaan tappanut vaaratonta eläintä. Hän ei milloinkaan ampunut pikkulintua.

Vaikk'ei hän enään ollut suinkaan nuori, kerrottiin hänellä olevan vielä suunnattomat voimat. Hän auttoi missä vain tarvittiin, nosti kaatuneen hevosen, irrotti liejuun joutuneen kuorman, pysähdytti sarviin tarttumalla karanneen härän. Hänen taskunsa olivat aina täynnä pikkurahoja hänen lähtiessään ulos ja tyhjät hänen palatessaan. Kun hän kulki jonkun kylän läpi, juoksivat pahaiset paitaressut riemuiten hänen perässään ja piirittivät hänet kuin hyttysparvi.

Arveltiin niinkin, että hänen oli ennen täytynyt harjottaa maanviljelystöitä, koska hän osasi neuvoa talonpojille monta hyödyllistä keinoa. Hän opetti heitä hävittämään viljakoita pirskottamalla aittojen seiniin ja lattian rakoihin tavallista suolaliuosta, sekä karkottamaan kasvimatoa ripustamalla kaikkialle talojen ja puutarharakennusten seiniin ja katoille kukkivia salvian oksia. Hänellä oli "reseptejä", joiden mukaan voitiin pelloilta poistaa lusteet, mustat kuminat, hiirenherneet, savikat ja ohdakkeet sekä kaikki loiskasvit viljaa turmelemasta. Hän puolusti kaniinitarhaa rottia vastaan pelkästään pienen Berberian sian avulla, jonka haju karkotti viholliset.

Kerran näki hän muutamain paikkakuntalaisten repivän nokkosia täydessä touhussa. Hän katseli näitä juurineen kiskottuja, jo kuivaneita kasvikasoja ja sanoi: "Kuollut mikä kuollut. Ja kuitenkin olisi niistä niin suurta hyötyä, jos niitä vaan osattaisiin käyttää. Nuoren nokkosen lehti on mainio vihannes; kun se vanhentuu, syntyy siihen syitä ja kuituja kuin hamppuun ja pellavaan. Nokkoskangas on aivan yhtä hyvää kuin hamppukangas. Hienoksi hakattuna on nokkonen mainiota siipikarjalle; survottuna on se erinomaista nautaeläimille. Nokkosen siemenet, joita sekotetaan rehuun, antavat eläinten karvalle kauniin kiillon; suolan sekaan jauhettu nokkosen juuri synnyttää kaunista keltaväriä. Nokkonen on mitä parhainta karjanrehua, jota voi niittää kaksi kertaa vuodessa. Ja mitä nokkonen tarvitsee? Vähän maata, ei vähintäkään muokkausta, ei vähintäkään hoitoa. Siemenet vain putoavat sitä mukaa kun nokkonen tuleentuu, joten niitä on vaikea korjata talteen. Siinä kaikki. Kun vain hiukankin vaivaa näkisi, tuottaisi nokkonen suurta hyötyä; kun siitä ei välitetä, tuottaa se pelkkää vahinkoa. Silloin sitä yritetään tappaa. Kuinka paljon löytyykään ihmisiä, jotka tässä ovat nokkosen kaltaisia!" -- Sitten lisäsi hän pienen vaitiolon jälkeen: "Ystäväni, painakaa mieleenne, ett'ei ole olemassa enempää huonoja kasveja kuin huonoja ihmisiäkään. On vain huonoja viljelijöitä".

Lapset pitivät hänestä paljon senkin vuoksi, että hän osasi laitella somia pikkuesineitä oljista ja kokospähkinöistä.

Milloin hän huomasi kirkonoven mustiin verhotuksi, astui hän sisään; hän etsi hautajaisia niinkuin muut etsivät ristijäisiä. Lesken suru ja lähimäisen onnettomuus vetivät häntä, lempeätä, helläsydämistä miestä puoleensa; hän astui surevain ystäväin sekaan, hän kävi mustapukeisissa perheissä, hän yhtyi papin valituksiin ruumisarkun ääressä. Hän näytti mielellään ottavan ajatustensa esineiksi hautausvirret, jotka ovat täynnä tulevan maailman näkemystä. Silmät taivaaseen luotuina kuunteli hän, ikäänkuin tahtoen nousta äärettömyyden salaperäisyyksiä kohti, näitä kuoleman synkeän syvänteen äärellä laulavia ääniä. Hän teki paljon hyviä töitä, kokien pysytellä piilossa niinkuin pahoja tekoja tehdessä piiloudutaan. Salaa tunkeutui hän iltahämärässä taloihin; hiljaa hiipi hän portaita ylös. Palatessaan kurjaan hökkeliinsä huomasi joku köyhä raukka ovensa avatuksi, vieläpä väkivalloin avatuksi hänen poissa ollessaan. Köyhä raukka huudahti: "Joku pahantekijä on käynyt täällä!" Hän astui sisään ja ensimäinen, mitä hän näki, oli pöydälle tai tuolille jätetty kultaraha. "Pahantekijä", joka oli käynyt talossa, oli ukko Madeleine. Hän oli ystävällinen, mutta surunsynkeä. Kansa sanoi: "Onpa hän rikas mies, eikä näytä ylpeältä. Onpa hän onnellinen mies, eikä näytä tyytyväiseltä".

Jotkut väittivät hänen olevan sangen salamyhkäisen henkilön ja vakuuttivat, ett'ei kukaan saanut astua hänen huoneeseensa, joka kuului olevan oikea erakon luola siivekkäine tiimalaseineen, ristinmuotoisine sääriluukoristeineen ja pääkalloineen. Asia herätti niin monenlaisia puheita, että päivänä muuanna hänen luokseen tuli useita Montreuil-sur-Merin hienoja, kujehaluisia neitosia kysymään: "Herra Pormestari, näyttäkääpäs meille huonettanne. Sen sanotaan olevan oikean hirmupesän". Hän hymyili ja vei neitoset heti paikalla tuohon "hirmupesään". He saivat ansaitun rangaistuksen uteliaisuudestaan. Huone oli aivan tavallinen, mahonkiset huonekalut, jotka olivat jotenkin rumat niinkuin kaikki tämänlaiset huonekalut tapaavat olla, seinillä kahdentoista soun paperit. Muuta sen merkillisempää he eivät siellä huomanneet, kuin takanotsalla kaksi vanhanaikuista kynttilänjalkaa, jotka näyttivät olevan hopeata, "koska niissä oli tarkastusmerkki". Aito pikkukaupunkimainen huomautus!

Siitä huolimatta juteltiin yhä eteenkinpäin, ett'ei kukaan päässyt tähän huoneeseen, että se oli oikea erakon luola, haavekammio, hirmupesä, hauta.

Kuiskailtiin myös, että hänellä oli talletettuna "suunnattomia" summia Laffitten pankkiin sillä tavoin, että hän sai ne heti tarvitessaan käsiinsä, sillä ehdolla, lisättiin, että herra Madeleine saattoi jonakin aamuna mennä Laffitten luo, kirjottaa kuitin ja viedä pois pari kolme miljoonaansa kymmenessä minuutissa. Todellisuudessa supistuivat nuo "pari kolme miljoonaa", kuten olemme maininneet, kuuteensataan kolmeenkymmeneen tai neljäänkymmeneen tuhanteen frangiin.

4.

Herra Madeleine surupuvussa.

Vuoden 1821 alussa ilmottivat sanomalehdet herra Myrielin, Dignen "_hänen ylhäisyytensä Bienvenun_ lisänimellä tunnetun" piispan kuolleen kunnioitettuna ja rakastettuna kahdeksankymmenenkahden vuoden ijässä.

Lisätäksemme tähän erään yksityisseikan, jonka sanomalehdet jättivät mainitsematta, huomautamme, että Dignen piispa oli ennen kuolemaansa ollut useita vuosia sokeana. Sokeuttaan hän ei nurkunut, sillä sisar ei väistynyt hänen viereltään.

Sivumennen sanokaamme myöskin, että sokeana oleminen ja samalla rakastettuna oleminen on kuitenkin täällä murheenlaaksossa, missä ei mikään ole täydellistä, yksi ihmeellisimpiä, ihanimpia onnellisuuden muotoja. Kun tunnet vierelläsi lakkaamatta vaimon, tyttären, sisaren, viehättävän olennon, joka ei siitä luovu, koska sinä tarvitset häntä ja kosk'ei hän voi olla sinua paitse, kun tiedät olevasi alituisen avun tarpeessa, kun voit joka hetki mitata hänen hellän kiintymyksensä määrää sen mukaan, miten kauvan hän luonasi viipyy ja sanoa itseksesi: koska hän pyhittää minulle kaiken aikansa, merkitsee se sitä, että minä omistan hänen sydämensä kokonaan; kun huomaat ajatuksen itse ihmistä näkemättäkään, kun tulet vakuutetuksi tuon olennon horjumattomasta uskollisuudesta synkkään pimeyteen vaipunutta kohtaan, kun havaitset hameen kahinan, kun kuulet hänen kulkevan edestakaisin, käyvän huoneesta toiseen, puhuvan, laulavan, ja kun ajattelet, että juuri sinä olet noiden askeleiden, tuon puheen, tuon laulun keskipiste, kun voit joka silmänräpäys huomata oman vetovoimasi, kun tunnet olevasi sitä mahtavampi mitä raihnaisempi olet, kun sinusta keskellä pimeyttä ja juuri pimeyden kautta tulee tähti, jonka ympärillä tämä enkeli kiertelee, niin etpä tiedä autuutta suurempaa. Elämän korkein onni on horjumaton varmuus siitä, että joku sinua rakastaa, rakastaa sinua sinun itsesi tähden, tai paremmin sanoen, vastoin sinun tahtoasikin. Tämä varmuus on sokealla. Tässä synkässä tilassa on pieninkin palvelus hyväily. Puuttuuko häneltä jotakin? Ei. Ei haittaa mitään, vaikka valon kadottaakin, kun saa rakkauden sijaan. Ja millaisen rakkauden! Rakkauden, jota johtavat yksinomaan puhtaat, jalot vaikuttimet. Sokeutta ei ole siellä, missä vallitsee varmuus. Sielu etsii haparoiden sielua ja löytää sen. Ja tämä löydetty ja koeteltu sielu on rakastavan naisen. Käsi tukee sinua, se on hänen kätensä; huulet koskettavat hellästi otsaasi, ne ovat hänen huulensa; kuulet hengityksen lähelläsi huokuvan, se on hänen hengityksensä. Mikä riemu, kun hän jakaa sinulle kaikkensa, jumaloimisestaan sääliinsä asti, kun hän ei sinua milloinkaan jätä, kun sinulla on tämä hento, lempeä olento apunasi, kun saat nojautua tähän huojumattomaan ruokoon, kun saat käsin koskea tätä kaitselmustasi ja kun saat syliisi sulkea tämän ruumiillistuneen jumalasi! Sydän, tämä ihana tumma kukka, käy kohti salaperäistä kirkastusta. Tätä pimeyttä et vaihtaisi valomeriinkään. Enkeliolento on aina vierelläsi, lakkaamatta vierelläsi; jos hän poistuu, niin palajaa hän tuossa tuokiossa takaisin; hän häipyy unelmana ja ilmestyy jälleen todellisuutena. Tunnet lämmön leyhkävän vastaasi, hänhän siinä onkin. Sinut valtaa viihdyttävä rauha, rajaton riemu ja ylevä ihastus; sinä loistat kuin säde yössä. Ja tuhansittain pikkupalveluksia. Mitättömyyksiä, jotka tyhjyydessäsi muodostuvat äärettömiksi. Naisellisen hellän äänen hyväilevimmät, hivelevimmät sävelet tuudittavat sinua lepoon ja saavat sinut unohtamaan maailman, jonka olet menettänyt. Sinä nautit hänen sielunsa hellistä värähdyksistä. Sinä et näe mitään, mutta sinä tunnet, että hän sinua jumaloi. Sinä olet kuin paratiisissa keskellä mustan pimeydenkin.

Tästä paratiisista oli hänen ylhäisyytensä Bienvenu siis muuttanut toiseen.

Ilmotus hänen kuolemastaan julkaistiin myös Montreuil-sur-Merin paikallisessa lehdessä. Herra Madeleine esiintyi seuraavana päivänä mustiin puettuna, surunauha hatussa.

Kaupungissa huomattiin tämä surunosotus, ja nyt saatiin vettä myllyyn. Tämähän näytti luovan valoa herra Madeleinen entisyyteen. Päätettiin siis, että hän oli ollut jonkunlaisissa tekemisissä kunnianarvoisan piispan kanssa. _Hän kantaa surupukua Dignen piispan muistoksi_, kaikuivat vierashuoneet; tämä kohotti aika lailla herra Madeleinen arvoa ja hankki hänelle äkkiä, yhdellä iskulla suurta kunnioitusta Montreuil-sur-Merin hienoston piireissä. Seudun pienoiskokoinen Saint-Germainen esikaupunki tahtoi nyt ottaa lopullisesti armoihinsa herra Madeleinen, joka oli kukaties piispan sukulaisia. Herra Madeleine huomasi kyllä kohoamisensa siitä, että vanhat naiset hänelle syvempään nyökkäsivät ja nuoret viehkeämmin hymyilivät. Eräänä iltana kysyä tokaisee häneltä muuan tämän pienen suurmaailman rouva, joka korkean ikänsä nojalla rohkenee olla utelias: "Herra Pormestari on varmaankin Dignen piispavainajan serkkuja".

Hän vastasi: "En, rouva".

"Mutta", jatkaa rouva, "Tehän olette pukeutunut suruun hänen muistokseen?"

Hän selitti: "Seikka on se, että minä olen nuoruuteni päivinä ollut palvelijana hänen perheessään".

Siihen huomioon oli myös tultu, että joka kerta kun kaupungissa kävi nuoria savoijalais-poikia, jotka vaelsivat maita mantereita ja hakivat uuninpiippuja nuohotakseen, kutsui herra pormestari heidät luokseen, kysyi heidän nimeään ja antoi heille rahaa. Pojat kertoivat asiasta toisilleen, ja heitä kävikin kaupungissa tuhkatiheään.

5.

Uhkaavia välähdyksiä taivaanrannalla.

Vähitellen ja aikaa myöten raukesi kaikki vastahakoisuus. Ensimmältä joutui herra Madeleinekin sen kohtalon alaiseksi, mikä tapaa kaikkia kohoavia: häntä mustattiin ja häntä parjattiin; sitten vaimenivat herjaukset vain ilkeyksiksi, sitten muuttuivat nekin viattomiksi ilkkuilemisiksi, kunnes lopulta kaikki vastenmielisyys katosi kerrassaan. Kunnioitus tuli täydelliseksi, yksimieliseksi, sydämelliseksi, ja saapuipa niin aika, noin v. 1821, jolloin sana: "herra pormestari" lausuttiin Montreuil-sur-Merissä melkein samalla sävyllä kuin nimi: "hänen ylhäisyytensä Bienvenu" lausuttiin Dignessä v. 1815. Kymmenien penikulmien päästä tultiin kysymään herra Madeleinelta neuvoa. Hän lopetti riidat, hän esti oikeusjutut, hän sovitti vihamiehet. Kaikki taipuivat hänen rehelliseen tuomioonsa. Hänen sydämeensä näytti olevan kirjoitettu luonnollisen lain määräykset. Näytti kuin olisi jonkunlainen tarttuva kunnioitus kuudessa, seitsemässä vuodessa miehestä mieheen kulkien vallannut koko seudun.

Vain yksi ainoa mies koko kaupungissa ja koko piirikunnassa ei vähimmässäkään määrässä joutunut tämän tartunnan alaiseksi. Mitä ukko Madeleine tekikään, aina pysyi hän vastustavalla kannalla, aivan kuin johtaisi ja vallitsisi häntä vastustamaton, järkähtämätön vaisto. Muutamissa ihmisissä näyttää tosiaankin löytyvän oikea eläimellinen vaisto, puhdas ja horjumaton kuten kaikki vaistot, joka synnyttää mieltymyksen ja vastenmielisyyden, joka säälimättä erottaa ihmisen ihmisestä, joka ei epäröi, joka ei hämmenny, ei vaikene eikä haihdu koskaan, joka on kaikessa himmeydessäänkin ehdottoman selvä, pettämätön, vastustamaton, joka ei tottele mitään älyn neuvoja eikä mitään järjen todisteluja, joka, minkälaisiksi kohtalot muodostunevatkaan, salaa ilmaisee ihmiskoiralle ihmiskissan läsnäolon, ihmisketulle ihmisleijonan läheisyyden.

Sattui usein, että kun herra Madeleine tyynenä, ystävällisenä, kaikkien siunausten saattamana kulki katua pitkin, muuan pitkä, raudanharmaaseen päällystakkiin puettu mies, kädessä tukeva keppi ja päässä syväänpainettu hattu, käännähti äkkiä ympäri ja seurasi häntä katseillaan siksi kunnes hän katosi näkyvistä, kädet ristissä rinnalla, pudistaen hiljaa päätään ja kohottaen ylähuultaan alahuulen avulla aina nenänpäähän asti, mikä merkitsevä irvistys voitaisiin ehkä tulkita seuraavasti: "Mutta mikä on tuo herra oikein miehiänsä? -- Minä olen varmasti nähnyt hänet ennenkin. -- Missään tapauksessa ei hän tule vetämään minua nenästä".

Tämä milt'ei uhkaavan vakavannäköinen henkilö oli niitä ihmisiä, joita tarvitset vain vilaukselta nähdä, kun ne jo mieltäsi kiinnittävät.

Hänen nimensä oli Javert, ja hän kuului poliisikuntaan.

Hän hoiti Montreuil-sur-Merissä ylimmän järjestyksenvalvojan raskaita, mutta hyödyllisiä tehtäviä. Hän ei ollut nähnyt Madeleinen alkuhommia. Javert oli saanut nykyisen virkansa herra Chabouilletin, valtioministeri kreivi Anglèsin sihteerin välityksellä, tämän isäntä kun oli niihin aikoihin Pariisin poliisipäällikkönä. Javertin saapuessa Montreuil-sur-Meriin, oli suurtehtailija jo koonnut mahtavan omaisuutensa, ja ukko Madeleinesta oli jo tullut herra Madeleine.

Muutamilla poliisi-upseereilla on tykkänään erikoiset kasvonpiirteet, joissa halpamaisuuden ilmeeseen yhtyy mahtipontisuuden ilme. Javertin kasvonpiirteet olivat tällaiset, lukuunottamatta halpamaisuutta.

Olemme vakuutettuja siitä, että jos sieluja voitaisiin silmin havaita, nähtäisiin selvästi se kummallinen seikka, että kutakin inhimillistä yksilö-lajia vastaa eläinkunnassa määrätty lajinsa. Ja helposti voitaisiin havaita todeksi tuo ajattelijan hämärästi huomioima seikka, että kaikki eläimet simpukasta kotkaan, siasta tiikeriin asti löytyvät ihmisessä ja että jokin niistä on kussakin ihmisessä. Joskus useampiakin samalla kertaa.

Eläimet eivät ole muuta kuin meidän hyveittemme ja paheittemme kuvia, meidän silmiemme edessä väikkyviä ihmissielujen näkyviä ilmestysmuotoja. Jumala panee ne meidän eteemme, jotta saisimme ajattelemisen aihetta. Mutta koska eläimet ovat vain varjoja, ei Jumala ole tehnyt niitä mahdollisiksi kasvatukseen, jalostumiseen sanan täydellisessä merkityksessä. Ja mitä se hyödyttäisikään? Kun taas päinvastoin meidän sielumme ovat todellisuusoleita ja niillä on ihana päämäärä, on Jumala antanut niille älyllisyyden lahjan, s.t.s. kehittymisen, kasvattamisen mahdollisuuden. Oikeaan osunut yhteiskunnallinen kasvatus voi aina saada jokaisesta ihmissielusta, oli se sitten millainen tahansa, esille sen hyvän ja hyödyllisen, mikä siihen on kätkettynä.

Ymmärrettävästi on tämä sanottu vain ahtaammassa merkityksessä, mitä tulee tähän näkyvään maalliseen elämään, ja kiinnittämättä huomiota siihen syvälliseen kysymykseen, löytyykö ulkopuolella ja yläpuolella ihmistä henkilöllisiä olentoja. Näkyväinen minä ei millään tavalla oikeuta ajattelijaa kieltämään näkymätöntä minää. Suostuttuamme tästä, jatkamme kertomustamme.