Part 30

"Minä kuulen hänen äänensä! Hyvä Jumala! Minä kuulen hänen äänensä!"

Hän viittasi kädellään olemaan hiljaa, pidätti hengitystään ja kuunteli ihastuneena.

Joku lapsi leikki pihalla, portinvartijattaren tai jonkun työläisvaimon lapsi. Se on niitä sattumia, joita tapaa aina ja jotka näyttävät kuuluvan surullisten tapahtumain salaperäiseen koneistoon. Lapsi, pieni tyttönen, hyöri ja hääri ja juoksi lämpimikseen, nauroi ja lauloi täyttä kurkkua. Ah! Mihin kaikkeen sekaantuvatkaan lasten leikit! Juuri tämän pienen tytön kuuli Fantine laulavan.

"Oi!" jatkoi hän, "se on minun Cosetteni! Minä tunnen hänen äänensä!"

Lapsi kaikkosi pois niinkuin oli tullutkin, ääni vaikeni, Fantine kuulosti vielä jonkun aikaa, sitten saivat hänen kasvonsa synkän ilmeen ja herra Madeleine kuuli hänen puhelevan hiljaa: "Kuinka tuo lääkäri on ilkeä, kun ei anna minun nähdä lastani! Sillä miehellä onkin niin pahannäköiset kasvot!"

Mutta vähitellen palasi hänen ilomielensä taas. Hän puheli yhä itsekseen, pää korvallisella:

"Miten onnellisiksi tulemmekaan! Me saamme ensiksikin pienen puutarhan, sen on jo herra Madeleine luvannut minulle. Tyttöseni saa leikkiä puutarhassa. Hän kai tuntee jo kirjaimet, minä opettaisin häntä sitten tavaamaan. Hän ajaisi ruohikossa takaa perhosia. Minä katselisin häntä. Ja sitten hän pääsisi ripille. Ah niin! Milloinkahan hän pääsisikään ripille?"

Hän rupesi laskemaan sormillaan.

"... Yksi, kaksi, kolme, neljä ... hän on nyt seitsemän vanha. Viiden vuoden päästä. Hän saisi valkean hunnun, hienot harsosukat, hän näyttäisi oikein pikku-neidiltä. Oi hyvä sisareni, ette tiedäkään, kuinka tyhmä minä olen, minä ajattelen tässä tyttäreni ripillepääsyä!"

Ja hän rupesi nauramaan.

Herra Madeleine oli päästänyt hänen kätensä. Hän kuunteli Fantinen juttelua kuin kuunnellaan humisevaa tuulta, silmät maahan luotuina, ajatus vaipuneena pohjattomiin mietiskelyihin. Äkkiä lakkasi Fantine puhumasta, hän kohotti vaistomaisesti päätään. Fantine oli muuttunut hirvittävän näköiseksi.

Hän ei puhunut enää, hän ei enää hengittänyt; hän oli noussut puoliksi istualleen, laihat olkapäät tulivat esiin paidan alta, hänen kasvonsa, jotka vielä hetki sitten säteilivät iloa, olivat muuttuneet kalman kalpeiksi ja hän näytti suuntaavan kauhun suurentamat silmänsä johonkin hirmunäkyyn huoneen toisessa päässä.

"Jumalani! Mikä teidän on, Fantine?" huudahti herra Madeleine.

Fantine ei vastannut, hän ei irrottanut katsettansa esineestä, jonka hän tuntui näkevän, hän kosketti toisella kädellään herra Madeleinen käsivarteen ja toisella viittasi häntä katsomaan taakseen.

Herra Madeleine käännähti ympäri ja näki Javertin.

3.

Javert on tyytyväinen.

Mitä oli tapahtunut?

Kello löi puoli yksi, kun herra Madeleine poistui Arrasin oikeussalista. Hän tuli majataloonsa juuri parhaaseen aikaan päästäkseen heti paluumatkalle postivaunuissa, joihin muistamme hänen tilanneen itselleen paikan. Vähää ennen kello kuutta aamulla oli hän saapunut Montreuil-sur-Meriin; hänen ensimäisenä huolenansa oli ollut panna postiin kirjeensä Laffittelle, sekä kiirehtiä sairaalaan Fantinea katsomaan.

Mutta tuskin oli hän poistunut oikeuden istuntosalista, kun ensimäisestä hämmästyksestään toipunut yleinen syyttäjä oli ruvennut puhumaan, välittääkseen Montreuil-sur-Merin kunnianarvoisan pormestarin mielenvikaisuus-kohtausta, julistaakseen, ett'ei tämä outo tapaus, joka kyllä selviäisi myöhemmin, ollut missään suhteessa muuttanut hänen vakaumustaan ja vaatiakseen sillä välin tämän Champmathieun tuomitsemista, koska hän oli ilmeisesti oikea Jean Valjean. Yleisen syyttäjän itsepäinen vakaumus oli silminnähtävästi ristiriidassa kaikkien, niin hyvin yleisön kuin tuomarien ja valamiesten vakaumuksen kanssa. Puolustajan oli ollut sangen helppoa kumota tämä mahtipontinen puhe ja osottaa, että herra Madeleinen, s.t.s. oikean Jean Valjeanin paljastusten kautta oli juttu saanut tykkänään, täydellisesti toisen luonteen sekä että tuomarein edessä seisoi nyt syytön mies. Asianajaja oli saanut siitä aiheen ankarasti kosketella oikeudellisia erehdyksiä, jotka kovaksi onneksi eivät ole niinkään harvinaisia, j.n.e., j.n.e., puheenjohtaja oli loppulausunnossaan yhtynyt puolustajaan, ja muutamain minuuttien kuluttua oli valamiehistö vapauttanut Champmathieun kaikesta kanteesta.

Mutta yleiselle syyttäjälle piti olla joku Jean Valjean, ja kun hän oli menettänyt Champmathieun, kävi hän käsiksi Madeleineen.

Heti Champmathieun vapauttamisen jälkeen sulkeutuivat yleinen syyttäjä ja puheenjohtaja kahdenkeskiseen neuvotteluun. He keskustelivat "välttämättömyydestä toimittaa Montreuil-sur-Merin herra pormestari varmaan talteen". Tämä lause on sanasta sanaan otettu herra yleisen syyttäjän alkuluonnoksesta ilmotuskirjelmäksi prokuraattorille. Päästyään ensimäisestä liikutuksestaan, ei puheenjohtajalla enää ollut suuria vastaanväitettävänä. Oikeuden täytyi joka tapauksessa tehdä tehtävänsä. Ja sitten, sanoaksemme kaikki, vaikka puheenjohtaja olikin hyvä ja sangen älykäskin mies, oli hän kuitenkin kiihkeä kuningasmielinen, ja häntä oli loukannut se seikka, että Montreuil-sur-Merin pormestari oli Cannesin maihinnoususta puhuessaan sanonut _keisari_ eikä _Buonaparte_.

Annettiin siis vangitsemis-käsky. Yleinen syyttäjä toimitti sen Montreuil-sur-Meriin erityisellä pikalähetillä ja jätti asian poliisikomisario Javertin huostaan.

Tiedämme Javertin palanneen Montreuil-sur-Meriin heti todistettuaan.

Javert nousi juuri makuulta, kun lähetti jätti hänelle vangitsemismääräyksen sekä käskyn tuoda vangittu oikeuden eteen.

Lähetti oli itsekin kokeneimpia poliisimiehiä, ja hän selitti parilla sanalla Javertille, mitä Arrasissa oli tapahtunut. Yleisen syyttäjän allekirjottama vangitsemismääräys kuului seuraavasti: "Komisario Javert vangitkoon herra Madeleinen, Montreuil-sur-Merin pormestarin, jonka on tämän päivän istunnossa havaittu olevan vapautettu rangaistusvanki Jean Valjean".

Ken ei olisi tuntenut Javertia ja olisi nähnyt hänet sillä hetkellä, kun hän tunkeusi sairaalan etuhuoneeseen, ei olisi osannut aavistaakaan mitään erinomaisempaa olevan tekeillä, vaan olisi Javert hänen mielestään ollut aivan tavallisen näköinen. Hän oli kylmä, tyyni, vakava, hänen harmaat hivuksensa valuivat sileinä ohimoille, ja hän nousi rappuja totutulla hitaudellaan. Mutta ken olisi tuntenut hänet perin pohjin ja tarkastellut häntä huolellisesti, olisi kauhistunut. Hänen nahka-kauluksensa solki oli tavalliselta paikaltaan niskassa siirtynyt vasemman korvan kohdalle. Se osotti suunnatonta kiihtymystä.

Javert oli kaikessa täydellinen; hän ei kärsinyt ryppyä velvollisuudessaan eikä virkapuvussaan; kaikki kävi sääntöjen mukaisessa tarkassa järjestyksessä rikoksellisista takin nappeihin asti.

Jotta hän oli pannut kauluksensa soljen väärään paikkaan, siihen oli tarvittu jotain suurta mielenliikutusta, sellaista, jota voimme kutsua sisäiseksi maanjäristykseksi. Hän oli tullut huomiota herättämättä, ottanut läheiseltä vahti-asemalta mukaansa korpraalin ja neljä sotilasta, jättänyt sotilaat pihalle ja kysellyt Fantinen huonetta vanhalta portinvartijattarelta, joka ei osannut lainkaan aavistaa pahaa, koska hän oli usein ennenkin nähnyt aseistettuja miehiä tulevan herra pormestarin puheille.

Tultuaan Fantinen huoneen edustalle käänsi Javert avainta, työnsi ovea auki hiljaa kuin sairaanhoitaja tai sala-urkkija ja astui sisään.

Tai paremmin sanoen, hän ei astunut sisään. Hän jäi seisomaan kynnykselle oven rakoon, hattu päässä, vasen käsi pistettynä leukaan asti napitetun päällystakin alle. Kyynärtaipeessa saattoi erottaa hänen suunnattoman keppinsä lyijynupin, vaikka hän koettikin peittää selkänsä taakse tuota hirveätä asettaan.

Hän jäi tähän asentoon lähes minuutin ajaksi, kenenkään huomaamatta hänen läsnäoloaan. Äkkiä kohotti Fantine silmänsä, näki hänet ja sai herra Madeleinenkin kääntymään.

Kun Madeleinen katse kohtasi Javertin katseen, muuttui tuo hievahtamaton, liikkumaton, puhumaton Javert kauhistuttavan näköiseksi. Ei mikään inhimillinen tunne voi muuttua niin hirvittäväksi kuin ilo.

Hänen kasvonsa olivat kuin pahanhengen, joka löytää uhrinsa.

Varma tietoisuus siitä, että nyt hänellä oli vihdoinkin vallassaan Jean Valjean, loihti hänen kasvoilleen kaiken, mikä liikkui hänen sielussaankin. Raivoisassa myllerryksessä oli pohjamuta kohoutunut pinnalle. Nöyryytyksen tunne siitä, että oli vähän jäljiltä eksynyt ja että oli edes muutamiksi silmänräpäyksiksi erehtynyt tuon Champmathieun suhteen, oli haihtunut sen ylpeän puolustuksen tieltä, että hänhän oli ensiksi arvannut oikein ja että hänellähän oli jo niin kauvan ollut oikea vainu. Javertin tyytyväisyys ilmeni hänen mahtavassa asennossaan. Voitonriemun koko rumuus kuvastui tälle kalpealle otsalle. Siinä näkyi kaikki se kamaluus, mikä tyytyväisillä kasvoilla saattaa näkyä.

Javert oli tällä hetkellä kuin taivaassa. Pääsemättä siitä tietoisuudessaan täysin selville, tunsi hän kuitenkin hämärästi sisimmässään oman tärkeytensä ja saavuttamansa menestyksen, hän tunsi, mitenkä hän, Javert, oli oikeuden, valon ja totuuden ruumiillistunut ilmestys, jonka ylevänä tehtävänä oli pahan musertaminen. Hän näki takanansa ja ympärillään, suunnattomissa syvyyksissä, esivallan, oikeuden, tutkittavat asiat, lain kirkkauden, pelottavan rangaistuksen, kaikki tähdet; hän valvoi järjestystä, hän singahutti lain salamia, hän kosti yhteiskuntaa vastaan tehdyt rikokset, hän avusti asevoimin rajatonta hallitusvaltaa; hän kohosi kirkkauteen ja loistoon; hänen voitossaankin oli vielä jäännös taistelun uhmaa ja ottelun tulisuutta; siinä ylpeänä, mahtavana seisoessaan kuvasti hän täydessä loistossaan jonkun säälimättömän julman pääenkelin yli-inhimillistä petomaisuutta; sen teon synkästä pimennosta, jota hän parhaillaan täytti, välkähti tuolloin tällöin hänen lujaan kouraansa puserretun yhteiskunnan miekan hohtava terä; onnellisena ja jalon närkästyksen täyttämänä musersi hän kantapäällään rikoksen, paheen, kapinahengen, hävityksen, helvetin voimat; hän sädehti, hän ruhjoi, hän hymyili, ja tästä hirvittävästä Pyhästä Mikaelista loisti eittämätön suuruus.

Vaikka Javert olikin kauhistuttava, ei hänessä kuitenkaan näkynyt mitään halpamaista.

Rehellisyys, vilpittömyys, suoruus, vakaumus, velvollisuuden tunto ovat asioita, jotka väärille poluille johtuessaan voivat tulla kauhistuttaviksi, mutta jotka kauhistuttavinakin ovat suuremmoisia; niiden mahtava vaikutus johtuu ihmisluonnon mukaisesti juuri tuosta kauhun tunteesta. Ne ovat hyveitä, joissa on vain yksi pahe, erehdys. Hirveimmissä muodoissaan esiintyvän kiihkoilijan rehellisen säälimättömästä voitonriemusta säteilee kuitenkin jonkunlainen kaameata kunnioitusta herättävä ylevyys. Kauhistuttavassa onnellisuudessaan oli Javert itse tietämättään kuitenkin yhtä suuresti surkuteltava kuin jokainen koston-iloa paistava raaka ja sivistymätön ihminen. Ei voi ajatella järisyttävämpää, kamalampaa näkyä kuin nämä kasvot, joille kuvastui kaikki se, mitä voisimme kutsua hyvän pahaksi.

4.

Järjestysvalta tarttuu jälleen saaliiseensa.

Fantine ei ollut nähnyt Javertia lainkaan sen jälkeen kun herra pormestari oli vapauttanut hänet tämän miehen käsistä. Hänen sairaat aivonsa eivät osanneet asioita arvostella, mutta siitä oli hän varma, että Javert oli nyt tullut häntä uudestaan hakemaan. Hän ei voinut sietää tämän miehen kamalaa ulkomuotoa, hän tunsi menehtyvänsä, hän peitti käsin kasvonsa ja huusi tuskissaan:

"Herra Madeleine, pelastakaa minut!"

Jean Valjean -- täst'edes emme käytä enää hänestä muuta nimeä -- oli noussut seisoalleen. Hän sanoi Fantinelle lempeimmällä, levollisimmalla äänellään:

"Olkaa rauhassa. Ei hän ole tullut teitä hakemaan".

Sitten kääntyi hän Javertin puoleen ja sanoi:

"Tiedän kyllä, mitä varten olette tullut".

Javert vastasi:

"No, joutua siis!"

Äänensävyssä, millä hän lausui nämä kolme sanaa, oli jotakin raivokasta, vimmattua. Javert ei sanonut: "No, joutua siis!" vaan hän sanoi: "Na, jautoa sääs!" Ei mikään kirjoitustapa voi ilmaista äänenväriä, millä nuo sanat lausuttiin; se ei ollut enää inhimillistä puhetta, se oli pedon murinaa.

Hän ei menetellyt lainkaan tavallisuuden mukaan; hän ei ryhtynyt selittämään asiaa; hän ei esittänyt kirjettä, missä käskettiin tuoda vangittu oikeuden eteen. Hänen mielestään oli Jean Valjean jonkunlainen salakähmäinen, saavuttamaton vihollinen, ovela painija, jota hän oli pidellyt käsissään jo viisi vuotta voimatta paiskata häntä tantereeseen. Tämä vangitseminen ei merkinnyt taistelun alkua, se merkitsi loppua. Hän sanoikin siis vain: "No joutua siis!"

Mutta hän ei edennyt askeltakaan; hän naulitsi Jean Valjeaniin jäätävän katseensa, jonka hän iski uhriinsa kuin rautakynnen ja jolla hän oli tottunut vetämään onnettomat vastustamattomasti luoksensa.

Tämän samaisen katseen oli Fantine kaksi kuukautta aikaisemmin tuntenut tunkevan luihin ja ytimiinsä asti.

Kuullessaan Javertin äreät sanat avasi Fantine silmänsä. Olihan herra pormestari tuossa lähellä. Mitä tarvitsi hänen pelätä?

Javert astui nyt keskelle huonetta ja karjasi:

"No, eikö sinusta tule lähtöä?"

Onneton Fantine katsahti ympärilleen. Ei ketään muita kuin nunna ja herra pormestari ollut saapuvilla. Ketä voikaan siis tarkottaa tämä raaka sinutteleminen? Vain häntä. Hän vapisi.

Silloin näki hän kamalan näyn, niin kamalan, ett'ei ollut moista aavistanut edes kauheimmissa kuumehourailuissaan.

Hän näki sala-urkkija Javertin tarttuvan herra pormestaria kauluksesta; hän näki herra pormestarin taivuttavan päänsä. Hän luuli maailmanlopun tulevan.

Javert oli todellakin tarttunut Jean Valjeania kauluksesta.

"Herra pormestari!" kirkaisi Fantine.

Javert purskahti nauruun, tuohon inhottavaan nauruun, joka paljasti ikeniä myöten kaikki hänen hampaansa.

"Ei täällä ole enää herra pormestaria!"

Jean Valjean ei kokenutkaan irrottaa kättä, joka piteli hänen takinkauluksestaan. Hän sanoi:

"Javert..."

Javert keskeytti:

"Sinun tulee kutsua minua herra komisarioksi".

"Herra", jatkoi Jean Valjean, "haluaisin puhua teille pari sanaa kahden kesken".

"Kovaa! Puhu kovaa!" vastasi Javert; "minulle puhutaan aina kovaa!"

Jean Valjean jatkoi ääntään hiljentäen:

"Minulla olisi vain muuan harras pyyntö teille..."

"Johan minä käskin sinua puhumaan kovaa".

"Mutta sitä ei saa kuulla muut kuin te..."

"Mitä se minua koskee? Minä en kuuntele!"

Jean Valjean kääntyi hänen puoleensa ja kuiskasi hänelle nopeasti ja hyvin hiljaa:

"Myöntäkää minulle kolme päivää! Kolme päivää, mennäkseni hakemaan tämän onnettoman naisen lasta! Minä maksan, mitä vaan vaaditte. Te voitte tulla mukaani, jos haluatte".

"Jopa nyt pilojasi puhut!" huusi Javert. "Etpä totta tosiaan ole tyhmimpiä! Sinä pyydät minulta kolmea päivää päästäksesi pakoon! Sanot muka lähteväsi hakemaan tämän naikkosen lasta! Ompa se viisaasti keksitty!"

Fantine säpsähti.

"Lastani!" huudahti hän, "hakemaan! Hän ei siis olekaan täällä! Sisareni, vastatkaa, missä on Cosette? Tahdon lapseni! Herra Madeleine! Herra pormestari!"

Javert polki jalkaa.

"Siinä toinen! Pidätkö kitasi, senkin lunttu! On tämäkin kaunista paikkakuntaa tämä, missä kaleerivangit ovat hallitusmiehiä ja missä yleisiä naisia hoidellaan kuin kreivittäriä ikään. Mutta kyllä tästä nyt tulee sukkela loppu! Jo oli aikakin!"

Hän katsahti tuikeasti Fantineen ja lisäsi, tarttuen kourallaan Jean Valjeanin kaulaliinaan, kaulukseen ja paitaan yhtaikaa:

"Minä sanon sinulle, ett'ei ole olemassa herra Madeleinea eikä herra pormestaria. On olemassa vain varas, rosvo, rangaistusvanki Jean Valjean! Häntä minä tässä juuri pitelen! Ja muuta hän ei ole!"

Fantine kavahti äkkiä kohoksi, nojaten jäykkiin käsivarsiinsa ja käsiinsä, katseli Jean Valjeania, katseli Javertia, katseli nunnaa, avasi suunsa kuin puhuakseen, korinaa kuului hänen kurkustaan, hänen hampaansa kalisivat, hän ojenteli tuskissaan käsivarsiansa, availi suonenvedontapaisesti nyrkkejänsä, etsi apua ympäriltään kuin hukkuva, ja vaipui sitten kuin musertuneena tyynylleen. Pää kolahti vuoteen laitaa vastaan ja retkahti rinnalle, suu levisi ammolleen, silmät olivat auki, niiden tuike sammunut.

Hän oli kuollut.

Jean Valjean laski kätensä Javertin kädelle, joka häntä piteli, avasi sen kuin lapsen käden ja sanoi:

"Te olette tappanut tämän naisen!"

"Lopettakaamme!" huusi Javert raivoissaan. "En minä ole tullut tänne puheita kuuntelemaan. Heittäkäämme kaikki joutavat. Vahti odottaa alhaalla. Matkaan heti, tai tahdotteko käsiraudat!"

Huoneen nurkassa oli muuan vanha, ränsistynyt rautasänky, jota sisaret käyttivät leposijanaan valvoessaan sairaiden luona. Jean Valjean astui tämän sängyn luo, irrotti siitä silmänräpäyksessä jo kovin hontelon pääpuolen, mikä oli hyvin helppo tehtävä hänen voimilleen, tarttui kourin vahvimpaan rautatankoon ja mitteli katseillaan Javertia. Javert peräytyi ovelle.

Rautatanko kädessään astui Jean Valjean hitaasti Fantinen vuodetta kohti. Saavuttuaan sen ääreen kääntyi hän ympäri ja sanoi Javertille tuskin kuuluvalla äänellä:

"Annan teille sen neuvon, ett'ette häiritse minua tällä hetkellä".

Varmaa on, että Javert vapisi.

Hän ajatteli ensin lähteä hakemaan vahtia, mutta Jean Valjean voi sillä välin luikkia tiehensä. Hän jäi siis huoneeseen, tarttui keppiinsä alapäästä kiinni ja nojasi ovenpieleen, hellittämättä Jean Valjeania silmistään.

Jean Valjean laski kyynärpäänsä sängyn pielustalle, nojasi otsaansa käteensä ja katseli liikkumatonna lepäävää Fantinea. Hän jäi tähän asentoon puhumattomaksi, hievahtamattomaksi, ajattelematta varmaankaan enää mitään tämän maailman asioita. Hänen kasvoillaan ja hänen asennossaan näkyi enää vain sanomattoman säälin ilme. Hetkisen näin tuijoteltuaan kumartui hän Fantinen puoleen ja alkoi puhella hänelle hiljaa.

Mitä sanoi hän Fantinelle? Mitä saattoi sanoa tämä mies, joka oli kadotukseen ja kiroukseen tuomittu, tälle naiselle, joka oli kuollut? Mitä hän puhui? Ei kukaan ihminen maan päällä sitä kuullut. Kuuliko sitten kuollut hänen sanansa? Niitä on liikuttavia harhaluuloja, jotka ovat ehkä ylevintä todellisuutta. Varmaa kuitenkin on että sisar Simplice, ainoa tapahtuman todistaja, on usein kertonut selvään nähneensä sillä hetkellä, jolloin Jean Valjean puhui Fantinen korvaan, kohoovan näille kalpeille huulille ja näihin hämäriin, haudan hämmästystä kuvastaviin silmiin sanoin selittämättömän, kirkkaan hymyn.

Jean Valjean tarttui molemmin käsin Fantinen päähän ja laski sen tyynylle hellävaroen kuin äiti lapsensa pään, veti kiinni hänen paitansa rihman ja työnsi huolellisesti hänen hivuksensa päähineen alle. Sitten sulki hän kuolleen silmät.

Fantinen kasvot näyttivät tällä hetkellä kummallisen kirkastuneilta.

Kuolema merkitsee astumista suuren valon piiriin.

Fantinen käsi riippui vuoteen ulkopuolella. Jean Valjean polvistui tämän käden eteen, kohotti sitä hellästi ja painoi siihen suudelman.

Sitten nousi hän jälleen seisoalleen ja sanoi Javertiin päin kääntyen:

"Nyt olen teidän käytettävissänne".

5.

Sopiva hauta.

Javert vei Jean Valjeanin kaupungin vankilaan.

Herra Madeleinen vangitseminen synnytti Montreuil-sur-Merissä tavattoman melun tai paremmin sanoen: tavattoman mieltenkuohun. Sydäntämme särkee, mutta me emme voi salata sitä seikkaa, että kuullessaan vain nuo sanat: _Hän on entinen kaleeriorja_, heittivät melkein kaikki hänet oman onnensa nojaan. Vähemmässä kuin kahdessa tunnissa oli ehditty unohtaa kaikki hyvä, mitä hän oli tehnyt, ja hänestä tuli "vain kaleerivanki". Tähän tulee kuitenkin lisätä, ett'ei tunnettu vielä kaikkea, mitä oli tapahtunut Arrasissa. Koko päivän kuuli kaikkialla kaupungissa tämäntapaisia keskusteluja:

"Tiedättehän! Hän on vapautettu rangaistusvanki! -- Kuka sitten? -- Pormestari. -- Loruja! Herra Madeleineko? -- Niin. -- Oikeinko totta? -- Ei hänen nimensä ollutkaan Madeleine, vaan joku inhottava Béjean, Bojean, Boujean. -- Ah! Jumalani! -- Hänet on vangittu. -- Vangittu! -- Viety kaupungin vankilaan siksi, kunnes hänet muutetaan toiseen paikkaan. -- Kunnes hänet muutetaan toiseen paikkaan! Muutetaanko hänet! Minne hänet muutetaan? -- Hänet viedään rikos-oikeuden eteen eräästä varkaudesta julkisella tiellä, jonka hän kuuluu tehneen aikoinaan. -- No johan minä sitä ajattelin! Tämä mies oli niin liian hyvä, liian täydellinen, liian lempeä. Hän kieltäytyi kunniarististä, hän jakeli rahoja kaikille paitaressuille, joita tapasi. Jo minä sitä aina aavistelin, että siinä takana on varmaan joku roskainen juttu!"

"Salongeissa" varsinkin piestiin kieltä tähän suuntaan.

Muuan vanha vallasnainen, _Drapeau blanc'in_[67] tilaaja, päästi ilmoille seuraavan mietelmän, jonka syvyyksiin on melkein mahdotonta tunkeutua:

"En ole lainkaan pahastunut. Se niitä buonapartelaisia opettaa!"

Näin hävisi Montreuil-sur-Meristä haamu, joka oli kulkenut herra Madeleinen nimellä. Kolme, neljä henkilöä koko kaupungissa pysyi uskollisena hänen muistolleen. Vanha portinvartijatar, joka oli häntä palvellut, kuului näiden joukkoon.

Saman päivän iltana istui tämä kunnon vanhus kopissaan vielä vallan säikäyksissään ja surullisten ajatusten rasittamana. Tehdas oli ollut suljettuna koko päivän, pääportti vahvasti lukossa, katu autiona. Koko talossa oli vain nuo kaksi nunnaa, sisar Perpetua ja sisar Simplice, jotka valvoivat Fantinen ruumiin ääressä.

Lähetessä sen hetken, jolloin herra Madeleinen oli tapa tulla kotiin, nousi kelpo portinvartijatar vaistomaisesti, otti eräästä laatikosta herra Madeleinen huoneen avaimen sekä kynttilän, jota hän käytti iltaisin rappuja noustessaan, pisti sitten avaimen naulaan, josta hän oli tottunut sen ottamaan, ja laski kynttilän siihen viereen, aivan kuin odottaisi hän herra Madeleinea nytkin tulevaksi. Sitten hän istuutui jällen tuolilleen ja vaipui ajatuksiinsa. Kelpo eukko oli tehnyt kaiken tuon tietämättään, tajuamattaan.

Vasta parin tunnin kuluttua heräsi hän mietiskelyistään ja huudahti: "Voi hyvä Jumala Jeesus! Kun olen pannut hänen avaimensa naulaan!"

Siinä hetkessä avautui kopin lasiluukku, käsi pistihe aukosta sisään, otti avaimen ja kynttilän sekä sytytti sen toisesta kynttilästä, joka paloi kopin pöydällä.

Portinvartijatar nosti silmänsä ja hämmästyi sanattomaksi, kirkaisun tukahtuessa kurkkuun.

Hän tunsi nämä sormet, tämän käsivarren, tämän päällystakin hihan.

Se oli herra Madeleine.

Hän seisoi muutaman sekunnin ajan voimatta saada sanaakaan suustaan, _ällistyneenä_, kuten hän itse sanoi perästä päin, tapauksesta kertoessaan.

"Hyvä Jumala! Herra pormestari!" huudahti hän vihdoin, "minä kun luulin Teidän olevan..."

Hän pysähtyi, hänen lauseensa loppu olisi loukannut alkua. Jean Valjean oli yhä hänen mielestään herra pormestari.

Jean Valjean täydensi hänen ajatuksensa.

"Vankilassa", sanoi hän. "Siellä minä olinkin. Mutta minä mursin akkunan rautaristikon, pudottauduin katonrajasta maahan ja olen nyt tässä. Minä menen nyt huoneeseeni, käskekää puheilleni sisar Simplice. Hän on kaiketi tuon vaimoraukan luona."

Vanhus totteli kiireesti.

Jean Valjean ei häntä millään tavalla varottanut; hän oli varma siitä, että hän pitäisi hänen turvallisuudestaan parempaa huolta kuin hän itse.

Ei ole saatu selville, miten hänen oli onnistunut päästä pihaan avaamatta pääporttia. Hänellä oli tosin aina mukanaan erikoinen avain, joka avasi erään pienen sivuportin; mutta kaihan oli tutkittu hänen taskunsa ja otettu tuo avain pois. Tätä seikkaa ei ole voitu selvittää.

Hän nousi rappuja, jotka johtivat hänen huoneeseensa. Saavuttuaan ylös laski hän kynttilänsä rappujen viimeiselle astuimelle, avasi hiljaa ovensa, sulki haparoiden akkunan ja ulkoluukut, palasi sitten noutamaan kynttiläänsä ja astui jälleen huoneeseensa.

Tämä varovaisuus olikin tarpeen; sillä muistammehan, että hänen akkunansa näkyi kadulle.

Hän heitti silmäyksen ympärilleen, tuolilleen, vuoteelleen, johon ei oltu koskettu kolmeen päivään. Ei näkynyt pienintäkään jälkeä tois-öisestä epäjärjestyksestä. Portinvartijatar oli "korjannut huoneen". Hän oli sitäpaitsi poiminut tuhasta ja asettanut siististi pöydälle raudotetun kepin pätkät ja mustuneen kahden frangin rahan.