Part 25
Hän kaivoi taskustaan kukkaron ja otti siitä pienen avaimen.
Hän pisti tämän avaimen lukkoon, jonka reikää tuskin erotti seinäpaperien synkkäväristen kuvioiden keskeltä. Avautui jonkunlainen seinän nurkkaukseen ja muurin väliin laitettu salalaatikko. Tässä salalaatikossa näkyi vain muutamia vaaterääsyjä, sininen mekko, vanhat housut, vanha matkalaukku ja vahva molemmista päistään raudotettu ryhmysauva. Ne, jotka olivat lokakuussa 1815 nähneet Jean Valjeanin kulkevan Dignen läpi, olisivat helposti tunteneet koko tämän kurjan vaatetuksen.
Hän oli säilyttänyt niitä samoin kuin hän oli säilyttänyt hopeaisia kynttilänjalkoja, muistaakseen aina vaihdekohtansa. Ne esineet hän piilotti, mitkä olivat vankilasta peräisin, mutta kynttilänjalat, jotka hän oli piispalta saanut, piti hän näkyvillä.
Hän loi aran katseen oveen päin, aivan kuin olisi hän peljännyt sen avautuvan suljetusta säpistä huolimatta; sitten sieppasi hän nopeasti, heittämättä silmäystäkään näihin esineisiin, joita hän oli monet vuodet niin uskollisesti ja vaaraa uhmaten säilyttänyt, kaikki vaatekappaleet, sauvan, matkalaukun, ja heitti ne kaikki yht'aikaa tuleen.
Sitten sulki hän salalaatikon ja peitti erinomaisen huolellisesti sen oven suurella sohvalla, jonka työnsi sen eteen -- jokseenkin tarpeeton toimenpide, koska salalaatikko nyt oli tyhjä.
Muutamien sekuntien kuluttua valaisi suuri punainen loimu huoneen ja vastapäisen muurin. Kaikki paloi. Ryhmysauva ratisi ja räiskyi ja lennätti kypeniä aina keskilattialle.
Matkalaukun palaessa kaikkine inhottavine rääsyineen tuli sieltä näkyviin jokin esine, joka kiilsi tuhkassa. Kumartumalla olisi helposti tuntenut sen hopearahaksi. Varmaankin pikku savoijilaiselta varastettu kaksifranginen.
Hän ei tulesta välittänyt, kulkihan vaan edestakaisin samaa tasaista käyntiänsä.
Äkkiä osui hänen silmiinsä kaksi hopeaista kynttilänjalkaa, joita loimu heikosti valaisi takanotsalle.
"Kas!" ajatteli hän. "Vielä piilee Jean Valjeania noissakin. Täytyy hävittää nekin".
Hän otti ne kaksi kynttilänjalkaa.
Pesässä oli vielä tarpeeksi tulta, jotta ne voi äkkiä sulattaa ja muodostaa niistä jonkunlaisen tuntemattoman hopeaharkon.
Hän kyyristyi tulen ääreen ja lämmittelihe hetkisen. Hänen tuli oikein hyvä olla. -- "Suloinen lämmin!" sanoi hän.
Hän kohensi hiillosta toisella kynttilänjalalla.
Hetkinen vielä ja ne olivat tulessa.
Silloin luuli hän kuulevansa äänen huutavan sisässään:
"Jean Valjean! Jean Valjean!"
Hänen tukkansa nousi pystyyn ja hänet valtasi suuri kauhu.
"Niin, niin! Juuri sillä tavalla! Päätä toimesi!" sanoi ääni. "Täytä työsi! Hävitä kynttilänjalat! Muserra se muisto! Unhota piispa! Unhota kaikki! Hukuta tämä Champmathieu! Se on hyvin tehty. Voit olla itseesi tyytyväinen! Niin on sovittu, niin on päätetty, niin sanottu! Tuota miestä, tuota vanhusta, joka ei tiedä mitä hänestä tahdotaan, joka ei ole ehkä mitään tehnytkään, viatonta, jonka kaikkiin onnettomuuksiin on sinun nimesi syynä, jota sinun nimesi rikoksena painaa, häntä pidetään sinuna, hänet tuomitaan, hän on päättävä päivänsä inhottuna ja hyljättynä! Se on mainiota! Pysy sinä vaan kunniallisena miehenä, sinä. Jää herra pormestariksi, jää kunnioitetuksi ja ylistetyksi, rikastuta kaupunki, ruoki puutteenalaiset, kasvata orvot, elä onnellisena, hyveiden kaunistamana ja ihailtuna; ja sillä välin kun sinä ilossa ja valossa liehut, sillä välin pitää toinen sinun punaista mekkoasi, sillä välin kantaa toinen sinun nimeäsi häpeässä ja laahaa sinun kahleitasi vankilassa! Niin, niin! Se on taitavasti tehty! Ah, sinä kurja!"
Hiki valui hänen otsaltaan. Hän tuijotti peljästyneenä kynttilänjalkoihin. Mutta hänen sisässään puhuva ääni ei ollut vielä lopettanut. Se jatkoi:
"Jean Valjean! Sinun ympärilläsi tulee olemaan paljon ääniä, jotka pitävät suurta melua, jotka puhuvat kovaa ja jotka sinua siunaavat, ja vain yksi ainoa, jota ei kukaan kuule ja joka sinua kiroo pimeyden-kuilussaan. Kuule siis, kunnoton! Kaikki nämä siunaukset häipyvät tielle ennenkuin taivaaseen ehtivät, ja vain tuo kirous nousee aina Jumalan luo!"
Tämä ääni, joka alussa heikkona oli noussut hänen sielunsa syvimmästä sopukasta, oli aste asteelta paisunut voimakkaaksi, hirvittäväksi, ja hän kuuli sen nyt korvaansa huutavan. Hänestä tuntui kuin olisi se lähtenyt hänestä pois ja kuin puhuisi se nyt ulkopuolella häntä. Hän luuli kuulleensa nuo viimeiset sanat niin selvästi, että hän kauhistuen katsahti ympäri huonetta.
"Onko täällä joku?" kysyi hän kovaa aivan sekapäissään.
Sitten sanoi hän nauraen mielipuolen tavoin:
"Kuinka tyhmä olenkaan! Eihän täällä voi ketään olla!"
Siellä oli kuitenkin joku; mutta se joku oli niitä, joita ei ihmissilmä näe.
Hän laski kynttilänjalat takanotsalle.
Sitten alkoi hän taas tuon yksitoikkoisen, surullisen kävelynsä, joka häiritsi alapuolella nukkuvan miehen unta ja herätti hänet joskus kokonaankin.
Tämä käveleminen helpotti, mutta samalla kiihdytti häntä. Joskus näyttää siltä kuin liikkuisimme me vaikeimpina hetkinämme kysyäksemme neuvoa kaikelta, mikä silloin voi osua vastaamme. Vähän ajan kuluttua ei hän enää tiennyt, mihin tuloksiin oli tullut.
Nyt pakeni hän yhtäläisellä kauhulla molempia päätöksiä, jotka hän aikaisemmin oli toisen toisensa jälkeen tehnyt. Molemmat ajatukset, jotka hänen elämäänsä johtivat, näyttivät hänestä yhtä turmiollisilta kumpikin. -- Mikä kovan onnen isku! Mikä kamala sattuma tuo, että tätä Champmathieuta pidetään hänenä! Ja nyt täytyy hänen syöksyä perikatoon juuri sen välikappaleen kautta, jonka kaitselmus näytti ensin määränneen hänen pelastuksekseen!
Sitten ajatteli hän tulevaisuuttaan. Antautua oikeuden käsiin, suuri Jumala! Ilmaista itsensä! Hänet valtasi rajaton epätoivo, kun hänelle selvisi, mitä hänen oli jättäminen, mihin hänen oli meneminen. Täytyisi siis luopua tästä ihanasta, puhtaasta, kirkkaasta elämästä, kaikkien arvonannosta, kunniasta, vapaudesta! Hän ei saisi enää kuljeskella kedoilla ja kentillä, hän ei kuulisi enää lintujen laulavan toukokuussa, hän ei saisi enää jakaa lahjoja pikku-lapsille! Hän ei tuntisi enää kiitollisuuden ja rakkauden lämmittämän katseen kiintyvän itseensä! Hänen täytyisi jättää tämä talo, jonka hän oli rakentanut, tämä pieni huone! Kaikki näytti hänestä niin miellyttävältä tällä hetkellä. Hän ei enää saisi lukea kirjojaan, hän ei saisi enää kirjottaa tällä pienellä valkealla pöydällä. Hänen vanha portinvartijattarensa, ainoa palvelija, mikä hänellä oli, ei toisi enää hänelle kahvia aamuisin. Suuri Jumala! Kaiken tämän sijasta työvankila, kaularauta, punainen mekko, kahleet jalkoihin, väsymys, pimeä tyrmä, kova vuode, kaikki nämä kauhut, jotka hän niin hyvin tunsi! Hänen ijällään, oltuaan se, mikä hän nyt oli! Jos hän olisi edes nuori! Mutta häntä, vanhusta sinuttelee kuka haluaa, vanginvartija kopeloi hänen taskunsa, työnjohtaja sivaltaa häntä kepillään! Jalat paljaina raudotetuissa kengissä! Hänen täytyy aamuin ja illoin ojentaa jalkansa tarkastusmiehelle, joka vasaroineen koettelee rautarenkaan kestävyyttä! Hänen täytyy kestää vierasten uteliaat kysymykset, joihin varmasti tullaan vastaamaan: _Tämä tässä on se kuuluisa Jean Valjean, joka on ollut pormestarina Montreuil-sur-Merissä!_ Illalla täytyy hänen hikeä valuen, väsymyksen murtamana, viheriä päähine silmille vedettynä nousta vierustoveri rinnallaan vartijan piiskan paukkuessa uivan vankilan tikapuurappuja ylös! Oi mikä kurjuus! Voiko siis kohtalokin olla pahansuopa niinkuin järkevä olento, voiko se muuttua säälimättömäksi niinkuin ihmissydän!
Miten hän taistelikaan, yhä uudestaan ja uudestaan joutui hän tuskallisen epäröimisen valtaan, joka hellittämättä nousi hänen ajatuksiinsa: Jäädäkö paratiisiin ja tulla siellä paholaiseksi! Astuako helvettiin ja tulla siellä enkeliksi!
Mitä tehdä, suuri Jumala! mitä tehdä!
Myrsky, jonka käsistä hän niin suurella vaivalla oli juuri päässyt, puhkesi uudestaan raivoomaan hänen sielussaan. Hänen ajatuksensa alkoivat taas mennä sekaisin. Ne muuttuivat omituisen tylsiksi ja tajuttomiksi, niinkuin aina tapahtuu ahdistavan epätoivon hetkinä. Romainvillen nimi palasi herkeämättä hänen mieleensä, samoin kaksi laulunsäettä, jotka hän oli joskus sattunut kuulemaan. Hän muisti, että Romainville on muuan pieni metsikkö Pariisin lähellä, mistä rakastuneet käyvät etsimässä sireeninkukkia huhtikuussa.
Hän horjui ruumiillisesti niinkuin hän horjui henkisesti. Hän käveli kuin omiin hoteihinsa jätetty pieni lapsi.
Toisin hetkin koki hän taas taistella väsymystä vastaan ja koota ajatuksensa. Hän yritti viimeisen, ratkaisevan kerran selvittää itselleen ongelmaa, jonka eteen hän oli menehtyneenä vaipunut. Ilmaistako itsensä? Vaietako? Hänen ei onnistunut nähdä mitään varmasti. Kaikki mietiskelyn luomat hämärät ajatusmuodot häilyivät ja värisivät, kunnes hävisivät toinen toisensa jälkeen sumuun. -- Mutta sen hän tunsi, että tekipä hän päätöksen millaisen tahansa, täytyi hänestä välttämättömästi, väistämättömästi jotain kuolla; hän tunsi, että hauta häntä odotti niin oikealla kuin vasemmallakin; hän tunsi nyt kamppailevansa kuoleman kanssa; hänen tuli vain valita joko onnensa kuolema tai hyveittensä kuolema.
Entinen häilyväisyys ja epäröiminen olivat vallanneet hänet uudestaan. Hän ei ollut sen pitemmällä kuin alussakaan.
Näin kamppaili tuskissaan tämä onneton sielu. Kahdeksantoista sataa vuotta ennen tätä kohtalon vainoomaa miestä oli muuan salaperäinen olento, johon ihmiskunnan kaikki hyveet ja kaikki kärsimykset olivat yhtyneet, öljypuiden värjyessä äärettömyyden rajujen tuulten puhalluksesta, kauvan aikaa torjunut luotaan katkerata kalkkia, josta keskellä tähdin kimaltelevaa avaruutta näytti vuotavan kuolemaa ja pimeyttä.
4.
Millaisiin muotoihin kärsimys voi pukeutua ihmisen nukkuessa.
Kello löi kolmea aamulla; viisi tuntia oli hän jo näin melkein herkeämättä kävellyt, kun hän vihdoin vaipui nojatuoliinsa.
Hän nukkui siihen ja näki unta.
Tämä uni liittyi varsinaisesti vain kaameudellaan ja synkkyydellään siihen tilaan, jossa hän oli, mutta se teki kuitenkin häneen valtavan vaikutuksen. Tämä kamala uni järkytti niin hänen mieltänsä, että hän perästä päin pani sen paperille. Se on yksi niitä harvoja kirjotuksia, joita on hänen kädestään jälkimaailmalle säilynyt. Luulemme velvollisuudeksemme jäljentää sen tähän sanasta sanaan.
Millainen tämä uni olikaan, tämän yön kuvaus olisi epätäydellinen, jos jättäisimme sen esittämättä. Se on sairaan sielun synkkää harhailua.
Sen käärelehdelle oli kirjotettu sanat: _Uni, jonka näin silloin yöllä_.
Se kuuluu seuraavasti:
"Olin kedolla. Suurella, surullisella kedolla, missä ei ruohoa kasvanut. Minusta tuntui kuin ei olisi oikein päivä eikä yö.
"Minä kävelin veljeni kanssa, lapsuusvuosieni veljen kanssa, veljen, josta minun tulee sanoa, ett'en häntä koskaan ajattele ja jota tuskin enää muistan.
"Me puhelimme keskenämme ja kohtasimme kulkijoita. Me haastelimme eräästä naapurinvaimosta, jonka olimme muinoisin tunteneet ja joka siitä ajasta asti, kun oli joutunut asumaan sen kadun varrelle, työskenteli aina avonaisen akkunan ääressä. Siinä jutellessamme tuli meille kylmä tuon avatun akkunan takia.
"Kedolla ei kasvanut yhtään puuta.
"Näimme miehen, joka kulki läheltä ohitsemme. Se oli aivan alaston mies, tuhkanharmaa, tuhkanharmaan hevosen selässä. Miehellä ei ollut hivuksia; hänen pääkallonsa näkyi ja suonet hänen pääkallossaan. Hän piti kädessään raippaa, joka oli notkea kuin viinipuun vesa ja raskas kuin rautakanki. Tämä ratsumies kulki ohitsemme eikä sanonut meille sanaakaan.
"Veljeni puhui minulle: Menkäämme rotkoteitä.
"Oli rotkotie, missä ei näkynyt ainuttakaan pensasta eikä sammalmätästä. Kaikki kantoi mullan väriä, taivaskin. Kuljettuani muutamia askeleita, en saanut enää vastausta kysymyksiini. Huomasin, ett'ei veljeni ollut enää mukanani.
"Astuin erääseen kylään, jonka näin edessäni. Ajattelin, että se mahtoi olla Romainvillen kylä (miksi Romainvillen?)[62]
"Ensimäinen katu, jolle jouduin, oli autio. Poikkesin seuraavalle kadulle. Molempien katujen kulmauksessa seisoi mies nojallaan seinää vasten. Sanoin tälle miehelle: 'Mitä seutua tämä on? Missä olen?' Mies ei vastannut. Näin erään talon oven olevan auki; astuin sinne sisään.
"Ensimäinen huone oli autio. Menin seuraavaan. Tämän huoneen oven takana seisoi mies nojallaan seinää vasten. Kysyin tältä mieheltä: 'Kenen on tämä talo? Missä olen?' Mies ei vastannut.
"Talossa oli puutarha. Astuin ulos talosta ja menin siihen puutarhaan. Puutarha oli autio. Ensimäisen puun takana näin miehen seisovan. Sanoin tälle miehelle: 'Mikä puutarha tämä on? Missä olen?' Mies ei vastannut.
"Harhailin kylässä ja huomasinkin, että se oli kaupunki. Kaikki kadut olivat autiot, kaikki ovet olivat auki. Ei ainuttakaan elävää olentoa näkynyt kaduilla, ei ketään kulkenut huoneissa, ei ketään kävellyt puutarhoissa. Mutta jokaisessa nurkassa, jokaisen oven takana, jokaisen puun vieressä seisoi mies, joka ei vastannut. Niitä näkyi vain yksi samalla kertaa. Nämä miehet katselivat minun kulkuani.
"Poistuin kaupungista ja aloin kävellä ketoja pitkin.
"Hetkisen kuluttua katsahdin taakseni ja näin suuren joukon seuraavan perässäni. Tunsin tuon joukon niiksi miehiksi, jotka olin tavannut kaupungissa. Heidän päänsä olivat oudot ja kummalliset. He eivät näyttäneet kiirehtivän ja kuitenkin kulkivat he nopeammin kuin minä. Ei risaustakaan kuulunut heidän astuessaan. Silmänräpäyksessä ehätti tämä joukko minut ja kokoontui ympärilleni. Näiden miesten kasvoissa oli mullan väri.
"Silloin sanoi se ensimäinen, jonka olin nähnyt kaupunkiin astuessani ja jolle olin tehnyt kysymyksiäni: 'Minne Te menette? Ettekö tiedä, että Te olette jo aikoja sitten ollut kuollut?'
"Avasin suuni vastatakseni, mutta huomasin samassa, ett'ei ketään ollut lähettyvilläni".
Hän heräsi. Häntä paleli. Aamun kylmä viima heitteli saranoillaan auki jääneen akkunan puoliskoita. Tuli oli sammunut. Kynttilä teki loppuaan. Yö oli yhä pilkkopimeä.
Hän nousi, hän meni akkunan ääreen. Ei vieläkään yhtään tähteä taivaalla.
Akkunasta näkyi talon piha ja katu. Äkkiä kuului kova, töksähtelevä kumina, joka järisytti maata ja joka sai hänet luomaan katseensa alaspäin.
Hän näki allaan kaksi punaista tähteä, joiden säteet pitenivät ja lyhenivät omituisesti pimeässä.
Hänen ajatuksensa olivat vielä puolittain äskeisen unen lumoissa.
"Kas vaan!" ajatteli hän, "ei näy tähtiä taivaalla. Ne ovatkin nyt muuttaneet maahan".
Mutta hämmennys hälveni, yhä jatkuva kumina sai hänet täydellisesti valveilleen, ja hän huomasi tarkemmin katsoessaan nuo kaksi tähteä ajoneuvojen lyhdyiksi. Niiden valossa saattoi hän erottaa ajoneuvojen muodonkin. Ne olivat pienet keveät rattaat, joita veti soma valkea hevonen. Kumina, jonka hän oli kuullut, oli johtunut hevosen kavioiden kopseesta katukivitystä vastaan.
"Mitähän nuo rattaat?" ajatteli hän. "Kukahan on jo näin aikaisin liikkeellä?"
Samassa kopahutettiin hiljaa hänen huoneensa ovelle.
Hän vavahti kautta koko ruumiin ja huusi pelottavalla äänellä:
"Kuka siellä?"
"Minä vaan, herra pormestari".
Hän tunsi vanhan portinvartijattarensa äänen.
"No mitä nyt sitten?" kysyi hän.
"Herra pormestari, kello on kohta viisi".
"Mitä se minuun kuuluu?"
"Herra pormestari, ne rattaathan ne vaan".
"Mitkä rattaat?"
"Ne pikku-rattaat vaan".
"Mitkä pikku-rattaat?"
"Eikö herra pormestari ole käskenyt pikku-rattaita?"
"En", sanoi hän.
"Ajaja vaan sanoi hakevansa herra pormestaria".
"Mikä ajaja?"
"Herra Scaufflairen mies".
"Herra Scaufflairen?"
Tämä nimi säikähytti hänet niinkuin olisi salama välähtänyt aivan hänen silmiensä editse.
"Ahaa, niin, niin!" jatkoi hän, "herra Scaufflairen".
Jos eukko olisi nähnyt hänet tällä hetkellä, olisi hän kauhistunut.
Vallitsi hetkisen äänettömyys. Hän tuijotti sekapäisen tavoin kynttilän liekkiin, kokosi sydämen ympäriltä polttavaa vahaa ja pyöritteli sitä palloiksi sormillaan. Eukko odotti. Lopulta rohkaisihe hän jälleen ja korotti äänensä:
"Herra pormestari, mitä minun pitää vastata?"
"Sanokaa että hyvä on ja että minä tulen kohta alas".
5.
Puolapuut.
Postikyyditys Arrasista Montreuil-sur-Meriin tapahtui vielä niihin aikoihin pienillä keisarikunnan-aikuisilla vaunuilla. Nämä "vaunut" olivat tavallisesti kaksipyöräisiä hyvillä pontimilla varustettuja rattaita, jotka olivat sisäpuoleltaan verhotut vaaleankeltaisella nahalla ja joissa oli tilaa vain kahdelle hengelle, ajajalle ja matkustajalle. Pyörissä oli pitkät suoja-kopat, jotka pitivät vastaantulijan rattaat sopivan välimatkan päässä ja joita vielä näkee Saksan teillä. Postilähetyksiä varten oli rattaiden takaosaan kiinnitetty suunnattoman suuri pitkulainen laatikko. Tämä laatikko oli maalattu mustaksi ja rattaat keltaisiksi.
Nämä ajovehkeet, joidenlaisia ei nykyään enää missään tapaa, olivat muodoltaan kummallisen kömpelöitä ja rumia, ja kun näki niiden kulkevan tietään kaukana taivaanrannalla, luuli niitä aivan termiitti-hyönteisiksi, joiden hoikasta keskiruumiista roikkuu paksu taka-osa. Muuten kulkivat ne jotenkin nopeaan. Kun sellaiset postivaunut lähtivät Arrasista yöllä yhden aikoihin, Pariisin postivaunujen saavuttua, tulivat ne Montreuil-sur-Meriin vähän ennen kello viittä aamulla.
Tuona yönä törmäsivät Hesdinin tietä Montreuil-sur-Meriin pyrkivät postivaunut juuri muutamasta kadunkulmasta kaupunkiin kääntyessään vastaan tuleviin pieniin rattaisiin, joita veti valkoinen hevonen ja joissa istui vain yksi viittaan kietoutunut mieshenkilö. Pikku-rattaiden pyörä sai aimo täräyksen. Ajaja huusi miestä pysähtymään, mutta matkustaja ei kuunnellut häntä, vaan ajoi pois täyttä laukkaa.
"Ompa tuolla miehellä hiton kiire!" manaili ajaja.
Mies, jolla oli näin kova kiire, on sama, jonka olemme nähneet juuri sääliä herättävissä tuskissa kamppailleen.
Minne hän meni? Hän ei olisi osannut siihen vastata. Miksi hän moista kiirettä piti? Hän ei siitä tiennyt. Hän meni minne sattuma vei. Minne siis? Arrasiin varmaankin? mutta ehkä hän meni muuallekin. Joskus tunsi hän sen itsekin ja vavahti. Hän painui yön pimeyteen kuin mihinkin kuiluun. Joku häntä työnsi, joku häntä veti. Mitä hänen sielussaan liikkui, sitä ei kukaan osaa sanoa, mutta kaikki sen ymmärtävät. Kuka ihminen ei ole ainakin kerran elämässään astunut tähän tuntemattomaan pimeään luolaan?
Hän ei ollut vieläkään mitään päättänyt, ratkaissut, määrännyt eikä tehnyt. Hän ei ollut johtopäätöksissään päässyt mihinkään varmaan tulokseen. Nyt jos milloinkaan oli hän aivan samalla kohdalla missä ensi hetkelläkin.
Miksi meni hän Arrasiin?
Hän toisteli myötäänsä itselleen samaa, joka oli saanut hänet tilaamaan Scaufflairen rattaat: -- olipa tulos mikä tahansa, eihän tekisi pahaa nähdä kaikki omin silmin, arvostella kaikkea omakohtaisesti; -- sehän olisi sitäpaitsi sangen järkevääkin, sillä olihan hyvä tietää kaikki, mitä mahdollisesti tapahtuu; -- vaikeahan olikin mitään päättää, ennenkuin itse näkee ja tarkastelee; -- etäältä tekee mielikuvitus vähäpätöisetkin seikat vuorten korkuisiksi; -- voipa kaiken lopuksi ehkä käydä niinkin, että kun hän näkee tuon Champmathieun, joka varmastikin on oikea roisto, hänen omatuntonsa rauhottuu suuresti, eikä ehkä enää tunnu lainkaan vaikealta lähettää häntä vankilaan sijastaan; -- totta on myöskin, että Javert sekä Brevet, Chenildieu ja Cochepaille, nuo vanhat rangaistusvangit, olivat hänet tunteneet; -- mutta häntäpä eivät he varmastikaan tuntisi; mikä joutava ajatuskin! -- Javert ei moista enään uneksinutkaan; -- kaikki epäluulot ja otaksumat ovat tavallisesti itsepäisimpiä; -- vaaraa ei siis ollut lainkaan; -- tapaus oli tosin kovin surkea, mutta varmasti hän siitä kunnialla suoriutuu. Oli miten tahansa: hän piti kohtaloaan, niin pahaksi kuin se muodostuisikaan, omissa käsissään; -- hän vallitsi sitä täydellisesti.
Hän takertui lujasti tähän ajatukseen.
Sanoaksemme totuuden, ei hän pohjimmalta olisi lainkaan halunnut mennä Arrasiin.
Mutta kuitenkin oli hän sinne menossa.
Näitä miettiessään hoputti hän herkeämättä hevostaan, joka juoksi säännöllistä lujaa laukkaansa kaksi ja puoli lieutä tunnissa.
Sitä mukaa kun rattaat etenivät tunsi hän sisässään jonkun peräytyvän.
Päivän koittaessa oli hän keskellä autioita ketoja; Montreuil-sur-Merin kaupunki oli kaukana hänen takanaan. Hän katseli taivaanrannan vaalenemista; hän katseli talvisen aamun kylmäin muotojen liukumista silmiensä editse, niitä kuitenkaan näkemättä. Aamulla on aaveensa kuten illallakin. Hän ei niitä nähnyt, niitä aaveita, mutta hänen tietämättäänkin tunkeutuivat näiden ja kukkulain hämärät hahmoviivat salaperäisellä voimalla hänen sieluunsa ja synkensivät yhä hänen surullista, masentunutta mielialaansa.
Joka kerta kun hän kulki yksinäisten teiden varsilla törröttäväin talojen ohi, sanoi hän itselleen: niitä löytyy sentään ihmisiä, jotka voivat nukkua!
Hevosen laukka, valjaissa kilisevät kulkuset, pyöräin räminä saivat aikaan vienon, yksitoikkoisen äänen. Se ääni on viehättävä, kun ilo sydämessä asustaa, mutta tuskallinen, kun murhe mieltä painaa.
Oli jo iso päivä hänen saapuessaan Hesdiniin. Hän pysähytti majatalon edustalla antaakseen hevosen hiukan puhaltaa ja toimittaakseen sille kauroja.
Tämä hevonen oli, kuten mainitsi Scaufflairekin, tuota pientä Boulognen rotua, jolla on päätä ja mahaa liiaksi eikä tarpeeksi kaulaa, mutta jolla on avonainen rinta, leveät lautaset, jalka kuiva ja hieno, kavio kestävä; se on rumaa, mutta vahvaa ja tervettä rotua. Mainio elukka oli juossut viisi lieutä kahdessa tunnissa, eikä vielä hikipisaraakaan näkynyt sen kyljissä.
Matkustaja ei ollut laskeutunut rattailta. Tallipoika, joka oli juuri tuonut kauroja, kumartui äkkiä tarkastelemaan vasenta pyörää.
"Aijotteko pitkällekin vielä näillä vehkeillä?" kysyi poika.
Hän vastasi melkein mietteistään havahtumatta:
"Kuinka niin?"
"Pitkältäkö jo olette matkustanut?" kysyi jälleen poika.
"Viisi lieutä".
"Oho!"
"Miksi sanotte: oho?"
Poika kumartui uudestaan, ei puhunut mitään, tarkastelihan vaan pyörää, kunnes lopulta ojentautui suoraksi ja vastasi:
"Siksi vaan, että tuo pyörä on kyllä voinut kulkea viisi lieutä, mutta nyt ei se varmasti kestäisi enää neljännestäkään".
Matkustaja hypähti rattailta.
"Mitä sanottekaan, ystäväni?"
"Sanon vaan, että on oikea ihme se, että olette voinut kulkea viisi lieutä vierimättä hevosinenne päivinenne maantienojaan. Katsokaas tänne".
Pyörä oli todellakin pahasti vahingoittunut. Postivaunujen töyttäys oli katkaissut kaksi puolapuuta ja vioittanut rumpuakin niin, ett'ei mutteri enää pysynyt kiinni.
"Ystäväiseni", sanoi hän tallipojalle, "kaihan täällä löytyy vaunuseppä?"
"Tiettävästi, herra".
"Tehkääpä hyvin ja käykää hakemassa häntä".
"Hän asuukin ihan tässä parin askeleen päässä. Hoi! mestari Bourgaillard!"
Vaunuseppä, mestari Bourgaillard seisoi majansa kynnyksellä. Hän tuli tarkastelemaan pyörää ja irvisti kuin katkennutta jalkaa tutkiva haavalääkäri.
"Voitteko heti paikalla korjata tämän pyörän?"
"Kyllä, herra".
"Milloin saan taas lähteä matkalle?"
"Huomenna".
"Huomenna!"
"Tässä on työtä hyvin päiväksi. Onko herralla kiire?"
"Hyvin kiire. Minun täytyy päästä matkaan viimeistään tunnin kuluttua".
"Mahdotonta, herra".
"Minä maksan, mitä vaan vaaditte".
"Mahdotonta".
"No olkoon menneeksi! Kahden tunnin kuluttua".
"Mahdotonta tänään. Täytyy laittaa uudestaan kaksi puolapuuta ja rumpu. Herra ei voi mitenkään lähteä ennen kuin huomenna".
"Asiani ei siedä huomiseen viipymistä. Mutta jos ei tätä pyörää korjattaisikaan, vaan pantaisiin sijaan uusi?"
"Miten niin?"
"Tehän olette vaunuseppä?"
"Tiettävästi, herra".
"Ettekö voi myydä minulle toista pyörää? Silloinhan voisin lähteä heti paikalla".
"Ettäkö vaihtopyörä?"
"Niin".
"Minulla ei satu nyt olemaan valmista pyörää Teidän rattaisiinne. Pyörät kuuluvat tavallisesti pariin. Ne eivät sovi toisiinsa sattumalta".
"Siinä tapauksessa myykää minulle pari pyöriä".
"Herra, kaikki pyörät eivät sovi kaikkiin akseleihin".
"Mutta voisihan ainakin koettaa".
"Se on turhaa, herra. Minulla on myytävänä vain vankkurin pyöriä. Tämä on talonpoikaista seutua tämä".
"Ettekö voi sitten vuokrata minulle rattaita?"