Part 8

Lokakuun alkupäivinä v. 1815, noin tuntia ennen auringon laskua, astui muuan jalkamies pienen Dignen kaupungin portista sisään. Ne harvat asukkaat, jotka tähän aikaan katselivat akkunoistaan tai oleskelivat talojensa edustalla, silmäilivät tätä matkamiestä hiukan levottomina. Vaikeata olisi ollutkin tavata kurjemmannäköistä kulkijaa. Hän oli keskikokoinen, jäntterä ja tanakka, parhaissa miehuutensa voimissa. Hän oli ehkä neljänkymmenenkuuden tai neljänkymmenenkahdeksan ikäinen. Syvälle painettu nahkalippuinen lakki peitti osaksi hänen päivän paahtamat, ahavoittuneet, hikeä valuvat kasvonsa. Karkean, kellertävästä palttinasta tehdyn paidan lomasta, jota kaulan kohdalta kiinnitti hopeinen ankkuri, paistoi karvainen rinta. Pukuun kuului sitäpaitsi köydeksi kierretty kaulaliina, vanhat, kuluneet, sinisestä säkkikankaasta tekaistut housut, joiden toinen polvi oli valkeaksi hankaantunut ja toisessa vilkkui reikä, vanha harmaa risainen mekko, jonka toiseen kyynärpäähän oli purjelangalla neulottu viheriä paikka; selässään kantoi mies täyteen ahdettua, huolellisesti nyöritettyä ja aivan uutta sotilaslaukkua, ja kädessään heilutteli hän suunnatonta pahkasauvaa; jalat oli pistetty ilman sukkia rautakorkoisiin kenkiin, pää oli keritty ja parta rehotti.

Hiki, kuumuus, jalkaisin patikoiminen, tomu lisäsivät vielä jonkunlaisen ilettävän sävyn tähän ränsistyneeseen kokonaiskuvaan.

Hiukset oli ajeltu, mutta kuitenkin törröttivät ne huomattavasti; sillä ne olivat jo alkaneet kasvaa ja niitä ei nähtävästi oltu leikattu vähään aikaan.

Kukaan ei häntä tuntenut; hän oli ilmeisesti vain joku ohi-kulkija. Mistä hän tuli? Etelästäkö? Meren rannoilta ehkä. Sillä hän astui Dignen kaupunkiin samaa katua, joka oli seitsemän kuukautta aikaisemmin nähnyt keisari Napoleonin kulkevan ohi, matkalla Cannesista Pariisiin. Tämä mies oli varmaankin kävellyt koko päivän. Hän näytti hyvin väsyneeltä. Kaupungin toisessa päässä sijaitsevassa entisessä kauppalassa olivat muutamat vaimoihmiset nähneet hänen levähtävän Gassendin puistokadun lehmusten siimeksessä ja juovan suihkulähteestä, joka on lehtokujan äärimäisessä päässä. Hänen oli ilmeisesti hyvin jano, koska lapset, jotka juoksentelivat hänen perässään, olivat nähneet hänen pysähtyvän vielä toisenkin kerran parin sadan askeleen päässä juomaan kauppatorin suihkulähteestä.

Saavuttuaan Poichevert-kadun kulmaukseen kääntyi hän vasemmalle ja suuntasi askeleensa kaupungintaloa kohti. Sinne hän hävisi, mutta tuli neljännestunnin kuluttua jälleen näkyviin. Muuan santarmi istui lähellä porttia samalla kivipenkillä, jolle kenraali Drouot nousi 4 päivä maaliskuuta lukemaan kauhistuneelle kansanjoukolle, Dignen asukkaille julistuksiansa. Mies otti lakin päästään ja tervehti nöyrästi santarmia.

Vastaamatta hänen tervehdykseensä tähysteli santarmi häntä tarkkaavasti, seurasi häntä jonkun aikaa silmillään ja pujahti sitten kaupungintaloon.

Siihen aikaan oli Dignessä mainio majatalo, jonka kilvessä komeili: "_Colbaan Risti_". Tämän majatalon isäntä oli muuan Jacquin Labarre, mies, jota pidettiin kaupungissa suuressa arvossa, koska hän oli erään toisen Labarren sukulainen, joka taas piti Grenoblessa "_Kolmen Perintöruhtinaan_" majataloa ja oli palvellut henkivartioväessä. Keisarin maihinnousun aikoihin kierteli seudulla paljon huhuja tästä "_Kolmen Perintöruhtinaan_" majatalosta. Kerrottiin, että kenraali Bertrand oli kuormankuljettajaksi pukeuneena usein tammikuussa tullut sinne ja että hän oli jaellut sotilaille kunniaristejä ja kylvänyt porvarein keskeen kourallisittain kultarahoja. Totta onkin, että keisari saavuttuaan Grenobleen oli kieltäytynyt asettumasta maaherran palatsiin; hän oli vain kiittänyt pormestaria ja sanonut: _Minä menen erään kelpo miehen luo, jonka tunnen_, ja hän oli mennyt _Kolmeen Perintöruhtinaaseen_. Tämä _Kolmen Perintöruhtinaan_ Labarrea kohdannut kunnia sädehti hohdettaan vielä kahdenkymmenenviiden lieuen päässä asuvaan _Colbaan Ristin_ Labarreenkin. Hänestä sanottiin kaupungissa: _Se on sen Grenoblen Labarren serkku_.

Mies ohjasi askeleensa tätä majataloa kohti, joka oli paras koko paikkakunnalla. Hän astui sisään keittiöön, joka oli aivan kadun tasalla. Kaikissa uuneissa humisi tuli; suuri pystyvalkea loimusi hauskasti takassa. Isäntä, joka oli samalla kertaa myös kyökkimestari, hyöri lieden ääressä kastrullien ja patojen kimpussa, ja valmisteli kovin toimessaan mainiota ateriaa muutamille kuorma-ajureille, joiden kova-ääninen nauru ja puheensorina kuului viereisestä huoneesta. Jokainen matkustajahan tietää, ett'eivät kutkaan pidä parempia päiviä kuin kuorma-ajurit. Lihava murmeli, valkeita peltopyitä ja pari metsoa kärisi pitkässä paistinvartaassa tulen hohteessa; uunissa kypsyi pari aimo toutainta Laureten järvestä ja Allozen järvestä pyydystetty rautu.

Kuullessaan oven avautuvan ja uuden tulokkaan astuvan sisään, kysäsi isäntä kohottamatta silmiään paisteistaan:

"Mitä herra tahtoo?"

"Tahdon saada ruokaa ja yösijan", sanoi mies.

"Mikään ei käy sen helpommin päinsä", vastasi isäntä. Siinä hetkessä käänsi hän päätään, huomasi yhdellä silmäyksellä matkamiehen koko ulkonaisen muodon ja lisäsi: "Kunhan vaan maksatte".

Mies veti mekkonsa taskusta suuren nahkakukkaron ja vastasi:

"Kyllä minulla on rahaa".

"Siinä tapauksessa: nöyrin palvelijanne", sanoi isäntä.

Mies pani kukkaron takaisin taskuunsa, heitti matkalaukun seljästään ja laski sen maahan oven pieleen, piti kepin yhä kädessään ja istuutui matalalle jakkaralle tulen ääreen. Digne sijaitsee vuoristossa. Lokakuun illat ovat jo aika kylmiä.

Siinä liikkuessaan edestakaisin tarkasteli isäntä matkamiestä useaan toviin.

"Jokohan kohta saa ruokaa?" kysyi mies.

"Aivan heti", vastasi isäntä.

Sillävälin kun vieras lämmittelihe selkä huoneeseen päin käännettynä, veti arvoisa ravintoloitsija Jacquin Labarre lyijykynän taskustaan ja repäisi sitten kulman jostain vanhasta sanomalehdestä, joka lojui siinä pienellä pöydällä akkunan ääressä. Valkeaan reunustaan kirjotti hän pari riviä, kääri lapun kokoon sitä sen paremmin sulkematta ja antoi paperipalan eräälle poikaviikarille, joka näytti samalla kertaa olevan sekä hänen kyökkipoikansa että palvelijansa. Ravintoloitsija kuiskasi sanasen pojan korvaan ja lapsi lähti juosta vilkkasemaan kaupungintalolle päin.

Matkamies ei ollut tästä kaikesta huomannut mitään.

Hän kysyi vieläkin kerran: "Jokohan kohta saa ruokaa?"

"Aivan heti", vastasi isäntä.

Poikanen palasi. Hän toi paperilapun takaisin. Isäntä avasi sen hätäisesti, aivan niinkuin se, joka odottaa vastausta. Hän näytti lukevan tarkkaavasti, sitten pudisti hän päätänsä ja jäi hetkiseksi miettimään. Vihdoin astui hän askeleen matkamiestä kohti, joka näytti vaipuneen raskaisiin mietiskelyihin.

"Herra", sanoi hän, "en voi ottaa Teitä huoneisiini".

Mies kohousi puoleksi istualtaan.

"Mitä! Pelkäättekö, ett'en maksa? Tahdotteko, että maksan etukäteen? Minulla on rahaa, johan sen sanoin".

"Ei vika ole siinä".

"Missä sitten?"

"Teillä on rahaa..."

"On kyllä", sanoi mies.

"Mutta minulla", sanoi isäntä, "minulla ei ole huonetta".

Mies vastasi tyynesti: "Pankaa minut sitten vaikka talliin".

"En voi".

"Miksi ette?"

"Hevoset anastavat kaiken alan".

"No", jatkoi mies, "on kai joku nurkkanen ullakolla ja kupo olkia. Vaan senhän näemme aterian jälkeen".

"En voi antaa teille ruokaa".

Tämä sävyisällä, mutta jäykällä äänellä annettu selitys näytti vieraasta sangen vakavalta. Hän nousi seisoalleen.

"Mitä joutavia! Minähän kuolen nälkään. Olen kävellyt aamunkoitosta asti, kaksitoista lieutä. Minä maksan. Minun täytyy saada syödäkseni".

"Ei minulla ole antaa", sanoi isäntä.

Mies purskahti nauruun ja kääntyi lieteen ja uuneihin päin.

"Eikö todellakaan! Entäs nämä?"

"Ne on jo tilattu".

"Kuka ne on tilannut".

"Nuo kuorma-ajurit tuolla".

"Kuinka monta heitä on?"

"Kaksitoista".

"Mutta tuossahan on ruokaa kahdellekymmenelle".

"He ovat tilanneet kaiken ja maksaneet kaiken etukäteen".

Mies istuutui jälleen ja sanoi ääntään korottamatta:

"Minä olen majatalossa, minun on nälkä ja minä en täältä lähde".

Silloin kumartui isäntä hänen korvaansa ja sanoi äänenpainolla, joka sai miehen säpsähtämään:

"Menkää nyt tiehenne".

Matkamies oli juuri kumartunut korjaamaan keppinsä rautaisella päällä muutamia kekäleitä tuleen; hän käännähti äkkiä päin, ja kun hän oli avaamaisillaan suunsa vastatakseen, silmäsi isäntä häntä tuikeasti ja lisäsi hiljaa:

"Kas niin! Mitäpä pitkistä puheista. Tahdotteko, niin sanon nimenne? Teidän nimenne on Jean Valjean. Tahdotteko, niin sanon vielä, mikä Te olettekin? Nähdessäni Teidän astuvan sisään, epäilin jo jotakin. Lähetin tuon pojan kaupungintalolle ja tässä on vastaus. Osaatteko lukea?"

Näin puhuen ojensi hän vieraalle avatun paperilapun, joka oli juuri tehnyt matkan majatalosta kaupungintaloon ja kaupungintalosta majataloon. Mies silmäsi sitä. Ravintoloitsija jatkoi pienen äänettömyyden jälkeen:

"Minun on tapana olla kohtelias kaikille. Suorikaa tiehenne".

Mies painoi päänsä alas, otti laukun, jonka oli laskenut maahan, ja lähti ulos.

Hän kulki pääkatua. Hän käveli umpimähkään, hiipien aivan talojen vieritse, niinkuin tekee nöyryytetty, murheellinen mies. Hän ei katsonut kertaakaan taakseen. Jos hän olisi kääntynyt, olisi hän nähnyt _Colbaan Ristin_ ravintoloitsijan talonsa kynnyksellä, kaikkien majatalonsa matkustavaisten ja kaikkien ohikulkijain ympäröimänä kiihkeästi puhumassa ja häneen päin viittomassa, ja kuuntelijain epäluuloisista ja säikähtyneistä katseista olisi hän saattanut päättää, että kohdakkoin tulisi hänen saapumisensa herättämään suurta huomiota koko kaupungissa.

Hän ei kaikesta tuosta huomannut mitään. Surun sortamat ihmiset eivät katsahda taakseen. He tuntevat liiaksikin, että kova kohtalo heitä seuraa.

Hän kulki näin hetkisen, käyden yhä umpimähkään eteenpäin läpi tuntemattomien katujen, unohtaen väsymyksen, niinkuin usein murheiselle tapahtuu. Äkkiä tunsi hän kiihkeätä nälkää. Yö oli tulossa. Hän tähysteli ympärilleen, keksiäkseen jonkun suojapaikan.

Komea majatalo oli kääntänyt ovensa lukkoon hänen jälkeensä; hän etsi jotain yksinkertaista kapakkaa, jotain kurjaa kojua.

Silloin syttyi äkkiä valo kadun toisessa päässä; rautatankoon kiinnitetty männynoksa kuvastui selvästi iltaruskon kelmeätä kajastusta vasten. Hän meni sitä kohti.

Se oli todellakin kapakka, sama, joka on vieläkin Chaffautin kadulla.

Matkamies pysähtyi hetkeksi ja katsahti läpi akkunan kapakan matalaan saliin, jota valaisi pöydällä tuikkiva pieni lamppu ja loimuava pystyvalkea pesässä. Muutamia miehiä istui ryyppäämässä. Isäntä lämmittelihe. Haahlasta riippuva rautapata porisi tulella.

Tähän kapakkaan, joka on myös jonkunlainen majatalo, päästään kahta tietä. Yksi ovi aukeaa kadulle ja toinen pienelle lantapihalle.

Matkamies ei uskaltanut käydä sisään kadunpuoleisesta ovesta. Hän hiipi pihaan, pysähtyi vieläkin, nosti sitten arkaillen säppiä ja raotti ovea.

"Kuka siellä?" kysyi isäntä.

"Muuan, joka haluaisi illallista ja yösijan".

"Hyvä on. Täältä saa illallista ja täältä saa yösijaa".

Hän astui sisään. Kaikki miehet, jotka olivat juomisen touhussa, käännähtivät katsomaan. Häntä tirkisteltiin kotvan aikaa hänen irrottaessaan laukkuaan.

Isäntä sanoi hänelle: "Tuossa loimuaa tuli. Illallinen kiehuu padassa. Tulkaahan lämmittelemään, kuomaseni".

Hän istahti lieden ääreen. Hän ojensi väsymyksestä kangistuneet jalkansa tuleen päin. Padasta levisi miellyttävä tuoksu. Kaikki, mitä hänen kasvoistaan saattoi erottaa syväänpainetun lakin alta, osotti jonkunlaista hämärää hyvän olon tunnetta, johon sekottui alituisten kärsimysten sydäntäsärkevä sävy.

Hänen kasvojensa ääriviivat näyttivät sivulta päin katsottuina lujilta, voimakkailta ja murheellisilta. Muutenkin olivat hänen piirteensä kummanlaiset: ensi alussa näyttivät ne nöyriltä mutta lopulta saivat ne ankaran juhlallisen ilmeen. Silmä tuikki kulmakarvojen alta kuin tuli risukasasta.

Mutta pöydän ääressä istuvain miesten joukossa oli muuan kalakauppias, joka oli ennen Chauffaut-kadun kapakkaan päätymistään käynyt viemässä hevosensa Labarren talliin. Salliman oikku satutti niinkin, että hän oli aamulla jo kohdannut tämän samaisen epäilyttävän näköisen muukalaisen Bras d'Assen ja ... (nimen olen unohtanut; luulen kuitenkin sen olleen Escoublon) välillä. Tämä mies oli vielä hänet kohdatessaan, ylen väsyneeltä kun näytti, pyytänyt päästä tarakkaan, mihin kalakauppias oli vastannut hoputtamalla hevosensa nopeampaan hölkkään. Tämä kalakauppias oli puoli tuntia aikaisemmin ollut siinä joukossa, joka ympäröi Jacquin Labarrea, ja oli itsekin kertonut aamuisen vastenmielisen kohtauksensa _Colbaan Ristin_ väelle. Hän antoi paikaltaan salaisen merkin kapakan isännälle. Isäntä tuli hänen luokseen. He vaihtoivat muutamia sanoja matalalla äänellä. Mies oli taas vaipunut mietteihinsä.

Kapakan isäntä meni lieden luo, löi äkkiä kätensä miehen olkapäälle ja sanoi:

"Mene heti tiehesi täältä".

Vieras käännähti ja vastasi lempeästi:

"Vai niin! Tekin siis tiedätte?"

"Tiedän".

"Ne ajoivat minut pois tuolta toisesta majatalosta".

"Täältä on sinun myös pakko poistua".

"Minne pitää minun sitten menemän?"

"Muualle".

Mies otti keppinsä ja laukkunsa ja painui ulos.

Kun hän ilmestyi kadulle, oli siellä vastassa joukko lapsia, jotka olivat seuranneet häntä _Colbaan Rististä_ lähtien ja jotka näyttivät häntä odottaneen; nämä alkoivat viskellä häntä kivillä. Hän kääntyi vihaisesti ympäri ja uhkasi heitä kepillään; lapset pyrähtivät pakoon kuin lintuparvi.

Hän joutui kulkeneeksi vankilan sivu. Portin pielessä roikkui rautaketju merkki-kellosta. Hän soitti.

Aukeni luukku.

"Herra portinvartija", sanoi hän, ottaen lakin kunnioittavasti päästään, "ettekö tahtoisi olla hyvä ja majottaa minut täksi yöksi?"

Ääni vastasi:

"Vankila ei ole mikään majatalo. Toimittakaa itsenne vangituksi. Kyllä silloin ovet aukeavat".

Luukku sulkeutui.

Hän poikkesi muutamalle syrjäkadulle, jonka varrella on paljon puutarhoja. Toisia ympäröivät vain pensasaidat, mikä tekee kadun paljon hauskemman näköiseksi. Näiden puutarhojen ja pensasaitojen keskellä äkkäsi hän erään pienen, yksikerroksisen talon, jonka yhdestä akkunasta pilkotti valoa. Hän tirkisti tästäkin akkunasta sisään, niinkuin oli kapakassakin tehnyt. Hän näki suuren kalkkiseoksella valkaistun huoneen, kukallisella pumpulikankaalla verhotun vuoteen ja kehdon nurkassa, muutamia puutuoleja ja kaksipiippuisen pyssyn seinällä riippumassa. Keskellä huonetta oli katettu ruokapöytä. Kuparilamppu valaisi karkeasta palttinasta valmistettua pöytäliinaa, tinainen haarikka loisti kuin hopea, viiniä täynnä, ja ruskea liemi-astia höyrysi. Pöydän ääressä istui noin neljänkymmenen vuotias, iloisen ja avomielisen näköinen mies, ja hypitteli pientä lasta polvellaan. Hänen lähellään imetti vielä aivan nuori vaimo toista lasta. Isä nauroi, lapsi nauroi, äiti hymyili.

Muukalainen jäi hetkeksi miettien katselemaan tätä tyynnyttävää, suloista näkyä. Mitä liikkui hänen mielessään? Hän yksin olisi siihen osannut vastata. Mahdollisesti ajatteli hän, että tämä iloa uhkuva talo olisi myös vieraanvarainen, ja että hän varmaankin täältä, missä hän näki niin paljon onnea, löytäisi myös hiukan sääliä.

Hän kopahutti ruutuun hyvin hiljaa.

Ei kuultu.

Hän kopahutti toistamiseen.

Hän kuuli vaimon sanovan: "Ukkoseni, luulin kuulleeni koputusta".

"Eikös mitä!" vastasi mies.

Hän kopahutti kolmannen kerran.

Mies nousi seisaalleen, otti lampun ja avasi oven.

Hän oli isokasvuinen mies, puoleksi talonpoika, puoleksi käsityöläinen. Hänellä oli vyöllään suuri nahkainen esivaate, joka kohosi aina vasemmalle olkapäälle asti ja jonka vyössä pullotti kuin taskussa ikään vasara, punainen nenäliina, ruutisarvi ja kaikenlaisia muita esineitä. Hän heilahutti päätään taaksepäin; väljä, alaskäännetty paidan kaulus päästi näkyviin hänen valkean, paljaan kaulansa, vahvan kuin härällä. Hänellä oli tuuheat kulmakarvat, suunnaton musta poskiparta, pienet silmät, kasvojen alaosa ulkoneva, ja jokaisessa piirteessä tuo sävy, jota on mahdoton sanoin kuvata, että hän on herra talossaan.

"Herra, sanoi matkamies, pyydän anteeksi. Tahtoisitteko Te antaa minulle maksua vastaan lautasellisen lientä ja nukkuakseni nurkan tuossa vajassa, joka näkyy tuolla puutarhassa? Sanokaa, tahtoisitteko? Maksua vastaan".

"Kuka Te olette?" kysyi talon haltija.

Mies vastasi: "Tulen Puy-Moissonista. Olen kävellyt koko päivän, kaksitoista lieutä. Voisitteko Te? Maksua vastaan".

"Enpä minä kieltäytyisi", sanoi talonpoika, "ottamasta luokseni kunnon ihmistä, joka maksaa kulunkinsa. Mutta miksi ette mene majataloon?"

"Siellä ei ollut tilaa".

"Kerrassaan mahdotonta! Eihän tänään ole markkina- eikä edes toripäivä. Oletteko käynyt Labarrella?"

"Olen".

"Entä sitten?"

Matkamies vastasi hämillään: "En oikein tiedä. Hän ei vaan ottanut minua vastaan".

"Oletteko käynyt Chaffaut-kadun kapakassa?"

Vieraan hämminki kasvoi. Hän sopersi:

"Ei sielläkään otettu minua vastaan".

Talonpojan kasvoille lennähti epäluuloinen ilme. Hän tarkasti vierasta kiireestä kantapäähän ja äkkiä huudahti hän ikäänkuin vavahtaen:

"Ehkä Te olettekin se mies? -- -- --"

Hän silmäsi uudelleen vierasta, peräytyi kolme askelta, pani lampun pöydälle ja otti pyssyn seinältä.

Sillävälin oli vaimo, kuullessaan talonpojan sanat: _Ehkä Te olettekin se mies_? -- -- -- noussut paikaltaan, ottanut molemmat lapset syliinsä ja paennut kiireen vilkkaa miehensä taakse, mistä hän nyt katseli vierasta kauhistuneena, kaula paljaana, silmät pyöreinä säikähdyksestä, mutisten hiljaa: _Tso-maraude_.[29]

Kaikki tämä tapahtui lyhyemmässä ajassa kuin on mennyt sen kertomiseen.

Silmäiltyään vielä muutaman hetken vierasta, niinkuin silmäillään myrkyllistä kyykäärmettä, palasi talon isäntä ovelle ja sanoi:

"Tiehesi!"

Mies yritti: "Armosta! Lasi vettä!"

"Kuula kalloosi!" vastasi talonpoika.

Sitten sulki hän räiskien oven ja matkamies kuuli kaksi vahvaa salpaa työnnettävän eteen. Hetkistä myöhemmin sulkeutuivat ikkunanluukutkin, ja ulos kuului paikalleen painettavan rautakangen kolina.

Ilta yhä pimeni. Alppien kolea tuuli puhalsi. Yhä heikkenevässä päivän valossa huomasi vieras matkalainen eräässä katuun asti ulottuvassa puutarhassa jonkunlaisen kojuntapaisen, joka hänestä näytti turve-möhkäleistä rakennetulta. Hän hyppäsi päättävästi puu-aidan yli ja pääsi puutarhaan. Hän läheni kojua. Siinä oli ovena ahdas, matala aukko, ja koko laitos muistutti niitä kojuja, joita teiden korjaajat rakentavat suojakseen maanteiden varsille. Hän ajatteli ehkä todella tavanneensa jonkun tientekijän asumuksen. Vilu häntä värisytti ja nälkä ahdisti. Hänen oli täytynyt olla nälkäänsä sammuttamatta, mutta tarjosihan tuo edes suojaa kylmyyttä vastaan. Tämänlaisissa asumuksissa ei öisin ole tavallisesti ketään. Hän paneutui mahalleen ja ryömi kojuun. Siellä oli lämmin, ja hän tapasi sieltä sitäpaitsi mainion olkivuoteenkin. Tälle vuoteelle jäi hän hetkiseksi pitkäkseen, voimatta jäsentäkään liikahuttaa, niin lopen väsynyt hän oli. Vihdoin, kun hän tunsi laukkunsa vaivaavan selässä ja kun siitä saisi mainion päänaluksen, ryhtyi hän irrottamaan sen hihnoja. Silloin räjähti raivoisa murina. Hän kohotti katseensa. Suunnattoman suuren verikoiran pää kuvastui selvästi kojun suulla.

Tämä oli siis koirakoppi.

Mies oli itse pelottavan voimakas; hän käytti keppiä lyömä-aseenaan ja laukkua kilpenään ja pääsi niin miten kuten kopista ulos; mutta hänen repaleisen pukunsa reijät olivat tuntuvasti suurenneet.

Hän meni samoin ulos koko puutarhastakin, mutta takaperin päin astuen, koska hänen oli pakko, pitääkseen koiraa kurissa, turvautua erääseen kepin käyttelytapaan, jota moisen miekkailutaidon mestarit kutsuvat _peitetyksi ruusuksi_.

Vaivoin kiivettyään jälleen aidan yli ja taas seisoessaan kadulla, yksinään, ilman majapaikkaa, ilman kattoa päänsä päällä, ilman suojaa, kun hänet oli ajettu pois tältä olkivuoteelta ja tästäkin kurjasta kopista, vaipui hän melkein vaipumalla eräälle kivelle, ja muuan ohikulkija oli kuullut hänen huudahtavan: "Minä en ole edes koiran arvoinen!"

Pian hän kuitenkin kohosi seisaalleen taas ja alkoi kävellä. Hän meni kaupungista ulos, toivoen löytävänsä kedoilla jonkun puun tai vilja-auman suojakseen.

Hän kulki näin kotvan, pää riipuksissa rinnalla. Kun hän tunsi olevansa kaukana kaikista ihmisasunnoista, kohotti hän silmänsä ja tähysteli ympärilleen. Hän oli keskellä peltoa. Hänen edessään kohosi tuollainen matala kumpu, jota peitti lyhyeksi leikattu sänki, niin että se näin elonkorjuun jälkeen näytti aivan ajetulta päältä.

Taivaanranta oli sysimusta. Se ei ollut yksistään yön pimeyttä. Matalalla laahustavat pilvet näyttivät melkein ottavan kumpuun kiinni, ja kohotessaan täyttivät ne vähitellen koko taivaan. Mutta kun kuu oli juuri nousemassa ja ilmassa väreili vielä iltaruskon viimeinen hohde, muodostivat nuo pilvet taivaanlaelle jonkunlaisen vaalean kupukaaren, josta lankesi maille ja mantereille heikkoa loistetta.

Maa asui siis kirkkaammassa valaistuksessa kuin taivas, mikä saa aikaan erinomaisen synkeän vaikutuksen. Ja kukkula kuvastui epäselvine, heikkoine hahmopiirteineen hämäränä ja kalpeana tummalle taivaanrannalle. Kokonaisuus oli kauhean ahdas, synkkä ja painostava. Ei mitään näkynyt pellolla eikä kukkulalla, paitsi muuatta puupahaista, joka siinä vääränä värjötteli parin askeleen päässä matkalaisesta.

Silminnähtävästi ei tämä mies suinkaan omannut niitä mielen ja sielun hienostuneita taipumuksia, jotka saattavat ihmisen herkkänä tajuamaan kappalten salaperäisiä muotoja. Kuitenkin oli tässä taivaassa, tässä kummussa, tässä tasangossa ja tässä puussa jotakin niin syvän lohdutonta, että hän lyhyen pysähtymisen ja mietinnän jälkeen äkkiä kääntyi takaisin. Niitä on hetkiä, jolloin luonto näyttää suorastaan vihamieliseltä.

Hän palasi samaa tietä takaisin. Dignen portit olivat suljetut. Digneä, joka uskonsodissa kesti useita piirityksiä, ympäröivät vielä v. 1815 vanhat nelikulmaisten tornien reunustamat, nykyään hävitetyt muurit. Hän etsi aukon ja astui jälleen kaupunkiin.

Oli ehkä noin kahdeksan aika illalla. Kun hän ei tuntenut katuja, alkoi hän taas käyskennellä umpimähkään.

Näin osui hän maaherran palatsille, sitten seminaarille. Kulkiessaan tuomiokirkon torin poikki heristi häh nyrkkiään Herran huoneelle.

Tämän samaisen torin kulmauksessa on kirjapaino. Siellä painettiin ensiksi keisarin ja keisarillisen henkivartioväen julistukset armeijalle, jotka oli tuotu Elban saarelta ja jotka Napoleon itse oli sanellut.

Väsymyksestä nääntyneenä ja kaiken toivonsa kadottaneena sortui hän kivipenkille, joka oli tämän kirjapainon oven ääressä.

Muuan ijäkäs nainen astui juuri silloin ulos kirkosta. Hän näki miehen pimeässä pitkänään värjöttävän. "Mitä te siinä teette, ystäväiseni?" sanoi hän.

Mies vastasi tylysti ja vihan kaiku äänessä: "Ettekö näe, hyvä ihminen, että minä makaan!"

'Hyvä ihminen' -- hän ansaitsi todellakin tämän nimen -- oli rouva markiisitar de R.

"Tällä penkillä?" jatkoi nainen.

"Yhdeksäntoista vuotta on minulla ollut patjana puu", sanoi mies; "tänään on minulla patjana kivi".

"Oletteko ollut sotamiehenä?"

"Niinpä niin, hyvä ihminen. Sotamiehenä".

"Miksi ette mene majataloon?"

"Kosk'ei minulla ole rahaa".

"Surkeata", sanoi rouva de R., "eikä minullakaan ole kukkarossani enempää kuin kaksikymmentä penniä".

"Antakaa nekin".

Mies sai nuo kaksikymmentä penniä. Rouva de R. jatkoi:

"Te ette voi niin vähillä rahoilla saada yösijaa majatalosta. Oletteko edes koettanutkaan? Mahdotonta on Teidän viettää yötänne tässä. Teidän on varmaankin vilu ja nälkä. Ihmisten olisi pitänyt edes armeliaisuudesta suoda Teille suojaa".

"Minä olen kolkuttanut kaikille oville".

"Ja miten kävi?"

"Kaikkialta on minut ajettu pois".

'Hyvä ihminen' kosketti miehen käsivarteen ja näytti hänelle torin toisella puolella erästä pientä taloa piispanpalatsin vieressä.

"Te sanotte kolkuttaneenne kaikille oville?" jatkoi hän.

"Niin".

"Oletteko kolkuttanut tuolle?"

"En".

"Kolkuttakaapas sille".

2.

Varovaisuus neuvoo viisautta.