Part 21

Tämänlaiset naiset on laki jättänyt täydellisesti poliisin mielivallasta riippuvaisiksi. Hän tekee heille mitä tahtoo, rankaisee heitä miten hyväksi näkee ja ottaa milloin haluaa takavarikkoon nuo heidän kaksi surullista omaisuuttaan, joita he kutsuvat elinkeinokseen ja vapaudekseen. Javert oli jäisen tyyni; hänen ankaroilla kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään liikutuksen merkkiä. Mutta kuitenkin oli hän vaipunut vakaviin, syviin aatoksiin. Hän harjotti jälleen, tosin ilman ylempää tarkastusta, mutta ottamalla varteen kaikki lahjomattoman omantunnon viittaukset, pelottavaa päätösvaltaansa. Tällä hetkellä tunsi hän taas komisariotuolinsa muuttuvan tuomarinistuimeksi. Hän oli tuomari. Hän tutki ja tuomitsi. Hän kokosi kaikki mahdolliset ajatuksensa sen tärkeän asian ympärille, jota hän par'aikaa toimitti. Jota syvemmältä hän tutki tämän naisen juttua, sitä enemmän tunsi hän raivonsa kohoavan. Oli ilmeistä, että hän oli nähnyt rikoksen. Hän oli nähnyt tuolla kadulla kaiken ulkopuolella olevan kurjan olennon sadattelevan ja pahoin pitelevän yhteiskuntaa talonomistajan ja valitsijamiehen henkilössä. Portto oli rohjennut käydä valtion kansalaisen kimppuun. Hän oli nähnyt sen omin silmin, hän, Javert. Hän kirjotti sanaakaan lausumatta.

Saatuaan työnsä valmiiksi vahvisti hän sen nimimerkillään, taivutti paperin kokoon ja sanoi vartioston päällikölle, antaen hänelle asiakirjan: "Ottakaa kolme miestä ja viekää tämä tyttö vankilaan". -- Ja kääntyen Fantineen päin tiuskasi hän: "Sait kuusi kuukautta".

Onneton vavahti.

"Kuusi kuukautta! Kuusi kuukautta vankeutta!" huusi hän. "Kuusi kuukautta ja seitsemän souta päivässä! Mutta miten käy Cosetten? tyttäreni! tyttäreni! Minä olen vielä yli sata frangia velkaa Thénardiereille, herra komisario, tiedättekö sitä?"

Nousematta seisomaan laahautui hän pitkin likaista, märkää kivilattiaa, jota kaikkien näiden miesten kuraiset saappaat polkivat, polvillaan kulkien, kädet ristissä, Javertia kohti.

"Herra Javert", sanoi hän, "rukoilen armoa. Vakuutan Teille, ett'ei syy ollut minussa. Jos olisitte nähneet, miten se alkoi, myöntäisitte sen varmasti. Vannon Teille kautta pyhän Jumalan, ett'ei syy ollut minussa. Se tuntematon herra se pani lunta minun selkääni. Mikä oikeus hänellä oli panna lunta minun selkääni, vaikka minä siinä vallan rauhassa kuljin enkä tehnyt pahaa kenellekään? Se minut suututti. Katsokaas, minä olen hiukan sairas! Ja sitten hän oli syytänyt minulle hävyttömyyksiä jo pitkät ajat. Olet niin ruma! Ei sulla ole hampaitakaan! Kyllä minä tiedän vallan hyvin, ett'ei minulla ole hampaita! Minä en tehnyt iki-mitään. Ajattelin: se herra vain huvitteleikse. Olin oikein siivosti, en häntä edes puhutellut. Mutta sitten hän pani lunta selkääni. Herra Javert, hyvä herra komisario! Eikö siellä ollut ketään, joka olisi nähnyt tapahtuman ja joka todistaisi minun puhuvan totta? Ehkei minun olisi pitänyt suuttua. Mutta tiedättehän, heti ensi tuokiossa ei sitä voi niin hillitä itseään. Sitä niin kiihtyy. Ja sitten kun pistetään aivan odottamatta kylmää lunta selkään. Tein väärin kun revin sen herran hatun. Miksi on hän mennyt tiehensä? Pyytäisin häneltä anteeksi. Ah! hyvä Jumala! Minä niin mielelläni pyytäisin häneltä anteeksi. Armahtakaa minua vain tämä kerta, herra Javert! Katsokaas, Te ette sitä tiedä, vankilassa voi ansaita vain seitsemän souta, se ei ole hallituksen syy, mutta seitsemän souta siellä vain voi ansaita, ja ajatelkaahan, minun on hankittava sata frangia, tai muuten lähettävät ne pikku tyttöni takaisin. Ah, Jumalani! En voi ottaa häntä luokseni. Minä elän niin kurjan kurjaa elämää! Oi, Cosetteni! Oi Pyhän Neitsyen pikku enkeli, mitä sinusta tulisikaan, kullannuppuseni! Nähkääs, ne ovat Thénardiereja, kapakoitsijoita, talonpoikia, eivät ne mistään välitä. Rahaa heille pitää. Älkää panko minua vankilaan! Katsokaas, samalla Te heittäisitte pienen lapsiraukan maantielle, oman onnensa nojaan, talvipakkaseen, täytyyhän raukkaa hiukan sääliä, hyvä herra Javert! Jos tyttö olisi suurempi, niin johan se jotain ansaitsisikin, mutta nuori on vielä kovin, ei kykene eikä jaksa vielä. En minä niin huono nainen ole kuin näytän. Eivät minua irstaisuus ja hekuman halu ole tähän tilaan saattaneet. Kurjuus pakotti minut paloviinaakin juomaan. En siitä yhtään pidä, mutta se tylsistyttää. Kun vielä olin onnellinen, olisi tarvinnut vain silmätä laatikkoihini, nähdäkseen, ett'en minä ollut mikään kiemaileva, hulttioin nainen. Minulla oli liinavaatteitakin, paljon liinavaatteita. Armahtakaa minua, herra Javert!"

Näin hän puhui murtuneena, nyyhkytysten värisyttämänä, kyynelten sokaisemana, kaula paljaana, käsiään väännellen, yskien kuivaa, repivää yskäänsä, sopertaen sanojaan hiljaa kuin kuolevan äänellä. Suuri kärsimys on jumalainen, kauhistava säde, joka muuttaa kurjain muodon. Tällä hetkellä oli Fantinesta jälleen tullut kaunis. Tuon tuostakin herkesi hän puhumasta, suudellakseen hellästi salapoliisin takinlievettä. Hän olisi pehmittänyt kivisydämenkin; mutta puusydäntä ei pehmitä mikään.

"Kas niin", sanoi Javert. "Olen kuunnellut sinua. Oletko puhunut suusi puhtaaksi? Matkaan ja heti! Kuusi kuukautta tulet istumaan. Itse ijankaikkinen Isä omassa personassaan ei voisi sitä enään estää".

Tästä juhlallisesta sanasta, _itse ijankaikkinen Isä omassa personassaan ei voisi sitä enää estää_, käsitti Fantine, että tuomio oli epuuttamattomasti lausuttu. Hän lysähti kasaan ja mutisi:

"Armoa!"

Javert käänsi selkänsä.

Sotilaat kävivät häneen käsiksi.

Vähää ennen oli muuan mies astunut sisään kenenkään huomaamatta. Hän oli sulkenut oven, asettunut nojalleen sen pieltä vastaan ja kuullut Fantinen epätoivoiset rukoukset.

Juuri kun sotilaat tarttuivat onnettomaan, joka ei tahtonut nousta, astui hän esiin varjosta ja sanoi:

"Viipykäähän hetkinen!"

Javert katsahti sinne päin ja tunsi herra Madeleinen. Hän otti hatun päästään, tervehti jonkunlaisella suuttuneella kömpelyydellä ja virkkoi:

"Suokaa anteeksi, herra pormestari..."

Tämä sana "herra pormestari" teki Fantineen kummallisen vaikutuksen. Hän kohousi aivan suoraksi kuin maasta nouseva haamu, työnsi molemmin käsin syrjään sotilaat, astui suoraan herra Madeleinen eteen ennenkuin häntä ehdittiin estää ja huusi, katsellen häntä raivostuneena, mielipuolen lailla:

"Vai niin! Sinä siis olet se herra pormestari!"

Sitten rähähti hän nauruun ja sylki häntä kasvoihin.

Herra Madeleine pyyhki kasvonsa ja sanoi:

"Komisario Javert, päästäkää tämä nainen vapaaksi".

Javert oli tulemaisillaan hulluksi. Hän tunsi tällä hetkellä, isku iskulta, toinen toisiinsa sekaantuneina, voimakkaampia mielenliikutuksia kuin hän oli eläissään saanut kokea. Nähdä yleisen naisen sylkevän pormestaria kasvoihin, se oli niin hirvittävä seikka, että hän olisi kaikkein rohkeimmissakin otaksumisissaan pitänyt pyhyyden häväistyksenä edes luulla moista mahdolliseksikaan. Kun hän taas toiselta puolen ajatuksiensa salaisimmassa sopukassa vertaili hämärästi toisiinsa sitä, mitä tämä nainen oli, sekä sitä, mitä tämä pormestari saattoi olla, niin huomasi hän kauhistuen tämän ennen kuulumattoman hyökkäyksen aivan luonnolliseksi. Mutta kun hän näki tämän pormestarin, tämän valtion virkamiehen pyyhkivän rauhallisesti kasvojaan ja sanovan: _Päästäkää tämä nainen vapaaksi_, oli hänen hämmästyksensä suunnaton. Hän ei kyennyt ajattelemaan eikä puhumaan. Kaiken mahdollisen hämmästymisen väkevin isku oli kohdannut häntä. Hän mykistyi.

Nämä sanat olivat Fantineen iskeneet yhtä voimakkaasti. Hän kohotti paljaat käsivartensa ja tarrautui kamiinin peltiin aivan kuin ei voisi enää pysyä pystyssä. Hän pälyili neuvottomana ympärilleen ja alkoi puhua hiljaisella äänellä kuin itsekseen:

"Vapaaksi! Annetaanko minun poistua! Eikö minun tarvitsekaan mennä vankilaan kuudeksi kuukaudeksi! Kuka niin sanoo? Ei ole mahdollista, että joku niin sanoo. Olen kuullut väärin. Ei se voi olla tuo pormestarihirviö! Tekö sen sanoittekin, hyvä herra Javert, että minut piti päästettämän vapaaksi? Oi, niin! Minä selitän Teille kaikki ja Te annatte minun mennä. Tuo pormestarihirviö, tuo vanha pormestari-konna, hän on syypää kaikkeen. Ajatelkaahan, herra Javert, että hän ajoi minut pois työstä muutamain kielikellojen takia, jotka juoruilevat ja panettelevat parempiaan. Eikö olekin hirvittävää: häätää köyhä nainen, joka tekee työnsä rehellisesti! Sitten en enää voinut ansaita tarpeeksi, ja siitä alkoi koko onnettomuus. Kaikkein ensinnä pitäisi tehdä muuan parannus oloihin, ja nämä herrat poliisit sen kai ottavatkin huolekseen, se nimittäin, että estettäisiin vankilatöiden johtajia tekemästä vääryyttä köyhille ihmisille. Selitän sen Teille heti. Katsokaas, ensin ansaitsee kaksitoista souta paitojen neulomisella, sitten putoo se yhdeksään, ja silloin on mahdotonta enään elää. Täytyy yritellä kaikkea, mihin pystyy. Katsokaas, minullahan oli pikku Cosette, minunhan täytyi ihan pakosta ruveta huonoksi naiseksi. Te ymmärrätte nyt, että juuri tuo pormestari-konna on syypää kaikkeen. Sitten minä tallasin jalkoihini sen herran hatun siellä upseerien kahvilan edustalla. Mutta hänhän oli lumellaan tärvellyt koko pukuni. Ei meikäläisillä ole muuta kuin yksi silkkipuku iltaisin käytettäväksi. Minä en todellakaan ole koskaan tehnyt pahaa tahallani, ihan totta, herra Javert, ja minä näen kaikkialla naisia, jotka ovat paljon pahempia kuin minä, mutta jotka ovat sentään paljon onnellisempia. Oi, herra Javert, Tehän sanoittekin, että minut saa päästää menemään! Hankkikaa tietoja, kysykää isännältäni, nyt minä maksan taas vuokranikin, kyllä ne sanovat, että minä totta puhun. Ah! Jumalani, pyydän tuhannesti anteeksi, minä koskin huomaamattani tuohon kamiinin peltiin, ja nyt tulee savua sisään".

Herra Madeleine kuunteli häntä suurella tarkkuudella. Fantinen puhuessa oli hän kaivanut liivin taskusta rahakukkaronsa ja avannut sen. Se oli tyhjä. Hän oli pistänyt sen jälleen taskuun. Hän virkkoi Fantinelle:

"Miten suureksi sanoittekaan veikanne?"

Fantine, joka katseli vain Javertia, kääntyi häneen päin:

"En minä sulle puhu!"

Sitten ilkkui hän sotilaille:

"Sanokaas Tekin, näittekö kun minä syljin sitä herraa kasvoihin? Sinä vanha pormestari-roisto, sinä tulet tänne minua pelottelemaan, mutta minäpäs en pelkää sinua. Minä pelkään herra Javertia. Minä pelkään hyvää herra Javertiani!"

Näin puhuen kääntyi hän jälleen komisarioon päin:

"Kaikesta huolimatta, herra komisario, täytyy noudattaa oikeutta. Vaikka kyllähän minä uskon, että Te, herra komisario, oikeutta noudatattekin. Asia onkin hyvin yksinkertainen: muuan mies huvitteleikse pistämällä lunta erään naisen selkään, se nauratti kovasti upseereja, täytyyhän sitä jollain huvitellakin, mehän olemmekin olemassa sitä varten, että meidän sopii huvitella, eikös niin! Ja sitten saavutte Te paikalle, Teidänhän on pakko toimittaa järjestystä, Te tuotte vahti-asemalle naisen, joka on käyttäytynyt sopimattomasti; mutta kun tarkemmin asiaa ajattelette ja mietitte hyvässä sydämessänne, käskette Te päästää minut vapaaksi, ja se tapahtuu tuon pienokaisen takia, sillä kuusi kuukautta vankeutta estäisi minua elättämästä lastani. Mutta muistakin olla toiste siivommalla, lunttu! Ah! kyllä minä olenkin, herra Javert! Minulle saa nyt tehdä mitä tahansa, minä en hievahdakaan. Mutta tänään minä huusin, katsokaas, se teki niin pahaa, minä en osannut aavistaakaan, että se herra sitä lunta laittaisi, ja sitten, sen olen jo sanonutkin, minä en voi oikein hyvin, minä yskin, minun on vatsassani niinkuin mikäkin palo, joka polttaa, ja lääkärikin sanoo: hoitakaa terveyttänne. Koettakaapas, tässä näin, antakaahan kätenne, älkää peljätkö, ihan tässä näin".

Hän ei itkenyt enää, hänen äänensä oli hyväilevä, ja hän painoi Javertin isoa, karkeata kättä valkeaa, pehmyttä poveansa vasten, tähystellen häntä hymyhuulin.

Äkkiä rupesi hän järjestämään sotkeutunutta pukuaan, oikoi hameensa ryppyjä, se kun oli hänen ryömiessään kohonnut melkein polviin asti, ja astui ovelle puhellen puoliääneen sotilaille ja tuttavallisesti päätään nyökäytellen:

"Ystäväiseni, herra komisario sanoi, että minä pääsen vapaaksi, ja nyt minä menen".

Hän tarttui säppiin. Askel vielä, ja hän oli kadulla.

Javert oli aina tähän hetkeen asti pysynyt liikkumattomana, silmä maahan iskettynä, seisoen tämän näytelmän keskellä kuin paikaltaan joutunut kuvapatsas, joka vaan odottaa, että se nostettaisiin soppeensa takaisin.

Säpin loksahdus havahutti hänet. Hän kohotti katseensa, ja hänen kasvoilleen asettui jyrkän käskevä, mahtava ilme.

"Vahtimies!" huusi hän. "Ettekö näe, että tuo puolihullu menee tiehensä! Kuka on käskenyt Teidän päästää hänet vapaaksi?"

"Minä", sanoi Madeleine.

Fantine oli Javertin äänen kuulleessaan vavahtanut ja hellittänyt kädestään säpin niinkuin yllätetty varas hellittää varastetun esineen. Kuullessaan Madeleinen äänen kääntyi hän ympäri, ja tästä silmänräpäyksestä alkaen kulki hänen katseensa, hänen uskaltamatta lausua sanaakaan, hänen uskaltamatta vapaasti hengittääkään, vuorotellen Madeleinesta Javertiin ja Javertista Madeleineen, aina sen mukaan kuka kulloinkin puhui.

On silminnähtävää, että Javert oli niinkuin sanotaan "poissa raiteiltaan", koska hän rohkeni näin töykeästi puhutella vahtimiestä sen jälkeen kun pormestari oli käskenyt päästää Fantinen vapaaksi. Oliko hän tullut unohtaneeksi herra pormestarin läsnäolon? Oliko hän ehkä selittänyt itsekseen, että kenenkään "esivallan virkamiehen" oli mahdotonta antaa moista käskyä, ja että herra pormestari oli varmaankin tahtomattaankin lausunut toista kuin oli ajatellut? Taikka ajatteliko hän näiden aavistamattomain tapahtumain jälkeen, joita hän oli kahden viimeisen tunnin aikana nähnyt, että nyt täytyi tehdä ratkaisun päätös, että nyt oli välttämätöntä pienen tekeytyä suureksi, salapoliisin muuttua käskeväksi virkamieheksi, järjestysmiehen kohoutua tuomariksi, ja että tässä äärimäisessä tapauksessa järjestys, laki, siveys, hallitus, koko yhteiskunta olivat hahmostuneet häneen, Javertiin?

Olkoon sen asian laita miten tahansa, mutta kun herra Madeleine oli lausunut tuon painostavan sanansa _minä_, nähtiin poliisikomisario Javertin kääntyvän herra pormestariin päin ja sanovan hänelle silmät maahan luotuina, mutta ääni lujana, kasvot kalpeina, kylminä, huulet sinisinä, katse epätoivoisena, ruumis huomaamattoman väristyksen tärisyttämänä, sanovan, mitä ei kukaan olisi voinut uskoa mahdolliseksi:

"Herra pormestari, se ei käy päinsä".

"Kuinka, eikö käy?" ihmetteli Madeleine.

"Tämä nainen on loukannut valtion kansalaista".

"Komisario Javert", virkkoi herra Madeleine lepyttävästi, tyynesti, "kuulkaahan, Te olette rehellinen mies, eikä minun tule olemaan vaikeata selvittää asiata Teidän kanssanne. Näin tapahtui seikka. Minä kuljin torin poikki juuri kun Te toitte tuota naista tänne. Siellä oli vielä väkeä seisoskelemassa, minä kuulustelin heitä, minä sain tietää kaikki: herrasmiehessä oli ollut koko syy, ja juuri hänet olisi Teidän oikeutta harrastavana poliisina pitänyt vangita".

Javert yritti:

"Tämä kurjahan herjasi juuri lisäksi herra pormestaria".

"Se on minun asiani", sanoi herra Madeleine. "Vai eikö loukkaus koske yksinomaan minua? Minä kai voin tehdä sen mitä tahdon".

"Suokaa anteeksi, herra pormestari. Loukkaus ei kuulu Teille, se kuuluu tuomioistuimelle".

"Komisario Javert", vastasi herra Madeleine, "ensimäinen oikeusistuin on omatunto. Minä olen kuullut tämän naisen puheet. Tiedän kyllä, mitä teen".

"Mutta minä, herra pormestari, minä en ymmärrä, mitä näen".

"Tyytykää siis tottelemaan".

"Tottelen virkavelvollisuuttani. Minun virkavelvollisuuteni määrää, että tämän naisen täytyy istua kuusi kuukautta vankilassa".

Herra Madeleine vastasi tyynesti:

"Painakaa mieleenne tämä: hän ei istu siellä päivääkään".

Kuullessaan näin jyrkkää puhetta rohkeni Javert katsoa pormestaria lujasti silmiin ja sanoa, vaikkakin yhä syvästi kunnioittavalla äänensävyllä:

"Olen vallan epätoivossa, kun minun täytyy vastustaa herra pormestaria, se tapahtuu ensi kerran eläissäni, mutta suvainnettehan minun huomauttaa, että minä en ole hetkeksikään väistynyt lailliselta virka-alaltani. Pysykäämme siis, kuten herra pormestari tahtoo, vain siinä herrasmiehen jutussa. Minä olin näkemässä. Tämä nainen hyökkäsi herra Bamataboisin, vaalioikeutetun kansalaisen ja tuon kauniin kolmikerroksisen kivitalon omistajan kimppuun, joka sijaitsee puistokadun kulmassa ja jossa on useita parvekkeitakin. Tapahtuuhan sitä tosin yhtä ja toista tässä maailmassa! Mutta oli muu miten tahansa, herra pormestari, tämä asia kuuluu järjestyspoliisille ja minulle ja minä pidätän tämän naisen".

Silloin pani herra Madeleine kätensä ristiin rinnalleen ja sanoi ankaralla äänellä, jota ei kaupungissa oltu vielä koskaan kuultu:

"Asia, josta puhutte, kuuluu kunnallispoliisin päätäntövaltaan. Rikoskaaren yhdeksännen, yhdennentoista, viidennentoista ja kuudennenkymmenennenkuudennen pykälän mukaan olen minä tämän asian tuomari. Määrään, että tämä nainen on päästettävä vapaaksi".

Javert yritti yhä panna vastaan.

"Mutta, herra pormestari..."

"Muistutan Teille vuonna 1799, 13 päivä joulukuuta vahvistetun lain kahdeksattakymmenettäensimäistä pykälää, jossa puhutaan mielivaltaisesta vangitsemisesta".

"Herra pormestari, sallikaahan..."

"Ei sanaakaan!"

"Kuitenkin..."

"Ulos!" sanoi herra Madeleine.

Javert otti iskun vastaan silmää räpähyttämättä keskelle rintaa kuin venäläinen sotamies. Hän kumarsi maahan asti herra pormestarille ja läksi.

Fantine väistyi ovelta ja näki huumaantuneena hänen kulkevan ohitseen.

Mutta hänessäkin raivosi outo myllerrys. Hän oli juuri nähnyt kahden vastakkaisen mahdin taistelevan itsestään. Hän oli omin silmin nähnyt kamppailevan näiden kahden miehen, joiden vallassa olivat hänen vapautensa, elämänsä, henkensä, lapsensa; toinen heistä raastoi häntä pimeyteen päin, toinen nosti häntä valoa kohti. Tässä taistelussa, jonka suhteita hänen kauhunsa suurensi, näyttivät nuo kaksi miestä hänestä jättiläisiltä; toinen puhui kuin hänen paha henkensä, toinen puhui kuin hänen hyvä enkelinsä. Enkeli oli voittanut pahanhengen, ja tämä enkeli, tämä vapauttaja -- hän värisi kiireestä kantapäähän sitä ajatellessaan -- oli juuri sama mies, jota hän inhosi, sama pormestari, jota hän oli niin kauvan pitänyt kaiken onnettomuutensa syynä, sama Madeleine, joka pelasti hänet juuri sillä hetkellä, kun hän herjasi häntä mitä loukkaavimmin sanoin! Oliko hän siis erehtynyt? Pitikö hänen siis muuttaa kaikki ajatuksensa?... Hän ei tiennyt, hän vapisi. Hän kuunteli huumautuneena, hän katseli peljästyneenä, ja joka sanasta, minkä herra Madeleine lausui, tunsi hän pakenevan ja väistyvän sydämestään vihan synkeän pimeyden ja syttyvän rintaansa lämmittävän sanomattoman onnen, luottamuksen ja rakkauden valon.

Kun Javert oli lähtenyt, kääntyi herra Madeleine hänen puoleensa ja puhui hänelle hitaasti ja vaivaloisesti kuin mies, joka ei tahdo itkeä:

"Kuulin kaikki. En tiennyt mitään kaikesta siitä, mitä äsken ilmotitte. Luulen, että puhutte totta, ja tunnen, että puhutte totta. En tiennyt edes siitä, että Te olitte poistunut tehtaastani. Miksi ette kääntynyt heti minun puoleeni? Mutta koettakaamme järjestää asiat näinkin: minä maksan velkanne, minä noudan lapsenne tahi menette Te häntä hakemaan. Te asetutte asumaan tänne, Pariisiin tai minne vaan tahdotte. Minä otan pitääkseni huolta sekä Teidän lapsestanne että Teistä. Teidän ei tarvitse enää tehdä työtä, ell'ette halua. Minä annan Teille niin paljon rahaa kuin tarvitsette. Te muututte jälleen kunnialliseksi ja hyväksi ihmiseksi, tullessanne onnelliseksi. Ja kuulkaa, minä julistan Teille tässä, jos kaikki on niinkuin sanotte, ja minä en sitä epäile, että Te ette ole milloinkaan lakannutkaan olemasta siveä ja hyvä Jumalan edessä. Oi vaimo parka!"

Tämä oli enemmän kuin Fantine-raukka saattoi kestää. Saada Cosette! Päästä tästä häpeällisestä elämästä! Elää vapaana, rikkaana, onnellisena, kunniallisena Cosetten kanssa! Nähdä äkkiä keskellä synkimmän kurjuuden puhkeavan kaikkien näiden paratiisin todellisuus-kukkain! Hän katseli kuin huumautuneena tätä miestä, joka hänelle puhui, ja hän puhkesi katkonaisiin nyyhkytyksiin: oh! oh! oh! Hänen polvensa taipuivat, hän heittäytyi herra Madeleinen jalkoihin, ja ennenkuin Madeleine ehti estää tunsi hän käteensä tartuttavan ja huulten painuvan sitä suutelemaan.

Sitten Fantine menetti tajuntansa.

KUUDES KIRJA

JAVERT

1.

Lepo alkaa.

Herra Madeleine toimitti Fantinen talossaan sijaitsevaan sairashuoneeseen. Hän jätti hänet laupeudensisarten huostaan, jotka panivat hänet vuoteeseen. Hän sai kovan kuumeen. Suurimman osan yötä hän houraili ja huusi. Lopulta hän kuitenkin vaipui uneen.

Seuraavan päivän keskivaiheilla heräsi Fantine, hän kuuli hengitystä vuoteensa äärestä, hän työnsi uutimet syrjään ja näki herra Madeleinen seisovan siinä vieressään, silmät tähdättyinä johonkin hänen päänsä yläpuolelle. Tämä katse oli täynnä sääliä, tuskaa ja rukousta. Hän seurasi sen suuntaa ja näki sen kohdistuvan seinään kiinnitettyyn ristiinnaulitunkuvaan.

Herra Madeleine oli nyt Fantinen silmissä tykkänään muuttanut muotoansa. Hän näytti hänestä valohohteen ympäröimältä. Madeleine oli ikäänkuin rukouksiin vaipunut. Fantine katseli häntä kauvan, uskaltamatta keskeyttää. Sitten kysyi hän arasti:

"Mitä Te siinä teette?"

Herra Madeleine oli ollut tässä asennossa jo tunnin ajan. Hän oli odottanut Fantinen heräämistä. Hän tarttui tytön käteen, koetteli hänen valtasuontansa ja vastasi:

"Mitenkä voitte nyt?"

"Hyvin, nukuinkin aika lailla", sanoi hän. "Luulen tästä pian paranevani. Ei tämä niin vaarallista ole".

Madeleine virkkoi sitten, vastaten hänen ensimäiseen kysymykseensä ikäänkuin olisi sen vast'ikään kuullut:

"Minä rukoilin tuota kärsivää tuolla ylhäällä".

Ja lisäsi ajatuksissaan: "Täällä alhaalla kärsivän puolesta".

Herra Madeleine oli käyttänyt yön ja aamupäivän tietojen hankkimiseen. Hän tiesi nyt kaikki. Hän tunsi pienimpiä yksityiskohtiaan myöten Fantinen surkean tarinan. Hän jatkoi:

"Te olette paljon kärsinyt, äiti parka! Oi, älkää kohtaloanne surkutelko, Teillä on nyt valittuin osa. Tällä lailla tekevät ihmiset enkeleitä. Se ei ole heidän vikansa; he eivät osaa toisin menetellä. Katsokaas: helvetti, josta tulette, on ensimäinen muoto taivasta. Täytyy alkaa siitä".

Hän huokasi raskaasti. Ja Fantine hymyili hänelle tuota merkillistä hymyään, josta puuttui kaksi hammasta.

Javert oli samana yönä kirjottanut kirjeen. Hän jätti tämän kirjeen itse seuraavana aamuna Montreuil-sur-Merin postitoimistoon. Se oli osotettu Pariisiin: _Herra Chabouilletille, herra poliisipäällikön sihteerille_. Vahtiaseman tapahtumat olivat tulleet yleisesti tiedoksi, ja niin päättelivätkin postitoimiston hoitajatar ja muutamat muutkin henkilöt, jotka näkivät kirjeen ennen lähettämistä ja jotka tunsivat Javertin käsialan osotteessa, että kirje sisälsi hänen eronhakemuksensa.

Herra Madeleine kiiruhti kirjottamaan Thénardiereille. Fantine oli heille velkaa satakaksikymmentä frangia. Hän lähetti heille kolmesataa frangia, käskien heitä pitämään summan hyvänään ja heti tuomaan lapsen Montreuil-sur-Meriin, missä sen sairas äiti sitä kärsimättömästi odotti.

Tämä häikäisi Thénardierin. -- "Älkäämme hiidessä päästäkö lasta käsistämme!" sanoi hän eukolleen. "Tuosta pikku sirkkusestapa alkaa vääntyä oikea lypsylehmä. Arvaanpa asian. Joku löylynlyömä on piikiintynyt äitiin".

Thénardier lähetti vastaukseksi mainiosti sommitellun menoluettelon, joka päättyi viiteensataan frangiin. Tähän luetteloon sisältyi muuan yli kolmensadan frangin erä kahden eittämättömän varman laskun nojalla, toinen lääkäriltä, toinen apteekkarilta, jotka olivat hoitaneet ja lääkinneet kahden pitkän sairauden aikana Époninea ja Azelmaa. Kuten olemme huomauttaneet, ei Cosette ollut päivääkään sairastanut. Tarvitsi vain hiukan muuttaa nimiä, siinä koko juttu. Thénardier kirjotti luettelon syrjään: _saatu rahassa kolmesataa frangia_.

Herra Madeleine lähetti heti kolmesataa frangia lisää ja kirjotti: Tuokaa heti Cosette tänne.

"Hei hemmetissä!" sanoi Thénardier, "älkäämme hellittäkö lasta käsistämme".