Part 26

Vaunuseppä oli ensi silmäyksellä huomannut, että matkustajan rattaat olivat vuokratavaraa. Hän kohautti olkapäitään.

"Pitelettepä Te niitä kauniisti, niitä vuokrarattaita! Jos minulla olisikin, niin en minä niitä Teille vuokraisi".

"No myykää sitten!"

"Ei minulla ole rattaita".

"Eikö! Ei minkäänlaisia ratasvehkeitä? Tyydyn vähään, kuten huomaatte".

"Tämä on talonpoikaista seutua tämä. Vaikka kyllähän minulla sentään on tuolla vajassa", lisäsi seppä, "vanhat vaunut, jotka muuan kaupunkilainen jätti tänne minun säilyyni ja joita hän ei itse milloinkaan käytä. Kyllähän minä ne vuokraisin, mitäs se minulle tekisi, mutta jos se kaupunkilainen sattuisi ne näkemään! Ja sitten ne ovat vaunut; pitäisi olla kaksi hevosta".

"Minä otan kaksi kyytihevosta".

"Minne herra matkustaa?"

"Arrasiin".

"Ja herra aikoo saapua sinne jo tänään?"

"Aivan niin".

"Herra aikoo ottaa kaksi kyytihevosta?"

"Miks'eikäs?"

"Onko herrasta yhdentekevää saapua perille vasta kello neljä huomen-aamulla".

"Ei suinkaan".

"Katsokaas, niiden kyytihevostenkin laita on niin ja näin... -- Onko herralla passia?"

"On kyllä".

"No niin, jos herra ottaa kyytihevoset, ei herra saavu Arrasiin ennen kuin huomenna. Tämä on vähän niinkuin syrjätietäkin. Kestikievarit ovat huonossa kunnossa ja hevoset ovat pelloilla. Nyt on tärkeä kyntö-aika alkamassa, täytyy olla paljon aurankiskojia, eikä siinä kyytihevosiakaan säästetä. Herran täytyisi odottaa ainakin kolme neljä tuntia jokaisessa vaihtopaikassa. Ja sitten melkein käyden sitä ajetaan. On paljon vastamäkiäkin noustavina".

"No sitten menen minä ratsain. Riisukaa hevonen rattaiden edestä. Kaihan täältä saa jostain satulan ostaa?"

"Tiettävästi. Mutta sietääkö tuo Teidän hevosenne satulaa?"

"Se on totta, nythän muistankin. Ei se siedä satulaa".

"Siis..."

"Mutta kaihan täältä kylästä saa vuokrata hevosen?"

"Hevosenko, jolla sopisi laskettaa Arrasiin yhtä painoa?"

"Niin".

"Sellaista hevosta ei löydy näillä main. Ja ostaa se pitäisi, sillä eihän Teitä täällä kukaan tunne. Mutta sellaista ette Te saa ette ostamalla ettekä vuokraamalla, ette viidellä sadalla frangilla ettekä tuhannellakaan!"

"Mikäs tässä neuvoksi tulee?"

"Parasta on suoraan sanoen, että minä korjaan tuon pyörän ja että Te lykkäätte matkanne huomiseen".

"Huomenna on liian myöhään".

"No sille ei sitten hittokaan mitään mahda!"

"Eikö tästä mene postivaunuja Arrasiin? Milloin ne tästä ohi ajavat?"

"Ensi yönä. Molemmat postivaunut kulkevat öisin, niin tulevat kuin menevätkin".

"Oikeinko tosiaan Teiltä menee kokonainen päivä tämän pyörän korjaamiseen?"

"Kokonainen päivä ja tarkkaan sittenkin!"

"Mutta jos panisi pari apumiestä?"

"Vaikka panisi kymmenen!"

"Mitähän olisi sitoa nuo puolapuut nuorilla?"

"Puolapuut kylläkin; mutta ei rumpua. Ja sitten on kehäkin vikaantunut".

"Eikö täällä löydy yhtään ajoneuvojen vuokraajaa?"

"Ei".

Hän tunsi suunnatonta iloa.

Nyt oli ilmeisesti kaitselmus itse asioita ohjaamassa. Se oli rikkonut rattaiden pyörän ja pakottanut hänet pysähtymään matkalla. Hän ei ollut suinkaan masentunut ensi rasituksista; hän oli ponnistanut kaikkensa matkan jatkamiseksi; hän oli tarkasti ja omantunnon mukaisesti koettanut kaikkia keinoja; hän ei ollut väistänyt vuodenaikaa, väsymystä eikä kulunkeja; hän ei saattanut moittia itseään mistään. Ell'ei hän etemmäksi päässyt, niin ei se ollut hänen vikansa. Asia ei enää koskenut häntä eikä hänen omaatuntoansa, sitä johti kaitselmus.

Hän hengitti syvään. Hän hengitti vapaasti, täysin rinnoin, ensi kerran Javertin käynnin jälkeen. Hänestä tuntui kuin olisi rautakäsi, joka oli puristanut hänen sydäntään jo kaksikymmentä tuntia, hellittänyt otteensa.

Hänestä näytti kuin olisi Jumalakin ilmaissut olevansa hänen puolellaan.

Hän selvitti itselleen, että hän oli tehnyt voitavansa ja että hän voi nyt kääntyä vallan rauhallisesti takaisin.

Jos hänen keskustelunsa vaunusepän kanssa olisi tapahtunut jossakin majatalon huoneessa, ei olisi ollut ketään sitä kuulemassa eikä todistamassa, asia olisi jäänyt sikseen, ja otaksuttavaa on, ett'emme mekään voisi kertoa ainuttakaan niistä tapauksista, joista myöhemmin tulemme puhumaan. Mutta tämä keskustelu oli tapahtunut tiellä. Missä kaksi kadulla haastelee, siihen kohta piiri muodostuu. Niitä on ihmisiä, jotka eivät parempaa pyydä kuin töllistellä ja nähdä. Hänen haastellessaan sepän kanssa oli muutamia ohikulkijoita pysähtynyt heidän ympärilleen. Kuunneltuaan hetkisen oli muuan nuori poika, jota ei kukaan ollut huomannut, eronnut joukosta ja lähtenyt juosta vilistämään.

Samassa kun matkustaja sen sisäisen neuvottelun jälkeen, jonka juuri esitimme, oli päättänyt kääntyä takaisin, palasi tämä lapsi paikalle. Hänen seurassaan oli muuan vanha vaimo.

"Herra", alkoi eukko, "poikani sanoo, että Te haluaisitte vuokrata rattaat".

Nämä yksinkertaiset, lapsen taluttaman eukon lausumat sanat saivat hien virtaamaan hänen selkäänsä alas. Hän luuli näkevänsä käden, joka oli hänet päästänyt, kohoavan uudestaan esiin pimeästä, valmiina tarttumaan häneen jälleen.

Hän vastasi:

"Niinpä niin, eukkoseni, minä haluan todellakin vuokrata rattaat".

Ja hän kiiruhti lisäämään:

"Mutta täällähän ei niitä ole saatavissa".

"On kyllä", sanoi vanhus.

"Missä sitten?" virkahti seppä.

"Minulla", vastasi eukko.

Hän säpsähti. Kauhistava käsi oli tarttunut häneen uudelleen.

Eukon vajassa oli todellakin jonkunlaiset pajukoriset rattaat. Seppä ja tallipoika, jotka harmikseen huomasivat matkustajan luistavan heidän käsistään, astuivat väliin.

"Ne olivat perin kurjat ratasvehkeet, -- kori oli pelkältään akseliin kiinnitetty, -- tosin riippuivat istuimet sisäpuolelta nahkahihnojen varassa, -- ei mitään sateensuojaa, -- pyörät olivat ruosteiset ja kosteuden mädättämät, -- ei niillä paljoakaan pitemmälle pääsisi kuin noilla pikku-rattaillakaan, -- oikeat retelit koko rattaat! -- herra tekisi aika tyhmästi, jos niillä lähtisi, -- j.n.e. j.n.e."

Kaikki tuo oli totta, mutta nämä retelit, nämä kurjat ratasvehkeet -- olivat sitten muuten millaiset tahansa -- kulkivat kaksin pyörin ja niillä voi ehkä päästä Arrasiin.

Hän maksoi mitä pyydettiin, jätti pikku rattaansa sepän korjattaviksi ottaakseen ne sitten palatessaan, valjastutti valkean hevosen uusien rattaiden eteen, astui niihin ja jatkoi näin aamulla alkamaansa matkaa.

Kun ränsistyneet rattaat hänen niihin astuessaan arveluttavasti horjahtivat, tunnusti hän itselleen, että hän oli hetkistä ennen tuntenut salaista iloa siitä, ett'ei hän sentään sinne saavu, minne on matkalla. Hän tutki tätä iloa ikäänkuin suuttuneena ja huomasi sen mielettömäksi. Miksi iloita siitä, että jää tielle? Hänhän tekee tämän matkan omasta vapaasta tahdostaan. Ei häntä siihen kukaan pakottanut.

Eihän totta tosiaan mitään sellaista tapahtuisi, mikä ei riippuisi hänen tahdostaan.

Juuri kun hän oli poistumassa Hesdinistä kuuli hän äänen huutavan perässään: Pysähtykää! Pysähtykää! Hän pysähytti hevosensa äkkinäisellä liikkeellä, jossa näkyi vielä jonkunlaista kuumeenomaista, tuskallista toivoa.

Huutaja oli äskeinen poika.

"Herra", sanoi hän, "minähän Teille rattaat hankin".

"Entä sitten?"

"Ette antanut minulle mitään".

Hänestä, joka muulloin antoi kaikille ja niin mielellään, tuntui tämä vaatimus kohtuuttomalta, melkeinpä hävyttömältä.

"Ahaa! Sinäkö se oletkin, vintiö!" sanoi hän. "Et sinä mitään saa!"

Hän sivalsi hevosta ruoskalla ja läksi kiitämään täyttä laukkaa.

Hän oli hukannut paljon aikaa Hesdinissä, hän tahtoi voittaa sitä takaisin. Pikku hevonen oli reipas ja yritti kahden edestä; mutta oli helmikuu, oli satanut hiljan ja tiet olivat huonoja. Ja rattaatkaan eivät olleet enää hänen mainiot, keveät pikku rattaansa. Nämä olivat kovat ja hyvin raskaat. Ja sitten vielä paljon ylämäkiä.

Häneltä meni lähes neljä tuntia päästäkseen Hesdinistä Saint-Poliin. Neljä tuntia ja viisi lieutä matkaa.

Saint-Polissa riisui hän hevosensa ensimäisessä majatalossa, mihin osui, ja toimitti sen talliin. Scaufflairelle antamansa lupauksen mukaisesti pysyttelihe hän soimen lähettyvillä hevosen syödessä. Hänen ajatuksensa olivat murheelliset ja sekavat.

Majatalon emäntä tuli talliin.

"Eikö herra tahdo suurustaa?"

"Sepä oikein sattui", sanoi hän, "minulla on nälkä ja hyvä nälkä onkin".

Hän seurasi emäntää, jonka kasvot olivat terveen ja iloisen näköiset. Emäntä vei hänet erääseen matalaan saliin, missä oli useita pöytiä ja niillä vahakankaiset pöytäliinat.

"Pitäkääpä kiirettä", toimitti matkustaja, "minun täytyy taas pian lähteä matkalle. Minun on kiire".

Lihava flanderilainen palvelustyttö kattoi nopeasti hänelle pöytää. Hän katseli tytön puuhia rauhoittavalla mieltymyksellä.

"Siinäpä se vika olikin", ajatteli hän. "Minä en ollut syönyt aamiaista".

Ruoka tuotiin pöytään. Hän hyökkäsi leivän kimppuun, puraisi siitä palasen, laski sen sitten hitaasti pöydälle eikä koskenut siihen enää.

Muuan kuorma-ajuri söi viereisessä pöydässä. Matkustaja sanoi tälle miehelle:

"Minkätähden on heidän leipänsä niin karvasta?"

Kuorma-ajuri oli saksalainen eikä ymmärtänyt mitään.

Hän palasi talliin hevosensa luo.

Tuntia myöhemmin hän lähti Saint-Polista ja ohjasi kulkunsa Tingnesia kohti, josta on vain viisi lieutä Arrasiin.

Mitä teki hän tämän matkan kestäessä? Mitä ajatteli hän? Samoin kuin aamullakin, näki hän nytkin puiden, olkikattojen ja viljapeltojen liukuvan ohitseen, ja jokaisessa tien käänteessä tarjosi maisema jotakin uutta nähtävää. Usein tuollainen katseleminen kiinnittää sielun kokonaan ja poistaa sitä painamasta ajatusten taakan. Nähdä tuhannet esineet viimeisen kerran, mikä olisikaan kaihomielisempää ja vaikuttavampaa! Matkustaminen on kuin syntyisi ja kuolisi joka silmänräpäys. Ehkäpä vertaili hän henkensä salaisimmassa sopukassa näitä taivaanrannan vaihtelevia muotoja ja ihmiselämää keskenään. Kaikki elämässä esiintyvä pakenee alituisesti edestämme. Varjo ja valo vaihtelevat. Häikäisevän loiston jälkeen synkkä pimeys; tähystellään, riennetään, ojennetaan käsiä tarttuakseen siihen, joka väistyy; jokainen tapaus on tien käänne; ja äkkiä yllättää vanhuus. Tuntee kuin sysäyksen, kaikki pimenee, tuskin erottaa mustan oven, pysähtyy elämän hepo, joka ihmistä veti, ja on kuin näkisi jonkun oudon, tuntemattoman miehen riisuvan sitä pimeässä yössä.

Alkoi jo hämärtää, kun koulusta palaavat lapset näkivät tämän matkustajan saapuvan Tingnesiin. Nythän olivatkin vielä vuoden lyhyimmät päivät. Hän ei pysähtynyt Tingnesissä. Hänen poistuessaan kylästä kohotti muuan tietä kiveävä työmies päätään ja virkkoi:

"Ompa tuo hevonen vahvasti väsyksissä".

Eläinraukka kulki tosiaankin enää vain käymäjalkaa.

"Menettekö Arrasiin?" lisäsi tientekijä.

"Menen".

"Jos tuota menoa pitkitätte, niin ettepä saavu sinne kovinkaan ajoissa".

Hän pysähytti hevosen ja kysyi tientekijältä:

"Pitkältäkö tästä on vielä Arrasiin?"

"Lähes seitsemän lieutä".

"Kuinka niin? Postikirjassahan puhutaan vain viidestä ja yhdestä neljänneksestä".

"Ahaa!" lausui tientekijä. "Ette siis tiedäkään, että tietä paraillaan korjataan? Neljännestunnin päässä täältä huomaatte tien katkaistuksi. Mahdotonta mennä etemmäksi".

"Oikeinko totta?"

"Poikkeette ensin vasemmalle, Carencyn tielle, kuljette joen poikki ja kun saavutte Cambliniin, käännytte oikealle; siinä on Mont-Saint-Éloyn tie ja se vie Arrasiin".

"Mutta yö tulee tuossa paikassa, ja minä eksyn aivan varmaan".

"Ettekö ole näiltä main?"

"En".

"Ja sitten on koko matka pelkkiä syrjäteitä. -- Kuulkaahan, herra", jatkoi tientekijä, "jos suvaitsette, annan Teille hyvän neuvon. Hevosenne on väsynyt, palatkaa Tingnesiin. Siellä on hyvä majatalo. Nukkukaa siellä yönne. Menette huomenna Arrasiin".

"Minun täytyy olla siellä tänä iltana".

"Se on eri asia. Mutta menkää sittenkin siihen majataloon ja ottakaa sieltä lisähevonen. Kyytipoika opastaa Teitä matkalla".

Hän seurasi tientekijän neuvoa, kääntyi ympäri ja puolisen tuntia myöhemmin ajoi hän taas saman paikan ohi, mutta nyt täyttä laukkaa, edessään oivallinen lisähevonen. Tallipoika, jota mainittiin kyytimieheksi, istui rattaiden etunokalla.

Mutta sittenkin tunsi matkustaja menettävänsä aikaa. Oli jo täysi yö.

He poikkesivat syrjätielle. Se muuttui yhä kauheammaksi. Rattaat hyppivät kuopasta toiseen. Hän sanoi kyytimiehelle:

"Täyttä laukkaa vaan, ja kaksinkertaiset juomarahat".

Eräässä töytäyksessä katkesi vetovipu.

"Herra", sanoi kyytimies, "nyt katkesi vetovipu, on mahdotonta enää minun hevoseni vetää, tämä tiekin on niin pahaa näin yöllä; etteköhän tahtoisi palata yöksi Tingnesiin, niin menisimme huomen-aamulla varhain Arrasiin?"

Hän vastasi: "Onko sinulla vähän köyttä ja veitsi?"

"On, herra".

Hän taittoi puunoksan ja teki siitä vetovivun.

Siihenkin hukkui parikymmentä minuuttia; mutta he laskivat taas täyttä laukkaa.

Tasangolla oli kolkkoa. Matalat, synkät sumupilvet laahasivat pitkin kukkulain harjoja, tai kohosivat ilmaan kuin savu. Pilvistä hohti vaalea valo. Vihainen, mereltä puhaltava tuuli kohisi ja pauhasi kaikilla ilmansuunnilla kuin olisi huonekaluja siirrelty. Kaikissa esineissä, joita saattoi hämärästi erottaa, oli kauhun leima. Kuinka monet värisevätkään näiden yön mahtavain henkäysten tuivertaessa!

Hänelle tuli kylmä. Hän ei ollut eilisestä asti syönyt mitään. Hän muisti hämärästi toisen yöllisen retkeilynsä suurella nummella Dignen lähistöllä. Siitä oli kahdeksan vuotta, mutta hänestä tuntui kuin olisi se ollut eilen.

Kello löi jossain etäisessä kirkontornissa. Hän kysyi pojalta:

"Mitä tuntia se nyt löi?"

"Seitsentä, herra. Pääsemme Arrasiin kello kahdeksaksi. On enää vain kolme lieutä jälellä".

Siinä hetkessä joutui hän ensi kerran ajattelemaan -- hän kummasteli, ett'ei hän ollut ennemmin sitä ajatellut -- että koko puuha oli ehkä sittenkin hyödytöntä; hänhän ei edes tiennyt aikaa, jolloin juttu oli esillä; olisihan hänen toki pitänyt ottaa siitä selkoa; oli järjetöntä lähteä tällä lailla kulkemaan päätä pahkaa, tietämättä edes oliko siitä mitään hyötyä. -- Sitten teki hän mielessään muutamia laskelmia: tavallisesti alkoivat rikosoikeudet istunnot kello yhdeksältä aamulla; -- tämä juttu ei varmaankaan kestä kauvan; -- omenain varkaus selvitetään hyvin lyhyeen; -- jälellä on siis vain kysymys syyllisen henkilöstä; -- neljä viisi todistusta, vähän sanan sijaa asianajajille; -- hän tulee varmasti perille vasta sitten kun kaikki jo on loppunut!

Kyytimies huitoi hevosia ruoskalla. He olivat jo kulkeneet joen yli ja jättäneet taakseen Mont-Saint-Éloyn.

Yö yhä pimeni.

6.

Sisar Simpliceä koetellaan.

Mutta samaan aikaan oli Fantine iloa täynnä.

Hän oli viettänyt yönsä hyvin huonosti. Kamala yskä, kuume kovasti yltynyt; hän oli nähnyt outoja unia. Aamulla lääkärin käydessä hän houraili. Lääkäri oli näyttänyt huolestuneelta ja käskenyt heti ilmottamaan, kun herra Madeleine saapuisi.

Koko aamupäivän oli Fantine synkkä ja alakuloinen, puhui vähän ja hypisteli lakanaansa, mutisten hiljaa laskelmia, jotka tuntuivat tarkottavan välimatkoja. Hänen silmänsä olivat kuopallaan ja tuijottavat. Ne näyttivät melkein sammuneilta, mutta aika ajoin sytähtivät ne jälleen ja hohtivat kuin tähdet. Tuntuu kuin täyttäisi erään synkeän hetken lähetessä taivaallinen valo ne, joista maallinen valo pakenee.

Joka kerta kun sisar Simplice kysyi hänen vointiansa, vastasi hän muuttamattomasti: "Hyvin. Haluaisin nähdä herra Madeleinen".

Muutamia kuukausia aikaisemmin, hetkellä, jolloin Fantine oli kadottanut viimeisen kainoutensa, viimeisen häpynsä ja viimeisen ilonsa, oli hän itsensä varjo; nyt oli hän vain itsensä haamu. Ruumiillinen huonous oli täydentänyt siveellisen huonouden työn. Tämän kahdenkymmenenviiden vanhan tytön otsa oli kurttuinen, posket sisäänpainuneet, nenä rumentunut, hampaat näkyvissä, iho lyijynharmaa, kaula luiseva, olkaluut ulkonevat, jäsenet hennot ja kullankeltaisista hivuksista puolet harmaita. Ah, miten äkkiä sairaus tekeekään vanhan!

Puolenpäivän aikoihin palasi lääkäri, antoi muutamia määräyksiä, kyseli, oliko herra pormestaria jo näkynyt sairashuoneessa ja pudisti päätään.

Herra Madeleinen oli tapana tulla katsomaan Fantinea kello kolmelta. Koska täsmällisyyskin kuuluu hyvyyden avuihin, oli hän täsmällinen.

Puoli kolmen aikaan alkoi Fantine tulla rauhattomaksi. Kahdenkymmenen minuutin kuluessa kysyi hän ainakin kymmenen kertaa nunnalta: "Sisareni, mitä kello on?"

Kello löi kolme. Kolmannella lyönnillä kohousi Fantine istualleen, hän, joka tavallisesti kykeni tuskin liikahtamaankaan vuoteessaan; hän liitti laihtuneet, keltaiset kätensä jonkunlaiseen suonenvedon tapaiseen puristukseen ja nunna kuuli hänen rinnastaan lähtevän tuollaisen syvän huokauksen, joka tuntuu huojentavan ylenmäärin rasitettua sydäntä. Sitten Fantine kääntyi tuijottamaan oveen.

Ei ketään tullut sisään; ovi ei avautunut.

Hän jäi tähän asentoon neljännestunniksi, katse oveen kahlittuna, liikkumatta ja ikäänkuin hengitystään pidättäen. Sisar ei uskaltanut puhutella häntä. Kirkon tornikello löi neljänneksen yli kolme. Fantine vaipui tyynyilleen.

Hän ei lausunut sanaakaan, vaan ryhtyi jälleen hypistelemään lakanaansa.

Kului puoli tuntia, kului tunti. Ei ketään tullut. Joka kerta kun kello löi, kohousi Fantine istualleen ja tuijotti oveen; sitten vaipui hän makuulle taas.

Voi aivan selvästi huomata hänen ajatuksensa, mutta hän ei lausunut mitään nimeä, ei valittanut, ei moittinut. Hän vain yski kamalasti. Tuntui kuin olisi pimeys hiljaa laskeutunut hänen päälleen. Hän oli aivan lyijynharmaa, ja hänen huulensa olivat siniset. Hän hymyili silloin tällöin.

Kello löi viisi. Silloin kuuli sisar hänen sanovan hyvin hiljaa ja lempeästi: "Mutta koska minä menen pois huomenna, pitäisi hänen tuleman tänään!"

Sisar Simplice oli itsekin kovin hämmästynyt herra Madeleinen viipymisestä.

Fantine tähysteli vuoteensa kattoverhoja. Hän näytti muistuttelevan jotakin. Äkkiä rupesi hän laulamaan äänellä heikolla kuin henkäys. Nunna kuunteli.

Laulu oli vanha tuutulaulu, jolla hän oli usein Cosetten uneen uuvuttanut; se ei ollut viiteen vuoteen muistunut hänen mieleensä, koska ei hänellä enää ollut lasta. Hän lauloi sitä niin surullisella äänellä ja niin vienolla sävelellä, että se hellytti yksinpä nunnankin kyyneleihin. Sisar, joka kylläkin oli tottunut sydäntäsärkeviin näkyihin, tunsi vesikarpalon vierähtävän poskelleen.

Kello löi kuusi. Fantine ei näyttänyt sitä kuulevankaan. Hän ei näyttänyt enää kiinnittävän huomiota mihinkään ympärillään tapahtuvaan.

Sisar Simplice lähetti palvelustytön tiedustelemaan tehtaan portinvartijattarelta, oliko herra pormestari jo palannut kotiin ja eikö hän pian saapuisi sairaalaan. Tyttö palasi hetkisen kuluttua.

Fantine ei vielä liikahtanutkaan, vaan näytti tykkänään vaipuneen omiin ajatuksiinsa.

Palvelustyttö kertoi hyvin hiljaa sisar Simplicelle, että herra pormestari oli jo ennen kuutta aamulla lähtenyt matkalle valkean hevosen vetämillä pikkurattailla, tällaiseen kylmään ilmaan, yksinään, ilman kyytimiestä; ei tiedetty edes tietä, mitä hän oli mennyt; muutamat sanoivat nähneensä hänen kääntyneen Arrasin tielle, toiset väittivät taas tavanneensa hänet Pariisin tiellä. Hän oli lähtiessään ollut niinkuin tavallisestikin hyvin lempeä, ja oli vain sanonut portinvartijattarelle, ett'ei häntä tarvitsisi odottaa tänä yönä.

Sillävälin kun molemmat naiset kuiskuttelivat selkä päin Fantinen vuodetta, sisar kysellen, palvelustyttö vastaillen, oli Fantine tuolla muutamien elimiä tuhoavain tautien kuumeenomaisella ketteryydellä, jossa terveen ihmisen voimakkaat liikkeet yhtyvät kuolemaan tuomitun kauhistuttavaan heikkouteen, noussut polvilleen vuoteelleen, nojaten nyrkkiin pusertuneilla käsillään peitteeseen, kurottaen päätään uudinten raosta. Hän kuunteli. Yht'äkkiä hän huudahti:

"Te puhutte herra Madeleinesta? Miksi kuiskailette? Mitä hän on tehnyt? Miks'ei hän tule?"

Hänen äänensä oli niin tuima ja kolea, että naiset luulivat kuulleensa miehen äänen; he kääntyivät säikähtyneinä.

"Vastatkaa!" huusi Fantine.

Palvelustyttö sopersi:

"Portinvartijatar sanoi vaan minulle, ett'ei hän voi tulla tänään".

"Lapsukaiseni", sanoi sisar, "rauhottukaa, asettukaa lepäämään".

Fantine jatkoi asentoaan muuttamatta lujalla, käskevällä äänellä:

"Eikö hän voi tulla? Miksi ei? Te tiedätte syyn. Te siitä äsken keskenänne kuiskuttelitte. Tahdon tietää sen".

Palvelustyttö ehätti kuiskaamaan nunnan korvaan:

"Vastatkaa, että hänellä on kiireellisiä virkatoimia".

Sisar Simplice punastui heikosti; palvelustyttö esitti hänelle valhetta. Toiselta puolen näytti hänestä varmalta, että jos sairaalle nyt sanottaisiin totuus, voisi se olla hänelle hirveä isku, jota hän ei ehkä nykyisessä tilassaan voisi kestää. Mutta punastus hälveni pian. Sisar kiinnitti tyynen, surullisen katseensa Fantineen ja sanoi:

"Herra pormestari on lähtenyt matkalle".

Fantine laskihe istumaan kantapäilleen. Hänen silmänsä säkenöivät. Sanomaton ilo kuvastui hänen kasvoilleen.

"Matkalle!" huudahti hän. "Hän on mennyt hakemaan Cosettea!"

Sitten kohotti hän kätensä taivasta kohti ja hänen katseensa oli autuutta täynnä. Hänen huulensa liikkuivat; hän rukoili hiljaa.

Lopetettuansa rukouksensa sanoi hän: "Sisareni, kyllä minä käyn lepäämään, minä teen kaikki mitä vaan vaaditte; olin ilkeä, pyydän anteeksi äskeistä huutamistani, on paha huutaa sillä lailla, tiedän sen kyllä, hyvä sisareni, mutta katsokaas, minä olen nyt niin tyytyväinen. Jumala on hyvä, herra Madeleine on hyvä: ajatelkaas, että hän on mennyt hakemaan minun pikku Cosetteni Montfermeilistä".

Hän laskeutui makuulle, auttoi nunnaa korjaamaan päänalusta ja suuteli pientä hopearistiä, joka sisar Simplicen lahjana riippui hänen kaulassaan.

"Lapsukaiseni", sanoi sisar, "yrittäkää levähtää nyt, älkää puhelko enää".

Fantine otti kosteisiin käsiinsä sisaren käden; sisaren sydäntä särki tämä kosteus.

"Hän lähti tänä aamuna Pariisiin. Oikeastaan ei hänen tarvitsekaan mennä Pariisin kautta. Montfermeil on tullessa hiukan vasemmalla. Muistatteko, mitä hän eilen sanoi minulle, kun puhuin Cosettesta: _pian, pian_? Hän aikoo valmistaa minulle iloisen yllätyksen. Tiedättekö, että hän antoi minun kirjottaa nimeni kirjeeseen, jolla hän vaatii lastani Thénadiereilta pois? He eivät voi siihen mitään, eikö niin? Heidän täytyy luovuttaa Cosette. Kun kaikki on maksettukin. Laki ei suvaitse, että joku pidättää lapsen, vaikka on saanut maksunsa. Sisareni, älkää viitatko minulle, että minun tulisi olla puhumatta. Minä olen niin, niin onnellinen, minä voin oikein hyvin, minä en ole enää ensinkään kipeä, minä saan nähdä Cosetten, minun on nälkäkin. On jo lähes viisi vuotta siitä, kun hänet viimeksi näin. Te ette voi käsittää, miten sitä voi olla niin kiintynyt lapseensa! Ja sitten on hän niin soma ja kiltti, sen saatte nähdä! Jospa tietäisitte, kuinka hänellä on sievät ruusunhohtoiset pikku sormet! Hänen kätensä tulevat aina olemaan hyvin kauniit. Vuoden vanhana olivat hänen kätensä vallan naurettavat. Niin, niin! Hän on varmaankin jo hyvin iso. Vaikka johan sitä on ikääkin seitsemän vuotta. Hän on jo oikea neitonen. Minä kutsun häntä Cosetteksi, mutta hänen nimensä on Euphrasie. Tietäkääpäs, kun minä tänä aamuna katselin tuota pölyä tuolla uunin reunalla, niin tuli niin kummasti mieleeni, että minä saan kohta nähdä Cosetten. Jumalani! Kuinka voikaan olla vuosikausiin näkemättä lastaan! Pitäisihän toki ajatella, ett'ei elämä ole ijankaikkinen! Ah, miten hyvä olittekaan, herra pormestari, kun lähditte! Onko totta, että nyt on hyvin kylmä ilma? Oliko hänellä edes päällysvaippaa? Hän palaa huomenna, eikö niin? Huomenna on juhla. Muistuttakaa minua huomenaamulla, sisareni, että laitan sen pitsireunaisen myssyn päähäni. Montfermeil on hyvin kaunista seutua. Minä olen sieltä aikoinani kävellyt jalkaisin tänne. Oli siinä astumista minunlaiselleni. Mutta kyytivaunut kulkevatkin nopeaan! Hän palaa huomenna Cosetten kanssa. Kuinka pitkä matka täältä on Montfermeiliin?"

Sisar, jolla ei näistä välimatkoista ollut aavistustakaan, vastasi:

"Kyllä minä luulen hänen ehtivän huomiseksi tänne".