Part 29

Puheenjohtaja lausui hänelle melkein samat sanat kuin Brevetillekin. Kun puheenjohtaja muistutti, ett'ei hänellä häpeällisen rangaistuksensa takia ollut oikeutta tehdä valaa, kohotti Chenildieu päätään ja katsoi suoraan väkijoukkoon. Puheenjohtaja kehotti häntä muistuttelemaan ja kysyi häneltä niinkuin Brevetiltäkin, väittikö hän yhä tuntevansa syytetyn.

Chenildieu räjähti nauruun.

"Lempo vieköön! Enkö häntä tuntisi! Olemmehan olleet viisi vuotta samaan kahleeseen kiinnitettynä. Miksi noin murjottelet, ukkoseni?"

"Käykää istumaan", sanoi puheenjohtaja.

Oikeudenpalvelija toi Cochepaillen. Hänkin oli elinkautisvanki, tuli suoraan vankilasta ja oli puettu punaisiin niinkuin Chenildieukin; hän oli talonpoika Lourdesista ja oikea Pyreneitten karhu. Hän oli kaitsenut karjoja vuoristossa ja paimenesta luisunut rosvoksi. Cochepaille oli aivan yhtä villi ja vielä typerämmän näköinen kuin syytetty. Hän oli niitä onnettomia miehiä, joista luonto on aikonut naudan ja joista yhteiskunta tekee kaleeriorjan.

Puheenjohtaja koki liikuttaa häntä muutamilla mahtipontisilla, vakavilla sanoilla ja kysyi sitten häneltä niinkuin toisiltakin, väittikö hän yhä varmasti ja epäröimättä tuntevansa miehen, joka seisoi hänen edessään.

"Hän on Jean Valjean", sanoi Cochepaille. "Häntä kutsuttiin vielä Jean Väkivivuksikin, kun hän oli niin väkevä".

Näiden kolmen miehen ilmeisesti rehelliset ja hyvässä uskossa lausutut vakuutukset olivat nostaneet kuulijain joukossa suuttumuksen murinan, joka ennusti syytetylle pahaa, murinan, joka yltyi ja koveni aina enemmän kuin uusi todistus vahvisti edellistä. Syytetty puolestaan oli kuunnellut niitä, kasvoilla tuo ällistyksen ilme, joka kannekirjan mukaan oli hänen paras puolustautumistemppunsa. Ensimäisen todistuksen aikana kuulivat lähellä istuvat santarmit hänen mutisevan hampaittensa välistä: "No on tuokin mokoma!" Toisen todistuksen kuultuaan sanoi hän kovempaa ja melkein tyytyväisen näköisenä: "Hyvä!" Kolmannelle todistajalle huusi hän: "Mainiota!"

Puheenjohtaja kysyi:

"Syytetty, olette kuullut. Mitä teillä on sanomista?"

Hän vastasi:

"Minä sanon -- Mainiota!"

Yleisön joukossa syntyi hälinää, joka oli vähällä vallata valamiehetkin. Oli ilmeistä, että mies oli hukassa.

"Oikeudenpalvelijat", sanoi puheenjohtaja, "toimittakaa hiljaisuutta. Minä lopetan kohta istunnon".

Samassa silmänräpäyksessä kuului liikettä aivan puheenjohtajan lähettyviltä. Kuultiin hänen huutavan:

"Brevet, Chenildieu, Cochepaille! Katsokaahan tänne!"

Kaikki, jotka kuulivat tämän äänen, tunsivat kylmien väreiden viiltävän ruumistaan, niin surkea ja kamala oli se ääni. Silmät kääntyivät sinne päin, mistä se oli tullut. Muuan mies, joka oli istunut etuoikeutettujen kuuntelijain joukossa tuomarin ja valamiesten takana, oli noussut pystyyn, avannut tuomarein korokkeelta yleisön puolelle johtavan rintaan asti ulottuvan oven ja seisoi nyt keskellä salia. Puheenjohtaja, yleinen syyttäjä, herra Bamatabois, parikymmentä henkilöä, tunsivat hänet oitis ja huudahtivat kaikki yht'aikaa:

"Herra Madeleine!"

11.

Champmathieu hämmästyy yhä enemmän.

Hän se oli todellakin. Kirjurin lamppu valaisi hänen kasvonsa. Hän piteli hattua kädessään, hänen puvussaan ei voinut huomata minkäänlaista epäjärjestystä, päällystakkinsa oli napitettu huolellisesti. Hän oli hyvin kalpea ja hän vapisi heikosti. Hänen tukkansa, joka vielä hänen Arrasiin saapuessaan oli ollut harmaa, oli nyt aivan valkea. Se oli muuttunut valkeaksi yhden ainoan tunnin kuluessa, minkä hän oli viettänyt siellä.

Kaikki päät kohosivat. Kiihtymys yltyi sanoin kuvaamattomaksi. Yleisön oli hetkeksi vallannut epäröiminen. Ääni oli ollut niin tuskallinen, mies, joka nyt seisoi siinä, näytti niin tyyneltä, ett'ei ensi alussa päästy asiasta selville. Kyseltiin, että kuka se oikein huusi. Ei voitu luullakaan, että tämä tyyni mies olisi päästänyt niin kamalan huudon.

Tämä epävarmuus kesti vain muutaman sekunnin ajan. Ennenkuin puheenjohtaja ja yleinen syyttäjä ehtivät sanoa sanaakaan, ennenkuin santarmit ja oikeudenpalvelijat kerkisivät liikahtamaankaan, oli tuo mies, jota kaikki vielä sillä hetkellä kutsuivat herra Madeleineksi, astunut todistajia Cochepaillea, Brevetiä ja Chenildieutä kohti.

"Ettekö tunne minua?" kysyi hän.

Kaikki kolme eivät saaneet sanaakaan suustaan, ilmaisivathan vain päätään pudistamalla, ett'eivät he häntä tunteneet. Pelästynyt Cochepaille tervehti sotilaan tavoin. Herra Madeleine kääntyi valamiehiin ja tuomareihin päin ja sanoi lempeällä äänellä:

"Herrat valamiehet, päästäkää syytetty vapaaksi. Herra puheenjohtaja, toimittakaa minut kiinni. Mies, jota te etsitte, ei ole hän, vaan minä. Minä olen Jean Valjean".

Ei henkäystäkään kuulunut. Ensimäistä hämmästyksen tohausta oli seurannut haudan hiljaisuus. Salissa tuntui tuo syvä kauhu, joka aina valtaa väkijoukot, kun jotakin suurta tapahtuu.

Sillävälin oli puheenjohtajan kasvoille levinnyt säälivän murheellinen ilme; hän vaihtoi nopean katseen yleisen syyttäjän ja muutamia kuiskattuja sanoja oikeuden jäsenten kanssa. Hän kääntyi yleisön puoleen ja kysyi äänenpainolla, jonka kaikki ymmärsivät:

"Onkohan täällä lääkäriä?"

Yleinen syyttäjä puuttui puhumaan:

"Herrat valamiehet, tämä niin odottamaton ja outo tapaus, joka on keskeyttänyt istunnon, herättää meissä, samoinkuin teissäkin vain yhden tunteen, jota ei meidän tarvinne lähemmin määritellä. Tehän tunnette kaikki ainakin maineeltaan kunnianarvoisan herra Madeleinen, Montreuil-sur-Merin pormestarin. Jos yleisön joukossa löytyy lääkäri, yhdymme mekin herra puheenjohtajaan ja pyydämme häntä hyväntahtoisesti auttamaan herra Madeleinea ja saattamaan häntä asuntoonsa".

Herra Madeleine ei sallinut yleisen syyttäjän puhua pitemmältä. Hän keskeytti hänet hyväntahtoisella, arvokkaalla tavallaan. Esitämme seuraavassa hänen puheensa sanasta sanaan, sellaisena kuin sen kirjoitti muistiin muuan läsnäolijoista heti tapahtuman jälkeen, sellaisena kuin se kaikuu vielä niiden korvissa, jotka kuulivat sen lähes neljäkymmentä vuotta sitten.

"Kiitän Teitä, herra yleinen syyttäjä, mutta minä en ole hullu. Sen tulette kohta näkemään. Te olitte tekemäisillänne suuren erehdyksen, päästäkää tämä mies vapaaksi, minä täytän vain velvollisuuteni, minä olen tuo onneton tuomittu. Minä yksinäni näen täällä selvästi ja minä sanon Teille totuuden. Jumala tuolla ylhäällä näkee tekoni, ja se riittää. Te voitte vangita minut, koska minä seison tässä. Ja kuitenkin olen minä pannut parhaani pysyäkseni piilossa. Minä kätkeydyin uuden nimen varjoon; minä tulin rikkaaksi, minä pääsin pormestariksi; minä halusin päästä kunniallisten ihmisten joukkoon. Se näyttää kuitenkin olevan mahdotonta. Mutta on paljon asioita, joita en voi Teille sanoa, en rupea tässä kertomaan Teille elämäni vaiheita, joskus ne kuitenkin tulevat tiedoksi. Minä olen varastanut hänen ylhäisyytensä piispan tavaroita, se on totta; minä olen varastanut Pikku-Gervaisin rahan, sekin on totta. On oltu oikeassa selitettäessä Teille, että Jean Valjean oli hyvin vaarallinen konna. Mutta kaikki syy ei ehkä ole hänessä. Kuulkaahan, herrat tuomarit, niin syvään painuneen miehen kuin minun ei suinkaan sovi moittia kaitselmusta eikä neuvoa yhteiskuntaa; mutta nähkääs, häpeä, josta olen yrittänyt vapautua, tuottaa pelkkää turmiota. Kaleerit tekevät kaleeriorjan. Painakaa se mieleenne, jos tahdotte. Ennen vankilaan joutumistani olin minä yksinkertainen köyhä talonpoika vain, jonkunlainen pölkkypää; vankila minut muutti. Minä olin tyhmä, minusta tuli paha; minä olin pölkky, minusta tuli kekäle. Sittemmin pelastivat minut lempeys ja hyvyys, niinkuin säälimätön ankaruus oli minut kadottanut. Mutta suokaa anteeksi, ettehän Te voi käsittää puhettani. Menkää minun huoneeseeni ja Te löydätte tulisijan tuhasta sen kahden frangin rahan, jonka minä seitsemän vuotta sitten varastin Pikku-Gervaisilta. Minulla ei ole enää mitään lisättävää. Vangitkaa minut. Jumalani! Herra yleinen syyttäjä pudistaa päätään, Te sanotte: herra Madeleine on tullut hulluksi, Te ette usko minua! Se on surkeata. Älkää ainakaan tuomitko tätä miestä! Mitä! Eivätkö nämä miehet muka tunne minua! Tahtoisinpa, että Javert olisi täällä. Hän minut tuntisi, hän!"

Kukaan ei osaisi kuvata sitä lempeätä surumielisyyttä, sitä synkeätä kaikua, mikä esiintyi näissä sanoissa. Hän kääntyi noiden kolmen rangaistusvangin puoleen:

"Kyllä minä Teidät tunnen, Brevet! Muistatteko..."

Hän vaikeni, epäröi hetkisen ja jatkoi sitten:

"Muistatko niitä kudottuja ruudullisia housunkannattimia, joita sinä pidit vankilassa?"

Brevet vavahti kuin iskun saaneena ja mitteli häntä katseellaan kiireestä kantapäähän, osottaen suunnatonta hämmästystä, jopa säikähdystäkin, Hän jatkoi:

"Chenildieu, sinä, joka pidit paljon liikanimestäsi Jumalankieltäjä, sinun on koko oikea olkapääsi pahasti palanut, koska sinä kerran kärvensit sitä tulikuuman hiilospannun päällä, saadaksesi häviämään nuo kolme kirjainta E.P.T.,[66] jotka näkyvät siinä yhä kaikesta huolimatta. Vastaa, onko se totta?"

"Se on totta", sanoi Chenildieu.

Hän kääntyi Cochepailleen:

"Cochepaille, sinun oikeassa käsivarressasi on lähellä kyynärpäätä muuan päivämäärä, joka on syövytetty siihen poltetulla ruudilla sinisin kirjaimin. Tämä päivämäärä osottaa keisarin maallenousua Cannesissa, _1 p. maaliskuuta 1815_. Kääri hihasi ylös".

Cochepaille kääri hihansa ylös, kaikki katseet tähdättiin hänen paljaaseen käsivarteensa. Santarmi lähensi lamppua: mainittu päivämäärä näkyi selvästi.

Onneton mies kääntyi yleisön puoleen, kääntyi tuomarein puoleen, huulilla hymy, joka vielä nytkin vihloo läsnäolijain sydäntä, kun he sitä ajattelevat. Se oli voiton hymyä, mutta se oli myös syvimmän epätoivon hymyä.

"Te näette nyt selvästi", sanoi hän, "että minä olen Jean Valjean".

Nyt ei ollut enää tässä aitauksessa tuomareita, syyttäjiä eikä santarmeja; oli vain tuijottavia silmiä ja liikutettuja sydämiä. Ei kukaan enää muistanut osaa, jota hänen tuli näytellä; yleinen syyttäjä unohti, että hänen toimenaan oli rangaistusten vaatiminen, puheenjohtaja unohti, että hänen piti johtaa oikeuden istuntoa, puolustaja unohti, että hänen tuli puolustaa. Ja mikä vielä hämmästyttävämpää: ei ainuttakaan virallista mahtisanaa lausuttu. Yleville näyille on ominaista, että ne valtaavat kaikki sielut ja että ne tekevät kaikista todistajista katselijoita. Kukaan ei ehkä selvittänyt itselleen, mitä hän tunsi; kukaan ei ehkä vakuuttanut itselleen, että hän näki edessään loistavan valon säteilevän; kaikki tunsivat sisimmässään olevansa huikaistuja.

Oli ilmeistä, että tuo mies tuossa oli Jean Valjean. Se oli päivän selvä. Tämän miehen esiintyminen riitti luomaan kokonaan uuden valaistuksen tähän hiukkaista ennen niin hämärään seikkaan. Tarvitsematta pitempiä selityksiä ymmärsi koko tämä väkijoukko ikäänkuin äkillisen ilmestyksen avulla heti, ensi silmäyksellä tämän rehellisen, jalon miehen, joka antautui oikeuden käsiin, jott'ei toista miestä tuomittaisi hänen sijastaan. Yksityiskohdat, epäröimiset, heikot vastustelemis-yritykset häipyivät tämän selvän, valtavan tosiasian tieltä.

Vaikutelma oli ohimenevää laatua, mutta siinä silmänräpäyksessä oli se vastustamaton.

"En tahdo enempää häiritä oikeuden istuntoa", jatkoi Jean Valjean. "Minulla on vielä paljon asioita selvitettävänä. Herra yleinen syyttäjä tietää kuka minä olen sekä minne minä menen, hän voi vangituttaa minut milloin tahtoo".

Hän astui ulos käytävää kohti. Ei yksikään ääni kohonnut, ei yksikään käsi ojentunut häntä estämään. Kaikki väistyivät tieltä. Tällaisissa tapauksissa on jotakin jumalallista, joka saattaa väkijoukot väistämään yhtä miestä ja antamaan hänelle tietä. Hän kulki väkijoukon läpi hitain askelin. Ei ole päästy selville, kuka avasi oven; niin paljon vaan on varmaa, että kun hän ovelle saapui, oli se selki seljällään. Siinä hän kääntyi ja sanoi:

"Herra yleinen syyttäjä, olen milloin tahansa käytettävissänne".

Sitten kääntyi hän kuuntelijain puoleen:

"Kaikki Te, jotka olette täällä, katsotte minun ansaitsevan sääliä, eikö niin? Jumalani! Kun ajattelen, mitä olin tekemäisilläni, katson ansaitsevani vihaa. Ja kuitenkin olisin mieluummin suonut, ett'ei kaikkea tätä olisi milloinkaan tapahtunut".

Hän poistui, ja ovi sulkeutui samoin kuin se oli auennutkin, sillä ne, jotka toimittavat yleviä, suuria tekoja, ovat aina varmat siitä, että joku joukosta palvelee heitä.

Noin tuntia myöhemmin vapautti oikeus päätöksellään Champmathieun kaikesta syynalaisuudesta; ja Champmathieu, joka päästettiin heti paikalla vapaaksi, meni tiehensä yhä hölmistyneempänä, luullen kaikkia ihmisiä hulluiksi ja ymmärtämättä tästä oudosta näytelmästä rahtuakaan.

KAHDEKSAS KIRJA

JÄLKIMAININGIT

1.

Missä kuvastimessa herra Madeleine katselee tukkaansa.

Päivä alkoi koittaa. Fantinea oli yöllä vaivannut kuume ja unettomuus, vaikka iloiset kuvat mielessä väikkyivätkin; aamulla vaipui hän uneen. Sisar Simplice, joka oli häntä hoitanut, käytti tätä tilaisuutta hyväkseen ja meni valmistamaan uutta kiina-annosta. Kunnon sisar oli jo ollut hetkisen sairaalan lääkehuoneessa, kumartuneena tarkastelemaan rohtojaan ja pullojaan hyvin läheltä, sillä hämärä kääri kaikki esineet ikäänkuin jonkunlaiseen sumuverhoon. Äkkiä käänsi hän päätään ja kirkaisi heikosti. Herra Madeleine seisoi hänen edessään. Hän oli astunut hiljaa sisään.

"Tekö se olettekin, herra pormestari!" huudahti hän.

Hän vastasi matalalla äänellä:

"Mitenkä voi Fantine-parka?"

"Jotenkin hyvin nykyään. Mutta kyllä olemmekin saaneet olla levottomia".

Hän selitti kaikki, mitä oli tapahtunut, miten Fantinen tila oli hyvin huono eilis-iltana, mutta miten hän nyt voi paremmin, koska hän luuli herra pormestarin menneen hakemaan hänen lastaan Montfermeilistä. Sisar ei uskaltanut udella herra pormestarilta asian todellista laitaa, mutta hänen ulkomuodostaan osasi hän kyllä päättää, ett'ei hän ainakaan sieltä tullut.

"Hyvä on", sanoi hän, "teitte oikein, kun ette haihduttanut hänen luuloansa".

"Niinpä kyllä", jatkoi sisar, "mutta kun hän nyt saa nähdä teidät, herra pormestari, eikä lasta olekaan mukana, mitä osaamme hänelle silloin sanoa?"

Hän vaipui hetkiseksi mietteisiinsä.

"Kyllä Jumala sovittaa sanamme", vastasi hän.

"Ei ainakaan valehteleminen tule kysymykseen", mutisi sisar itsekseen.

Huoneeseen oli vähitellen levinnyt täysi päivänvalo. Se osui herra Madeleinen kasvoihinkin. Sisar kohotti sattumalta silmänsä.

"Hyvä Jumala, herra!" huudahti hän, "mitä teille on tapahtunut? Tukkannehan on aivan valkea!"

"Valkea!" toisti hän.

Sisar Simplicellä ei ollut lainkaan kuvastinta; pitkän etsimisen jälkeen löysi hän eräästä kotelosta palasen kuvastinlasia, jota sairaalan lääkäri käytti nähdäkseen oliko potilas todellakin kuollut eikä hengittänyt enää. Herra Madeleine otti lasin palasen, tarkasteli tukkaansa ja sanoi: "Kas vaan!"

Hän lausui nämä sanat välinpitämättömästi ja ikäänkuin ajatellen muita asioita.

Sisar tunsi kauhuun jähmettyvänsä kaikesta siitä salaperäisestä, jonka hän aavisti kätkeytyvän tämän välinpitämättömyyden alle.

Herra Madeleine kysyi:

"Voinko mennä hänen luokseen?"

"Eikö herra Madeleine toimitakaan hänelle lasta takaisin?" sanoi sisar, tuskin uskaltaen tehdä kysymystään.

"Tietysti, mutta siihen menee ainakin pari kolme päivää".

"Ell'ei hän saisi lainkaan nähdä herra pormestaria", jatkoi sisar arastellen, "ei hän tietäisi herra pormestarin palanneenkaan; olisi helppoa pitää häntä kärsivällisenä, ja kun lapsi sitten tulisi, ajattelisi hän aivan luonnollisesti, että herra pormestari on tuonut lapsen. Silloin ei tarvitsisi keksiä valeita".

Herra Madeleine näytti miettivän jonkun aikaa, sitten sanoi hän tyynellä vakavuudellaan:

"Ei käy päinsä, sisareni. Minun täytyy nähdä hänet. Minun on ehkä kiire".

Nunna ei näyttänyt huomaavan tuota sanaa "ehkä", joka antoi herra pormestarin sanoille hämärän, kummallisen mielen. Hän vastasi kunnioittavasti alentaen katseensa ja äänensä:

"Siinä tapauksessa, hän nukkuu, mutta herra pormestari astuu sisään vaan".

Herra Madeleine puhui jostakin ovesta, joka sulkeutuessaan sai aikaan melua, niin että sairaskin voisi siitä herätä; sitten astui hän Fantinen huoneeseen, läheni vuodetta ja raotti uutimia. Hän nukkui. Hengitys lähti hänen rinnastaan koristen näille taudeille ominaisella hirvittävällä tavalla, joka vihloo äitien sydäntä, kun he valvovat öisin kuolemaan tuomitun nukkuvan lapsensa vuoteen ääressä. Mutta tämä hengitys häiritsi tuskin sitä sanomattoman rauhan ilmettä, joka oli levinnyt hänen kasvoilleen ja joka unessa muutti hänen muotonsa kokonaan. Kalpeus oli muuttunut valkeudeksi; hänen poskensa olivat ruusunpunaiset. Hänen pitkät vaaleat silmäripsensä, ainoa sulo, mikä hänelle oli jäänyt neitseellisen kauneutensa ja nuoruutensa päiviltä, värisivät hiljaa, vaikka silmäkannet olivatkin kiinni painettuina. Koko hänen olentonsa vavahteli aivan kuin olisivat salaperäiset siivet pyrkineet aukenemaan ja kohottamaan hänet ylä-ilmoihin; tuntui kuin olisi kuullut niiden havinan, vaikka ne pysyivätkin näkymättöminä. Kun hän siinä sellaisena lepäsi, ei olisi mitenkään voinut luulla häntä melkein toivottomasti sairaaksi. Hän näytti pikemmin lentoon kohoavalta kuin kuolevalta.

Kun käsi ojentautuu irrottamaan kukkaa, värisee oksa ja näyttää ikäänkuin vetäytyvän pakoon, mutta samalla tarjoavan aarrettaan. Ihmisruumiissakin tuntuu tuollainen värähdys, kun saapuu hetki, jolloin kuoleman näkymättömät sormet kurkottautuvat poimimaan sielun.

Herra Madeleine pysähtyi liikkumattomaksi vuoteen ääreen, katsellen vuoroin sairasta, vuoroin ristiinnaulitun kuvaa, niinkuin hän oli tehnyt kaksi kuukautta aikaisemmin, päivänä, jolloin hän oli tullut ensi kerran katsomaan Fantinea tähän turvapaikkaan. He olivat molemmat samoissa asennoissakin: Fantine nukkui, hän rukoili; nämä kaksi kulunutta kuukautta olivat tuoneet vain sen muutoksen, että Fantinen tukka oli nyt harmaa ja hänen valkea.

Sisar ei ollut tullut huoneeseen hänen kanssaan. Hän seisoi vuoteen ääressä sormi huulilla, aivan kuin olisi tarvinnut kehottaa jotakuta tässä huoneessa olemaan hiljaa.

Fantine avasi vihdoin silmänsä, huomasi hänet ja kysyi rauhallisesti hymyten:

"Entä Cosette?"

2.

Fantine on onnellinen.

Fantine ei tehnyt yhtään hämmästyksen eikä ilon elettä; hän oli itse pelkkää iloa. Hän teki tuon yksinkertaisen kysymyksensä: "entä Cosette?" niin syvällä luottamuksella, niin suurella varmuudella, niin täydelleen vailla pienintäkin epäilystä tai rauhattomuutta, ettei herra Madeleine löytänyt sanaakaan vastaukseksi. Hän jatkoi:

"Minä tiesin, että te seisoitte siinä. Minä nukuin, mutta minä näin kuitenkin teidät. Minä seurasin Teitä silmilläni koko yön. Teitä valaisi loistava sädekehä ja teidän ympärillänne oli paljon taivaallisia olentoja".

Madeleine kohotti katseensa ristiinnaulitun kuvaan.

"Mutta", jatkoi hän, "sanokaahan jo minulle, missä Cosette on? Miksi ette ole pannut häntä tähän vuoteelleni, jotta olisin nähnyt hänet heti herätessäni?"

Hän vastasi konemaisesti jotakin, jota hän ei ole koskaan voinut myöhemmin muistaa.

Onneksi oli lääkäri saanut vihiä ja kiiruhtanut paikalle. Hän tuli herra Madeleinen avuksi.

"Lapsukaiseni", sanoi lääkäri, "tyyntykää. Tyttönne on jo täällä".

Fantinen silmät sädehtivät ja valaisivat loisteellaan koko hänen olentonsa. Hän liitti kätensä yhteen, kasvoilla ilme, johon sisältyi kaikki, mitä rukouksessa voi olla rajuinta ja lempeintä:

"Oi!" huudahti hän, "tuokaa hänet minulle!"

Mikä liikuttava äidin harhaluulo! Cosette oli hänen mielestään yhä tuollainen pikku-lapsi, jota tuodaan.

"Ei vielä", virkkoi lääkäri, "ei vielä juuri. Teissä on vielä hiukan kuumetta. Lapsenne näkeminen kiihdyttäisi teitä ja tuottaisi turmiollisia seurauksia. Teidän täytyy ensin tulla terveeksi".

Fantine keskeytti hänen puheensa tuimasti.

"Mutta minähän olen terve! Minä sanon teille, että minä olen aivan terve! On tuokin aika tyhmyri, tuo lääkäri! Minä tahdon nähdä lapseni!"

"Nähkääs nyt", sanoi lääkäri, "miten te kiivastutte. Niinkauvan kun te käyttäydytte tuolla lailla, vastustan minä sitä, että lapsenne tuotaisiin teille. Ei riitä yksistään nähdä häntä kerran, tulee elää hänen takiaan. Kun te tulette järkiinne, tuon minä itse hänet tänne".

Äiti-raukka painoi päänsä alas.

"Herra lääkäri, pyydän anteeksi. Ennen en minä olisi suinkaan puhunut siten kuin minä tässä puhuin, mutta minulle on sattunut niin paljon onnettomuutta, ett'en joskus enää tiedä mitä puhunkaan. Ymmärrän kyllä, että te pelkäätte mielenliikutusta; minä odotan niin kauvan kun te vaan tahdotte, mutta minä vannon teille, ett'ei lapseni näkeminen olisi tehnyt minuun lainkaan pahaa vaikutusta. Minä näen hänet, minä en ole jättänyt häntä silmistäni eilis-illasta asti. Tiedättekö, jos hänet nyt tuotaisiin tänne, niin minä vaan hänelle hellästi, hiljaa puhelisin. Siinä kaikki. Eikö ole aivan luonnollista, että minä haluan nähdä lastani, kun on käyty hänet varta vasten noutamassa Montfermeilista? En ole vihoissani. Tiedän kyllä tulevani onnelliseksi. Koko yön näin vain valoa ja ihanuutta ja ihmisiä, jotka hymyilivät minulle. Herra lääkäri saa tuoda Cosetten minulle, milloin hän vaan tahtoo. Minussa ei ole enää kuumetta, koska olen parantunut; tunnen selvästi, ett'ei minua vaivaa enää mikään; mutta olen aivan kuin olisin todellakin sairas, enkä liikahdakaan, tehdäkseni näiden hoitaja-naisten mieliksi. Kun sitten nähdään, että minä olen niin hiljaa ja niin rauhallinen, silloin sanotaan: nyt täytyy antaa hänelle lapsensa".

Herra Madeleine oli istuutunut tuolille vuoteen viereen. Fantine kääntyi häneen päin; hän ponnisteli huomattavasti, näyttääkseen tyyneltä ja "hyvin kiltiltä", kuten hän tapasi sanoa tuossa sairauden synnyttämässä avuttomuudessaan ja heikkoudessaan, jotta ei enää voitaisi olla tuomatta hänelle Cosettea, kun havaittaisiin hänet niin rauhalliseksi. Mutta vaikka hän näin kokikin hillitä itseään, ei hän voinut olla tekemättä herra Madeleinelle tuhansia kysymyksiä.

"Oliko teillä hauska matka, herra pormestari? Ah, miten olittekaan hyvä, kun läksitte noutamaan häntä minulle! Sanokaa vain, miten hän nyt jaksaa. Onko hän hyvin kestänyt matkan vaivat? Voi! hän ei varmaankaan tunne minua enää! Näin pitkässä ajassa on hän ehtinyt unohtaa minut, tuo sydänkäpyseni! Lapsilla niillä ei ole sitten muistoa lainkaan. Ne ovat aivan kuin lintuset. Tänään ne näkevät yhden esineen, huomenna toisen, ja sitten ne eivät enää ajattele kumpaistakaan. Oliko hänellä edes puhtaita liinavaatteita? Pitivätkö nämä Thénardierit hyvää huolta hänen siisteydestään? Miten oli hänen ruokansa laita? Ah, jos tietäisitte miten kärsinkään toistaessani kurjuuteni aikana kaikkia näitä kysymyksiä! Mutta nythän se on sekin ohi. Minä olen iloinen. Oi kuinka haluaisinkaan häntä nähdä! Herra pormestari, oliko hän teistä kaunis, tuo minun pikku tyttöseni? Teidän oli kai hyvin kylmä niissä kyytivaunuissa! Eiköhän häntä voisi tuoda tänne lyhyeksi, lyhyeksi hetkeksi vaan ja viedä sitten heti pois taas? Sanokaahan! Tehän olette isäntä täällä, teidänhän vain tarvitsee käskeä!"

Herra Madeleine tarttui hänen käteensä ja sanoi:

"Cosette on kaunis, Cosette voi hyvin, Te saatte nähdä hänet heti, tyyntykää nyt vaan. Te puhutte liian kiihkeästi ja sitten te ojentelette käsiänne peitteen alta ja siitä yskänne pahenee".

Yskänpuuskaukset keskeyttivät todellakin Fantinen puhetta melkein joka sanassa.

Fantine ei nurissut, hän pelkäsi liian kiihkeillä valituksillaan vähentäneensä luottamusta, jota hän halusi herättää, ja hän ryhtyi puhelemaan joutavista asioista:

"Se on jokseenkin kaunista seutua se Montfermeil, eikö niin? Kesäisin on sinne hyvä tehdä huvimatkoja. Miten niiden Thénardierein asiat luistavat? Ei niillä main paljon isoista väkeä kulje. Se onkin se heidän majatalonsa jonkunlainen nurkkakapakka vain".

Herra Madeleine piteli yhä hänen kättään omassaan ja tarkasteli häntä huolestuneena; hän oli ilmeisesti tullut sanomaan Fantinelle asioita, joiden edessä hän nyt joutui epäröimisen valtaan. Suoritettuaan tehtävänsä oli lääkäri vetäytynyt pois. Vain sisar Simplice oli heidän kanssaan. Mutta yht'äkkiä huudahti Fantine kesken tätä hiljaisuutta: