Part 19

Jos siis nyt otaksutaan meidän väitteemme mukaisesti, että jokaisessa ihmisessä esiintyy joku eläinlaji tulee meidän olemaan sangen helppoa selittää, mikä rauhanrakentaja Javert oli miehiänsä.

Asturialaiset talonpojat ovat vakuutettuja siitä, että jokaisessa sudenpoikasessa on yksi koira, jonka emä tappaa, koska se voimistuttuaan söisi muut poikaset suuhunsa.

Ajatelkaa ihmisen kasvot tällaiselle sudenpoikakoiralle, ja te näette Javertin.

Javertin oli synnyttänyt vankilassa muuan povaajaämmä, jonka mies oli kaleereilla. Suuremmaksi varttuessaan luuli hän olevansa tykkänään yhteiskunnan ulkopuolella, eikä koskaan enää pääsevänsä sen helmaan. Hän huomasi yhteiskunnan sulkevan armotta yhteydestään kaksi ihmisluokkaa: ne, jotka sitä hätyyttävät, ja ne, jotka sitä suojelevat. Hänellä oli valittavanaan vain nämä kaksi luokkaa. Samalla tunsi hän itsessään omituista jäykkyyttä, säännöllisyyttä ja rehellisyyttä, mihin yhtyi rajaton viha sitä kiertolaisjoukkuetta vastaan, johon hän itsekin kuului. Hän meni poliisin palvelukseen. Hän menestyi urallaan. Neljänkymmenen vanhana oli hän kohonnut komisarioksi. Nuoruutensa päivinä oli hän ollut virkamiehenä etelän työvankiloissa.

Ennenkuin menemme etemmä, selittäkäämme tarkemmin tuo käsite: ihmisen kasvot, jonka äsken sovellutimme Javertiin.

Javertin kasvoihin kuului litteä nenä ja kaksi suurta sierainreikää, joita kohti kohosi molemmin puolin uhkea poskiparta. Oikein pahalta tuntui, kun ensi kerran näki tämän tuuhean metsän ja nämä kaksi hirvittävää aukkoa. Kun Javert nauroi, mikä oli harvinaista ja kauheata, avautuivat hänen ohuet huulensa ja paljastivat ei ainoastaan hampaat, vaan myöskin ikenet, ja nenän ympärille muodostui leveä, kamala ryppy kuin nautaeläimen turpaan. Vakava Javert oli kuin verikoira; naurava Javert oli kuin tiikeri. Muuten oli pääkallo pieni, jykevät leukapielet, tukka peitti otsan ja valui aina kulmakarvoihin asti, silmien välissä oli pysyvä poimu ikäänkuin heltymättömän vihan merkkinä, katse synkkä, suu kokoonpuserrettu ja pelottava; koko muoto ilmaisi taipumatonta, julmaa käskeväisyyttä. Tätä ihmistä vallitsi kaksi hyvin yksinkertaista ja verrattain hyvääkin tunnetta, jotka hän kuitenkin liiottelemalla muutti pahoiksi: esivallan kunnioitus ja kaiken kapinoimisen viha. Hänen silmissään olivat varkaus, murha, kaikki rikokset vain tämän kapinoimisen eri muotoja. Hän katseli jonkunlaisella sokealla, syvällä luottamuksella kaikkia, joilla oli pieninkin virka valtiossa, pääministeristä aina pellonvartijaan asti. Hän halveksi, inhosi ja vihasi sydämessään kaikkia, jotka olivat kerran astuneet yli niiden rajojen, mitkä laki oli pahalle määrännyt. Hän vaati ehdotonta kuria, eikä sietänyt poikkeuksia. Hän sanoi toiselta puolen: "Virkamies ei voi erehtyä; virkamies ei ole koskaan väärässä". -- Toiselta puolen sanoi hän: "Nuo ovat auttamattomasti kadotettuja. Heistä ei voi lähteä mitään hyvää". Hän oli täydellisesti niiden äärimäisten ihmisten mielipidettä, jotka luulevat inhimillisellä lailla olevan ties minkä salaperäisen voiman luoda, tai jos niin tahdotaan, keksiä korkeampia olentoja, ja jotka sijottavat Manan mustan virran yhteiskunnan alimpiin kerroksiin. Hän oli tunteeton, vakava, ankara; synkkä mietiskelijä; nöyrä ja korskea kuin kiihkoilijat ainakin. Hänen katseensa oli kuin kaira, se oli kylmä ja se tunki lävitse. Koko hänen elämänsä sisältyi näihin kahteen sanaan: valvoa ja vartioida. Hän oli muodostanut suoraksi viivaksi maailman mutkaisimmat seikat; hänessä asui syvä tietoisuus omasta tarpeellisuudestaan, pyhä kunnioitus virkatehtäviään kohtaan, ja hän hoiti yhtä sydämestään ja sielustaan salaurkkijan toimiaan kuin pappi omiaan. Onneton se, joka hänen käsiinsä joutui! Hän olisi vanginnut kaleereilta karkaavan isänsä ja antanut rikoksista ilmi oman äitinsä. Ja tätä tehdessään olisi hän tuntenut sitä sisäistä tyydytystä, jonka hyvä työ tuottaa. Hän eli kieltäymyksissä, yksinäisyydessä, puutteissa, siveydessä, hankkimatta itselleen pienintäkään huvitusta. Hän oli pelkkää järkähtämätöntä velvollisuuden tuntoa, hän oli poliisi aito spartalaisessa merkityksessä, hellittämätön väijyskelijä, horjumaton, tunnollinen, kivikova urkkija, Brutus Vidocqin[58] hahmossa.

Koko Javertin olemus ilmaisi miestä, joka vaanii ja joka pysytteleikse piilossa. Joseph de Maistren[59] mystillinen koulu, joka näihin aikoihin vuodatti korkeita maailmansyntyoppeja n.k. kiihkokatolisten sanomalehtien palstoille, olisi varmasti väittänyt Javertin edustavan jotakin symbolia. Ei näkynyt hänen otsaansa, jonka peitti hattu, ei näkynyt hänen silmiään, jotka katosivat kulmakarvojen suojaan, ei näkynyt hänen leukaansa, joka oli painunut kauluksen sisään, ei näkynyt hänen käsiään, jotka olivat vetäytyneet hihoihin, ei näkynyt hänen keppiään, jota hän kantoi päällystakkinsa alla. Mutta kun hetki oli tullut, huomattiin tästä hämärästä, ikäänkuin salaväijytyksestä äkkiä työntyvän esiin kulmikkaan, ahtaan otsan, synkeän katseen, uhkaavan leuvan, suunnattomain käsien, kauhistavan kurikan.

Joutohetkinään, joita hyvin harvoin sattui, lueskeli hän yhtä ja toista, vaikka vihasikin kirjoja. Siksi ei hän ollutkaan niin perin oppimaton. Sen huomasi muuten puhetavan juhlallisesta sävystäkin.

Hänessä ei ollut ainuttakaan pahetta eikä virhettä, senhän olemme jo maininneet. Kun hän oli erikoisesti tyytyväinen itseensä, otti hän hyppysellisen nuuskaa. Tämä side yhdisti häntä ihmiskuntaan.

Helppoa on käsittää, että Javert oli koko sen ihmisluokan kauhuna, jota oikeusministerin vuotuisissa tilastoissa merkitään päällekirjotuksella: _Epäilyttäviä henkilöitä_. Pelkkä Javertin nimi ajoi heidät pakosalle; Javertin kasvot nähdessään kivettyivät he kauhusta.

Sellainen oli tämä pelottava mies.

Tuntui kuin olisi Javertin silmä aina vartioinut herra Madeleinea. Silmä täynnä epäluuloa ja arveluita. Herra Madeleine oli sen lopulta itsekin huomannut, mutta se ei näyttänyt häntä kovinkaan liikuttavan. Hän ei kertaakaan kysynyt Javertin aikeita, ei kokenut häntä välttää eikä tavata, kesti välinpitämättömästi tämän kiusallisen, milt'ei painostavan katseen. Hän kohteli Javertia samanlaisella luontevuudella ja lempeydellä kuin muitakin.

Muutamista Javertin lausumista sanoista saattoi arvata, että hän oli salaa tuolla uteliaisuudella, joka on ominaista hänen rodulleen ja jossa on yhtä paljon vaistoa kuin tahtoakin, nuuskinut tietoonsa kaikki ukko Madeleinen mahdollisesti tavattavat aikaisemmat jäljet. Hän tuntui tietävän ja puhui joskus peitetyin sanoin siihen suuntaan, että joku oli hankkinut eräitä tietoja eräällä paikkakunnalla eräästä hävinneestä perheestä. Kerran sattui häneltä itsekseen puhuessaan pääsemään: "Luulenpa, että hän on nyt kynsissäni!" -- Sitten jäi hän miettimään pari kolme päivää sanaakaan lausumatta. Näytti kuin olisi katkennut se johtolanka, jota hän oli luullut niin varmasti seuranneensa.

Muuten olkoon tässä tarpeellisena korjauksena siihen, mitä edellä lausumissamme väitteissä näyttää ehkä olevan liian jyrkkää, ett'ei inhimillisessä olennossa voi löytyä mitään ehdottomasti varmaa, ja että juuri vaistolle on hämmentyminen, sekaantuminen ja harhaanosuminen erikoisesti ominaista. Sillä muutenhan olisi se järkeä korkeammalla, ja eläin olisi silloin viisaampi kuin ihminen. Javert oli ilmeisesti joutunut hieman hämilleen, nähdessään herra Madeleinen täydellisen luontevuuden ja tyyneyden.

Kerran näytti kuitenkin hänen omituinen käyttäytymisensä vaikuttaneen herra Madeleineen. Seikka oli seuraava.

6.

Ukko Fauchelevent.

Herra Madeleine kulki eräänä aamuna muuatta Montreuil-sur-Merin kiveämätöntä pikkukatua pitkin. Silloin kuuli hän melua ja keksi ihmisjoukon vähän matkan päässä. Hän meni sinne. Muuan vanha mies, ukko Fauchelevent nimeltään, oli pudonnut kuormarattaittensa alle, joiden edestä oli hevonen kaatunut.

Tämä Fauchelevent oli yksi niitä harvoja vihamiehiä, joita herra Madeleinella vielä tähän aikaan oli. Kun Madeleine saapui paikkakunnalle, harjotti Fauchelevent, entinen käräjäkirjuri ja talonpojaksi verrattain sivistynytkin, pientä kauppaa, joka alkoi vedellä huonosti. Fauchelevent näki tuon yksinkertaisen työmiehen rikastuvan, kun taas hän, oppinut käräjäkirjuri, köyhtyi köyhtymistään. Tämä seikka täytti hänet kateudella, ja hän oli tehnyt paraansa kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa vahingoittaakseen Madeleinea. Sitten tuli vararikko, ja vanha kun hän oli, perheetön, lapseton, eikä omistanut muuta kuin hevosen ja rattaat, oli hänen hengen piteikseen täytynyt ruveta kuorma-ajuriksi.

Hevonen oli katkaissut molemmat jalkansa eikä voinut liikahtaakaan. Vanhus oli joutunut pyörien väliin. Kaatuminen oli tapahtunut niin onnettomasti, että rattaiden koko paino lepäsi hänen rintansa päällä. Rattaissa oli hyvin raskas kuorma. Ukko Fauchelevent valitti ja ähkyi surkeasti. Oli koetettu vetää häntä poiskin, mutta turhaan. Kömpelö töyttäys, taitamaton apu, väärä nostallus saattoivat koitua hänen surmakseen. Oli mahdotonta pelastaa häntä tuskallisesta asemastaan muuten kuin kohottamalla rattaita alhaaltapäin. Javert, joka oli heti tapaturman sattuessa osunut paikalle, oli lähettänyt hakemaan väkivipua. Herra Madeleine lähestyi. Hänelle tehtiin kunnioittaen tietä.

"Apua", kirkui ukko Fauchelevent. "Eikö löydy ketään säälivää ihmistä, joka pelastaisi vanhuksen?"

Herra Madeleine kääntyi läsnäolevain puoleen:

"Onko saatavissa väkivipua".

"Sitä tästä lähdettiin peräämään", vastasi muuan talonpoika.

"Kauvanko siinä viipyy?"

"Ne menivät tähän vallan lähelle, ehkä Flachotille, missä on paja; mutta yhtä kaikki, kyllä se ainakin neljännestunnin kestää".

"Neljännestunnin!" huudahti Madeleine.

Edellisenä päivänä oli satanut, maa oli märkää, rattaat vajosivat joka hetki yhä syvemmälle ja painoivat yhä musertavammin vanhan kuorma-ajurin rintaa. Oli silminnähtävää, että jo viiden minuutin kuluttua katkeaisivat hänen kylkiluunsa.

"Mahdotonta odottaa neljännestuntia", sanoi Madeleine ympärillä töllisteleville talonpojille.

"Täytyy!"

"Mutta ei ole aikaa! Ettekö näe, että rattaat vajoavat vajoamistaan?"

"Hitto vie!"

"Kuulkaahan", puhui Madeleine, "rattaiden alla on vielä tarpeeksi tilaa, jotta mies voi ryömiä sinne ja kohottaa niitä selällään. Vain puolisen minuuttia, ja sillä aikaa voivat toiset pelastaa miesparan. Löytyykö tässä ketään, jolla on hartiavoimia ja uskallusta? Viisi kultarahaa ansaittavana!"

Kukaan ei liikahtanut.

"Kymmenen kultarahaa", sanoi Madeleine.

Miehet loivat silmänsä maahan. Muuan mutisi:

"Pitäisi sen olla saakurin vahvan. Ja lisäksi voi siinä tappaa itsensä!"

"No!" yritti Madeleine taas, "kaksikymmentä kultarahaa!"

"Ei heiltä suinkaan hyvää tahtoa puutu", selitti muuan ääni.

Herra Madeleine käännähti ja tunsi Javertin, jota hän ei lähestyessään ollut lainkaan huomannut.

Javert jatkoi:

"Voimaa heiltä puuttuu. Pitäisi olla hirvittävän vahvan sen miehen, joka jaksaisi hartioillaan nostaa nuo rattaat kuormineen".

Katsoen tarkasti herra Madeleinen silmiin, puhui hän korostamalla jokaista sanaansa:

"Herra Madeleine, olen eläissäni tuntenut vain yhden miehen, joka kykenisi tekemään sen, mitä Te nyt vaaditte".

Madeleine säpsähti.

Javert lisäsi välinpitämättömän näköisenä, mutta hellittämättä Madeleinea hetkeksikään silmistään:

"Se oli muuan rangaistusvanki".

"Ah!" puhkesi Madeleine.

"Toulonin kaleereilta".

Madeleine kalpeni.

Sillävälin vajosivat rattaat hitaasti. Ukko Fauchelevent ähkyi ja kirkui:

"Tukehdun! Luuni musertuvat! Väkivipu! Jotakin! Ah!"

Madeleine katsahti ympärilleen:

"Ei löydy siis ketään, joka haluaisi ansaita kaksikymmentä kultarahaa ja pelastaa tämän vanhusraukan hengen?"

Ei kukaan läsnäolijoista liikahtanut. Javert jatkoi:

"Olen eläissäni tuntenut vain yhden miehen, joka voisi toimittaa väkivivun töitä, ja se oli tämä rangaistusvanki".

"Ah! Nyt likistyn kuoliaaksi!" vaikeroi vanhus.

Madeleine kohotti päänsä, tapasi Javertin haukankatseen, joka oli kiintyneenä häneen, silmäsi talonpoikia, jotka eivät hievahtaneetkaan, ja hymyili surumielisesti. Sitten laskeutui hän sanaakaan sanomatta polvilleen, ja ennenkuin joukko ehti edes huudahtaa, oli hän jo rattaiden alla.

Seurasi kamala odotuksen ja kuolon hiljaisuuden hetki.

Madeleinen nähtiin melkein vatsallaan tämän hirvittävän painon alla kaksi eri kertaa turhaan yrittävän lähentää kyynärpäitänsä polviinsa. Huudettiin: "Madeleine! Tulkaa pois sieltä!" -- Vanha Faucheleventkin kehotteli: "Herra Madeleine! Menkää pois! Näettehän, että minun on määrä kuolla! Antakaa minun olla! Tekin vielä tapatte itsenne!" -- Madeleine ei vastannut.

Katselijat huohottivat. Pyörät olivat yhä vajonneet, ja nyt oli jo käynyt melkein mahdottomaksi Madeleinen päästä pois rattaiden alta.

Äkkiä nähtiin tuon suunnattoman ruhon huojahtavan, rattaat kohosivat hitaasti, pyörät nousivat puoliväliin raiteista. Tukahtuneen äänen kuultiin huutavan: "Kiirehtikää! Auttakaa!" Madeleine oli tehnyt viimeisen ponnistuksensa.

Joukko syöksyi apuun. Yhden uskallus oli antanut voimia ja rohkeutta kaikille. Rattaita nostivat kymmenet kädet. Vanha Fauchelevent oli pelastettu.

Madeleine nousi ylös. Hän oli kuolonkalpea, vaikka hiki valui virtana. Hänen vaatteensa olivat repeytyneet ja loan peitossa. Kaikki itkivät. Vanhus syleili hänen polviaan ja kutsui häntä Jumalan lähetiksi. Ja Madeleinen kasvoilla loisti kummallinen ihanan, onnellisen kärsimyksen ilme ja hän loi vakavan katseensa Javertiin, joka häntä yhä hellittämättä tarkasteli.

7.

Fauchelevent pääsee puutarhuriksi Pariisiin.

Fauchelevent oli tuossa tapaturmassa saanut polvilumpionsa sijoiltaan. Ukko Madeleine toimitti hänet sairashuoneeseen, jonka hän oli perustanut tehdaslaitoksensa yhteyteen työmiehiään varten ja jota kaksi laupeudensisarta hoiti. Seuraavana aamuna löysi vanhus tuhannen frangin rahaosotuksen yöpöydältään sekä kirjelipun, johon oli ukko Madeleinen kädellä piirretty: _Minä ostan rattaanne ja hevosenne_. Rattaat olivat hajalla ja hevonen kuollut. Fauchelevent parantui, mutta hänen polvensa jäi kankeaksi. Herra Madeleine hankki laupeudensisarten ja seurakunnan rovastin suositusten avulla ukko-raukalle paikan erään Pariisissa Saint-Antoinen kaupunginosassa sijaitsevan nunnaluostarin puutarhurina.

Vähäistä myöhemmin nimitettiin herra Madeleine pormestariksi. Kun Javert ensi kerran näki herra Madeleinen puettuna olkanauhaan, joka antoi hänelle ylimmän käskyvallan kaupungissa, tunsi hän sentapaista väristystä kuin tuntisi verikoira, joka vainuaa sutta isäntänsä vaatteissa. Tästä hetkestä lähtien vältti hän Madeleinea, mikäli suinkin voi. Kun virkatehtävät ehdottomasti vaativat, että hänen välttämättä täytyi joutua mieskohtaisiin tekemisiin herra pormestarin kanssa, puhutteli Javert häntä mitä syvimmällä kunnioituksella.

Hyvinvointi, jonka ukko Madeleine oli luonut Montreuil-sur-Meriin, osotti jo mainitsemiemme näkyväisten merkkien lisäksi erään ilmiön, joka ei tosin ollut näkyväinen, mutta joka silti oli yhtä tärkeä. Se ei milloinkaan petä. Kun kansa kärsii, kun työtä on vähän, kun kauppa on seisahduksissa, ei veronalainen voi suorittaa maksettaviaan rahanpuutteen takia, määräaika kuluu umpeen ja ylikin, ja valtio kuluttaa paljon varojaan pakkokeinojen ja uudistettujen kantojen kustannuksina. Kun löytyy työtä yllin kyllin, kun maa on onnellinen ja rikas, maksetaan verot helposti ja valtio pääsee vähillä menoilla. Voi sanoa, että yleisellä kurjuudella ja yleisellä rikkaudella on erehtymätön ilmapuntarinsa: veronkantokulut. Näihin aikoihin olivat veronkantokulut Montreuil-sur-Merin piirikunnassa vähentyneet kolmella neljänneksellä, niin että silloinen raha-asiain ministeri herra de Villèle mainitsi usein tätä piirikuntaa muiden esikuvana.

Sellainen oli asema paikkakunnalla, kun Fantine sinne palasi. Kukaan ei häntä enää tuntenut eikä muistanut. Onneksi oli herra Madeleinen tehtaan ovi kuin ystävän katse. Hän tarjoutui työhön ja hänet otettiinkin naisten puolelle. Ammatti oli aivan outoa Fantinelle, eikä hän alussa voinut siinä kovin taitava ollakaan, eikä päivätyöllään suurta ansaita. Mutta se riitti kuitenkin. Pulma oli ratkaistu: hän sai jokapäiväisen leipänsä.

8.

Rouva Victurnien tuhlaa kolmekymmentäviisi frangia siveyttä edistääkseen.

Kun Fantine huomasi tulevansa omillaan toimeen, valtasi hänet hetkiseksi ilo ja riemu. Elää kunniallisesti kättensä työllä, mikä taivaan armo! Vanha työinto palasi todellakin. Hän osti peilin, katseli siitä mielihyvikseen nuoruuttaan, kaunista tukkaansa ja kauniita hampaitaan, unohti monia seikkoja, ajatteli vain Cosetteaan ja valoisata tulevaisuuttaan ja oli melkein onnellinen. Hän vuokrasi pienen kamarin ja kalusti sen velaksi, vastaisiin ansioihinsa luottaen, mikä oli entisen huolettoman elämäntavan jäännöstä.

Koska hän ei voinut sanoa olevansa naimisissa, varoi hän visusti puhumasta pikku tytöstään, kuten olemme jo huomauttaneetkin.

Alussa maksoi hän säännöllisesti Thénardiereille, senhän tiedämme. Kun hän osasi merkitä vain nimensä, täytyi hänen kirjotuttaa heille yleisellä kirjurilla.

Hän lähetti kirjeitä usein. Se herätti huomiota. Alettiin kuiskailla naisten työhuoneessa, että Fantine "kirjotteli kirjeitä" ja että "hänellä oli joitakin salavehkeitä". Ei kukaan niin innokkaasti urki toisten ihmisten toimia kuin se, jota ne eivät vähääkään liikuta. -- Minkätähden saapuu tämä herra sinne ja sinne vasta iltahämyssä? Miksi ei tuo herra milloinkaan lukitse oviaan torstaisin? Minkätähden hiiviskelee hän aina syrjäkatuja? Miksi laskeutuu se ja se rouva ajurinrattaista ennenkuin on saapunut talonsa edustalle? Minkätähden lähettää hän ostamaan kirjepaperia, vaikka hänellä on sitä "laatikot täynnä?" j.n.e., j.n.e. -- Niitä löytyy ihmisolentoja, jotka voidakseen ratkaista nämä arvoitukset, mitkä eivät heitä vähimmässäkään määrässä koske, tuhlaavat enemmän rahaa, hävittävät enemmän aikaa, kestävät enemmän vaivaa kuin tarvittaisiin kymmenen hyvän työn suorittamiseen. Ja tämän he tekevät vallan ilmaiseksi, huvikseen, eikä heidän uteliaisuuttaan mikään muu palkitse kuin heidän uteliaisuutensa. He vaanivat tätä miestä tai tuota naista päivät pitkät, vahtivat tuntimäärin katujen kulmissa, porttikäytävissä, yöllä, pakkasessa ja sadeilmalla, lahjovat palvelijat, juottavat ajurit ja käskyläiset, ostavat kamarineitsyet, palkkaavat kätyreikseen ovenvartijat. Miksi? Tyhjän takia. Pelkkää näkemisen, kuulemisen ja tietämisen vimmaa. Pelkkää juoruilemishalun syyhymistä. Ja usein nämä tunnetut yksityiskohdat, nämä julkiset salaisuudet, nämä päivänselvät arvoitukset saavat aikaan kauheita kohtauksia, kaksintaisteluita, vararikkoja, perheiden tuhoutumisia, toiveiden murtumisia, niiden suureksi iloksi, jotka ovat "paljastaneet kaikki" tyhjän takia ja pelkästä vaistosta. Surullinen seikka.

Muutamat ihmiset ovat ilkeitä pelkästään puhumistarpeensa takia. Heidän keskustelunsa, haastelunsa hienossa vierashuoneessa, heidän lörpöttelynsä etuhuoneessa ovat kuin tulipesiä, jotka kuluttavat puunsa nopeasti; ne tarvitsevat paljon polttoainetta ja polttoaineena on tässä lähimäinen.

Fantinea pidettiin siis silmällä.

Moni kadehtikin hänen kullankellertävää tukkaansa ja hänen valkoisia hampaitaan.

Huomattiin, että hän työhuoneessa toisten keskellä usein kääntyi poispäin kyyneleen kuivatakseen. Se tapahtui niinä hetkinä, jolloin hän muisteli lastansa; ehkäpä myöskin miestä, jota hän oli rakastanut.

Tuskallinen yritys katkaista menneisyyden sydäntäkietovia kahleita.

Saatiin selville, että hän kirjotti ainakin kaksi kertaa kuussa, aina samalla osotteella, ja että hän suoritti kirjeen postikulut. Vihdoin päästiin osotteenkin perille: _Herra, herra Thénardier, ravintoloitsija, Montfermeil_. Nyt pantiin kapakassa puhetuulelle tuo julkinen kirjuri, vanha ukonkähnys, joka ei voinut täyttää mahaansa punaviinillä tyhjentämättä salaisuuspussiansa. Lyhyesti: saatiin tietää, että Fantinella oli lapsi. "Johan minä sitä sanoin, että mikä lie tytönletukka". Löytyipä sellainenkin juoru-akka, joka teki vasite matkan Montfermeiliin, haastatteli Thénardiereja ja kehuskeli palattuaan: "Jos kolmekymmentäviisi frangia menikin, niin sainpa sitten asiastakin selvän. Näin kun näinkin lapsen!"

Juoru-akka, joka tämän työn suoritti, oli muuan syöjätär, rouva Victurnien, kaikkien ihmisten siveyden ylihoitaja ja ovenvahti. Rouva Victurnien oli viidenkymmenenkuuden vanha, ja hänen naamallaan loistivat suloisessa sovussa rumuus ja vanhuus. Mäkättävä ääni, sydän syttä ja sappea. Tämä akka oli kerran ollut nuori, hämmästyttävää kylläkin. Nuoruudessaan, keskellä 1793:n melskeitä, oli hän mennyt naimisiin erään luostarista livistäneen munkin kanssa, joka kantoi punaista päähinettä ja joka oli joutunut bernhardilaisveljien keskuudesta jakobiinein seuraan. Rouva oli kuiva, karkea, kielevä, kiukkuileva, yrmykäs, melkeinpä myrkykäs. Hän muisteli yhä munkki-vainajaansa, joka oli häntä aika lailla kesyttänyt ja kouluuttanut. Hän oli kuin viholainen, jossa näkyivät vielä munkkikaavun hiipaisut. Kun entinen hallitsijasuku jälleen nousi valtaistuimelle, oli hän ruvennut näyttelemään uskovaisen osaa, ja niin suurella menestyksellä, että papit olivat antaneet hänelle koko munkki-jutun anteeksi. Hän omisti pienen maatilan ja sen lahjotti hän suurella melulla ja pauhulla eräälle uskonnolliselle yhdistykselle. Arrasin piispantalossa otettiin hänet avosylin vastaan. Tämä rouva Victurnien matkusti siis Montfermeiliin ja palasi kehuen: "Näin kun näinkin lapsen".

Mutta kaikki tämä vaati aikansa. Fantine oli ollut jo yli vuoden ajan tehtaassa, kun eräänä aamuna työhuoneen johtajatar antoi hänelle herra pormestarin puolesta viisikymmentä frangia, samalla ilmottaen, että hänet oli erotettu työstä ja kehottaen häntä herra pormestarin puolesta poistumaan paikkakunnalta.

Tämä tapahtui juuri samana kuukautena, jolloin Thénardierit, pyydettyään kahtatoista frangia kuuden sijasta, olivat vaatineet viittätoista frangia kahdentoista sijasta.

Fantine seisoi kuin salaman tapaamana. Hän ei voinut lähteä paikkakunnalta, koska hänen vuokransa ja huonekalunsa vielä olivat maksamatta. Viisikymmentä frangia ei riittäisi hänen velkoihinsa. Hän sopersi muutamia anelevia sanoja. Johtajatar antoi hänen ymmärtää, että hänen oli heti poistuminen työhuoneesta. Fantine olikin huononpuoleinen työntekijä. Häpeän enemmän kuin epätoivon murtamana läksi hän työhuoneesta ja päätyi kamariinsa. Hänen hairahduksensa tiesivät siis kaikki!

Hän ei tuntenut enää jaksavansa kohottaa pikkusormeaankaan puolustuksekseen. Häntä neuvottiin menemään herra pormestarin puheille; hän ei uskaltanut. Herra pormestari antoi hänelle viisikymmentä frangia, koska hänellä oli hyvä sydän, ja ajoi hänet tiehensä, koska hän noudatti oikeutta. Fantine alistui tähän tuomioon.

9.

Rouva Victurnienin menestys.

Munkin leski saattoi siis olla tuloksiinsa tyytyväinen.

Herra Madeleine ei tiennyt kaikesta tästä mitään. Siinä näkyi tuollainen tapahtumain yhtymys, joita elämä on täynnä. Herra Madeleinen ei ollut juuri koskaan tapana pistäytyä naisten työhuoneeseen. Tämän työhuoneen etunenään oli hän asettanut erään vanhanpuoleisen neidin, jota rovasti oli hänelle suositellut. Hän luotti täydellisesti tähän johtajattareen, joka olikin hyvin kunnioitettava, tarmokas, säntillinen, luotettava, täynnä sitä lähimäisen rakkautta, joka lahjottaa almun, mutta ei niin paljon sitä rakkautta, joka ymmärtää ja antaa anteeksi. Herra Madeleine jätti asiain hoidon tykkänään hänen huolekseen. Parhaidenkin ihmisten täytyy usein luovuttaa valtansa toiselle. Tämän täydellisen toimivaltansa nojalla ja vakuutettuna tekevänsä oikein oli johtajatar selvittänyt, tutkinut, tuominnut ja päättänyt Fantinen asian.

Ne viisikymmentä frangia oli hän ottanut rahastosta, jonka herra Madeleine oli uskonut hänen haltuunsa työläisnaisille lahjoina ja avustuksena jaettavaksi ja josta hänen ei tarvinnut tehdä tiliä.