Part 24

Mutta vähitellen alkoi muodostua hämäriä rajapiirteitä hänen mietiskelyynsä, ja hän saattoi nyt tarkemmin huomata todellisuuden, ei tosin koko asemaa sellaisenaan, mutta muutamia yksityiskohtia. Aluksi pääsi hän selville siitä, että niin tavaton, niin tukala kuin tämä asema olikin, hän oli täydellisesti sen herra.

Hänen hämminkinsä siitä vain kasvoi. Tykkänään riippumatta toimintansa ankaran uskonnollisesta päämäärästä, ei kaikki se, mitä hän oli tähän päivään asti tehnyt, ollut muuta kuin kuopan kaivamista, johon hän voisi haudata nimensä. Mitä hän oli kaikkein eniten pelännyt itsetutkistelunsa hetkinä, unettomina öinään, oli kuulla joskus lausuttavan tätä nimeä; hän sanoi itselleen, että silloin olisi kaikki lopussa; hän pelkäsi, että sinä päivänä, jolloin tämä nimi uudestaan kohoisi esiin, sinä päivänä hävittäisi se myös hänen uuden elämänsä ja ehkäpä hänen uuden sielunsakin. Hän värisi vain ajatellessaankin sellaista mahdollisuutta. Jos joku olisi hänelle sanonut näinä hetkinä, että tulisi vielä sekin aika, jolloin tämä nimi kaikuisi hänen korvissaan, jolloin nämä kamalat sanat, Jean Valjean, äkkiä ponnahtaisivat esiin yöstä ja kohoisivat hänen silmiensä eteen, jolloin tämä kauhistava valo, jonka määränä oli hävittää hänen turvallinen salakähmäisyytensä, äkkiä leimahtaisi loimuun hänen päänsä päällä, jos joku olisi sitten sanonut, ett'ei tämä nimi häntä uhkaisi, että tämä valo tekisi pimeyden yhä synkemmäksi, että tämä revitty peite yhä vain salaperäisyyttä enentäisi, että tämä maanjäristys vain vahvistaisi hänen rakennuksensa perustuksia, ett'ei tällä kuulumattomalla tapauksella tulisi olemaan muuta seurausta -- mikäli hän vaan itse tahtoi -- kuin että se tekisi hänen henkilönsä samalla kertaa kirkkaammaksi ja tutkimattomammaksi ja että hän, hyvä ja kunnianarvoisa kansalainen herra Madeleine, pääsisi ristikuulustelustaan tätä Jean Valjeanin haamua vastaan yhä kunnioitetumpana, yhä rauhallisempana ja yhä turvallisempana -- jos joku olisi hänelle moista puhunut, olisi hän pudistanut päätään ja pitänyt sellaisia otaksumia mielettöminä. Mutta nythän oli juuri näin käynyt, koko tämä mahdottomuuksien sekamelska oli muuttunut tapahtuneeksi todellisuudeksi, ja Jumala oli sallinut näiden järjettömäin luulottelujen mennä täytäntöön!

Mietiskely toi yhä uutta valoa. Hän sai yhä enemmän ja enemmän selkoa tilastaan.

Hänestä tuntui kuin olisi hän vast'ikään herännyt oudosta unesta ja kuin huomaisi hän nyt vasta väristen, turhaan ponnistaen vastaan, liukuvansa kaltevaa pintaa pitkin keskellä synkeintä yötä yhä lähemmäksi ammottavan kuilun reunaa. Hän näki selvästi siellä pimeässä tuntemattoman miehen, muukalaisen, jota kohtalo piti hänenä ja työnsi kuiluun hänen sijastaan. Kuilu ei ennen sulkeutuisi, ennenkuin joku sinne putoaisi, joko sitten hän tai joku muu.

Tarvitsi vain antaa mennä.

Kirkkaus tuli täydelliseksi ja hän tunnusti itselleen tämän: "Hänen paikkansa kaleereilla oli tyhjä, turhaan hän ponnistelisi, se odottaisi häntä yhä, Pikku-Gervaisin ryöstäminen hänet sinne varmasti veisi, tämä tyhjä paikka odottaisi ja vetäisi häntä siksi, kunnes hän sinne joutuisi, siitä ei pääse mihinkään, se ottaa omansa". -- Ja sitten hän ajatteli: Siitä hetkestä lähtien, jolloin hänellä oli sijainen, jolloin eräällä Champmathieulla sattui olemaan huono onni, jolloin hän itse, jota nyt henkilökohtaisesti rangaistusvankilassa edusti tämä Champmathieu, eli yhteiskunnan helmassa herra Madeleinen nimen suojissa, siitä hetkestä lähtien ei hänellä ollut enää mitään peljättävää, kunhan hän vaan ei estäisi ihmisiä sulkemasta tätä Champmathieuta sen häpeän kiven taakse, joka hautakiven tavoin kerran putoaa eikä koskaan enää nouse.

Kaikki tämä oli niin voimakasta, niin rajua ja kummallista, että hänessä tapahtui äkkiä tuollainen kuvaamaton mielenliikutus, jota ei kukaan ihminen koe kahta tai kolmea kertaa elämässään, joka on jonkunlaista omantunnon puistatusta, joka myllertää esiin kaikki sydämen epäilyt, joka on yhdistys ivaa, iloa ja epätoivoa ja jota voisimme nimittää sisäiseksi naurunremahdukseksi.

Hän sytytti nopeasti kynttilän uudelleen.

"Mutta mitä minä oikeastaan pelkään? Mikä minut panee moista ajattelemaan? Minähän olen pelastettu. Kaikki on selvä. Oli olemassa enää vain yksi avonainen ovi, jonka kautta entisyyteni saattoi hyökätä elämäni kimppuun; nyt on sekin ovi kiinni muurattu, iki-ajoiksi! Tämä Javert, joka on minua kiusannut niin pitkät ajat, tämä pelottavan tarkka urkkija, joka näytti minut paljastaneen ja joka jumaliste! minut paljastikin ja joka seurasi minua kaikkialle, tämä kamala vainukoira, joka herkeämättä nuuski jälkiäni, hän on nyt joutunut harhateille kerrassaan väärille poluille, toisille suunnille! Hän on nyt tyytyväinen, hän on jättävä minut rauhaan, hänhän on saanut kynsiinsä Jean Valjeaninsa! Kukaties lähtee hän vielä pois koko kaupungistakin! Ja kaikki tämä on tapahtunut ilman, minua! Minä en ole sormeanikaan liikuttanut! Mitä pahaa ja onnetonta siinä siis voisi olla? Jos ihmiset minut näkisivät, niin luulisivatpa he totta tosiaan minulle kummia tapahtuneen! Ja jos lopulta pahaa jollekin tapahtuu, niin siihen ei ole minulla pienintäkään syytä. Kaitselmus on kaikki niin asettanut. Se tahtoo ilmeisesti johtaa asiat juuri näin! Onko minulla oikeutta häiritä sen aikomuksia? Minne minä oikeastaan pyrin? Mihin minä haluan sekaantua? Asia ei koske minua lainkaan. Mitä! Enkö ole tyytyväinen! Mitä minulle siis pitää? Päämäärä, jonne jo niin monta vuotta olen pyrkinyt, joka on ollut öitteni ajatus ja rukousteni esine, turvallisuus, minähän olen sen juuri nyt saavuttamaisillani. Jumala niin tahtoo. Minun ei tule toimia Jumalan tahtoa vastaan. Ja miksi Jumala sitä tahtoo? Jotta minä jatkaisin sitä, mitä olen alottanut, jotta tekisin hyvää, jotta olisin kerran suurena, rohkaisevana esimerkkinä muille, jotta voitaisiin sanoa, että toimittamaani katumusparannukseen ja hyveeseen, johon olin palannut, liittyi lopultakin hiukan onnea! Enpä tosiaankaan ymmärrä, miksi pelkäsin mennä sen kunnon kirkkoherran luo, kertoa hänelle kaikki kuin rippi-isälleni ja pyytää hänen neuvoaan, sillä hän olisi varmasti sanonut minulle aivan samaa. Se on päätetty, antakaamme asiain mennä menojansa! Antakaamme hyvän Jumalan toimia!"

Näin puheli hän itselleen sielunsa syvyyksissä, vaappuessaan niin sanoaksemme oman kuilunsa partaalla. Hän nousi tuoliltaan ja alkoi kävellä huoneessa. -- "Älkäämme ajatelko enää koko juttua!" sanoi hän. "Päätös on tehty!" -- Mutta hän ei tuntenut itseään lainkaan iloiseksi.

Päinvastoin.

Yhtä vaikeata on estää ajatusta palajamasta yhä samaan asiaan kuin estää merta palajamasta rannalleen. Merimies nimittää sitä kohovedeksi; syyllinen kutsuu sitä omantunnon tuskiksi. Jumala nostattaa sielun niinkuin valtameren.

Muutamain silmänräpäysten kuluttua alotti hän jälleen, tahtoi tai ei, tämän synkeän vuoropuhelunsa, jossa hän itse puhui ja itse kuunteli, sanoen sen, mistä hän olisi mielellään ollut vaiti, kuunnellen sitä, mitä hän ei olisi lainkaan halunnut kuulla, lannistuen sen salaperäisen voiman edessä, joka sanoi hänelle: ajattele! samoin kuin se kaksituhatta vuotta sitten sanoi eräälle toiselle tuomitulle: käy!

Ennenkuin menemme etemmäksi, ja jotta meitä täydellisesti ymmärrettäisiin, teemme muutamia tarpeellisia huomautuksia.

On varmaa, että voidaan puhua itselleen; ei löydy ainuttakaan ajattelevaa olentoa, joka ei olisi sitä kokenut. Saattaapa sanoa, ett'ei teonsanassa koskaan ilmene mahtavampaa salaisuutta kuin sen kulkiessa ihmisen sisimmässä ajatuksesta tietoisuuteen ja sen palatessa tietoisuudesta ajatukseen. Vain tässä mielessä on ymmärrettävä tässä luvussa usein käytetyt sanat: _hän sanoi, hän huudahti_. Sanotaan itselleen, puhutaan itselleen, huudahdetaan itselleen, lainkaan keskeyttämättä ulkonaista äänettömyyttä. Ankara myrsky myllertää; kaikki meissä puhuu, paitsi suu. Sielun todellisuudet, vaikka eivät olekaan silmin nähtäviä eivätkä käsin kosketettavia, ovat yhtä hyvin todellisuuksia.

Hän siis kysyi itseltään, mihin tulokseen hän oli tullut. Hän tutkisteli itseään tuon "tehdyn päätöksen" suhteen. Hän tunnusti itselleen, että kaikki, mitä hän äsken oli hengessään rakennellut, oli hirvittävää, että "antaa asiain mennä menojansa, antaa hyvän Jumalan toimia" oli suorastaan kamalaa. Antaa mennä täytäntöön tämän kohtalon ja ihmisten erehdyksen, ei estää sitä, auttaa sitä vaiti-olollaan, ei toimia mitään, se oli samaa kuin tehdä kaikki! se oli tekopyhän kunnottomuuden viimeinen aste! se oli rikos, alhainen, halpamainen, kavala, inhottava, hirveä rikos!

Ensi kerran kahdeksaan vuoteen tunsi tämä onneton mies pahan ajatuksen ja pahan teon kirpeätä makua suussaan.

Hän sylki sen inhoten pois.

Hän kuulusteli itseään edelleen. Hän kysyi ankarana itseltään mitä hän oli tarkottanut sanoessaan: "Päämääräni on saavutettu!" Hän selvitti itselleen, että hänen elämällään oli todellakin joku päämäärä. Mutta mikä päämäärä? Salatako nimeänsä? Pettääkö poliisia? Niinkö pienen asian takia oli hän tehnyt kaiken, mitä oli tehnyt? Eikö hänellä ollut sen suurempaa, sen jalompaa päämäärää? Pelastaa, ei henkilönsä, vaan sielunsa. Tulla kunnialliseksi ja hyväksi taas. Olla hurskas ja vilpitön! Eikö hän ollut juuri tätä, ja vain tätä aina tahtonut, eikö piispa ollut juuri näin käskenyt? -- Sulkeako ovi menneisyydeltään? Mutta hänhän ei sitä sulkenut, suuri Jumala! Hän avasi sen jälleen tekemällä häpeällisen teon! Hänestähän tuli uudelleen varas, kaikista varkaista inhottavin! Hän varasti toiselta hengen, elämän, rauhan, sijan auringonpaisteessa! Hänestä tuli salamurhaaja! Hän tappoi, tappoi henkisesti, köyhän miehen, hän pakotti hänet kestämään tätä kauheata elävää kuolemaa, tätä hitaasti, mutta varmasti surmaavaa kuolemaa, jota kutsutaan rangaistusvankilaksi! Ei! päinvastoin tahtoi hän itse antautua oikeuden käsiin, pelastaa tämän miehen, jota niin hirvittävä erehdys vainosi, ottaa entisen nimensä, tulla velvollisuuttaan noudattaen kaleeriorja Jean Valjeaniksi; silloin olisi hän todellakin kuolleista noussut, silloin olisi hän ikipäiviksi sulkenut helvetin, mistä hän oli päässyt! Vaikka hän sinne näennäisesti putosikin, vapautui hän siitä todellisuudessa! Niin täytyi tehdä! Ell'ei hän sitä tekisi, ei hän olisi mitään tehnyt! Koko hänen elämänsä olisi hyödytön, koko hänen katumus-parannuksensa hukkaan mennyt, ja hänellä ei olisi muuta kuin sanoa: Mitä tässä turhia! Hän tunsi, että piispa oli hänen lähellään, että piispa sitä paremmin saattoi olla läsnä, koska hän oli kuollut, että piispa katseli häntä hellittämättä, että vast'edes tulisi pormestari Madeleine kaikkine hyveineen olemaan hänen mielestään inhottava, ja että kaleeriorja Jean Valjean olisi hänestä ihana ja puhdas. Hän tunsi, että ihmiset näkivät vain hänen naamarinsa, mutta että piispa näki hänen todelliset kasvonsa. Hän tunsi, että ihmiset näkivät elämänsä, mutta että piispa näki hänen sielunsa. Täytyi siis mennä Arrasiin, vapauttaa väärä Jean Valjean ja ilmaista oikea! Se oli kyllä uhreista suurin, voitoista tuskallisin, viimeinen noustava porras; mutta niin täytyi. Surullinen kohtalo! Vain vaipumalla häpeään ihmisten silmissä saattoi hän astua pyhyyden kunniaan Jumalan edessä!

"Kas niin", sanoi hän, "tehkäämme niin! täyttäkäämme velvollisuutemme! pelastakaamme tämä mies!"

Hän lausui nämä sanat ääneen, huomaamatta itse ensinkään kovaa puhuvansa.

Hän ryhtyi tarkastamaan ja järjestämään kirjojansa. Hän heitti tuleen tukun varattomille pikku-kauppiaille asetettuja velkakirjoja. Hän kirjotti kirjeen ja sulki sen sinetillään; jos joku olisi ollut huoneessa tähän aikaan, olisi hän nähnyt sen kuoreen kirjotetuksi: _Herra pankkiin Laffittelle, Artoisin katu, Pariisi_.

Hän otti kirjotuspöydän laatikosta kirjelaukun, joka sisälsi muutamia seteleitä ja passin, jota hän oli samana vuonna käyttänyt edusmiesvaaleissa.

Ken olisi nähnyt hänen toimittavan näitä askareitaan niin vakavana, miettivänä ja rauhallisena, ei olisi osannut lainkaan aavistaa, mitä hänen sisässään tapahtui. Joskus vain liikkuivat hänen huulensa; toisin hetkin kohotti hän taas päänsä ja tuijotti johonkin kohtaan seinässä, aivan kuin olisi siten etsinyt valaistusta ja selvyyttä ajatuksiinsa. Saatuaan Laffitten kirjeen valmiiksi pisti hän sen taskuunsa, samoin kuin paperilaukunkin, ja alkoi taas käyskennellä edestakaisin.

Hänen mietiskelynsä pysyi yhä samoilla poluilla. Hän näki yhä velvollisuutensa tulikirjaimin kirjotettuna säteilevän silmiensä edessä, selvänä ja väistämättömänä: -- _Mene! Ilmaise itsesi! Sano oikea nimesi!_

Hänestä tuntui myös kuin liikkuisivat hänen edessään näkyvin muodoin ne kaksi ajatusta, jotka olivat tähän asti olleet hänen elämänsä ohjaajina: nimensä kätkeminen, sielunsa pyhittäminen. Ensi kerran ilmestyivät ne nyt hänen eteensä täysin selvinä, ja hän huomasi nyt erotuksenkin niiden välillä. Hän tunnusti, että toinen näistä ajatuksista oli ehdottomasti hyvä, mutta että toinen saattoi muuttua huonoksi; että toinen tiesi uhrautumista ja toinen itsekkyyttä; että toinen sanoi: _lähimäinen_, ja toinen: _minä_; että toinen oli valosta kotoisin, toinen pimeyden perua.

Ne taistelivat, hän näki niiden taistelun. Mitä enemmän hän mietti, sitä suuremmiksi olivat ne kasvaneet hänen sielunsa silmien edessä; nyt olivat ne muuttuneet jättiläismäisiksi; ja hänestä tuntui kuin näkisi hän sisässään, siinä äärettömyydessä, josta ylempänä puhuimme, synkkyyden ja valonvälähdysten keskellä taistelevan enkelin ja pahanhengen.

Hän oli kauhun vallassa, mutta hyvä ajatus näytti voittavan.

Hän tunsi nyt elävänsä sielunsa ja kohtalonsa toista ratkaisevaa hetkeä; piispa oli merkinnyt ensimäistä vaihetta hänen uudessa elämässään, tämä Champmathieu merkitsi toista. Suuren muuttumisen jälkeen tuli suuri koetus.

Vaan hetkiseksi vaimennut kiihkeä mieliala palasi vähitellen. Tuhannet ajatukset risteilivät hänen aivoissaan, mutta ne yhä vain vahvistivat häntä hänen päätöksessään.

Eräänä hetkenä sanoi hän itselleen, että hän ehkä otti asian liian vakavalta kannalta, että tämä Champmathieun juttu lopultakin oli hyvin turhanpäiväinen, että hän tositeossa olikin varastanut.

Hän vastasi itselleen: "Jos tämä mies on todella varastanut muutamia omenoita, seuraa siitä kuukausi vankeutta. Kaleereista ei voi olla puhettakaan. Ja kuka tietää, onko hän sentään varastanutkaan? Onko se todistettu? Jean Valjeanin nimi musertaa hänet ja tekee todistukset tarpeettomiksi. Eivätkö yleiset syyttäjät tavallisesti aina menettele näin? Hänet uskotaan varkaaksi, koska hänet tiedetään rangaistusvangiksi".

Toisena hetkenä ajatteli hän, että vaikka hän itsensä ilmaisikin, katsottaisiin ehkä hänen tekonsa sankarillisuuteen ja hänen seitsemän vuoden nuhteettomaan elämäänsä ja kaikkeen siihen, mitä hän oli tehnyt maan hyväksi, ja että hänet armahdettaisiin.

Mutta tämä otaksuma häipyi pian, ja hän hymyili katkerasti ajatellessaan, että niiden kahden frangin varastaminen Pikku-Gervaisilta merkitsisi hänet uudistettuun rikokseen vikapääksi, että tämä asia varmasti tulisi ilmi ja että hänet lain selvien määräysten mukaan tuomittaisiin pakkotyöhön.

Hän hylkäsi tämän harhaluulon, koki irrottautua yhä enemmän maasta ja etsiä lohdutusta ja voimaa muualta. Hän vakuutti itselleen, että velvollisuus oli ennen kaikkea täytettävä, ett'ei hän ehkä olisikaan onnettomampi velvollisuutensa täytettyään kuin sen petettyään, että inhottava rikos myrkyttäisi hänen arvonsa, hänen hyvän maineensa, hänen hyvät työnsä, kunnioituksen, yleisen kiintymyksen, hänen almunsa, hänen rikkautensa, hänen kansansuosionsa, hänen hyveensä, jos hän _antaisi asiain mennä menojaan_ ja jäisi Montreuil-sur-Meriin. Ja minkä maun saisivatkaan kaikki nämä tähän inhottavaan rikokseen liittyvät pyhät asiat! Mutta jos hän uhrinsa täyttäisi, kohottaisi ja vahvistaisi ihana tietoisuus siitä häntä vankilassakin, kahleissa, kaularaudassa, viheriässä päähineessä, herkeämättömässä raatamisessa, armottoman häpeänkin keskellä!

Sitten pääsi hän myös selville siitä, että näin oli määrä käydä, että hänen kohtalonsa oli sellainen, että hän ei voinut muuttaa ylhäisemmän aivoituksia, että joka tapauksessa oli valittava kahden välillä: joko hyve ulospäin ja inho sisäänpäin, tai viattomuus sisäänpäin ja häpeä ulospäin.

Tällaisia synkeitä ajatuksia seulomaan ei häneltä rohkeutta puuttunut, mutta aivot väsyivät. Hän koki vasten tahtoaankin ajatella muita vähäpätöisiä asioita.

Verisuonet jyskyttivät ankarasti hänen ohimoissaan.

Yhä hän vain käyskenteli edestakaisin. Kirkon kello löi ensin puolta yötä, sitten kaupungintalon kello. Hän luki noiden kahden kellon kaksitoista lyöntiä ja vertaili niiden erilaista ääntä. Ja hän muisti nyt jokunen päivä sitten nähneensä eräällä romukauppiaalla myytävänä vanhan kirkonkellon, jonka laitaan oli kaiverrettu nimi: _Antoine Albin de Romainville_.

Hänen tuli kylmä. Hän teki pesään tulta. Mutta hän ei hoksannut sulkea akkunaa.

Sillävälin oli entinen hämminki ja sekamelska vallannut hänet uudestaan. Hänen täytyi aika lailla ponnistaa muistaakseen, mihin oli ennen puolen yön lyömistä ajatuksissaan ehtinyt. Viimein se onnistui.

"Niin, niin!" sanoi hän itselleen, "minähän olin päättynyt ilmaista itseni".

Ja äkkiä muistui hänen mieleensä Fantine.

"Mutta miten käy tämän tyttö raukan!" sanoi hän.

Siitä alkoi uusi taistelu.

Hänen mietiskelyihinsä yht'äkkiä ilmestyvä Fantine oli kuin jotain odottamatonta valoa levittävä säde. Hänestä tuntui kaikki muuttavan muotoaan hänen ympärillään ja hän huudahti:

"Tähän asti olenkin ajatellut vain itseäni! Omista eduistani olen yksinomaan huolehtinut! Minun tulee vaijeta tai puhua -- kätkeä itseni tai pelastaa sieluni -- olla halveksittava ja kunnioitettu hallitusmies tai halveksittu ja kunnioitettava kaleeriorja, yhä minä, aina vain minä, yksinomaan minä! Mutta, hyvä Jumala, sehän on kaikki pelkkää itsekkäisyyttä! Pelkkää itsekkäisyyttä, vaikka vain erilaisissa muodoissa! Eikö minun tule ajatella hiukan muitakin? Vanhurskauden ensimäinen vaatimus on, että tulee ajatella muita. Katsokaamme, tutkikaamme. Jos jätämme minut pois luvusta, unohdamme, hävitämme, mitä syntyy silloin kaikesta tästä? -- Jos annan itseni ilmi! Minut vangitaan, tämä Champmathieu päästetään vapaaksi, minut viedään uudestaan kaleereille. Hyvä! Entä sitten? Mitä tapahtuu täällä? Täällähän on koko seutu, koko kaupunki minusta riippuvainen, täällä ovat tehtaat, teollisuus, työläiset, miehet, naiset, vanhukset, lapset, köyhät! Minä olen kaiken luonut, minä kaikki elätän; missä ikänä savu piipusta nousee, siinä olen minä pannut puut pesään ja lihan pataan; minä olen synnyttänyt hyvinvoinnin, liikkeen, luoton; ennen minua ei ollut mitään; minä olen nostanut, elähyttänyt, vilkastuttanut, hedelmöittänyt, kiihdyttänyt, rikastuttanut koko seudun; kun minä poistun, poistuu yhdistävä sielu; kun minä poistun, kuolee kaikki. -- Miten käy tämän naisen, joka on kärsinyt niin paljon, joka lankeemuksessaankin on niin puhdas, jonka kaikki onnettomuudet minä olen tahtomattani aiheuttanut! Miten käy lapsen, jota aijoin lähteä noutamaan ja jonka olen äidille luvannut! Eikö minun tule tehdä jotain tämän naisen hyväksi, korjatakseni sitä pahaa, minkä minä olen hänelle tuottanut? Jos minä katoan, mitä tapahtuu? Äiti kuolee. Lapsesta tulee mitä tahansa. Niin käy, jos minä ilmaisen itseni. -- Mutta ell'en minä ilmaise itseäni? Niin, ell'en minä ilmaise itseäni?"

Tehtyään itselleen tämän kysymyksen pysähtyi hän; hän ikäänkuin epäröi ja vapisi hetken; mutta sitä ei kestänyt kauvan ja hän vastasi itselleen tyynesti:

"No niin, tämä mies joutuu siis kaleereille. Se on totta. Mutta mitä hitossa! Hänhän on varastanut! Sanoinpa mitä tahansa, väitinpä, ett'ei hän ole varastanut! Jos minä jään tänne, niin jatkan tietysti alotettua työtäni. Kymmenessä vuodessa ansaitsen kymmenen miljoonaa, minä hajotan ne yli koko maan, minulla ei ole mitään itselläni, mitä se minua hyödyttää? Enhän tee sitä omaksi hyväkseni! Kaikkein hyvinvointi kasvaa, teollisuus elpyy ja edistyy, tehtaita ja liikelaitoksia syntyy yhä uusia ja uusia, perheet, sadat perheet, tuhannet perheet ovat onnellisia! Seutu kansottuu; syntyy kyliä sinne, missä ennen oli vain jokunen maatila, syntyy maatiloja sinne, missä ennen ei ollut mitään; kurjuus häviää, ja kurjuuden mukana häviävät huonot tavat, haureus, varkaus, murhat, kaikki paheet, kaikki rikokset? Ja tämä äiti voi kasvattaa tyttärensä ihmiseksi! Ja koko suuri seutu tulee varakkaaksi ja hyväksi! Olin hullu, olin päätön, olenko tosiaankin luvannut ilmaista itseni? Täytyy toki ottaa kaikki asianhaarat huomioonsa eikä kiirehtiä turhan päiten. Mitä! Minä olisin vaan halunnut näytellä suurta, jalomielistä -- näytelmää tämä sentään onkin! -- minä olisin ajatellut vain itseäni, yksinomaan itseäni! Mitä? Pitäisikö kokonaisen paikkakunnan joutuman perikatoon sen takia, että voitaisiin ehkä hiukan liian ankarasta, mutta itse asiassa oikeutetusta rangaistuksesta pelastaa muuan varas, muuan puolihullu! Pitäisikö sen takia kurjan vaimoraukan menehtymän sairashuoneeseen, kurjan pikku tyttösen kuoleman kadulle kuin koiran! Sehän on kauheata! Eikä äiti saisi nähdäkään lastansa! Eikä lapsi tulisi tuntemaan äitiään! Ja kaikki tämä tuon vanhan omenanvarkaan, konnan takia, joka aivan varmasti on ansainnut kaleerit jostain muusta syystä, vaikk'eikaan tästä! Kauniita omantunnonepäilyjä todellakin, jotka pelastavat syyllisen ja uhraavat viattomat, jotka pelastavat vanhan maankiertäjän, -- jolla kaiken lopuksi on enää vain muutamia vuosia elettävänään ja joka tuskin tuntisi itseään onnettomammaksi kaleereilla kuin kurjassa hökkelissäänkään -- ja uhraavat kokonaisen seudun väestön, äidit, naiset, lapset! Tuon pienen Cosette-raukankin, jolla on vain minut maailmassa ja joka ehkä tälläkin hetkellä värisee aivan sinisenä vilusta Thénardierein luolassa! Ovat nekin roistoja, ne Thénardierit! Minä pettäisin velvollisuuteni kaikkia näitä avuttomia olentoja kohtaan! Minä menisin antamaan itseni ilmi! Minä tekisin todellakin tämän käsittämättömän tyhmyyden! Katsokaamme asiaa pahimmalta puolen. Otaksukaamme, että minä tässä todellakin tekisin omalta kannaltani huonon teon ja että omatuntoni minua siitä kerran soimaisi, niin silloinhan minä muiden hyvän takia kestäisin nämä nuhteet, jotka vaivaavat vain minua, tämän huonon teon, joka vain minun sieluani koskee, ja sehän olisikin juuri uhrautumista, sehän olisikin juuri hyvettä".

Hän nousi kävelemään. Tällä kertaa luuli hän olevansa tyytyväinen.

Jalokivet löytyvät vain maan synkistä uumenista; totuudet löytyvät vain ajatuksen huimaavista syvyyksistä. Hänestä tuntui kuin olisi hän nyt, laskeuduttuaan näihin syvyyksiin, harhailtuaan kauvan kaikkein synkeimmissä sopukoissa, vihdoinkin löytänyt yhden tällaisen jalokiven, yhden tällaisen totuuden, ja hänestä tuntui kuin pitäisi hän sitä kädessään; ja hän katseli sitä hämmästyen ja ihastuen.

"Niin", ajatteli hän, "niin se on! Olen osunut oikeaan. Olen päässyt ratkaisuun. Täytyyhän sitä lopultakin tulla johonkin varmuuteen. Olen tehnyt päätökseni. Antakaamme asiain mennä menojansa! Älkäämme enää horjuko, älkäämme enää väistykö. Se on kaikkein eduksi, eikä minun. Olen Madeleine, minä jään Madeleineksi. Hukka sille, joka on Jean Valjean! Minä en ole enää hän. Minä en tunne sitä miestä, minä en tiedä kuka hän on; jos joku sattuu tällä hetkellä olemaan Jean Valjean, niin pitäköön itsestään huolen! Asia ei koske minua. Se on kovan onnen nimi, se leijailee yössä, se pysähtyy, se putoaa jonkun päähän, sen pahempi sille, jonka päähän se putoaa!"

Hän katsahti pieneen takan otsalla olevaan peiliin ja virkahti:

"Katsohan vaan! Tuo päätös on minua helpottanut aika lailla! Olen aivan toisen näköinen".

Hän astui vielä muutaman kierroksen ja pysähtyi sitten äkkiä:

"Rohkeutta!" sanoi hän. "Ei pidä peljätä mitään tehdystä päätöksestä johtuvia seurauksia. Niitä on vielä siteitä, jotka kiinnittävät minut tähän Jean Valjeaniin. Ne täytyy katkaista! Tässä huoneessa löytyy esineitä, jotka voisivat minua syyttää, mykkiä esineitä, jotka voisivat kerran todistaa. Se on sanottu, niiden täytyy kaikkien kadota".