Part 23

Sisar Perpetua oli tavallinen maalaiseukko, joka oli ilman sen syvempää kutsumusta ruvennut laupeudensisareksi ja joka oli astunut Herran palvelukseen aivan kuin johonkin virkapaikkaan. Hänestä oli tullut nunna aivan samoin kuin jostakin toisesta olisi tullut keittäjätär. Tämä tyyppi ei ole lainkaan harvinainen. Veljes- ja sisarkunnat ottavat mielellään joukkoihinsa tätä karkeata talonpoikaista tavaraa, josta helpolla voi muovata kapusiinimunkin tai ursuliina-nunnan. Heitä voi sopivasti käyttää raskaampien, karkeampien töiden toimittajina. Härkäpaimenen muuttaminen karmeliittimunkiksi käy päinsä ilman suurempia vaikeuksia; edellisestä tulee jälkimäinen hyvin vähällä työllä; maalaiskylän ja luostarin yhteinen tietämättömyys on sopivana muuttumisperustana, ja se asettaa heti moukan munkin tasalle. Mekkoa vain hiukan avarammaksi ja siitä syntyy munkin kaapu. Sisar Perpetua oli väkevä, rohkea, rehellinen, punanaamainen nunna, kotoisin Marinesista Pontoisen läheltä, joka veisasi virsiä, äkäili, sekoitti lääkejuomaan sokeria potilaan tekopyhyyden tai ulkokultaisuuden mukaan, joka oli tyly sairaille, yrmy kuoleville, heittäen heille Jumalan melkein vasten kasvoja ja ahdistaen kuoleman kanssa kamppailevaa vihaisilla rukouksillaan.

Sisar Simplice oli valkea kuin vaha. Sisar Perpetuan rinnalla oli hän kuin vahakynttilä talikynttilän rinnalla. Vincentius Paulus on jumalaisesti määritellyt laupeudensisaren olennon seuraavilla ihanoilla sanoillaan, jossa hän yhdistää suuren vapauden suureen orjuuteen: "Heillä on luostarina vain sairaiden talo, koppina vuokrahuone, kappelina seurakunnan kirkko, holvikäytävinä kaupungin kadut tai sairaalain salit, muurina tottelevaisuus, ristikkoporttina jumalanpelko, huntuna kainous". Tämä ihanne oli toteutunut sisar Simplicessä. Kukaan ei olisi voinut sanoa sisar Simplicen ikää; hän ei ollut koskaan ollut nuori, eikä näyttänyt taas koskaan tarvitsevan tulla vanhaksi. Hän oli hiljainen, vakava, rakastettava, vaitelias henkilö -- emme rohkene sanoa nainen, eikä hän ollut milloinkaan valehdellut. Hän oli niin hento, että olisi luullut hänen särkyvän; mutta hän oli lujempi kuin kallio. Hän kosketteli kärsivää hienoilla, puhtailla, ihastuttavilla sormillaan. Hänen puheessaan oli niin sanoaksemme hiljaisuutta; hän puhui juuri niin paljon kuin välttämättömintä oli, hänellä oli äänensävy, joka olisi samalla kertaa sopinut rippituoliin ja hurmannut salongin. Tämä hento olento pukeutui karkeasta villakankaasta tehtyihin vaatteisiin, niin että hänellä täten oli alituinen muistuttaja taivaasta ja Jumalasta. Puhukaamme laveammalta eräästä seikasta. Sisar Simplicen luonteenomaisin piirre oli se, ett'ei hän ollut koskaan valehdellut, ett'ei hän ollut koskaan puhunut jonkun edun takia, tai vaan välinpitämättömyydessä muuta kuin puhtainta totta; se oli hänen hyveidensä huippu. Hän oli sisarkunnassa tullut kuuluisaksi tästä järkähtämättömästä totuudenrakkaudestaan. Pappi Sicard puhuu sisar Simplicestä kirjeessään kuuromykkä Massieulle. Kuinka vilpittömiä ja puhtaita olemmekaan, rumentaa meidän puhtautemme pintaa aina jonkun viattoman pikku valheen halkeama. Mutta hänen laitansa ei ollut niin. Onko sellaista olemassakaan kuin pikku valhe? Valehteleminen on ehdottomasti pahasta. Vähän valehteleminen ei ole mahdollista; joka valehtelee, valehtelee koko valheen: valehteleminen kuuluu pahanhengen olemukseen; Saatanalla onkin kaksi nimeä: Saatana ja Valhe. Niin hän ajatteli. Ja niinkuin hän ajatteli, niin hän myös toimi. Siitä johtui tuo valkeus, josta olemme puhuneet, valkeus, joka peitti hohteellaan hänen huulensa ja silmänsäkin. Hänen hymyilynsä oli valkea, hänen katseensa valkea. Ei näkynyt ainuttakaan hämähäkinverkkoa, ei tomunhiventäkään tämän omantunnon akkunaruudussa. Astuessaan pyhän Vincentius Pauluksen[61] sisarkuntaan oli hän erikoisesta valinnasta ottanut nimekseen Simplice. Sisilialainen Simplicehän oli näet se pyhimys, joka antoi mieluummin repiä molemmat rintansa kuin vastasi olevansa syntynyt Segestassa, vaikka hän olikin syntynyt Syrakusassa, valhe, joka olisi hänet pelastanut. Tämä suojeluspyhimys sopi tälle sielulle.

Sisar Simplicellä oli sisarkuntaan astuessaan ollut kaksi virhettä, joista hän oli vähitellen kokenut vapautua; hän oli ollut erikoisesti mielistynyt kaikenlaisiin herkkuihin ja hänellä oli ollut suuri halu saada kirjeitä. Hän ei lukenut mitään muuta kuin erästä latinankielistä rukouskirjaa, jossa paino oli hyvin suurta. Latinaa hän ei ymmärtänyt, mutta kirjan hän ymmärsi.

Tämä hurskas neitsyt oli erittäin mieltynyt Fantineen, jossa hän luultavasti tunsi salatun hyveen piilevän, ja hän oli antautunut melkein yksistään häntä hoitamaan.

Herra Madeleine vei sisar Simplicen syrjään ja uskoi Fantinen hänen huostaansa äänessään outo värähdys, jonka sisar myöhemmin muisti.

Sitten meni hän Fantinen luo.

Fantine odotti joka päivä herra Madeleinen ilmestymistä kuin odotetaan lämmön ja ilon sädettä. Hän sanoi sisarille: "Tunnen eläväni vain silloin, kun herra pormestari on luonani".

Sinä päivänä oli hän kovassa kuumeessa. Heti nähdessään herra Madeleinen kysyi hän:

"Entä Cosette?"

Madeleine vastasi hymyillen:

"Hän tulee pian".

Herra Madeleine puheli Fantinen kanssa tavalliseen tapaansa. Mutta hän jäi kokonaiseksi tunniksi puolen tunnin asemesta, Fantinen suureksi tyydytykseksi. Hän antoi kaikille tuhannet neuvot ja ohjeet, jott'ei sairaalta mitään puuttuisi. Huomattiin, että hänen kasvoilleen levisi hetkiseksi hyvin synkkä pilvi. Mutta sehän oli vallan luonnollista, koska tiedettiin lääkärin kuiskanneen hänen korvaansa: "Hänen tilansa huononee arveluttavasti".

Sitten palasi hän jälleen kaupungintaloon, ja juoksupoika näki hänen tarkasti tutkivan työhuoneen seinälle ripustettua Ranskan tiekarttaa. Hän kirjotti lyijykynällä muutamia numeroita paperipalaselle.

2.

Mestari Scaufflairen terävänäköisyys.

Virkatalostaan lähti hän erään kaupungin toisessa päässä asuvan flanderilaisen Scaufflaerin -- ranskalainen muodostus Scaufflaire -- luo, joka vuokrasi hevosia ja "rattaita millaisia tahansa".

Tullakseen tämän Scaufflairen luo olisi lyhin tie ollut kulkea muuatta hyvin vähän käytettyä katua, jonka varrella oli sen seurakunnan pappila, mihin herra Madeleinekin kuului. Kirkkoherra oli, niin puhuttiin, hyvin kunnianarvoisa, viisas ja hyvä mies. Sillä hetkellä, kun herra Madeleine saapui pappilan kohdalle, oli kadulla vain yksi kulkija, ja tämä kulkija huomasi seuraavaa: päästyään pappilan ohi pysähtyi herra pormestari, jäi hetkiseksi paikalleen, palasi sitten takaisin entisiä jälkiään aina pappilan pääovelle asti; ovi oli tavallinen talojen pääovi rautakolkuttimineen. Hän tarttui nopeasti kolkuttimeen ja kohotti sitä; sitten pysähtyi hän jälleen ja jäi taas ikäänkuin miettimään, ja muutamain silmänräpäysten kuluttua laski hän kolkuttimen hiljaa vaipumaan alas, pudottamatta sitä äkkiä, niinkuin on tapana, ja jatkoi matkaansa oudon kiireesti.

Herra Madeleine tapasi mestari Scaufflairen kotona siloja paikkaamassa.

"Mestari Scaufflaire", kysyi hän, "onko Teillä hyvää hevosta?"

"Herra pormestari", vastasi flanderilainen, "kaikki hevoseni ovat hyviä. Millainen se hyvä hevonen on Teidän mielestänne?"

"Sellainen, joka voi kulkea kaksikymmentä lieutä päivässä".

"Saakeli!" hämmästeli flanderilainen, "kaksikymmentä lieutä!"

"Niin".

"Ja rattaat perässä?"

"Niin".

"Ja kauvanko se saisi levätä matkan jälkeen?"

"Sen täytyy tarvittaissa voida lähteä seuraavana aamuna".

"Ja taas sama matka?"

"Niin".

"Saakeli! Saakeli! Kaksikymmentä lieutä?"

Herra Madeleine veti taskustaan paperipalasen, jolle hän oli piirtänyt numeroita. Hän näytti sitä flanderilaiselle. Numerot olivat 5, 6 ja 8,5.

"Kuten näette", sanoi hän, "yhteensä yhdeksäntoista ja puoli, pyörein luvuin kaksikymmentä lieutä".

"Herra pormestari", virkahti flanderilainen, "kyllä me pulasta selviämme. Pieni valkea hevoseni. Olette kai nähnyt sen joskus juoksevan. Se on sellainen pikku elukka alisesta Boulognesta. Se on kuin tuli ja leimaus. Siitä aiottiin ensin ratsuhevosta. Mutta sepäs potki ja loikki ja pudotti kaikki seljästään. Huomattiin siinä vikurin vikaa, eikä tiedetty mihin pistää. Minä ostin sen. Minä panin sen rattaiden eteen. Herra, sitä se juuri tahtoikin; nyt se on säyseä kuin tyttönen vaan ja menee että korvissa vinkuu. Mutta äläpäs nouse selkään! Se ei millään juonella halua ruveta ratsuhevoseksi. Kullakin on omat mielitekonsa. Vetääkö? Aivan kernaasti! Kantaako? Älä puhukaan! Täytyy uskoa, että näin se itsekseen tuumailee".

"Ja se jaksaa sen matkan?"

"Se jaksaa ne kaksikymmentä lieutä. Aina täyttä laukkaa, ja vähemmässä kuin kahdeksassa tunnissa. Mutta seuraavilla ehdoilla".

"Antakaahan kuulua".

"Ensiksikin tulee Teidän antaa sen puhaltaa tunnin verran matkan puolivälissä; sille pitää antaa ruokaa, ja sen syödessä täytyy seisoa vieressä, muuten majatalon renkipoika varastaa kaurat; sillä minä olen huomannut, että majataloissa juovat tallipojat kauran paljoa useammin suihinsa kuin hevoset saavat sitä syödäkseen".

"Kyllä varotaan".

"Toiseksi... Itsekö herra pormestari rattaita tarvitsee?"

"Niin".

"Osaako herra pormestari ajaa?"

"Osaan".

"No, sitten kai herra pormestari matkustaa yksin, ilman tavaroita, jott'ei kuorma tulisi suotta raskaaksi".

"Sovittu".

"Mutta kun ei herra pormestarilla ole ketään muassaan, täytyy Teidän itse ottaa vaivaksenne vahtia kauroja".

"Se on sanottu".

"Vaadin kolmekymmentä frangia päivältä. Lepuutuspäivät siihen luettuina. Ei äyriäkään vähemmän, ja sitä paitsi tulee elukan ruoka myös herra pormestarin laskuun".

Herra Madeleine otti kukkarostaan kolme napoleonia ja laski ne pöydälle.

"Siinä kahden päivän maksu etukäteen".

"Neljänneksi, moista matkaa varten olisivat tavalliset kärryt liian painavat ja rasittaisivat liiaksi hevosta. Herra pormestarin täytyy suostua matkustamaan niillä keveillä pikku-rattailla, jotka minulla on".

"Suostun".

"Ne ovat kevyet, mutta avonaiset".

"Yhdentekevä minulle".

"Onko herra pormestari ajatellut, että nyt on kolea syksy, melkein talvi?..."

Herra Madeleine ei vastannut. Flanderilainen jatkoi:

"Että nyt on hyvin kylmä?"

Herra Madeleine pysyi yhä vaiti. Mestari Scaufflaire yritti:

"Että voi sadekin tulla?"

Herra Madeleine kohotti päänsä ja sanoi:

"Rattaiden ja hevosen täytyy olla minun taloni edustalla huomenna kello puoli viisi aamulla".

"Sovittu asia, herra pormestari", vastasi Scaufflaire. Sitten jatkoi hän raapien peukalonsa kynnellä pöydästä muuatta likapilkkua ja kasvoilla tuo huoleton ilme, jonka alle franderilaiset osaavat niin mainiosti kätkeä oveluutensa:

"Minä tässä kovin mietin erästä asiaa. Herra pormestari ei ole vielä sanonut, minne hän aikoo. Minne herra pormestari aikoo?"

Sitä oli hän miettinyt heti keskustelun alkaessa, mutta hän ei tiennyt, miksi hän ei ennemmin ollut uskaltanut tehdä tätä kysymystä.

"Onko teidän hevosellanne vahvat etujalat?" kysyi herra Madeleine.

"On kyllä, herra pormestari. Kunhan vähän pitelette alamäissä. Onko sillä tiellä paljon alamäkiä, jota Te aiotte kulkea?"

"Muistakaa nyt, että tulette täsmälleen kello puoli viisi aamulla taloni edustalle", vastasi herra Madeleine. Ja hän läksi.

Flanderilainen jäi "aivan ällistyksiinsä", kuten hän itse myöhemmin selitti.

Noin parin kolmen minuutin kuluttua herra pormestarin lähdöstä avautui ovi jälleen; tulija oli herra pormestari.

Hän oli yhä yhtä levollinen ja mietteliäs.

"Herra Scaufflaire", sanoi hän, "mihin summaan arvioitte hevosen ja sen kantamat rattaat, jotka minulle vuokraatte?"

"Rattaita vedetään, herra pormestari", nauroi flanderilainen leveästi.

"Olkoonpa niinkin. Mutta asiaan!"

"Haluaako herra pormestari ostaa ne?"

"En, mutta kaikkien tapausten varalle tahdon antaa niistä takauksen. Palattuani annatte rahat minulle takaisin. Mihin summaan arvioitte siis rattaat ja hevosen?"

"Viiteensataan frangiin, herra pormestari".

"Kas tässä".

Herra Madeleine laski setelin pöydälle, läksi eikä enää palannut.

Mestari Scaufflairea harmitti suunnattomasti, ett'ei ollut pyytänyt tuhatta frangia. Muuten ei hevosen ja rattaiden arvo summakaupallakaan ollut sataa kultarahaa suurempi.

Flanderilainen huusi vaimonsa ja kertoi hänelle tapahtuman. Minne hitossa aikoo herra pormestari? Pidettiin neuvottelu. -- "Hän menee Pariisiin", sanoi vaimo. -- "Sitä en usko", sanoi mies. Herra Madeleine oli unohtanut takanotsalle paperipalasen, johon hän oli piirtänyt numeronsa. Flanderilainen rupesi sitä tutkimaan.

"Viisi, kuusi, kahdeksan ja puoli? Tuo merkitsee varmaankin majatalojen väliä". Hän kääntyi vaimoonsa päin. -- "Jopa keksin". -- "Mitä?" -- "Täältä on viisi lieutä Hesdiniin, Hesdinistä kuusi lieutä Saint-Poliin, Saint-Polista kahdeksan ja puoli Arrasiin!"

Sillävälin oli herra Madeleine saapunut kotiinsa.

Palatessaan mestari Scaufflairen luota oli hän valinnut pisimmän tien, ikäänkuin pappilan ovi olisi ollut kiusauksena ja ikäänkuin olisi hän tahtonut sitä välttää. Hän nousi huoneeseensa ja sulkeutui sinne, mikä oli varsin luonnollista, hänen tapansa kun oli käydä aikaisin levolle. Mutta tehtaan portinvartijatar, joka oli samalla herra Madeleinen ainoa palvelija, huomasi valon sammuneen hänen huoneessaan kello puoli yhdeksältä, ja hän puhui siitä kotiutuvalle rahastonhoitajallekin, lisäten:

"Onkohan herra pormestari sairas? Minusta oli hän niin kummallisen näköinen".

Tämä rahastonhoitaja asui huoneessa, joka oli juuri herra Madeleinen huoneen alla. Hän ei kiinnittänyt lainkaan huomiota portinvartijattaren sanoihin, paneutui levolle ja nukkui. Puoliyön aikaan heräsi hän äkkiä; hän oli unensa läpi kuullut melua yläpuoleltaan. Hän kuulosti. Oli niinkuin olisi kävelty edes takaisin siellä huoneessa hänen päänsä päällä. Hän kuulosti tarkemmin ja tunsi herra Madeleinen käynnin. Tämä tuntui hänestä oudolta; tavallisesti ei herra Madeleinen huoneesta kuulunut vähintäkään melua ennen ylösnousun aikaa. Hetkistä myöhemmin kuulusti rahastonhoitajasta niinkuin olisi laatikoita avattu ja suljettu. Sitten sysättiin jotain huonekalua, sitten oli kaikki hiljaa, kunnes käynti taas alkoi. Rahastonhoitaja kohousi istualleen, karisti unet silmistään, katseli, tähysteli ja huomasi lasistaan valaistun akkunan punertavan heijastuksen vastakkaisella muurilla. Päättäen säteiden suunnasta voi valo lähteä vain herra Madeleinen huoneesta. Heijastus värisi ja lekkui, aivan kuin johtuisi se pikemmin takkavalkeasta kuin kynttilästä. Akkunapuitteiden varjoa ei siihen kuvastunut, mikä osotti akkunan olevan sepo seljällään. Tämä akkunan auki-olo näin kylmällä ilmalla oli suorastaan hämmästyttävää. Rahastonhoitaja nukkui uudestaan. Parisen tuntia myöhemmin heräsi hän jälleen. Sama hidas, säännöllinen käynti kaikui yhäti hänen yläpuoleltaan.

Heijastus väikkyi yhä muurilla, mutta se oli jo kalpea ja rauhallinen kuin lampun tai kynttilän säteily. Akkuna oli yhä auki.

Katsokaamme, mitä herra Madeleinen huoneessa tapahtui.

3.

Myrsky ihmissielussa.

Lukija on varmaankin arvannut jo, että herra Madeleine on juuri Jean Valjean.

Me olemme usein pilkistäneet tämän sielun syvyyksiin; hetki on tullut katsahtaa sinne jälleen. Me käymme siihen liikutetuin mielin ja vapisten. Ei löydy mitään kauhistuttavampaa kuin tällainen tarkastelu. Hengen silmä ei voi missään löytää häikäisevämpää valoa tai synkempää pimeyttä kuin ihmissielussa; se ei voi nähdä mitään pelottavampaa, sekavampaa, salaperäisempää, määrättömämpää. On näky mahtavampi kuin meri, se on taivas; on näky mahtavampi kuin taivas, se on ihmissielu salattuine syvyyksineen.

Ken tahtoisi tehdä runoelman ihmissielusta, olkoonpa vain yhden ainoan ihmisen, olkoonpa vain kaikkein halvimman ihmisen, hänen tulisi osata sulattaa kaikki runolajit yhdeksi suureksi, yleväksi runoelmaksi. Ihmissielu on haaveiden, pyyteiden ja pyrkimysten alkumeri, unelmien sulatusahjo, ajatusten kehto, usein ajatusten, joista häpeän puna poskille kohoaa; se on rikkiviisaan järkeilyn tyyssija, se on intohimojen taistelutanner. Tunkeudupas eräinä hetkinä jonkun miettivän ihmisolennon kalpeiden kasvojen läpi ja katso syvemmälle, katso sieluun, katso sinne pimeyteen ja hämärään. Siellä havaitset tyynestä ulkopinnasta huolimatta otteluja mahtavampia kuin Homeron jättiläisten, taisteluja hirveämpiä kuin Miltonin lohikäärmeiden ja vesihirviöiden ja haamujoukkojen, näkyjä kauhistavampia kuin Danten kärsimys-kerroksissa. Tämä on kamala tämä äärettömyys, jota jokainen ihminen kantaa povessaan ja johon hän epätoivoissaan kokee sovittaa järkensä aikomuksia ja elämänsä tekoja!

Alighieri kohtasi kerran pelottavan oven, jonka edessä hän epäröi. Mekin seisomme nyt tuollaisen oven edessä, jonka kynnyksellä epäröimme, astuako sisään vai eikö. Mutta me käymme kuitenkin kynnyksen yli.

Meillä on vain hyvin vähän lisättävää siihen, mitä lukija jo tietää Jean Valjeanille tapahtuneen Pikku-Gervaisin kohtauksen jälkeen. Tästä hetkestä alkaen tuli hänestä toinen ihminen. Mitä piispa oli tahtonut hänestä tehdä, sen vei hän itse päätökseen. Se oli enemmän kuin muutos, se oli todellinen kirkastus.

Hänen onnistui pysytellä piilossa ja myydä piispan hopeakalut, joista hän säilytti vain kynttilänjalat ikäänkuin muistoksi; hän kulki kaupungista kaupunkiin, vaelsi läpi Ranskanmaan, saapui Montreuil-sur-Meriin, teki keksinnön, josta olemme puhuneet, toimitti kaiken sen, mistä olemme kertoneet, pääsi lopulta saavuttamattomaan, koskemattomaan asemaan; ja niin eli hän rauhallisesti Montreuil-sur-Merissä, onnellisena, tuntiessaan sydämessään menneisyyden surut ja nähdessään elämänsä loppupuolen peittävän näkymättömiin sen alkupuolen, turvallisena ja toivovana, vain kaksi ajatusta mielessään: salata nimensä ja pyhittää elämänsä hyvyyden töille; päästä pakoon ihmisiä ja palata Jumalan luo.

Nämä kaksi ajatusta olivat hänen sielussaan niin läheisesti toisiinsa liittyneet, että ne muodostivat vain yhden; ne olivat molemmat yhtä valtaavia ja voimakkaita, ja ne hallitsivat hänen pienimpiäkin tekojansa. Tavallisesti olivat ne hyvässä sovussa hänen elämäänsä ohjatessaan; ne käänsivät häntä suruja kohti; ne tekivät hänet hyväntahtoiseksi ja yksinkertaiseksi; ne antoivat hänelle samanlaisia neuvoja. Mutta joskus joutuivat ne ristiriitaan keskenään. Tällaisessa tapauksessa, senhän muistamme, ei mies, jota koko Montreuil-sur-Merin seutu kutsui herra Madeleineksi, epäröinyt hetkeäkään, vaan uhrasi edellisen jälkimäiselle, turvallisuutensa hyveelle. Niin oli hän vastoin kaikkea varovaisuutta ja viisautta säilyttänyt piispan kynttilänjalat, pukeutunut suruun, kutsuttanut luokseen ja kuulustellut kaikkia paikkakunnalle saapuvia savoijalaispoikia, hankkinut tietoja Faverollesin perheistä ja Javertin uhkaavista puheista välittämättä pelastanut vanhan Faucheleventin hengen. Hän näytti ajattelevan niinkuin kaikki ne, jotka ovat elämässään noudattaneet rakkautta, pyhyyttä ja hurskautta, että hänen ensimäinen velvollisuutensa ei kohdistunut häneen itseensä.

Mutta täytyy sanoa, ett'ei mitään tällaista ollut vielä esiintynyt. Eivät milloinkaan vielä olleet ne kaksi ajatusta, mitkä vallitsivat tätä onnettomuuksien miestä, jonka kärsimyksiä tässä kerromme, joutuneet niin vakavaan taisteluun keskenään. Hän ymmärsi sen hämärästi, mutta syvästi heti Javertin ensimäisistä sanoista, jotka tämä lausui työhuoneeseen astuessaan. Hetkellä, jolloin niin oudoissa olosuhteissa lausuttiin nimi, jonka hän oli koettanut haudata mahdollisimman syvälle, valtasi hänet rajaton hämmästys, ja ikäänkuin kohtalonsa kamalan kummallisuuden päihdyttämänä vavahti hän, kuin aavistaen järisyttäviä iskuja; hän kumartui kuin tammi hirmumyrskyn lähetessä, kuin sotilas väkirynnäkön tullen. Hän tunsi päänsä päälle kokoutuvan synkkiä pilviä, täynnä ukkosta ja salamanvälähdyksiä. Kuunnellessaan Javertin puhetta pisti hänen päähänsä ensin ajatus heti kiiruhtaa antamaan itsensä ilmi, pelastamaan tämän Champmathieun vankilasta ja astumaan itse sijaan; se tuotti tuskaa ja viilsi kuin leikkaus lihaan, sitten se hävisi, ja hän sanoi itselleen: Maltahan! Maltahan! -- Hän tukahutti tämän ensimäisen jalomielisyyden puuskan ja väistyi sankarillisuutta tavottelemasta.

Olisi epäilemättä ollut sangen kaunista, ellei tämä mies piispan hurskasten sanojen jälkeen, niin monien katumus- ja kieltäymys-vuosien jälkeen, edes tällaisessa hirvittävässä asemassa, olisi silmänräpäystäkään epäröinyt, vaan olisi järkähtämättömästi kulkenut ammottavaa kuilua kohti, jonka pohjalla oli taivas; se olisi ollut kaunista, mutta niin ei tapahtunut. Meidän tulee vaan kertoa, mitä tapahtui tässä sielussa, emmekä me voi siis mitään lisätä tai ottaa pois. Ensi hetkenä vei hänet valtoihinsa itsesäilytys-vaisto; hän kokosi nopeasti ajatuksensa, tukahutti liikutuksensa, huomasi Javertin läsnä-olon, tämän suuren vaaran, peräytyi kauhistuksen koko voimalla tekemästä mitään määrättyä päätöstä, yritti olla lainkaan ajattelematta sitä, mitä hänen nyt tulisi tehdä ja koki jälleen saavuttaa tyyneytensä niinkuin taistelija uudelleen tarttuu pudonneeseen kilpeensä.

Koko lopun päivää oli hän tässä tilassa, myrsky sisässä, syvä rauha ulkopuolella. Hän ryhtyi vain niin sanoaksemme "suojeleviin toimenpiteisiin". Hänen aivoissaan oli vielä kaikki hämärää ja sekavaa; myllerrys oli siellä niin valtava, ett'ei hän voinut muodostaa ainuttakaan selvää ajatusta; eikä hän olisi voinut itsestään mitään ilmottaa, paitsi ehkä sen, että hän oli saanut ankaran iskun. Hän meni totuttuun tapaansa Fantinen sairasvuoteen ääreen, ja jonkunlainen hyvyyden vaisto sai hänet viipymään siellä tavallista kauvemmin, koska hän ymmärsi, että näin tuli tehdä ja että tuli varottaa sisaria hyvin hoitamaan Fantinea siltä varalta, että hänen täytyisi poistua. Hän tunsi sekavasti että hänen ehkä täytyisi mennä Arrasiin, ja vaikk'ei hän ollut lainkaan päättänyt lähteä tälle matkalle, ajatteli hän kuitenkin, että suojassa kun oli kaikilta epäluuloilta, sopisi hänen varsin hyvin käydä katsomassa mitä tapahtuisi, ja niin tilasi hän Scaufflairen hevosen ja rattaat, ollakseen valmiina kaikkien tapausten varalle.

Hän söi päivällisensä melkoisella ruokahalulla.

Tultuaan huoneeseensa rupesi hän miettimään.

Hän tutki asemaa ja huomasi sen kauhistuttavaksi; niin kauhistuttavaksi, että hän kesken mietteitään selittämättömän tuskan valtaamana nousi tuoliltaan ja väänsi ovensa säppiin. Hän pelkäsi jonkun onnettomuuden vielä pyrkivän sisään. Hän varustautui mahdollisuuksia vastaan.

Hetkistä myöhemmin puhalsi hän kynttilänsä sammuksiin. Se kiusasi häntä.

Hänestä tuntui, että joku voi sen nähdä.

Kuka joku?

Voi! Se, minkä hän oli tahtonut oven taakse jättää, se oli astunut sisään; se, minkä hän oli tahtonut pimeyteen peittää, katseli häntä hellittämättömästi. Hänen omatuntonsa.

Hänen omatuntonsa, s.t.s. Jumala.

Mutta ensi hetkellä sai hän itsensä petetyksi. Hän oli tuntevinaan varmuutta ja yksinäisyyttä. Oven lukottuaan luuli hän olevansa saavuttamattomissa. Kynttilän sammutettuaan luuli hän olevansa näkymättömissä. Silloin pääsi hän itsensä valtiaaksi; hän laski kyynärpäänsä pöydälle, nojasi päänsä käteensä ja ryhtyi ajattelemaan pilkkosen pimeässä.

"Missä minä olen? -- Enkö uneksi? -- Mitä olen kuullut? -- Onko varmasti totta, että olen nähnyt tuon Javertin ja että hän puhui minulle niin? -- Kuka on tämä Champmathieu? -- Onko hän siis minun näköiseni? -- Onko se mahdollista? Kun ajattelen, että eilen olin vielä niin rauhallinen, enkä osannut mitään epäilläkään! -- Mitä minä eilen tähän aikaan teinkään? -- Mitä tämä tapaus oikeastaan merkitsee? -- Miten se tulee päättymään? -- Mitä tehdä? --"

Näin hän tuskissaan mietti. Hänen aivonsa olivat kadottaneet voimansa säilyttää ajatuksia, jotka tulivat ja menivät kuin meren aallot, ja hän tarttui kaksin käsin otsaansa niitä pysähdyttääkseen.

Tämä myllerrys, joka kaatoi hänen tahtonsa ja järkensä ja josta hän koki päästä selvyyteen ja johonkin varmaan päätökseen, tuotti hänelle vain tuskaa; ei valon häivettäkään näkynyt.

Hänen päätänsä poltti. Hän meni akkunan ääreen ja avasi sen selkoseljälleen. Ei ainuttakaan tähteä taivaalla. Hän palasi istumaan pöydän ääreen. Näin kului tunti.