Part 20

Fantine tarjoutui palvelijaksi; hän kulki talosta taloon. Ei kukaan huolinut hänestä. Hän ei ollut voinut lähteä kaupungista. Romukauppias, jolta hän oli saanut velaksi huonekalunsa (mitkä huonekalut!), oli sanonut hänelle: "Jos poistutte seudulta, panetan Teidät kiinni kuin varkaan". Talonomistaja, jolle hän oli vuokransa velkaa, oli sanonut hänelle: "Te olette nuori ja kaunis, kyllä Te kykenette maksamaan". Fantine jakoi viisikymmentä frangiansa talonomistajan ja romukauppiaan kesken, palautti jälkimäiselle kolme neljännestä irtaimistostaan, piti vain kaikkein välttämättömimmän ja huomasi näin olevansa ilman työtä, ilman ammattia, jälellä vain vuode ja noin sadan frangin velka.

Hän ryhtyi ompelemaan karkeita paitoja linnuesotaväelle, ansaiten näin kaksitoista souta päivää kohti. Tyttärensä maksoi hänelle kymmenen. Tästä lähtien kävivät hänen suorituksensa Thénardiereille epäsäännöllisiksi.

Muuan vanha eukko, joka sytytti hänen kynttilänsä, kun hän iltaisin palasi kotiin, opetti hänelle taidon elää kurjuudessakin. Kun osaat elää vähästä, opit elämään melkein tyhjästä. Nämä kaksi elämän-tapaa ovat kuin kaksi huonetta: toinen on hämärä ja toinen pilkkopimeä.

Fantine oppi, miten voi tulla toimeen ihan ilman tulta talvellakin, miten pitää kieltäytyä pikkulintusesta, joka kuluttaa muutamia hirssinjyviä päivässä sekin, miten voi valmistaa hameesta peitteen ja peitteestä hameen, miten tulee säästää kynttiläänsä aterioimalla vastapäisen akkunan valossa. On mahdotonta aavistaakaan, mitä muutamat kieltäytymyksissä ja kunniallisessa köyhyydessä vanhentuneet heikot ihmisolennot voivat saada aikaan yhdelläkin kuparirahalla. Siitä tulee lopulta varsinainen taito. Fantine saavutti tämän ylevän taidon ja alkoi hiukan toivoa.

Näihin aikoihin sanoi hän eräälle naapurin vaimolle: "Ei hätää mitään! Ajattelen näin: kun nukun vain viisi tuntia ja ompelen koko muun ajan, ansaitsen kyllä aina leipäni. Ja kun suru painaa, ei ruokakaan maita. Kärsimystä, levottomuutta, hiukan leipää toiselta puolen, toiselta puolen surua ja murhetta, kyllä siitä pian nälkä pakenee".

Kaiken tämän kurjuuden keskelläkin oli hänen pikku tyttösensä tuonut sanomattoman onnen. Hän ajatteli jo lähteä häntä hakemaan. Mutta minkätähden! Saattaa tuo lapsiraukkakin tällaista puutetta kärsimään! Ja hänhän oli velkaa Thénardiereillekin! Miten päästä heistä eroon? Ja matka! Mistä rahat siihen?

Eukko, joka oli antanut hänelle opetusta puutteenalaisen elämisen alkeissa, oli hurskas köyhä nainen, jonka hurskaus oli oikeata hurskautta, joka rakasti sekä köyhiä että rikkaitakin, joka tuskin ja tuskin osasi kirjottaa nimensä Margueriten _Margeritte_ ja joka uskoi Jumalaan, mikä onkin kaiken inhimillisen tietämisen summa.

Niitä löytyy paljon tällaisia hyveiden harjottajia siellä alhaalla; kerran pääsevät ne ylös. Tällä elämällä on huomisensa.

Ensi aikoina oli Fantine ollut niin häpeän murtama, ett'ei hän ollut uskaltanut poistua kotoaan.

Kun hän kadulle joutui, arvasi hän, että häntä käännyttiin katsomaan ja että häntä osoteltiin sormella; kaikki häneen silmänsä iskivät, mutta kukaan ei häntä tervehtinyt; ohikulkijain kylmä ja katkera halveksuminen tunki hänen lihaansa ja sieluunsa kuin pohjoisen jäätävin viima.

Pikkukaupungissa näyttää tuollainen onneton olevan ilki-alastomana kaikkein pilkan ja uteliaisuuden edessä. Pariisissa ei sentään kukaan sinua tunne, ja tämä tuntemattomuus on kuin suojeleva verho. Hänen hartain halunsa olikin päästä Pariisiin! Mahdotonta.

Hänen oli siis pakko tottua ylenkatseeseen, niinkuin hän oli tottunut puutteeseen. Vähitellen hän malttoi mielensä. Parin kolmen kuukauden perästä heitti hän häpeilemiset nurkkaan ja käveli kaduilla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. -- "Minä siitä viis!" sanoi hän. Hän tuli ja meni, pää pystyssä, huulilla katkera hymy, ja hän tunsi muuttuvansa julkeaksi.

Rouva Victurnien näki joskus akkunastaan hänen kulkevan ohitse, huomasi tämän "tyttöletukan" kurjan tilan ja onnitteli itseään siitä, että oli "palauttanut mokoman oikealle paikalleen". Ilkeillä on omat ilkeät ilonsa.

Ylenmääräinen työ rasitti Fantinea, ja hänen kuiva yskänsä yltyi. Usein sanoi hän naapurilleen: "Koettakaapas, kuinka käteni ovat kuumat".

Mutta kun hän aamuisin vanhalla rikkinäisellä kammalla suki kauniita hivuksiaan, jotka aaltoilivat ja loistivat kuin silkkisäikeet, valtasi hänet hetkiseksi onnellinen ihastuksen tunne.

10.

Menestyksen seurauksia.

Loppupuolella talvea oli hänet erotettu työstä. Kului kesä, talvi palasi taas. Päivät lyhyet, vähemmän työtä. Ei lämmintä, ei valoa, ei kirkasta keskipäivää, ilta aamuun yhtyy, sumua, hämärää, akkuna harmaa, et näe selvästi, sellainen on talvi. Taivas on kuin pahainen ilmareikä. Koko päivä kuluu kuin kellarissa. Aurinko näyttää kurjalta kerjäläiseltä. Inhottava vuodenaika! Talvi muuttaa kiveksi taivaan veden ja ihmisen sydämen. Velkojat eivät antaneet hänelle hetkenkään rauhaa.

Fantine ansaitsi liian vähän. Hänen velkansa olivat kasvaneet. Kiukustuneet Thénardierit kirjottivat hänelle yhtämittaa kirjeitä, joiden sisältö hänet musersi ja joiden postimaksut veivät häneltä viimeisenkin rovon. Kerrankin kirjottivat he, että pikku Cosette värjötti aivan alasti tällaisessa pakkasessa, että tyttö välttämättä tarvitsi villahameen ja että äidin täytyi lähettää sitä varten vähintäin kymmenen frangia. Hän luki kirjeen ja hieroi sitä käsissään koko sen päivän. Illalla meni hän parturin luo, joka asui siinä lähellä kadunkulmassa, ja irrotti kampansa. Ihana kullankellertävä tukka valui aina lanteille asti.

"Kauniit hivukset!" huudahti parturi.

"Paljonko maksaisitte niistä?" kysyi hän.

"Kymmenen frangia".

"Leikatkaa".

Hän osti villahameen ja lähetti sen Thénardiereille.

Tämä hame nostatti Thénardierit raivoon. Rahaahan he tahtoivat. He antoivat hameen Époninelle. Leivosraukka sai yhä värjötellä vilussa.

Fantine ajatteli: "Lapsellani ei ole enää vilu. Minä hänelle hiuksistani vaatteet laitoin". -- Hän alkoi käyttää pieniä, pyöreitä päähineitä, jotka peittivät hänen leikkotukkansa ja jotka eivät häntä lainkaan rumentaneet.

Fantinen sydämessä alkoivat myllertää mustat voimat. Kun hän ei enää saanut tukkaansa sukia, rupesi hän vähitellen vihaamaan kaikkea ja kaikkia ympärillään. Hän oli kauvan tuntenut samanlaista kunnioitusta ukko Madeleinea kohtaan kuin muutkin. Mutta toistaessaan lakkaamatta itselleen, että juuri Madeleine oli hänet työstä häätänyt ja että juuri Madeleine oli syynä hänen onnettomuuteensa, alkoi hänessä viha kiehua häntäkin kohtaan, etenkin häntä. Kun hän sattui kulkemaan tehtaan ohi aikoina, jolloin naiset olivat portille kokoontuneet, ponnistautui hän väkinäiseen nauruun ja rallatukseen.

Muuan vanha eukko, joka kerran näki hänen niin nauravan ja rallattelevan, sanoi: "Tuolle tytölle ei kunnian kukko laula".

Hän otti rakastajan, ensimäisen vastaantulijan miehen, jota hän ei voinut sietää, uhmaillakseen vain, raivo sydämessä. Mies oli kurja heittiö, jonkunlainen kerjäläissoittelija, laiska lurjus, joka pieksi häntä ja joka hänet jätti niinkuin hän oli hänet ottanut: inhoten.

Fantine jumaloi lastaan.

Mitä syvemmälle hän vajosi, mitä pimeämmäksi kaikki kävi hänen ympärillään, sitä ihanampana säteili tämä pikku enkeli hänen sielunsa sisimmässä. Hän sanoi: "Kun tulen rikkaaksi, saan Cosetten luokseni". Ja hän hymyili. Yskä ei hellittänyt, ja hän tunsi tuskia seljässään.

Eräänä päivänä sai hän Thénardiereiltä näin kuuluvan kirjeen: "Cosette on sairastunut paikkakunnalla liikkuvaan kulkutautiin. Tulirokoksi ne sitä sanovat. Tarvittaisiin kalliita lääkkeitä. Se käy liiaksi meidän varoillemme, emmekä me voi niitä enää kustantaa. Ell'ette lähetä meille neljäkymmentä frangia ennen viikon loppua, niin kuolee tyttärenne varmasti".

Hän purskahti hurjaan nauruun ja sanoi vanhalle naapurilleen: "Ah! Miten ne ovatkin mainioita, nuo ihmiset. Neljäkymmentä frangia! Entä sitten! Se tekee kaksi napoleon-kultarahaa! Mistä he luulevat minun ottavan ne? Ovatko he järjiltään, nuo pöllöpäät!"

Mutta hän meni kuitenkin rapuille valo-aukon ääreen ja luki kirjeen toistamiseen.

Sitten riensi hän portaita alas ja kiirehti katua pitkin juosten ja hyppien ja nauraen yhä.

Kysyipä häneltä muuan ohikulkija: "Mistä nyt moinen ilo?"

Hän vastasi: "Peräti hauskoja typeryyksiä kirjottavat minulle maalaiset. Pyytävät minulta neljääkymmentä frangia. Pöllöpäitä mokomia!"

Kulkiessaan torin poikki näki hän paljon ihmisiä tungeskelevan kummanmuotoisten vaunujen ympärillä, joiden katolla huusi ja huitoi punaisiin puettu mies. Se oli kiertelevä hammaspuoskari, joka tarjosi yleisölle täydellisiä hammaskertoja, paikkausainetta, ihmelääkkeitä ja elämännesteitä.

Fantine liittyi joukkoon ja nauroi muiden mukana tuolle mahtipontiselle sanatulvalle, jossa oli murrekäänteitä roskaväelle ja tiedesanoja hienoille ihmisille. Hammasten kiskoja näki kauniin tytön nauravan ja huusi äkkiä: "Teillä on kauniit hampaat, Teillä, joka nauratte siellä. Jos haluatte myydä minulle molemmat lastasenne, maksan Teille kumpaisestakin yhden napoleonin".

"Lastaseni, mitä se merkitsee?" kysyi Fantine.

"Lastaset", jatkoi hammaspuoskari, "ovat etuhampaita, yläleuvan suurimmat etuhampaat".

"Kuinka hirveitä Te puhutte!" huudahti Fantine.

"Kaksi napoleonia!" mutisi muuan vanha hampaaton kämäleuka akka, joka siinä myös töllisteli. "Jopa ne onnekseen ottaisi!"

Fantine pakeni ja tukki korvansa, jott'ei kuulisi miehen käheällä äänellään huutavan: "Miettikäähän, kaunokaiseni! Kaksi napoleonia, se on rahaa. Jos suostutte, niin tulkaa illalla _Hopealaivan_ majataloon, siellä minut tapaatte".

Fantine palasi kotiinsa, oli vallan raivoissaan ja kertoi asian hyvälle naapurilleen Margueritelle: "Voitteko käsittää moista? Eikö olekin oikea hirviö miehekseen? Kuinka annetaan moisten kiertää maita ja mantereita! Haluaisi konna kiskoa molemmat etuhampaani! Johan minusta tulisi kauhean näköinen! Tukka kasvaa uudelleen, mutta hampaat! Ah! sitä kamalaa miestä! Mieluummin syöksyn päistikkaa katuun viidennestä kerroksesta! Hän sanoi olevansa tavattavissa tänä iltana _Hopealaivan_ majatalossa".

"Ja mitä hän tarjosi?" kysyi Marguerite.

"Kaksi napoleonia".

"Neljäkymmentä frangia siis".

"Niin", sanoi Fantine, "neljäkymmentä frangia".

Hän vaipui ajatuksiinsa työnsä ääressä. Neljännestunnin kuluttua heitti hän ompeleensa käsistään ja meni jälleen rappusille lukemaan Thénardierein kirjettä.

Palatessaan takaisin kysyi hän vieressään työskentelevältä Margueritelta:

"Mitä on on oikeastaan tulirokko? Tiedättekö Te?"

"Kyllä", vastasi eukko, "se on muuan tauti".

"Tarvitaanko siinä paljon lääkkeitä?"

"Kauheita lääkkeitä".

"Miten se tulee?"

"Se on sellainen tauti, ett'ei sitä oikein tiedä, milloin se iskee".

"Käykö se etenkin lasten kimppuun?"

"Etenkin lasten".

"Kuoleeko siihen?"

"Hyvin helposti", vastasi Marguerite.

Fantine meni rappusille vielä kerran lukemaan kirjettä.

Iltahämyssä läksi hän ulos ja hänen nähtiin ohjaavan kulkunsa Pariisin kadulle päin, sillä siellä ovat majatalot.

Kun Marguerite seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa astui Fantinen huoneeseen, he kun työskentelivät aina yhdessä, jolloin heidän tarvitsi polttaa vain yhtä kynttilää, tapasi hän Fantinen istumassa vuoteellaan, kalpeana, vilusta värisevänä. Hän ei ollut lainkaan nukkunut. Päähine oli pudonnut polville. Kynttilä oli palanut koko yön ja nyt oli siitä jäljellä vain pieni pätkä.

Marguerite pysähtyi kynnykselle, vallan kauhistuneena tällaisesta epäjärjestyksestä ja huudahti:

"Herra Jumala! Kynttilä on palanut ihan loppuun! Onko jotain tapahtunut!"

Sitten katsahti hän Fantineen, joka käänsi häneen tukattoman päänsä.

Fantine oli eilisestä vanhentunut kymmenen vuotta.

"Jeesus!" pääsi Margueritelta, "mikä Teidän on, Fantine?"

"Ei mikään", vastasi Fantine. "Päinvastoin voin oikein hyvin. Lapseni ei ole avun puutteessa kuoleva tuohon kamalaan tautiin. Olen tyytyväinen".

Näin puhuen näytti hän eukolle kahta napoleonia, jotka loistivat pöydällä.

"Ah! Herra Jeesus!" huudahti Marguerite. "Mutta siinähän on koko omaisuus! Mistä olette saanut nuo kultarahat?"

"Olenpahan vaan", vastasi Fantine.

Ja hän hymyili. Kynttilä valaisi hänen kasvojaan. Se oli verinen hymyily. Punainen sylky valui suupieliä pitkin ja suussa ammotti musta aukko.

Kaksi hammasta oli poissa.

Hän lähetti neljäkymmentä frangia Montfermeiliin.

Muuten oli koko juttu pelkkää Thénardierein rahankiskomisjuonta. Cosette ei ollut lainkaan sairas.

Fantine heitti peilinsä menemään. Jo aikoja sitten oli hän muuttanut huoneestaan toisessa kerroksessa pieneen säppilukkoiseen ullakkokamariin aivan katon rajassa. Kamari oli yksi niitä viheliäisiä koppeja, joiden katto yhtyy laitiaan ja joissa joka hetki kolhii päätään. Köyhä raukka voi päästä huoneensa perälle samoin kuin kohtalonsakin perille vain yhä enemmän kumartumalla. Hänellä ei ollut enää sänkyä, hänelle jäi vain muuan rääsykasa, jota hän kutsui peitteekseen, permanto patjaksi, ränsistynyt olkituoli istuimeksi. Pieni ruusu, jota hän ennen oli kasvattanut, kuihtui ja kuoli nyt unohdettuna johonkin nurkkaan. Toisessa nurkassa oli vanha vesiastiana käytetty voipytty, jossa vesi aina jäätyi talvella, niin että pitkät ajat näkyi vielä jääreunoja eri vesikorkeuksien jäljiltä. Hän oli menettänyt häpynsä, nyt menetti hän sievistelyhalunsakin. Viimeinen merkki. Hän kulki likaisissa päähineissä. Ajanpuute vai välinpitämättömyyskö oli syynä, mutta hän ei enää huolehtinut pitovaatteistaan. Sitä mukaa kun kantapäät kuluivat, veti hän sukkaa syvemmälle kenkään. Sen huomasi selvästi muutamista pystysuorista poimuista. Hän paikkasi vanhoja, kuluneita liivejään huonon pumpulikankaan kappaleilla, jotka repesivät vähimmästäkin liikkeestä. Ihmiset, joille hän oli velkaa, toimeenpanivat "kohtauksia" eivätkä suoneet hänelle hetkenkään rauhaa. Hän tapasi niitä kadulla, hän löysi niitä rappusissa. Hän vietti kokonaisia öitä itkien ja miettien. Hänen silmänsä kiilsivät kummasti ja hän tunsi herkeämätöntä tuskaa hartioissaan, vasemman lapaluun yläosissa. Yskä yhä yltyi. Hän vihasi sydämensä pohjasta ukko Madeleinea eikä säälitellyt itseään. Hän neuloi seitsemäntoista tuntia päivässä. Mutta muuan vankilatöiden johtaja, joka teetti vankinaisilla töitä ylen halvasta, alensi äkkiä hinnat, niin että vapaiden työläisnaisten päiväpalkka supistui yhdeksään souhun. Seitsemäntoista tunnin työstä yhdeksän souta päivässä! Velkojat olivat säälimättömämpiä kuin milloinkaan ennen. Romukauppias, joka oli vienyt melkein kaikki huonekalut, noitui lakkaamatta: "Milloin aijot maksaa, senkin lutka?" Hyvä Jumala! mitä ne oikein hänestä tahtoivat? Hän tunsi itsensä vainotuksi ja hänessä heräsi villieläimen hurja puolustautumishalu. Samoihin aikoihin kirjotti Thénardier, että hän nyt jo oli totta totisesti liian kauvan rauhassa odottanut ja että hänen piti heti paikalla saada sata frangia; muuten heittäisi hän pikku Cosetten ovesta ulos, tuskin toipuneena vaikeasta taudistaan, sinne kylmän käsiin maanteitä maleksimaan, käyköön lapsen sitten miten tahansa, vaikka kuolkoonkin, sama se. -- Sata frangia, mietti Fantine. Mutta mikä on ammatti, jossa voi ansaita sata souta päivässä?

"Annetaan mennä!" sanoi hän. "Myydään loppukin".

Onneton antautui yleiseksi naiseksi.

11.

Christus nos liberavit.[60]

Mikä on tämä tarina Fantinesta? Yhteiskunta ostaa siinä orjan.

Kenelle? Kurjuudelle.

Puutteelle, vilulle, yksinäisyydelle, ylenkatseelle, kärsimykselle. Surullista kauppaa. Ihminen leipäpalasta. Kurjuus tarjoaa, yhteiskunta ostaa.

Jeesuksen Kristuksen pyhät käskyt vallitsevat kyllä meidän sivistystämme, mutta eivät ole vielä tunkeneet sen läpi. Sanotaan orjuuden kadonneen europalaisesta sivistyselämästä. Se on erehdys. Sitä on yhä olemassa, mutta se rasittaa enää vain naista, ja sen nimi on ammattihaureus.

Se rasittaa naista, s.t.s. suloutta, heikkoutta, kauneutta, äitiyttä. Tämä ei ole niitä kaikkein pienimpiä ihmiskunnan häpeätahroja.

Siinä tämän surullisen näytelmän kohdassa, mihin nyt olemme saapuneet, ei Fantinesta ole enää jälellä mitään siitä, mitä hän oli ennen. Vajottuaan lokaan on hän muuttunut kiveksi. Ken häneen koskee, hänen tulee kylmä. Hän kulkee sylistä toiseen, hän antautuu sinulle, mutta hän ei sinua tunne; hän on häväisty, ankara haamu. Elämä ja yhteiskuntajärjestys ovat sanoneet hänelle viimeisen sanansa. Hänelle on tapahtunut kaikki, mitä hänelle saattoi tapahtua. Hän on kaikki kokenut, kaikki kestänyt, kaikki tuntenut, kaikki kärsinyt, kaikki kadottanut, kaikki itkenyt. Hän on alistunut kohtaloonsa tuolla alistuvaisuudella, joka on samassa määrin välinpitämättömyyden sukua kuin kuolema unen. Hän ei väistä enää mitään. Hän ei mitään pelkää. Pudotkoon hänen päälleen kaikki taivaan vedet, vyöryköön hänen ylitseen valtameret! Mitä hän niistä! Hän on kuin märkä sieni.

Niin hän ainakin itse ajattelee, mutta erehdystä on luulla voivansa kohtaloaan tyhjentää, erehdystä uskoa pääsevänsä niille perinnäisille pohjille, olkoon kysymyksessä mikä asia tahansa.

Ah! Mitä ovatkaan kaikki nämä sikin sokin viskotut ihmiset ja heidän kohtalonsa? Minne he menevät? Miksi pitää heidän niin käymän?

Hän, joka sen tietää, näkee salatuimpiinkin syvyyksiin.

Paitsi Häntä ei ole ketään muuta. Hänen nimensä on Jumala.

12.

Herra Bamatabois tyhjää toimittamassa.

Kaikissa pikkukaupungeissa -- ja Montreuil-sur-Mer ei ollut suinkaan mikään poikkeus säännöstä -- löytyy eräs luokka nuoria miehiä, jotka vuodessa menettävät tuhannenviidensadan frangin korot maaseudulla aivan samaan malliin kuin heidän kaltaisensa tuhlaavat kaksisataatuhatta frangia Pariisissa. He ovat olentoja, joissa ei oikeastaan ole mitään määrättyä: miehuutensa menettäneitä loisia, mitättömiä ihmisiä, joilla on hiukan maata, hiukan typeryyttä ja hiukan sukkeluutta, jotka olisivat moukkia salongissa ja jotka luulevat olevansa aatelismiehiä kapakassa, jotka kehuvat: minun niittyni, minun metsäni, minun talonpoikani, jotka viheltävät näyttelijättärille osottaakseen olevansa taiteentuntijoita, jotka riitelevät linnueupseerien kanssa, näyttääkseen olevansa sotaurhoja, jotka metsästävät, polttavat tupakkaa, haukottelevat, pelaavat biljardia, töllistelevät postivaunujen matkustajia, elostelevat kahviloissa, aterioivat kapakoissa, joilla on koira kaluamassa luita pöydän alla ja jalkavaimo kantamassa ruokia pöydälle, jotka kitsastelevat, liiottelevat muoteja, ihailevat murhenäytelmiä, halveksivat naisia, kuluttavat vanhoja saappaitaan, jäljittelevät Lontoota Pariisin malliin ja Pariisia Pont-à-Moussonin malliin, tylsistyvät tylsistymistään, eivät toimita mitään, eivät tee mitään hyötyä, mutta eivät saa paljoa vahinkoakaan aikaan.

Jos Félix Tholomyès olisi jäänyt maaseudulle koskaan Pariisia näkemättä, olisi hänestä tullut juuri tuollainen olento.

Jos he olisivat rikkaampia, sanottaisiin: he ovat keikareita; jos he olisivat köyhempiä, sanottaisiin: he ovat laiskureita. He ovat vallan yksinkertaisesti tyhjäntoimittajia. Näiden tyhjäntoimittajain joukossa löytyy ikävystyttäviä, ikävystyneitä, haaveilijoita ja muutamia täydellisiä narreja.

Keikarin ulkonaiseen olemukseen kuului näihin aikoihin korkea kaulus, muhkea kaulaliina, helyvitjainen kello, kolmet päällekkäin ladotut eriväriset liivit, siniset ja punaiset sisäpuolella, viheriä lyhytuumainen suippoliepeinen takki, hopeanappeja kahteen riviin ahdettuna aina olkapäihin asti, vielä kirkkaamman viheriäiset housut, joita molemmissa saumoissa koristi joukko viiruja, joita aina oli pariton luku, yhdestä yhteentoista, raja, minkä yli ei milloinkaan menty. Lisätkää siihen lyhytvartiset saappaat, joiden pohjissa oli pienet korkoraudat, korkea, kapealierinen hattu, tuuhea tukka, suunnaton kävelykeppi sekä sanasutkauksia ja sukkeluuksia vilisevä puhetapa. Lopullisena koristuksena kannukset ja viikset. Tähän aikaan merkitsivät viikset porvaria ja kannukset jalankulkijaa.

Maalaiskeikari piti vaan pitempiä kannuksia ja mahtavampia viiksiä.

Siihen aikaan taistelivat Etelä-Amerikan tasavallat Espanjan kuningasta vastaan, Bolivar Morilloa vastaan. Kapealieriset hatut olivat kuningasmielisiä, ja niiden nimenä oli morillohatut; vapaamieliset pitivät leveälierisiä hattuja, ja niiden nimenä oli taas bolivarhatut.

Noin kahdeksan tai kymmenen kuukautta edellisillä sivuilla kerrottujen tapahtumain jälkeen, alkupuolella tammikuuta 1823, eräänä lumisade-iltana huvittelihe muuan tällainen keikari, tällainen tyhjäntoimittaja, tällainen "oikeinajatteleva", sillä hänellä oli päässään morillohattu, mitä huolellisimmin käärittynä suureen lämpimään viittaansa, jonkalainen vaatekappale myös kuului kylmänä vuodenaikana muodinmukaiseen pukuun, kiusaamalla ja härnäämällä muuatta naisolentoa, joka tanssijaispukuun puettuna, kaula aivan paljaana, kukkia päälaella, risteili upseerikahvilan akkunoiden edustalla. Tämä keikari poltti sikaria, sillä niin juuri käski muoti.

Joka kerta kun nainen kulki hänen ohitseen, puhalsi mies häntä kohti aika savupilven sikaristaan, samalla singahutellen haukkumasanoja, jotka olivat hänen mielestään olevinaan sukkelia ja hauskoja, kuten: "Olet niin hiton ruma! -- Ett'et jo painu piiloon! -- Eihän sulla ole hampaitakaan!" j.n.e., j.n.e. -- Tämän herran nimi oli Bamatabois. Nainen, joka koristellun, surkean haamun lailla kulki edestakaisin lumella, ei vastannut sanaakaan, ei katsahtanut sinne päinkään, vaelsihan vain mistään huolimatta synkän säännöllisesti rataansa, joka vei hänet joka viides minuutti tuon häväistystulvan ulottuville niinkuin kujajuoksuun tuomitun sotamiehen. Tämä huono tulos suututti luultavasti tyhjäntoimittajaa, koska hän läksi hiljaa hiipien ja nauruaan pidätellen poispäin kääntyneen naisen jälkeen, kumartui, sieppasi kadulta kourallisen lunta ja pisti sen äkkiä hänen selkäänsä paljaiden hartioiden välistä. Tyttö kirkaisi raivostuneena, käännähti ympäri ja syöksyi kuin pantteri miehen kimppuun, iski kyntensä hänen kasvoihinsa ja huusi ja kiljui ja noitui kamalammin kuin pahinkaan humalassa räyhäävä rantajätkä. Nämä paloviinan käheällä äänellä oksennetut hirvittävät sadatukset lähtivät todellakin suusta, josta kaksi etuhammasta puuttui. Nainen oli Fantine.

Melua kuullessaan syöksyi kahvilasta joukottain upseereja, ohikulkijoita kasaantui, ja näin muodostui suuri kirkuva, huutava ja rähisevä piiri tämän mylläkän ympärille, missä vaivoin saattoi erottaa kaksi ihmis-olentoa, miehen ja naisen, miehen puolustautumassa, hattu maahan vierineenä, naisen iskemässä käsin ja jaloin, ulvoen, päähineettä, hampaitta ja hivuksitta, raivosta tuhkanharmaana, hirvittävänä.

Äkkiä astui joukosta esiin suurikasvuinen mies, tarttui loan peittämää naista vyötäisistä ja sanoi: "Seuraa minua!"

Nainen kohotti katseensa; hänen raivoisa huutonsa vaikeni äkkiä. Hänen silmänsä kävivät lasimaisiksi, tuhkanharmaasta muuttui hän kuolonkalpeaksi, ja hän värisi kauhusta. Hän tunsi Javertin.

Keikari käytti tilaisuutta hyväkseen ja luikki nopeasti tiehensä.

13.

Eräitä kunnallispoliisia koskevia kysymyksiä ratkaistaan.

Javert työnsi töllistelijät syrjään, hajotti piirin ja lähti onnetonta perässään laahaten kiiruusti astumaan vahtiasemaa kohti, joka oli torin toisessa päässä. Nainen ei tehnyt vastarintaa. Kumpainenkaan ei puhunut sanaakaan. Katselijain lauma seurasi kintereillä, haltioissaan jännityksestä, lasketellen tyhmiä sukkeluuksiaan. Mitä huutavampi kurjuus, sitä rivommat puheet.

Saavuttuaan poliisiasemalle, jona oli kamiinin lämmittämä suurehko huone, jota vartiosto piti hallussaan ja jonka kadunpuoleinen ovi oli lasilla ja rautaristikolla varustettu, avasi Javert oven, vei Fantinen mukanaan sisään ja sulki oven, niiden uteliasten suureksi pettymykseksi, jotka nousivat varpaisilleen ja kurkottelivat kaulojaan, nähdäkseen edes jotain vahtiaseman himmeän ruudun läpi. Uteliaisuus on herkuttelua. Nähdä on samaa kuin ahmia.

Päästyään huoneeseen vaipui Fantine liikkumattomaksi, mykäksi nurkkaan kuin koira, joka pelkää.

Muuan vartiomiehistä toi sytytetyn kynttilän pöydälle. Javert istuutui, veti taskustaan arkin leimapaperia ja ryhtyi kirjottamaan.