Part 27

"Huomenna! Huomenna!" sanoi Fantine; "huomenna saan minä nähdä Cosetten! Katsokaas, hyvän Jumalan hyvä laupeudensisar, minä en ole enää ensinkään sairas. Minä olen ihan suunniltani. Minä tanssisin, jos niin haluttaisiin".

Ken olisi nähnyt hänet neljännestuntia aikaisemmin, olisi vallan hämmästynyt. Hänen poskillaan hehkui nyt ruusuinen puna, hän puhui reippaalla ja luonnollisella äänellä, koko hänen olentonsa oli pelkkää hymyä. Joskus hän nauroikin puhellessaan itsekseen hiljaa. Äidin ilo on melkein lapsen iloa.

"Kas niin", muistutti nunna, "nyt te olette onnellinen, totelkaa nyt älkääkä puhuko enää".

Fantine laski päänsä tyynylle ja rupatteli hiljaa: "Niin, nuku, nuku, ole järkevä, koska pian saat lapsesi takaisin. Sisar Simplice on oikeassa. Kaikki täällä ovat oikeassa".

Ja sitten alkoi hän liikahtamatta, päätään kääntämättä katsella kaikkialle, silmät selki seljällään ja kasvoilla iloinen ilme, eikä puhunut enää mitään.

Sisar sulki vuoteen uutimet, toivoen hänen vaipuvan uneen.

Puoli kahdeksan tienoissa tuli lääkäri. Kun ei kuullut hiiskaustakaan, luuli hän Fantinen nukkuvan, astui varovasti huoneeseen ja lähestyi vuodetta varpaisillaan. Hän raotti uutimia ja yölampun valossa näki Fantinen suuret, rauhalliset silmät vastassaan.

Fantine sanoi hänelle: "Herra, eikö totta, hänet pannaan nukkumaan tuohon noin minun viereeni pikku sänkyyn?"

Lääkäri luuli hänen hourailevan. Hän jatkoi:

"Katsokaahan, siinä on juuri tarpeeksi tilaakin".

Lääkäri vei sisar Simplicen syrjään ja sai selvityksen asiaan: herra Madeleine oli poistunut päiväksi tai pariksi eikä voitu haihduttaa sitä sairaan luuloa, että herra pormestari oli mennyt Montfermeiliin, etenkin kun oli hyvin mahdollista, että hän on arvannut oikein. Lääkäri hyväksyi menettelyn.

Hän lähestyi uudelleen Fantinen vuodetta. Fantine jatkoi:

"Niin, nähkääs, kun hän aamulla heräisi, sanoisin minä hyvää huomenta sille pikku kissanpojalle; ja yöllä, kun ei tule uni, kuuntelisin hänen nukkumistansa. Hänen vieno hengityksensä ilahuttaisi minua niin!"

"Antakaahan kätenne", sanoi lääkäri.

Fantine ojensi kätensä ja huudahti naurusuin:

"Ahaa! Nyt huomaankin! Tehän ette vielä tiedäkään, että minä olen parantunut. Cosette tulee huomenna".

Lääkäri hämmästyi. Hänen tilansa oli parempi. Hengenahdistus ei ollut enää niin ankara. Valtasuoni oli tullut voimakkaammaksi. Jonkunlainen odottamaton elämän tulvahdus täytti tämän riutuneen olennon.

"Herra tohtori", jatkoi hän, "onko sisar sanonut teille, että herra pormestari lähti hakemaan minun sydänkäpyistäni?"

Lääkäri varotti pitämään sairasta rauhallisena ja välttämään kaikkea tuskallista mielenliikutusta. Hän määräsi kiinaa ja tyynnyttävää juomaa siltä varalta, että kuume rupeaisi yöllä pahemmin ahdistamaan. Poistuessaan sanoi hän sisarelle: "Vointi on parempi. Jos onni todellakin niin asettaa, että herra pormestari palaa huomenna lapsi mukanaan, niin kuka tietää! Niitä tapaa niin kummallisia käänteitä, suuri ilo on ennenkin murtanut taudin vallan. Tiedän kyllä, että tässä on nyt kysymyksessä elimiä jäytävä tauti, joka on vielä päässyt hyvin pahaksikin, mutta usein sattuu niin käsittämättömiä asioita! Ehkä me saisimme hänet sittenkin pelastetuksi!"

7.

Perille saapunut matkustaja valmistelee paluuretkeänsä.

Kello oli kahdeksan maissa illalla, kun rattaat, jotka jätimme tielle, ajoivat Arrasin posti-majatalon portista sisään. Mies, jota olemme tähän asti seuranneet, astui rattailta, vastaili hajamielisenä majatalon hoitajain innokkaisiin palvelun-tarjouksiin, lähetti lisähevosen pois ja vei itse valkean pikku tammansa talliin; sitten avasi hän alakerrassa sijaitsevan biljardihuoneen oven ja istuutui nojalleen pöydän ääreen. Häneltä oli mennyt neljätoista tuntia matkaan, jonka hän oli luullut kulkevansa kuudessa. Hän lohdutteli itseään sillä, ett'ei se ollut hänen vikansa; eikä hän tosiasiassa myöhästymisestään niin kovin harmistunut ollutkaan.

Majatalon emäntä astui sisään.

"Pitääkö herralle yösijaa? Haluaako herra illallista?"

Hän teki päällään kieltävän merkin.

"Tallipoika sanoo, että herran hevonen on kovin väsyksissä!"

Nyt hän katkaisi äänettömyytensä.

"Eikö hevonen voi lähteä paluumatkalle huomenaamulla?"

"Ei millään lailla, herra! Sen täytyy levätä ainakin kaksi päivää".

Hän kysyi:

"Eikö tämä ole postiasema?"

"Kyllä, herra".

Emäntä vei hänet konttorihuoneeseen. Hän näytti passinsa ja tiedusteli, oliko mahdollista palata samana yönä postivaunuissa Montreuil-sur-Meriin; paikka ajajan vieressä osui juuri olemaan vapaana; hän tilasi sen ja maksoi heti. -- "Herra", sanoi konttoristi, "muistakaa olla täällä täsmälleen kello yksi aamulla".

Suoritettuaan nämä asiat poistui hän majatalosta ja alkoi kävellä kaupungilla.

Hän ei tuntenut Arrasia, kadut olivat pimeät, ja hän kulki sattuman kauppaa. Mutta hän näytti itsepintaisesti karttavan kysymästä ohikulkijoilta tietä. Hän kulki pienen Crinchonin joen yli ja eksyi sitten ahtaiden katujen sokkeloihin. Muuan kaupunkilainen käyskenteli lyhty-tuikku kädessään. Hetkisen epäröityään päätti hän kuitenkin kääntyä tämän kaupunkilaisen puoleen, pälyiltyään ensin joka haaralle, ikäänkuin peläten, että joku sattuisi kuulemaan kysymyksen, jonka hän aikoi tehdä.

"Herra", sanoi hän, "missähän täällä on oikeustalo?"

"Ette ole kai kaupungista kotoisin, herra", vastasi puhuteltu, vanhanpuoleinen mies; "no tulkaahan jäljissäni. Minun tieni vie juuri oikeustalon sivu, eli maaherran palatsin sivu. Sillä varsinainen oikeustalo on nykyään korjauksen alaisena, joten oikeus istuu tilapäisesti maaherran palatsissa".

"Sielläkö se rikosoikeuskin istuu?" uteli hän.

"Tiettävästi, herra. Katsokaas, nykyinen maaherran palatsi oli ennen vallankumousta piispan asuntona. Herra de Conzié, joka oli piispana kahdeksankymmentäkaksi, rakennutti sinne suuren salin. Tässä suuressa salissa se oikeus nyt istuu".

Siinä kulkiessa virkkoi mies vielä:

"Jos herra haluaa kuunnella jotain riitajuttua, niin tulette hiukan myöhään. Istunnot loppuvat tavallisesti kello kuudelta".

Heidän saavuttuaan torille näytti mies neljää korkeata, valaistua akkunaa erään suuren synkän rakennuksen päätypuolessa.

"Katsohan tuota, te saavuttekin ajoissa, herra, oikeinpa teitä onni suosii. Näettekö nuo neljä akkunaa? Siinä on se rikosoikeus. Siellä on vielä valoa. Toimitus ei ole siis vielä päättynyt. Juttu on venynyt pitkäksi ja nyt otetaan jatkoksi ilta-istunto. Juttu taitaa koskea teitäkin? Onko se joku rikosjuttu? Ehkä olette todistajakin?"

Hän vastasi:

"Minä en tule minkään jutun takia, minulla on vaan hiukan toimia erään asianajajan kanssa".

"Se on eri asia", myönnytteli mies. "Kas tässä on ovi, herra. Siellä tapaatte kyllä järjestysmiehen. Nouskaa vain isoja rappuja".

Hän noudatti miehen ohjauksia ja hetkistä myöhemmin seisoi hän salissa, missä oli paljon väkeä ja missä virkapukuisten lakimiesten ympärille kokoontuneissa ryhmissä supistiin ja kuiskailtiin.

Ahdistaa oikein sydäntä, kun näkee noiden mustapukuisten ryhmäin kuiskivan hiljaa oikeussalin kynnyksellä. Harvoin tapahtuu, että lähimäisenrakkautta tai sääliä esiintyy heidän sanoissaan. Useimmiten esiintyy niissä jo edeltäpäin lausuttuja tuomioita. Kaikki nämä ryhmät näyttävät tarkastelevasta, ajattelevasta katsojasta pelottavilta mehiläiskeoilta, joissa surisevat henget laativat yksissä tuumin kaikenlaisia hirveitä rakennuksia.

Tämä avara sali, jota valaisi vain yksi ainoa lamppu, oli entinen piispan sali, ja sitä käytettiin nyt odotushuoneena. Kaksipuolinen, tällä hetkellä suljettu ovi erotti sen toisesta suuremmasta huoneesta, missä oikeus istui.

Pimeys oli niin vahva, ett'ei hän pelännyt kääntyä ensimäisen lakimiehen puoleen, jonka tapasi.

"Herra", sanoi hän, "pitkälläkö ollaan?"

"Lopussa", vastasi asianajaja.

"Lopussa!" lausuttiin sellaisella äänensävyllä, että asianajaja käännähti paremmin katsomaan.

"Anteeksi, herra, olette ehkä sukulaisia?"

"En. En tunne ketään täällä. Onko syytetty saanut tuomionsa?"

"Tietysti. Eihän toisin voinut käydäkään".

"Pakkotöihin?..."

"Elin-ajaksi".

Hän jatkoi niin heikolla äänellä, että sitä tuskin kuului:

"Hänen henkilöstään on siis päästy täysin selville?"

"Selville?" vastasi asianajaja. "Ei siinä ollut mitään selville pääsemistä. Asia oli aivan yksinkertainen. Nainen oli tappanut lapsensa, se on todistettu; oikeus harkitsi, ett'ei teko ollut ennalta mietitty, seurauksena siis vain elinkautinen vankeus".

"Nainenko se siis olikin!" ihmetteli hän.

"Tietysti. Limosinin tyttö. Mitä te sitten tarkotitte?"

"En mitään. Mutta jos kerran juttu on lopussa, niin mistä johtuu, että sali on yhä valaistu?"

"Siellä on esillä toinen juttu, joka alotettiin jo pari tuntia sitten".

"Mikä juttu?"

"Selvä se on sekin juttu! Muuan heittiö, muuan uudistetusta rikoksesta tavattu kaleerivanki oli varastellut. En muista enää nimeäkään. Sillä miehellä sitä on sitten rosvon naama. Vaikka ei minulla olisi muuta todistusta kuin hänen naamansa, lähettäisin minä hänet kaleereille".

"Herra", kysyi hän, "voisikohan mitenkään päästä tuonne saliin?"

"En tosiaankaan luule. Siellä on paljon väkeä. Nyt on istunto keskeytetty. Muutamia on ehkä poistunut, niin että istunnon uudelleen alkaessa voitte koettaa".

"Mistä sinne päästään?"

"Tästä suuresta ovesta".

Asianajaja poistui. Muutamissa silmänräpäyksissä oli hän melkein yht'aikaa, toisiinsa sekaantuneina kokenut kaikki mahdolliset mielenliikutukset. Nämä välinpitämättömät sanat olivat vuoron perään kulkeneet hänen sydämensä läpi kuin jääpuikot tai tuliset tutkaimet. Kun hän sai tietää, ett'ei päätöstä vielä oltu tehty, hengähti hän vapaammin, mutta hän ei olisi osannut sanoa, oliko se mitä hän tunsi tyytyväisyyttä vai tuskaa.

Hän läheni useita ryhmiä ja kuunteli niiden puheita. Kun istuntojen esityslistalla oli paljon asioita, oli oikeuden puheenjohtaja määrännyt samaksi päiväksi kaksi selvää ja lyhyttä juttua. Oli alettu lapsenmurhasta, ja nyt oltiin paraillaan entisessä rangaistusvangissa, uudistettuun rikokseen syyllisessä "kiertohevosessa". Tämä mies oli varastanut omenoita, mikä ei näyttänyt niinkään todistetulta; mutta täysin todistettua oli, että hän oli jo ollut Toulonin kaleerivankilassa. Ja se teki asian hänelle epä-edulliseksi. Muuten oli miehen kuulustelu jo päättynyt, samoin todistajain lausunnot; jäljellä olivat vielä asianajajan puolustuspuhe ja yleisen syyttäjän loppuvaatimus; niistä ei päästäisi ennen puolta yötä. Mies kai tuomitaan syylliseksi; yleinen syyttäjä oli mainio -- hän ei milloinkaan _hellittänyt_ syytettyjään; -- hän oli nerokas mies ja sepitteli hiukan runojakin.

Muuan oikeudenpalvelija seisoi istuntosaliin johtavan oven ääressä. Hän kysyi tältä oikeudenpalvelijalta:

"Herra, joko ovi kohta avataan?"

"Ei sitä avata lainkaan", vastasi oikeudenpalvelija.

"Kuinka! Eikö ovea avata istunnon uudelleen alkaessa? Eikö istuntoa ole keskeytetty?"

"Istunto alotettiin juuri äsken", vastasi oikeudenpalvelija, "mutta ovea ei silti avata".

"Miksi ei?"

"Koska sali on aivan täynnä".

"Mitä? Eikö ole enää ainuttakaan paikkaa?"

"Ei ainuttakaan. Ovi on suljettu. Ei kukaan pääse enää sisään".

Hetkisen kuluttua lisäsi oikeudenpalvelija kuitenkin: "Kyllähän siellä vielä olisi pari kolme paikkaa herra puheenjohtajan takana, mutta herra puheenjohtaja ei päästä sinne muita kuin julkisia virkamiehiä".

Tämän sanottuaan käänsi oikeudenpalvelija hänelle selkänsä.

Hän vetäytyi syrjään pää kumarruksissa, kulki odotushuoneen läpi ja lähti astumaan rappuja alas hitaasti, kuin epäröiden joka askeleella. Hän varmaankin neuvotteli itsensä kanssa. Ankara taistelu, joka oli eilisestä saakka raivonnut hänen sisimmässään, ei ollut suinkaan päättynyt; joka silmänräpäys sai hän vielä nytkin kestää jonkun uuden hyökkäyksen. Saavuttuaan rappujen tasakohdalle nojautui hän kaidepuuhun ja laski kätensä ristiin rinnoilleen. Äkkiä hän avasi päällystakkinsa napit, veti esiin kirjelaukkunsa, repäisi siitä lehden ja kirjotti nopeasti lyijykynällä lyhdyn valossa tälle lehdelle seuraavat sanat: -- _Madeleine, Montreuil-sur-Merin pormestari_. Sitten hän nousi pitkin harppauksin rappuja ylös, kulki läpi väkijoukon, kävi suoraan oikeudenpalvelijaa päin, antoi hänelle paperin ja käski: "Viekää tämä herra puheenjohtajalle".

Oikeudenpalvelija otti paperin, vilkaisi siihen ja totteli.

8.

Helppo pääsy istuntosaliin.

Montreuil-sur-Merin pormestari oli aavistamattaan hyvin kuuluisa mies. Niiden seitsemän vuoden aikana, jolloin hänen hyvyytensä maine täytti koko alisen Boulognen, oli se ehtinyt kulkea yli tämän seudun rajojen ja levitä pariin kolmeen naapurikuntaankin. Paitsi sitä suurta palvelusta, minkä hän oli tehnyt pääpaikalle perustamalla sinne mustan lasiteollisuuden, ei löytynyt Montreuil-sur-Merin piirikunnan sadanneljänkymmenenyhden pitäjän joukossa ainuttakaan, jonka ei olisi ollut kiittäminen häntä jostakin hyvästä työstä. Hän oli osannut tarpeen vaatiessa auttaa ja elvyttää muidenkin piirikuntien teollisuutta. Niinpä oli hän omalla luotollaan ja omilla varoillaan tukenut Boulognen silkkitehdasta, Fréventin pellavakehruutehdasta ja Boubers-sur-Cauchen vesivoimalla käypää verkatehdasta. Kaikkialla mainittiin herra Madeleinen nimi kunnioittaen. Arras ja Douai kadehtivat onnellista Montreuil-sur-Merin pikkukaupunkia sen verrattoman pormestarin takia.

Douain kuninkaallinen oikeusneuvos, joka toimi puheenjohtajana näissä Arrasin rikosoikeuden istunnoissa, tunsi yhtähyvin kuin muutkin tämän niin syvästi ja yleisesti kunnioitetun nimen. Kun oikeudenpalvelija oli varovaisesti avannut neuvotteluhuoneesta istuntosaliin johtavan oven, kumartunut puheenjohtajan nojatuolin takaa ojentamaan paperiansa, jolle oli kirjotettu yllämainitut sanat, ja lisännyt: _Tämä herra haluaa olla läsnä istunnossa_, osotti puheenjohtaja vilkkaasti suostumustaan, tarttui kynään, kirjotti muutamia sanoja paperin alareunaan ja antoi sen jälleen oikeudenpalvelijalle, sanoen: "Pyytäkää sisään".

Onneton mies, jonka vaiheita tässä kerromme, oli jäänyt salin oven suuhun seisomaan samaan paikkaan ja samaan asentoon, johon oikeudenpalvelija oli hänet jättänyt. Hän kuuli kuin unessa jonkun sanovan itselleen: Tahtooko herra osottaa minulle kunniaa ja seurata minua? Sama oikeudenpalvelija, joka silmänräpäys sitten oli kääntänyt hänelle selkänsä, kumarsi nyt maahan asti hänen edessään. Oikeudenpalvelija ojensi samassa hänelle paperilapun. Hän kiehitti sen auki ja sattuen juuri olemaan lampun kohdalla saattoi lukea seuraavat sanat:

"Oikeuden puheenjohtaja pyytää lausua kunnioitettavimmat tervehdyksensä herra Madeleinelle".

Hän hieraisi paperia käsissään, aivan kuin olisi näissä muutamissa sanoissa tuntunut jonkunlaista outoa, karvasta jälkimakua.

Hän seurasi oikeudenpalvelijaa. Hetkistä myöhemmin oli hän yksinään eräässä seinälaudotuksella varustetussa, juhlallisen näköisessä virkahuoneessa, jota valaisi kaksi viheriäverkaiselle pöydälle asetettua kynttilää. Hänen korvissaan kaikuivat vielä poistuneen oikeudenpalvelijan sanat: "Herra, tämä on neuvotteluhuone; teidän tarvitsee vain kääntää tämän oven kuparista kädensijaa päästäksenne heti istuntosaliin herra puheenjohtajan nojatuolin taakse". -- Näihin sanoihin yhdistivät hänen ajatuksensa hämärän muiston ahtaista käytävistä ja pimeistä rappusista, joita hän oli kulkenut.

Oikeudenpalvelija oli jättänyt hänet yksin. Viimeinen, ratkaiseva hetki oli tullut. Hän koki koota ajatuksiansa, mutta ei onnistunut. Juuri sillä hetkellä, jolloin eniten tarvitsisi kiinnittää ajatuksiansa elämän tuskalliseen todellisuuteen, katkeavat kaikki yhdistävät säikeet aivoissa. Hän seisoi juuri samassa paikassa, missä tuomarit neuvottelevat ja tuomitsevat. Hän katseli tylsän tyynesti tätä hiljaista, pelottavaa huonetta, missä niin monta elämää oli muserrettu, missä hänen nimeään vähää ennen oli mainittu ja jonka kautta hän nyt kulki lopulliseen kohtaloonsa. Hän tarkasteli seiniä, hän tarkasteli itseään ja ihmetteli, että hän seisoi tässä huoneessa.

Hän ei ollut kahteenkymmeneenneljään tuntiin syönyt lainkaan, rattaiden tärinä oli hänet aivan ruhjonut, mutta hän ei sitä tuntenut; hän oli kuin tylsistynyt.

Hän läheni muuatta seinään kiinnitettyä mustaa kehystä, jossa oli lasin alla vanha Jean Nicolas Pachen, Pariisin pormestarin ja ministerin, ehkä erehdyksestä 9 p. kesäkuuta vuonna 11 päivätty omakätinen kirje; siinä kirjeessä lähetti Pache seurakunnalle luettelon kaikista vangituista ministereistä ja kansanedustajista. Jos joku olisi nähnyt hänet tällä hetkellä, olisi hän varmaankin luullut, että kirje herätti hänessä mitä suurinta mielenkiintoa, sillä hän ei irrottanut siitä silmiänsä, vaan luki sen pariin kolmeen kertaan. Hän luki kirjettä kiinnittämättä siihen mitään huomiota, aivan kuin tietämättään. Hän ajatteli Fantinea ja Cosettea.

Syviin ajatuksiin vaipuneena käännähti hän ympäri, ja hänen silmänsä osuivat istuntosaliin johtavan oven kupariseen kädensijaan. Hän oli miltei unohtanut tämän oven. Hänen ensimältä levollinen katseensa pysähtyi, kiintyi tähän kupariseen kädensijaan, muuttui sitten säikähtyneeksi ja tuijottavaksi, kunnes siihen vähitellen kuvastui hirveä kauhu. Hikipisaroita kihosi hänen päästään ja vieri ohimoille.

Eräänä hetkenä teki hän jonkunlaisella uhmailuun vivahtavalla mahtipontisuudella tuon sanoin kuvaamattoman eleen, joka tahtoo ilmaista ja joka ilmaiseekin niin hyvin: _Tuhat tulimaista! Kuka minua siihen pakottaa?_ Sitten kääntyi hän äkkiä, näki edessään oven, josta oli tullut sisään, avasi sen ja astui ulos. Hän ei ollut enää tuossa kauheassa huoneessa, hän oli ulkona, käytävässä, pitkässä, kapeassa käytävässä, johon avautui ovia ja rappuja, joka muodosti kaikenlaisia kulmauksia ja jota valaisivat sairaalan yölamppujen lailla tuikkavat lyhdyt; hän oli tullut tämän käytävän kautta. Hän hengitti, hän kuulosti, ei risaustakaan takana, ei risaustakaan edessä; hän pakeni kuin olisi häntä ahdistettu.

Kuljettuaan jonkun aikaa tämän käytävän sokkeloissa, kuulosti hän jälleen. Yhä sama hiljaisuus, yhä sama hämärä hänen ympärillään. Hän oli hengästynyt, hän horjui, hän nojasi seinään. Kivi oli kylmä, hiki jäähtyi hänen otsallaan, hän ojentautui suoraksi väristen.

Siinä yksinään seisoessaan hämärässä, vilusta ja kenties muustakin väristen, hän koki ajatella.

Hän oli ajatellut koko yön, hän oli ajatellut koko päivän; hän kuuli enää sisässään vain yhden äänen huutavan: Voi surkeutta!

Näin kului neljännestunti. Vihdoin kumarsi hän päänsä, huokasi tuskallisesti, laski käsivartensa alas ja palasi samaa tietä takaisin. Hän kulki hitaasti ja kuin murtuneena. Näytti kuin olisi joku hänet paosta tavottanut ja nyt vienyt takaisin.

Hän astui uudelleen neuvotteluhuoneeseen. Ensimäinen, minkä hän huomasi, oli oven kädensija. Tämä pyöreä, silitetystä kuparista tehty kädensija hohti hänen mielestään kuin kauhistava tähti. Hän katseli sitä kuin katselisi vuona tiikerin silmää.

Hän ei voinut irrottaa siitä silmiänsä.

Tuon tuostakin astui hän askeleen lähemmäksi ovea.

Jos hän olisi voinut kuunnella, olisi hän kuullut jonkunlaisena sekavana humuna melun viereisestä salista; mutta hän ei kuunnellut eikä hän kuullut.

Äkkiä, itsekään tietämättä miten, huomasi hän olevansa aivan oven edessä. Hän tarttui suonenvedon tapaisesti kädensijaan; ovi avautui.

Hän oli istuntosalissa.

9.

Paikka, missä varmat mielipiteet muodostuvat.

Hän astui askeleen, sulki koneenomaisesti oven ja pysähtyi sitten katselemaan eteensä aukenevaa näkyä.

Hän näki melkoisen tilavan salin, joka oli heikosti valaistu, jonka täytti väliin melu, väliin kuolonhiljaisuus ja jossa rikosjuttua selviteltiin suuren kuuntelijajoukon keskellä asiaan kuuluvalla pikkumaisella, julmalla vakavuudella.

Salin toisessa päässä, siellä, missä hänkin seisoi, istuivat tuomarit hajamielisen näköisinä, pureskellen kynsiään tai sulkien silmäkansiaan; toisessa päässä joukko ryysyistä väkeä; asianajajia kaikissa mahdollisissa asennoissa; rehellisen, ankaran näköisiä sotilaita; vanhoja, likaantuneita seinälaudotuksia, mustunut katto, enemmän keltaiseen kuin viheriään vivahtavalla kankaalla verhottuja pöytiä, käsien tahraamia ovia; seinään lyödyissä nauloissa pahaisia lamppukituja, joista lähti enemmän savua kuin valoa; pöydillä kynttilöitä kuparisissa jaloissa; pimeyttä, rumuutta, painostavaa tunnetta; ja kaikki tämä teki kuitenkin ylevän, ankaran vaikutuksen, sillä kaiken yläpuolella tuntui leijailevan se suuri inhimillinen mahti, jota kutsutaan laiksi, ja se suuri jumalallinen mahti, jota kutsutaan oikeudeksi.

Ei kukaan tästä suuresta väkijoukosta huomannut häntä. Kaikkien katseet olivat suunnattuina samaan kohtaan, pienen oven ääressä näkyvään, pitkin seinää kulkevaan puupenkkiin, puheenjohtajasta vasemmalle. Tässä penkissä istui useiden kynttiläin valaisemana muuan mies kahden santarmin välissä.

Tämä mies oli nyt se hänen miehensä.

Hänen ei tarvinnut häntä hakea, hän huomasi hänet heti. Hänen silmänsä kääntyivät häneen päin aivan kuin luonnon pakosta, aivan kuin olisivat ne ennakolta tienneet, missä tämä olento istui.

Hän luuli näkevänsä oman itsensä, masentuneena, ehk'ei kasvoiltaan aivan saman näköisenä, mutta muuten vallan yhtäläisenä asennoltaan ja muodoltaan, törröttävine hivuksineen, harmaine, levottomine silmineen, mekkoineen, aivan sellaisena kuin hän oli ollut sinä päivänä, jolloin hän astui Digneen täynnä vihaa, sielu tulvillaan salaisia hirmu-ajatuksia, jotka hän yhdeksäntoista vuoden kuluessa oli koonnut rangaistusvankilan synkistä komeroista.

Hän sanoi itselleen väristen: "Jumalani! Tällaiseksiko minä taas tulisin?"

Tämä mies näytti olevan ainakin kuudenkymmenen vanha. Hänessä oli jotain raakaa, typerää ja säikähtynyttä.

Oven narahtaessa oli hiukan siirrelty istuimia tehdäkseen hänelle tilaa, ja puheenjohtaja oli päätään käännettyään ymmärtänyt, että tulija oli herra Montreuil-sur-Merin pormestari, ja tervehtinyt häntä kunnioittavasti. Yleinen syyttäjä, joka oli nähnyt herra Madeleinen Montreuil-sur-Merissä, minne virkatoimet olivat hänet usein johtaneet, tunsi hänet ja tervehti niinikään. Hän tätä tuskin huomasi. Hän kulki kuin unessa; hän vain katseli. Tuomarit, kirjurit, santarmit, säälimättömän uteliaat kasvot, kaiken tämän oli hän jo kerran ennenkin nähnyt, kaksikymmentä vuotta sitten. Kaiken tuon kamalan tapasi hän jälleen; se oli siinä taas, se liikkui, se eli. Se ei ollut enää vain muistokuva, eikä hänen sielunsa harhanäky, ne olivat oikeita santarmeja ja oikeita tuomareita, oikeata kuulijakuntaa ja oikeita ihmisiä, lihaa ja luuta. Hän näki entisyytensä hirvittäväin näkyjen nousevan, ilmestyvän ympärilleen kaikella todellisuuden kauhu-voimalla.

Kadotuksen kuilu ammotti taas hänen edessään. Hän kauhistui, hän sulki silmänsä ja huudahti sielunsa sisimmässä: "Ei koskaan!"

Ja nyt julisti julma salliman oikku, joka myllersi kaikki hänen ajatuksensa ja teki hänet miltei hulluksi, että tuossa oli nyt toinen hän! Tätä syytettyä kutsuivat kaikki Jean Valjeaniksi!

Hän näki silmiensä edessä kamalan ilmestyksen: hänen elämänsä hirvittävintä hetkeä näytteli hänen aaveensa!

Kaikki näkyi siinä tarkalleen: samat menot, sama myöhäinen hetki, melkein samat tuomarit, sotilaat ja katselijat. Vain puheenjohtajan pään yläpuolella oli ristiinnaulitun kuva, joka puuttui oikeuden istuntosalista silloin kun hänelle oli lakia luettu. Kun hänet tuomittiin, ei Jumala ollut läsnä.

Hänen takanaan oli tuoli; hän vaipui siihen; suunnaton kauhu valtasi hänet, ajatellessansa että hänet voitiin nähdä. Kun hän oli päässyt istumaan, käytti hän hyväkseen tuomarein pöydälle ladottua salkku-pinoa, peittääkseen kasvonsa kaikilta katselijoilta. Hän saattoi nyt katsella kenenkään näkemättä. Vähitellen hän rauhottui. Hän palasi taas täydellisesti todellisuuteen; hän pääsi tyyntymään niin paljon, että voi kuunnella.

Herra Bamatabois oli valamiesten joukossa.

Hän etsi Javertia, mutta ei nähnyt tätä. Kirjurin pöytä peitti häneltä todistajain penkin. Jo vast'ikään sanoimme, että sali oli hyvin heikosti valaistu.