Part 2

Silloin hyppäsi nuorukainen esiin pensaasta ja vastasi iloisen rohkeasti:

Kyllä, tämä on heinäntekoa.

Ja sinä, tule sinäkin vaan esille, huusi Emanuel yhä piileksivälle naiselle, ja sano minulle, kuka teidät asetti yhdessä tuonne pensaaseen?

Me olemme yhdessä kasvaneet pensaassa, niinkuin rakas jumalanäitimme ylhäällä Kurjalanvuorella, vastasi Bimel silmiä räpyttäen.

Nainen, joka nyt hitaasti vääntäytyi esiin oli nuori ja uhkea, mutta ruskeat kiharat riippuivat aivan liian pörröisinä hänen kasvoilleen. Hän otti kiven ja aikoi sillä heittää käärmettä.

Sinä inhottava elukka, tämä on kokonaan sinun syysi! Vaikka suu olisi kiinninaulittu, niin täytyy sittenkin parkaista, kun tuommoinen pahanhengen elävä juoksee äkkiä jalan yli.

Käärme oli kuitenkin jo aikaa sitten hävinnyt vuorenrakoon, ja pappi sanoi totisena:

Minä luulen aivan varmaan, että tässä teki käärme ihan päinvastoin kuin paratiisissa.

Herra pastori! huusi nyt nuorukainen ja tarttui rohkeasti tytön käteen, minkä sille voi? Tämä on minun Ursulani! — - Ja mitään pahaa ei ole tapahtunut.

Jos niin on, niin miksi ryömitte pensaaseen? kysyi pappi.

Sentähden, tuumasi vuohipaimen, kun arvoisa herra pastori saarnaa usein niin ankarasti.

Tämä oli näennäisesti hupsun vastaus, mutta se katkeroitti ankaraa periaatteen miestä.

Sinä olet teeskentelijä, sanoi hän kiivaasti pojalle. Ihmisten edessä tahdot sinä leikkiä pyhää ja erakkoa, luot silmäsi maahan kulkiessasi naisten ohi, — ja tämän teet sinä voidaksesi sitten salassa harjoittaa irstaista elämääsi. Ja rippituolissa vaikenet sinä siitä. —

Teen sen siksi, että se on minun salaisuuteni, kuiskasi Bimel pää alaspainuneena.

Mutta Herra meidän Jumalamme näkee salaisuudetkin!

Niinhän minäkin ajattelin silloin, kun vaikenin.

Sinä olet pilkkaaja! huusi pappi. Ihmiset sanovat sinua yksinkertaiseksi; mutta nyt tunnen minä sinut paremmin: sinä olet viekas, salakavala, ehken vielä pahempaakin!

Minä kiitän tästä hengellisestä lohdutuksesta! tokasi nuorukainen ja kumarsi kohteliaasti. Ja minä tahdon suoraan sanoa, miksi te näin kovasti hyökkäätte kimppuuni, — siksi, että — —

Jeesus Maria! ota vettä suuhusi, Bimel! huusi nuori nainen, tarttui pojan käsivarteen ja tempoi hänet kiiruusti pois.

He katosivat metsään. Emanuel kuuli vielä kauvan tytön parkuvan ja moittivan käärmettä, joka oli aiheuttanut koko tämän hämmingin.

Kerran vielä silmäsi Pater terävästi ja tutkivasti mäntypensasta, sitten lähti hänkin. Matkalla pysähtyi hän usein. Kahden harmaan kiven halkeamassa näki hän haukanpesän, missä näytti olevan kovin eloisaa. Hän seisoi sen edessä kauvan aikaa, ja myöhemmin katui hän sitä tapaa, millä hän oli Gaiser-Bimeliä varoittanut. Hän oli tosin ollut kiihottunut, mutta hänen olisi kuitenkin pitänyt nuhdella toisin.

Marian päivä.

Keskikesän lopulla, elokuun 15 päivänä, viettää katolinen kirkko yhtä komeimmista juhlistaan. Tuona päivänä kohoaa neitsyt-Marian palvelus melkein haltioituneeksi innostukseksi. Tämä on se ihmeellinen päivä, jolloin Jeesuksenäiti ilmielävänä kohosi taivaaseen apostolien silmien edessä ja enkelikuorojen saattamana.

Kaikkialla, missä hedelmällisissä laaksoissa kohoaa Marian temppeli, tai missä metsien rotkoissa tai vuorenhuipuilla kajahtelee kappelinkello, tulvii pyhiinvaeltajia yhteen, viettääkseen tätä muistojuhlaa komeasti ja sydämen ilolla.

Pater Emanuel odotti tätä päivää ikävöiden ja peljäten. Kurjalan kirkko koristettiin sisältä ja ulkoa mäntyseppeleillä ja katajanoksilla, uusia vahakynttilöitä asetettiin alttarille, jopa niin suuressa määrässä, että ne melkein kokonaan peittivät pyhän kuvan. Kaikki suojakodin huoneet aukenivat, mutta kun juhlan edellisenä iltana tulvi pyhiinvaeltajia kolmelta eri taholta vuoristosta, ja kun heidän rukouksensa ja laulunsa kaikuivat kaikilla kallioilla, ja kun he lähestyivät liehuvine lippuineen tuhatjoukkoisina, silloin eivät vieraat enää voineet mahtua kirkkoon eikä majoihin. Sadat väsyneet pyhiinvaeltajat saivat viettää yönsä rihkamakaupustelijoiden kojuissa ja kirkon edessä olevalla kivityksellä. Kaikkialta kuului yhtämittaista rukoilemista, laulamista ja huokaamista kaikilla maailman kielillä; kiihkeä unkarilainen koetti huutaa juhlatervehdyksensä saksalaista kovemmin ja intohimoinen italialainen tahtoi voittaa slaavilaisen surumielisen laulun; sitä, joka kovimmin huutaa, kuulee siunattu Jumalanäiti ensinnä. Toisinaan nousi vanha esirukoilija uhri-arkulle ja varoitti jo kokonaan käheällä äänellään taskuvarkaista. Joku toinen taasen koetti yhteensulloutuneen ihmisjoukon läpi raivata tietä jollekin pyörtyneelle vaimolle tai puoleksi musertuneelle lapselle.

Emanuel piti aatto-iltana, auringon jo laskettua ja yhä uusien pyhiinvaeltajajoukkojen tulviessa, juhlallisen iltasaarnan. Lukemattomia kynttilöitä paloi alttarilla ja seinillä ja vieläpä kuulijain joukossakin. Paksu, sininen savu katkusi kirkon suojissa, ja kaikki kuumeisen kiihottuneet kasvot olivat käännetyt pyhänkuvaa kohti. — Tämä päivä oli tärkeä. Oli jo rukoiltu sitä, mitä tällä hetkellä ja tässä paikassa saattoi taivaankuningattarelta pyytää. Hyvää satoa, avio-onnea, terveyttä, rikkautta, onnettomien vapahdusta kiirastulesta, onnellista kuolinhetkeä — ja kaikkea, kaikkea, mitä ihmissydän saattaa toivoa, rukoiltiin. Eräs ijäkäs nainen rukoili sairaan lampaansa puolesta yhtä suurella hartaudella kuin nuori vaimo kuolevan puolisonsa puolesta. Vanha hevoskauppias vannotti pyhää Jumalanäitiä pitämään salassa hänen juonensa, joita hän käytti petkuttaakseen kauppaystäviään. Kuusitoistavuotias poikanen kärtti armonäidiltä itselleen viiksiä. — Mutta ken saattaisi lukea ja mitata ne ihmissydämien salaiset kärsimykset, jotka purkautuvat täällä kyynelvirtoina eikä sanoina ja ajatuksina?

Iltasaarnan jälkeen istuutui Pater Emanuel rippituoliinsa ja myöhäiseen yöhön saakka kuunteli hän kertomuksia ihmissielun rikoksista, hairahduksista ja hirmutöistä. Ne mahtoivat olla kauheita hetkiä nuorelle papille, kun hän muutenkin niin autiossa, yksinäisessä elämässään sai kuulla vain elämän varjopuolista. Mutta omituista oli, että tälle nuorelle papille olivat kaikki ne synnilliset ailahdukset, joita hänelle rippiristikon läpi korvaan kuiskattiin, tuttuja — hän oli ne kokenut omassa sielussaan. Ja hänenkö piti tuomita toisten hairahduksia? Ja hänen, nuorukaisen luokse tulivat harmaantuneet ja ryppyiset miehet pyytämään neuvoa ja opetusta. Hänen luokseen tuli myös moni nuori, elämänhaluinen olento ja uskoi hänelle luottavasti sydämensä sisimmät tunteet, jotka muuten arka häveliäisyys verhoo.

Pää pyörällä nousi Emanuel vihdoinkin keskiyön aikana rippituolistaan ja horjui huoneeseensa. Mutta hän ei voinut nukkua, inhimilliset intohimot pyörivät hänen päässään noidantanssiaan. Niin, tuolle alttarilla olevalle kuolleelle kuvalle olivat he tuoneet mukanaan ihania lauluja ja herttaisia kukkia; mutta hänelle, heidän papilleen, eivät he olleet tuoneet muuta kuin katkeruutensa, rumuutensa, tuskansa ja syntinsä.

Mutta erityisesti huolestutti häntä eräs "rippilapsi". Se oli mustakiharainen, suurisilmäinen, kahdeksantoista tai kahdenkymmenen vuoden ikäinen tyttö. Hän oli kauan vapisten ja itkien maannut polvillaan rippituolin edessä, ennenkuin saattoi ruveta puhumaan. Sitten sanoi hän tulleensa pitkän, vaivaloisen matkan päästä, etsiäkseen apua pyhältä Marialta, hän itse ei voinut koskaan itseään auttaa, hän kauhistui omaa itseään, hän oli niin kylmä, kiittämätön ja uskoton. — Rakas lapseni, oli pappi häntä lohduttanut, syntisi ovat tunnustuksesi kautta jo anteeksi annetut. Tästä hetkestä lähtien, jolloin syytät itseäsi kiittämättömyydestä ja rakkaudettomuudestasi, ei sinun sydämesi enää sellainen ole. Mene rauhassa! Hän oli ristinmerkkiä tehden siunannut rippilapsen; mutta tämä jäi portaalle polvilleen ja itki, kunnes kaksi tungeskelevaa vaimoa työnsi hänet pois, päästäkseen hekin vuorostaan ripille.

Nuoresta papista tuntui siltä, kuin olisi tämä tyttö lohduttomana lähtenyt rippituolista. Ja kun hän viimein sulki silmänsä, näki hän unissaan tytön makaavan tukka hajallaan hänen jalkojensa juuressa, mutta paljon suloisempana ja viehättävämpänä kuin Magdaleenan nähdään makaavan Kristuksen jalkojen juuressa.

Ennenkuin aurinko vielä valaisi huippuja ja kaukaisia jäätiköitä, oli Emanuel jälleen kirkossa tyydyttämässä uutta ihmisjoukkoa. Koko vuorenlaki oli täynnä ihmisiä; kaikki tunkeutuivat kirkkoa kohti, nähdäkseen pyhänkuvan. Ja kun kellot kaikuivat ja urut soivat juhlallisesti, silloin syntyi suoranainen rymy ja monet tahtoivat väkivallalla työntäytyä ovesta juhlamessua kuulemaan. Mielet kiihottuivat yhä enemmän ja kun messu oli päättynyt, särkyi puinen aitaus, joka erotti kuorin varsinaisesta kirkosta, ihmispaljouden painosta, ja ihmiset syöksyivät alttarille suutelemaan neitsyt-Marian kuvaa, ja äkkiä kuului huutoja: ottakaa pyhä-kuva alas ja tuokaa ulos, niin että kaikki saavat sen nähdä! Ihmisjoukko ryntäsi alttarille ja otti kuvan pölyisestä syvennyksestään.

Emanuel vavahti. Kuinka on tuo vastenmielinen kuva ilman koristuksia kestävä päivän valon? — Mutta ihmisjoukko huusi, ulvoi ja itki ihastuksesta, kun mäntypensaassa kasvanutta haahmoa kuletettiin riemusaatossa ympäri vuorenlakea. Niin, ja yhä suuremmaksi kasvoi monen riemu ja kunnioitus, kun he nyt omin silmin näkivät, mitä he niin usein olivat epäilleet, että kuva ei ollut ihmiskäsin tehty, vaan itsensä Kaikkivaltiaan muovailema.

He eivät olleet innostuksessaan antaneet papille sanan vuoroa; mutta kaikki päättyi rauhallisesti ja kuva seisoi taasen syvennyksessään.

Kuva oli tänään kestänyt tulikoetuksensa; kansan suun kautta puhuva Jumalanääni oli tunnustanut sen oikeaksi, ja Emanuelia jo kauvan kalvanut epäilys näytti hävinneen.

Jumalanpalveluksen jälkeen otti pappi kalkin sakramentti-kaapista, antaakseen katumuksen puhdistamille uskovaisille Herran ruumista. Kansa oli polvillaan pitkissä, moninkertaisissa riveissä ja Emanuel asetti jokaisen kielelle pyöreän, valkoisen öylätin sanoen: Herra, en ole mahdollinen, että käyt kattoni alle; sano vain sana, niin sieluni paranee! Mutta kun pappi näki tuon mustatukkaisen ja suurisilmäisen tytön polvistuneena, kädet hartaasti ristissä, ruusunpunaiset huulet kainosti auki, kirkkaat silmät lapsellisesti pappiin kohotettuina, kunnes pitkät silmäripset pyhästä hartaudesta painuivat alas — silloin alkoi hänen kätensä äkkiä vapista, ja öylätti putosi kivipermannolle, ennenkuin oli koskettanut tytön huulia. Tyttö päästi huudon: oi, Jumala, Jumala on minut hylännyt! ja pyörtyi ihmisjoukon keskelle.

* * * * *

Emanuel kävi tapaamassa tyttöä eräässä suojamajan huoneessa. Tyttö makasi olkivuoteella peittäen kasvonsa käsillään. Nuori pappi seisoi siinä epäröivänä, sillä hän ei tiennyt, oliko hän tullut pappina vai ihmisenä.

Voitko paremmin, lapseni? kysyi hän arasti.

Sinäkö? huudahti tyttö hämmästyneenä ja katsoi pappiin, sinäkö hengen mies tulet tänne kurjan luokse? Oi, minä olen rajattoman onneton, ja sinähän itse näit, kuinka suuri Jumala itse minut hylkäsi.

Emanuel muisti samassa kansan uskovan huonoksi enteeksi sen, että ehtoollista antaessa öylätti särkyy tai putoaa maahan.

Rakas lapseni, sanoi pappi, minä itse olen syypää siihen, mitä tapahtui; käteni vapisi, sillä nukuin edellisenä yönä vähän ja huonosti. Minua kiihotti myös Mariankuvan johdosta syntynyt mellakka, ja tästä tuo onnettomuus aiheutui. Pyydän sinulta sitä anteeksi. — Ja jos sinulla ehken vielä on jotain sydämelläsi, mitä et saanut ilmaistuksi rippituolissa, suuren ihmistungoksen vuoksi, niin seisoo tässä edessäsi nyt Jumalan palvelija.

Melkein vaistomaisesti käytti Emanuel kiertotietä, saadakseen pappina kuulla, mitä hän ihmisenä mielellään tahtoi tietää.

Sinä olet kovin hyvä, vastasi tyttö, nousten vuoteellaan, ja sinun hyvyytesi tekee sydämeni jälleen lämpimäksi. — Olen usein kuullut, että löytyy sellainenkin rippi, missä rippi-isälle kerrotaan koko entinen elämä; niin, onkohan sitten elämä kokonaisuudessaan syntiä? — Mutta vaikka ei olisikaan, tahtoisin sinulle sellaisen tunnustuksen tehdä.

Siihen oli Emanuel ilolla valmis.

Tyttö nousi ylös, työnsi puusalvan oven eteen, pyyhkäisi kiharat kalpeilta kasvoiltaan, ja aikoi polvistua jakkaralle papin eteen.

Emanuel esti sen; tavallista on, että yleisripin aikana rippi-isä ja rippi-lapsi istuvat vieretysten, aivankuin ystävykset, sillä yleisrippi ei ole niinkään synnintekijän itsesyytöstä, vaan enemmänkin ihmisolennon sisimmän avaamista ja neuvottelua sielunpaimenen kanssa siitä, miten tämän olennon viat ja puutteet voitaisiin poistaa ja korjata.

Ulkoa kuului liikehtivien pyhiinvaeltajajoukkojen kohinaa ja tohinaa; pieniä ikkunoita puisteli joskus tuulenpuuska.

Emanuel istui pöydän ääressä ja nojasi päätään käteensä. Tuo nuori, vieras tyttö istui jakkaralla ja alkoi, ensin vitkasteltuaan ja huokailtuaan, puhua:

Herra pastori, en tiedä kuinka minun pitäisi alkaa. Usein ajattelen, että vanhempieni synnin tähden on elämäni niin onneton. Innsbruckin kaupungissa olivat ihmiset löytäneet minut vastasyntyneenä kirkon rappusilta. Jouduin orpokotiin... Orpokodista annetaan lapsia sellaisille ihmisille, jotka ilmoittavat niitä haluavansa. Ja monet haluavat, sillä lapsista maksetaan rahaakin. Minut sai eräs maalaisvaimo, joka oli "enkelientekijä", ja joka käytti kasvatukseen saamansa rahat itselleen ja antoi lasten kuolla; kuolleet lapset tulevat taivaassa enkeleiksi, senhän tiedät, herra pastori. — Mutta minä olin sitkeähenkinen, ja kun kasvatusäitini huomasi, etten aikonut kuolla, niin tuumi hän: hän antaa minulle työtä, sen parempi. Hän löi minua, kiusasi ja pakotti raskaaseen työhön ja antoi nähdä nälkää. Ja minä luulin, että niin pitikin olla, sillä en koskaan ollut saanut muuta kokea. Kasvoin kuitenkin suureksi ja olin aina iloinen ja laulaa heläyttelin vain. — Rakas pastori, en kerro sitä turhamaisuudesta, mutta ihmiset sanoivat usein, että minulla oli kaunis ääni, ja kuuntelivat mielellään lauluani.

Tyttö vaikeni ja katsoi maahan. Ja kun rippi-isä pyysi häntä jatkamaan kertomustaan, nosti hän silmänsä surumielisenä häntä kohden ja kysyi:

Eikö totta, arvoisa herra pastori, eihän ihminen saa toista myödä? Minä mahdoin olla hyvin kiittämätön, eikä kasvatusäidilläni liene ollut minusta mitään iloa, sillä olenhan _vieläkin_ kiittämätön, ja tunnustan _hänen_ syntejään omieni sijasta. Mutta hän möi minut.

Tuska kuristi häntä, hän tuskin saattoi puhua.

Eräs kaunis, suuri mies, jolla oli tyroolilainen puku, hatussa töyhtöjä ja vuohenpartaa ja jolla oli punainen täysiparta, tuli eräänä päivänä taloon, jatkoi tyttö. Hän mahtoi vain leikillä kysyä: mitä satakieli maksaa? — Sadasta guldenista ja yhdestä hyvästä sanasta on hän saatavissa! sanoi kasvatusäitini. Samassa oli jo hänen kädessään sata guldenia ja — satakieli olin minä.

Emanuel oli noussut ylös ja kulki kasvot punaisina useamman kerran lattian poikki. — Onko sellainen mahdollista! mumisi hän, meidän maassamme! tämän rehellisen alppikansan keskuudessa!

En itkenyt, enkä nauranut; menin sen punapartaisen miehen mukaan. Matkustimme ympäri maata; hän soitti kitaraa ja minä lauloin. Ansaitsimme rahaa; hän antoi minulle hienoja vaatteita ja oli kuin isä minulle ja suojeli minua ankarasti, kun tunkeilevat mieshenkilöt yrittivät minua lähennellä. — Niin meni muutamia vuosia. Mutta tultuani tähän ikääni, sanoi toverini eräänä päivänä minulle jotain, — herra pastori, en voisi kuunapäivänä sitä sanaa huuliltani saada. Vastaukseni oli kipakka kielto. Sinä et voine aavistaa, miten vaikeassa asemassa minä olin; isäntäni oli makea ja karkea minua kohtaan; mutta minä voin vakuuttaa, ettei se häntä yhtään auttanut. Hän soitti kitaraa ja minä lauloin, niinkuin ennenkin, ja meillä oli jo pieni omaisuus koossa. — Mutta, nyt minun pitää kai lopettaa, herra pastori, minä huomaan, ettei tämä ole mitään rippiä — keskeytti kertoja, silmät kysyvinä ja samalla pyytäen, että saisi jatkaa.

Emanuel tarttui hänen käsiinsä ja sanoi: olen veljesi!

Tyttö katsoi pappia ihan kuin kummastuneena; hänhän tuskin tiesi, mitä veli merkitsi. Hän tuli hiljaiseksi ja araksi, ja pappi ajatteli, että vihdoinkin täytyy tämän rakastettavan lapsen syyllisyys tulla ilmi, tämän lapsen, joka oli tullut katuvaisena Kurjalan kirkkoon ja istui nyt hänen jalkojensa juuressa.

Eräällä vuoristomatkalla, jatkoi tyttö jälleen kertomustaan, nousimme postivaunuista, sillä isäntäni tahtoi käydä eräällä läheisellä alppijärvellä. En koskaan ollut tiennyt, että hän olisi ollut luonnonkauneuksien ystävä, mutta järvi lepäsikin niin suloisesti metsien ja vuorien keskellä ja oli niin rauhallinen ja yksinäinen, että iloitsimme molemmat. Isäntäni oli löytänyt kalastusvenheen. Ja kun ketään ei näkynyt lähellä, nousimme viivyttelemättä venheeseen; isäntäni päästi sen irti ja souti keskelle järveä. Ja juuri kun olimme keskellä järveä, silloin —

Tyttö punastui ja vaikeni. Emanuel rypisti kulmakarvojaan; tuuli rämisti ikkunata.

Minä hyppäsin veteen, en osannut muutenkaan itseäni pelastaa, sanoi rippilapsi. — Päästyäni hänen kynsistään, valtasi minut voimakas elämänhalu; muistin erään vanhan sotilaan sanat, kuinka hukkuvien, jotka eivät ole oppineet uimaan, on liikuttava ja oltava pysyäkseen veden pinnalla. Noudatin tätä neuvoa mahdollisimman hyvin, ja lopuksi jouduin onnellisesti rannalle, piilouduin pensaikkoon, pidin silmällä kiroavaa punapartaa, ja ennenkuin hän ehti lähestyä, juoksin pois. Juoksin metsän läpi kuin villi eläin. — Nyt ei minulla ole ketään ihmistä koko maailmassa; nyt olen aivan yksin. Ja niin on elämäni kummallinen, että niitä kahta ainoata ihmistä, jotka ovat tehneet minulle hyvää, täytyy minun katkerasti vihata. Se tekee kipeää. Ja minä tahtoisin — ah, sinä et voi uskoa, herra pastori, kuinka mielelläni haluaisin jonkun ihmisen, jota voisin oikein, ihan sydämestäni rakastaa. — Niin, sinä katsot minua niin totisena, tätä sanoessani, mutta en minä kenellekään muulle voi sitä ikänäni sanoa, ainoastaan sinulle, herra pastori, sillä sinähän olet itse rakas Herra Jumala, silloin kun ihmiset sinulle syntejään tunnustavat.

Emanuel pani kiivaasti kiinni kaulurinsa, joka oli mennyt auki; mutta se työ kesti kauan, sillä hän oli hermostunut ja sormensa tottelivat huonosti.

Mutta hädässäni tuli minulle hyvä ajatus, sanoi tyttö: jos et voi ketään ihmistä rakastaa, sanoin itselleni, niin rakasta pyhää neitsyt-Mariaa! Hänhän sinut hukkumasta pelasti. Tee kiitokseksi toivioretki Kurjalan Pyhään-Mariaan. — Minun nimenihän on myös Maria ja olen myöskin kurjuudessa; sehän sopii kaikki niin erinomaisesti yhteen.

Hän vaikeni ja itki.

Kurjalan Maria! sanoi Emanuel kuumeisella äänellä ja nosti tytön luokseen.

Mutta sekin kääntyi pahakseni, jatkoi Maria, se on suuri synti, etkä sinä voi sitä koskaan antaa minulle anteeksi, mutta en tahdo sitä salata tässä ripissäni. Rakas herra pastori, sellaista Jumalan-äitiä, joka on sinun kirkossasi, en voi rakastaa.

Hän ei voi sitä rakastaa! kaikui kamalasti papin sydämessä.

Sitten ajattelin, että on käännyttävä itse Jumalan puoleen, joka on ikuinen rakkaus, sanoi rippilapsi, mutta minusta näyttää, että Jumala ei ole katsonut minua sen arvoiseksi, koska hän mieluummin tahtoo murskautua pölyiselle permannolle, kuin mennä minun sydämeeni. — Nyt olen niin yksin -ja se tekee niin katkeran kipeää!

Et sinä ole yksin, rakas lapseni! kuiskasi pappi ja asetti kätensä tytön pehmeille kiharoille, ja tytön pää vaipui hänen rinnalleen.

Tällainen tunnustus tekee niin kovin hyvää, nyyhki Maria; nyt minusta jo tuntuu paremmalta. — Kunpa vain voisin jäädä luoksesi, hyvä, rakas herra pastori.

Seurasi äänettömyys. Ulkona tihkui sade ja tuuli pieksi pisaroita ikkunaa vasten. Silloin suuteli rippi-isä rippilastaan otsalle.

Oikeastaan teki emännöitsijä Gertrud papille hyvän palveluksen sillä, että hän alhaalla kyökissä niin äänekkäästi paapotti Paterista, jota ei löydetty kotoa eikä kirkosta, sillä-aikaa kun toivioretkeläiset pitivät mitä päättömintä melua. Kurjalassa ei ollut enää minkäänlaista järjestystä; vihdoinkin täytyi kai ilmoittaa siitä luostarille, että olot korjautuisivat.

Perikadon partaalla.

Eräänä myöhäisenä iltana, taivaaseenastumisjuhlien päätyttyä, valmistautui suuri osa toivioretkeläisiä paluumatkalle. Vielä kerran toimittivat he kuvan edessä eriskummallisia hartaudenharjoituksiaan; monet näyttivät olevan halukkaita vielä nostamaan kuvan paikoiltaan ja kulettamaan sitä ympäri vuorenlakea ja vieläpä olisivat monet halunneet viedä sen mukanaan kotiinsa, saadakseen pitää jumalallisen auttajansa ikuisesti luonansa.

Emanuel esti sen ankaroilla sanoilla. Tällaista kuvan palvelemista saattoi seurata kuvan ryöstö. Olihan tänään nähty, mitä kiihkonvaltaamat mielet saattoivat tehdä. Kivi putosi hänen sydämeltään, kun suuri osa pyhiinvaeltajista poistui kokonaan, ja hän antoi heille mielellään kunniasaaton. Täydellisessä papin juhlapuvussa seurasi hän joukkoa aina vuorenrinteelle saakka. Siellä antoi hän heille papillisen siunauksensa ja palasi takaisin.

Sade oli lakannut, mutta vuorenseinämillä riippui sumuhattaroita ja vuorenhuiput olivat harmaan pilven peitossa. Raskas tunnelma oli luonnossa, samantapainen kuin se raskasmielisyys, mikä painosti nuoren papin sydäntä.

Kun hän näin astui kirkkoon vievää kosteaa hiekkatietä myöten, tapasi hän Marian, ihmeellisen rippilapsensa. Maria oli tointunut ja tahtoi nyt hiljaa ja surullisena taas lähteä pois siltä paikalta, minne hän kaihoten ja toivoen oli tullut pitkien matkojen takaa.

Etkö aio sanoa minulle hyvästiä? kysyi pappi häneltä.

Tyttö viivytteli vastausta, mutta sitten sanoi hän:

En löytänyt sinua kirkosta enkä asunnostasi.

Siis olet minua kuitenkin etsinyt?! huudahti Emanuel, mutta koetti samassa hillitä ääntään, niin että ensimäiset sanat tulivat huudahduksena, jotavastoin viimeiset sanat tulivat vain hiljaisena kuiskauksena.

Ja sinä lähdet niin yksin, Maria? pian tulee ilta ja myrskypilvet uhkaavat, etkä sinä tunne polkuja täällä jylhässä vuoristossa?

Kunhan ensin pääsen alas sen punaisen pylvään luo, jonka päässä on enkeli, sitten kyllä löydän tien helposti. Ihmisille, jotka eivät tiedä, minne mennä, on jokainen tie oikea. Näin puhui tyttö.

Punaiselle pylväälle on kolmen tunnin matka, sanoi Emanuel. Tahdotko, Maria, niin saatan sinua vähän matkaa vaarallisten paikkojen ohi.

Se oli taasen noita päätöksiä, joita tehdessään Emanuel unohti olevansa pappi. Hänhän oli muuten niin ankara velvollisuuden mies, mutta nyt yhtäkkiä tuntuivat hänestä papilliset velvollisuutensa, virkansa ja pyrkimyksensä niin olemattomilta ja tarpeettomilta.

Hän ei käsittänyt, mitä hyötyä Kurjalan Pyhästä-Mariasta oikeastaan saattoi olla ihmiskunnalle. Tosin saattoivat jotkut yksityiset vaeltajat löytää todellista sydämen lohdutusta uskonsa ja luottamuksensa avulla täältä pyhästä paikasta. Mutta suuri jonkko ei palvellut täällä Jumalaa, niinkuin Jeesus oli opettanut. Kaikesta huolimatta oli Emanuel aina tuntenut suurta kunnioitusta pyhänkuvaa kohtaan; hänen vartioimansa kuvan oli hänelle tehnyt rakkaaksi sen vanhuus, siihen liittyvä herttainen taru ja siihen kohdistuva kansan rakkaus. Mutta tämän yksinäisen, vieraan tytön tunnustus, ettei hän voinut Kurjalan Pyhää-Mariaa rakastaa, oli herättänyt hänessä äänekkääksi ja kauheaksi tunteen, jota hän tähän saakka aina oli koettanut tukahuttaa. Tämän onnettoman, ahdistetun sydämen tunnustuksen jälkeen oli alttarilla oleva Mariankuva tullut papille kauhistuttavaksi ja hän kammosi sitä, ja nyt äkkiä, seisoessaan poislähtevän tytön edessä, tuntui hänestä, että hän paremmin täyttäisi paimentehtävänsä saattaessaan tämän avuttoman ja kokemattoman tytön vuoren yli öisessä sumussa kuin vartioidessaan nurkassa seisovaa puukuvaa, nyt, kun melkein kaikki pyhiinvaeltajat jo olivat lähteneet pois.

Maria suostui punastuen ja kiitollisena Emanuelin tarjoukseen; pappi riisui virkapukunsa ja ripusti sen myttyyn käärittynä olalleen. Ja halki erämaan kulkivat yön pimeydessä nuori mies ja nuori tyttö.