Part 3

He kulkivat vyörymäin ylitse, jolloin Emanuelin täytyi taluttaa suojattiaan; he astuivat jäykkiä tukipuita myöten, jolloin heidän täytyi käydä käsikädessä. Joskus oli heidän kulettava kapeita porraspuita synkkien rotkojen ja syvien kuilujen ylitse ja silloin tytön, jota pyörrytti, täytyi suostua siihen, että pappi kantoi hänet toiselle puolelle.

Alkoi hämärtää. Vuorenseinämiltä kaikui toisinaan alassyöksyvien lumivyöryjen jyrinä, sade oli ne liuottanut liikkeelle. Ja äkkiä seisoivat matkalaisemme ammottavan, maanvieremän aikaansaaman kuilun partaalla. Alhaalla syvyydessä virtasi vaahdoten samea vesi soran yli; matkalaisten tie oli auttamattomasti sulettu.

Täytyi kääntyä takaisin ja etsiä toinen tie vuorenrinteellä; — mitä muutakaan olisi voinut tehdä? Suurella vaivalla kiipesivät he jälleen alas; heidän täytyi laskeutua pitelemällä kiinni kivilohkareista ja pensaanjuurista. Toisiinsa takertuneina luistivat he useita kertoja, kunnes vihdoin joutuivat alangossa rehottavaan viidakkoon.

Hiljaisena kajahti kallioista kirkosta kuuluva iltakellon soitto. Nyt olisi papin ollut pidettävä iltasaarnansa kynttilöillä valaistun armon-alttarin edessä. Mutta nythän Emanuel ei mitenkään voinut jättää tyttöä, ennenkuin oli saattanut hänet selvälle tielle saakka.

Kun he, hiukan huoahtaakseen, istahtivat erään kaatuneen kuusen rungolle, katkaisi tyttö äkkiä äänettömyyden ja virkkoi:

Herra pastori, minä en osaa sitä sinulle sanoa, mutta koko elämässäni ei minulla ole ollut sellaista päivää kuin tämä. Tänään menee koko maailma nurin.

Sanaakaan vastaamatta ponnahti Emanuel taas pystyyn ja veti kiireesti, kuumeisen kiireesti tyttöä mukanaan synkän metsän läpi. Ilkeä puupöllö nauroi käheällä äänellään tälle ihmisparille, joka vaelsi eksyksissä.

Äkkiä häämötti puitten läpi punainen valo. Ihmisasunto. Emanuel hengitti helpommin. Pian seisoivat he hakkaamattomasta kivestä ja sammaltuneista petäjistä rakennetun majan edessä. Avonaisesta ovesta tuprusi hiukan savua, sillä sisällä, maassa, keskellä permantoa paloi iloinen tuli. Pari vuohta nuuskiskeli tulen ympärillä ja yritti maistella, olisiko lepattava liekki yhtä makeaa syötäväksi kuin viheriä sinivatunlehti. Yritys maksoi jonkun haivenen valkoisesta parrasta, joka riippui määkivien eläimien leuasta. Mutta tulisijan takana istuivat Gaiser-Bimel ja hänen Ursulansa.

Emanuel ei voinut enää perääntyä, sillä Bimel oli jo heidät nähnyt ja huusi kovasti Ursulalleen:

Voi jestas sentään, voi jestas sentään, Ursula, nyt on Kurjalan pastorikin löytänyt omansa!

Tämä sana sattui kuin nuoli papin mukana tulleen tytön sydämeen; Emanuel koetti rauhoittua.

No, nythän saa rakas Herra Jumalakin nauraa! huusi metsä-ihminen, tarttuen molemmin käsin pörröiseen, vaaleaan tukkaansa ja nauroi samalla. Niin, niin, lisäsi hän, ja saakin se siitä oikean ilon!

Kuka? kysyi Emanuel mahdollisimman arvokkaalla äänellä.

No, rakas Herra Jumala tietysti! Ja minkätähden? Tietysti sentähden, kun nuori rutihurskas herrakin sentään löysi valittunsa.

Maria syöksyi ulos. Emanuel kiiruhti hänen jälkeensä. Tyttö vaipui eräälle sammaleiselle kivelle ja pappi nosti hänet syliinsä: Maria, rakas, hyvä, onneton tyttöni! Se on nyt sanottu ääneen, minkä minä tahdoin ikuisiksi ajoiksi kätkeä sydämeeni. — Jätin alttarin ja seurasin sinua, sinä olet minun jumalan-äitini, sinussa tahdon jumalaani kunnioittaa. Et koskaan enää saa kärsiä kurjuutta. Maria, rakas sielu, minä jään luoksesi!

Maria olisi tahtonut estää hänen hehkuvat syleilynsä, mutta pian se oli hänelle mahdotonta: nuori nainen, kuten Maria, ei voi kauvan vastustaa rohkeaa miestä ja omaa sydäntään; hän kietoi jo molemmat käsivartensa lujasti papin kaulaan ja taivutti päätään taaksepäin, niin että kiharat lainehtivat papin mustalla kauhtanalla.

Tällöin oli vilkas ja jäntterä Ursula tahtonut lähteä majasta, mutta hänen miehensä sanoi:

Pysy alallasi ja jätä heidät rauhaan pensastoon! Ja he vetäytyivät takaisin majaansa ja Bimel sytytti myhäillen suuren, mahtavan piippunsa. Jos asiat näin ovat, mutisi hän, niin menen minäkin taasen kerran Kurjalan kirkkoon.

Mutta hän kutsui sinua teeskentelijäksi ja herjaajaksi, huomautti vaimo.

Tiedätkö, Ursula, sanoi Gaiser, hän hyökkäsi kimppuuni niin kovasti ainoastaan sentähden, ettei hänellä itsellään ollut omaansa. — Minäkin olisin hänen sijassaan tehnyt aivan samoin; hän on oppinut, mutta minä en ole oppinut; hän on kaunis ja hieno, minä olen vain metsäkarhu; mutta jokaisessa ihmisessä on _yksi_ veripisara, joka tekee meidät kaikki samanlaisiksi.

Emanuelin huulia poltti vielä rakkauden ensi suutelo, kun hän puoleksi huumautuneena vaappui majaan. Hän asetti Gaiserin käteen erään mytyn ja sanoi tyyneksi tekeytyen:

Rakas ystävä, olen sinulle tehnyt kerran vääryyttä ihmisenä; mutta pappina täytyi minun niin tehdä. Nyt en ole enää pappi. Katsos, tässä mytyssä on papinpukuni. Jos sinulle sopii, niin vie se huomenna kirkkoon; tee minulle se palvelus.

Iloinen nuorukainen nosti leveän kouransa korkealle ja paiskasi sen Emanuelin käteen, niin että läiskähti.

Sen lupaan! Papin-kaapu tulee varmasti määräpaikkaansa. Mutta herra pastorin täytyy saada sarkanuttu, jos metsään jäätte.

En jää metsään, Gaiser. Mutta anna minulle kuitenkin sarkanuttu, saat korvaukseksi tämän ristin, se on hopeaa. Olkoon se samalla muistona minulta; et ehken enää koskaan kuule minusta.

Emanuel ja Maria harhailivat eteenpäin metsässä. Heidän sydämissään kävi kova aallokko, ja Maria jäi usein seisomaan ja huokasi:

Kunpa se vain olisi Jumalan tahto! Emanuel, minä olen sinun onnettomuutesi.

Jumala on osoittanut minulle tien rinnallasi.

Mutta jos minä olen sinun onnettomuutesi, tai jos sinussa kuitenkin hyvä ja kunnollinen pappi menee hukkaan, sanoi tyttö hiljaa, silloin soisin, että suurin lumivyöry olisi minut tänään haudannut.

Me tulemme onnellisiksi, rakas ystäväni. Meitä ei sido mikään tähän maahan, me kiiruhdamme rajan yli ja sitten tulee meistä mies ja vaimo.

Näin puhui Emanuel. Kauan pidätetty intohimo sai kokemattoman nuoren miehen unohtamaan kaiken ja toimimaan poikasen tavoin. Hänen sydämessään myrskysi ja järkensä oli huumaantunut. Marian huulilta oli hän päihtymyksensä juonut. Tuskin oli kulunut kaksikymmentäneljä tuntia siitä, kun tyttö rippituolissa syytti itseään rakkaudettomuudesta. Ah, kuinka kaitainen onkaan kohtuuden tie; pian tulee ehken se aika, jolloin Maria saa syyttää itseään liiallisesta rakkaudesta.

Samana yönä kulki vielä viimeinen joukko Kurjalan Pyhästä-Mariasta palaavia toivioretkeläisiä asumattoman seudun läpi. Kuu oli noussut ja taitavimmat oppaat luulivat uskaltavansa lähteä yölliselle matkalle voittaakseen takaisin sen ajan, minkä he olivat menettäneet tällä liian kauan kestäneellä lohtua antavalla pyhiinvaellusmatkallaan. Joukko oli saapunut kiertoteitä myöten samoihin rotkoihin, missä Emanuel ja Mariakin iloisina vaelsivat. He päättivät yhtyä toivioretkeläisiin päästäkseen pikemmin ja varmemmin pois erämaasta ja pimeässä he saattoivatkin sen tehdä tuntemattomina ja huomiota herättämättä. Jo paljoa ennen aamun koittoa piti heidän tulla helpommin kuljettaville paikoille, ja silloin aikoi Emanuel taasen poiketa yksinäisille poluille valittunsa kanssa.

Hitaasti hoiperreltiin eteenpäin. Muutamat rukoilivat hiljaa, toiset läähättivät sanattomina ja mitään ajattelematta mukana, toiset taasen kertoivat pyhiinvaelluspaikasta ja siitä vaikutuksesta, minkä se kuhunkin oli tehnyt. Puhuttiin papistakin, joka oli niin nuori ja ystävällinen ja samalla kuitenkin niin harras.

Nyt tiedän, minkälainen on oikea rippi, sanoi joku. Minä olen ollut täydellisesti epätoivossa, sillä minulla ei ole onnea maailmassa. Uskokaa minua, jos tahdotte, mutta minä nousin Kurjalan vuorelle rukousnauha toisessa ja nuoranpätkä toisessa taskussa: olin mennessäni päättänyt, että jos en tuolta ylhäältä saa lohdutusta, niin heitän rukousnauhan — Jumala sen minulle anteeksiantakoon — paholaiselle ja panen nuoran kaulaani. Ripin jälkeen oli minun niin hyvä olla, että ripustin nuoran ainaiseksi naulaan alttarin vierelle, ikuiseksi muistoksi armorikkaalle Kurjalan Marialle.

Ja minä, sanoi joku toinen, itkin tuolla ylhäällä taas kolmenkymmenen vuoden perästä kuin lapsi, kun pastori saarnasi Jumalan suloisesta armahtavaisuudesta. Ja minä päätin lujasti, etten enää koskaan elämässäni tahdo olla masentunut, tapahtukoonpa minulle mitä hyvänsä. Velvollisuuteni koetan täyttää, mutta kaiken muun jätän minä Jumalan rakkaan armon haltuun.

Minulta vei viime keväänä rokko miehen ja kolme lasta, kertoi eräs vaimo. Nuorin lapseni ja minä jäimme eloon. En löytänyt mistään lohdutusta ja niin tulin Kurjalan Pyhään-Mariaan. Mutta rukoukseni Jumalan-äidin edessä ei tullut sydämestä, sillä ajattelin lakkaamatta: Jumala teki väärin antaessaan sellaisen onnettomuuden kohdata minua. Mutta rippi-isä puhui sitten minulle, että vaikka se mitä minulle tapahtui koskikin kovasti sydämeen — ja se koski niin kovasti, ettei tuhat kieltä sitä voisi ilmaista — niin ei se _pohjaltaan_ merkinnyt niin paljoa. Rakkaani menivät vain vähän edeltä ja odottavat uskollisesti minua taivaanportilla ja ojentavat kätensä minun kuollessani minua kohti sanoen: tule, rakas puoliso, tule, rakas äiti, olemme jo valmistaneet sinulle paikan! — Mutta täälläkin maailmassa on minulla vielä suoritettavana kaunein ja pyhin tehtävä, mikä ihmisellä voi olla. Minun täytyy olla ainoalle lapselleni isänä ja äitinä ja kasvattaa siitä rakkaudella ja viisaudella hyvä ihminen. Jumala on tarkottanut minun hyvääni eikä hän ole minua hylännyt. — Niin kai se on, enkä minä enää koskaan tahdo valittaa.

Eräs vanhus kertoi siitä ihanasta puheesta, jonka pappi oli pitänyt kirkossa ihmisten intohimoista ja taisteluista niitä vastaan. Suurin valta ja mahti-asema maan päällä on olla oman itsensä herra. Ja että me tätä voimme olla, se on todistuksena Jumalanlapseudestamme ja samalla sinä taivaallisena perintönä, jonka avulla me maailman vallat voittaen voimme palata sankareina Jumalan luo.

Näin he puhuivat ja näin he innostivat toisiaan muistellen papin sanoja. Ja kaikkien heidän puheittensa ytimenä oli aina sama perusajatus: täytä velvollisuutesi, kestä vaikeudet kärsivällisesti, luo hyvää ja iloitse siitä, elä pelkää kuolemaa.

Emanuel ja Maria kulkivat toisten joukossa, ja pakenevan papin äsken niin onnellista sydäntä raastoi nyt kummallinen tuska. Maria oli toivioretkeläisten puhuessa useita kertoja nojautunut kiihkeästi seuralaiseensa. Myöhemmin piteli hän pappia kädestä ja tuskin vastasi hänen kiivaaseen kädenpuristukseensa.

Toivioretkeläiset olivat tulleet vähäpuheisemmiksi ja vaikenivat lopulta aivan kokonaan; sillä he kulkivat juuri vaarallisen paikan ohi. Oli synkkä yö, eikä voinut erottaa kuinka kapea polku oli, erotti ainoastaan vuorensärmien mustat, hirvittävät haahmot, joitten taa kuu peittyi. Vuoripuron kohina kuului syvältä rotkosta. Pyhiinvaeltajat kulkivat käsi kädessä pitkässä rivissä päästäkseen siten varovaisesti jyrkänteen ohi.

Emanuel asetti vasemman kätensä edellä kulkevan käteen ja oikealla kädellään puristi hän Mariaa, joka astui hiljaa ja ääneti hänen takanaan. Hän kuiskasi Marialle joskus rohkaisevan sanan, mutta syvyydessä kohisi virta niin voimakkaasti, ettei Maria saattanut sitä kuulla.

Nyt pysähtyivät kaikki levätäkseen hiukan, ja moni levoton vaimo huusi salaa avukseen Kurjalan Pyhää Neitsyttä. Ketju oli hetkiseksi katkennut, sillä moni tarvitsi vapaata kättä kuivatakseen hien kasvoiltaan. Mariankin käsivarsi oli pienen hetken poissa, pian kuitenkin puristi Emanuel taas rakasta kättä, jonka hän nyt tahtoi tuntea omassaan läpi elämänsä. Hänen puristukseensa vastattiin hellästi.

Vihdoinkin oli päästy vaarallisimman paikan ohitse. Tie tuli tasaisemmaksi ja laajeni; kuu loi vaeltaviin ihmisiin valoaan. Kun Emanuel kääntyi taakseen vetääkseen tyttönsä lähemmäksi itseään, ei Maria ollutkaan ketjussa. Hän huomasi pitävänsä vierasta kättä omassaan ja näki vastassaan erään vanhan vaimon ryppyiset kasvot.

Hänen hurja parkaisunsa ja moniääninen huuto: meistä on joku kadonnut! kaikui kallioista.

Aamun sarastaessa, peipposten ja rastaitten laulaessa, löydettiin Maria. Hän makasi murskautuneena syvällä rotkossa, harmaitten ja märkien kivien välissä. Hänen verensä punasi vielä rotkon pohjalla olevaa vettä.

Hiljaa ja ääntä päästämättä oli hän pudonnut toveriensa ketjusta vuorenjyrkänteeltä syvyyteen.

Syvässä metsässä, villien pensaitten ja kukkien rehoittaessa, kuoriaisten, hämähäkkien, perhosten ja iloisten lintujen lentäessä hänen ympärillään makasi Emanuel maassa ja painoi kasvojaan vilpoiseen sammaleeseen, joka kai harvoin oli kostunut kyynelkasteesta — niin katkerasta kyynelkasteesta! Emanuel oli kaiken arvannut ja ymmärtänyt. Hän oli muistanut Marian sanat: jos minä olisin sinun onnettomuutesi ja jos minun vuokseni sinussa menee hukkaan hyvä pappi, niin tahtoisin, että suurin lumivyöry minut hautaisi.

Tyttö oli tullut toivioretkeläisten puheista huomaamaan Emanuelin merkityksen pappina, oli miettinyt sitä, millä onnettomalla tiellä Emanuel hänen tähtensä kulki. — Maria oli uhrautunut. — Emanuel oli saarnannut taistelusta intohimoja vastaan, oli saarnannut kieltäymisestä ja uhrautuvaisuudesta. Maria oli nyt nuorella elämällään sinetöinyt rakastettunsa papillisen opastuksen.

Pyhätön häväisijä.

Sammalikosta kohosi Emanuel sisällisesti aivan toisena ihmisenä kuin hän muutamia tunteja sitten oli siihen vaipunut. Nuori, intohimoinen mies oli sinne haudattu, ylös nousi pappi. Pappi, Jumalan mielen mukainen, joka teoillaan vahvistaa julistamansa opin. — Emanuel päätti palata takaisin Kurjalan Pyhään-Mariaan ja tulla kansan uskon ja luottamuksen saavuttaneen pyhätön uskolliseksi ja varmaksi vartijaksi. Kohtalo oli sen niin määrännyt, ja ehkenpä sen ihmeellisen naisen henki, joka myöskin oli kutsunut itseään Kurjalan Mariaksi, luo kirkastuksen hohteen vuorikirkon kuolleeseen kuvaan. — Ja marttyyri Maria, joka kaksi kertaa syöksyi syvyyteen, ensi kerran pelastaakseen kunniansa, toisen kerran pelastaakseen rakastettunsa sielunrauhan, hänet on haudattava ylhäälle kirkon seinustalle, missä tapaturmaisesti kuolleilla toivioretkeläisillä on leposijansa.

Emanuel palasi takaisin Kurjalanvuorelle toimittaakseen tämän hautauksen ja ryhtyäkseen sitten jälleen vakavasti virkaansa.

Sillä välin oli saapunut uusia toivioretkeläisjoukkoja ja sakaristossa nähtiin eräs vieras pappi, joka oman papin selittämättömän poissa-olon takia valmistautui nousemaan saarnatuoliin. Kirkko oli täpösen täynnä ja Emanuel, Gaiserin sarkanuttu päällä, tahtoi tuntemattomana pujahtaa sakaristoon pukeutuakseen siellä papinpukuun. Mutta saarnatuolissa seisoi jo vieras pappi, päällään punainen kasukka ja musta päähine. Hän oli vielä nuori, kasvot olivat auringonpolttamat ja tukka vaalea, mutta ääni kaikui omituisen outona. Saarna loppui lyhyeen, sillä pian tärisi Jumalanhuone kiihotuksesta.

Te olette kaikki pakanoita! huusi pappi, niin että seinät kaikuivat. Tuossa ylhäällä seisoo epäjumalankuva. Kuvia ei saa palvella. Herra Jumala on sen kieltänyt!

Kirkosta kuului tuhatääninen ulvonta. Saarnaaja oli hävinnyt; häntä ei enää nähty. Hänen messukaapunsa, kasukkansa ja päähineensä olivat sakaristossa; ne olivat samat esineet, mitkä Emanuel oli antanut Gaiser-Bimelille pyytäen, että hän toimittaisi ne kirkkoon takaisin. Kuulijoiden joukossa oli Emanuel ainoa, joka oli tuntenut saarnaajan — hän oli Gaiser, metsä-ihminen, jota paikkakunnalla kutsuttiin puolihupsuksi.

Niin kauan kuin Kurjalassa oli saarnattu ja siellä olivat saarnanneet prelaatit ja piispat, ei koskaan ollut mikään saarna tehnyt sellaista vaikutusta kuin nämä metsä-ihmisen rajusti sinkauttamat sanat. He olisivat tahtoneet kivittää hänet, pyhätön herjaajan. Mutta häntä ei löydetty, ja Bimel riensi jo kaukana kallioilla vuohien ja metsäkauriiden polkuja pitkin.

Kummallisen puhujan sanat olivat sattuneet Emanueliin kaikista vaikeimmin, hän ei tiennyt, mitä hänelle tapahtui nyt, kun hänen sielussaan jo kauan kytenyt ja salainen ajatuksensa näin yhtäkkiä ja kammottavalla tavalla julki huudettiin. Hänen sydämellään ei ollut enää mitään salaisuutta; hänen sisimmässään keinotekoisesti rakennettu pato oli purkautunut, järkyttäen koko hänen olemustaan.

Mutta ensimäiseksi työkseen oli hänen nyt pantava kaapu päälleen ja noustava saarnatuoliin ihmisiä rauhoittamaan. Se tuskin onnistui hänelle, sillä hän ei löytänyt tänään oikeita sanoja kohottaakseen pyhänkuvan kunnian tapahtuneesta häväistyksestä. Useimmat olivat niin kiihottuneita ja kadottaneet hartaan tunnelmansa, että lähtivät pois ilman rippiä ja herran-ehtoollista ja päättivät, etteivät enää koskaan käy tässä kirkossa, missä salama ei heti iskenyt kuoliaaksi kauheinta Jumalan häväisijää.

Tuskin oli Maria, "tapaturmaisesti" kuollut toivioretkeläinen, haudattu kirkon sivustalle, kun luostarista saapui Emanuelille käsky luopua virasta.

Hän lähti vuorelta, mutta hän ei asu laaksossa. Luostari ei kutsu häntä suorastaan luopioksi, vaan se sivuuttaa vaieten hänen nimensä.

Viimeinen tieto.

Monta vuotta oli jo tällä välin kulunut. Silloin saapui, ei kauan sitten, eräs kirje vuoristoon ja se oli osoitettu Gaiser-Bimelille, joka vielä eleli metsämajassaan. Kirje oli Emanuelilta, entiseltä Kurjalan Pyhän-Marian sielunpaimenelta, ja sisälsi seuraavaa:

"Rakas ystävä!

"Kurjalan kirkon seinustalla, auringon laskuun päin, on maassa kaksi harmaata kiveä lähetysten. Ne ovat ehken jo sammaloituneet. Sido seppele katajasta ja alppiruusuista ja aseta se kiville. Sinä olet hyvä ihminen ja täytät varmaankin pyyntöni. — Minä voin hyvin; ruumiini ja sieluni ovat terveinä. Elän lähetyssaarnaajana Uudessa-etelä-Walesissa, Austraaliassa."

Gaiser huudahti ilosta, aivankuin olisi hän saanut kauvan odotetun sanoman rakkaimmalta veljeltään. Hän ja hänen vaimonsa sitoivat seppeleen katajasta, alppiruusuista ja kaikista ikuisesti viheriöivistä alppikasveista. Ja vielä tänäänkin komeilee kirkon sivustalla oleva hauta tuoreessa loistossa.

Mutta suojamaja on asumaton, pyhiinvaelluspaikka autio. Ne harvat toivioretkeläiset, jotka vielä tänne nousevat, lähtevät pian pois. Tornista kaikuva surumielinen kellojen soitto ei voi tehdä tehottomaksi tuon omituisen saarnaajan sanoja, eikä milloinkaan enää herättää kansan luottamusta.

Kaksi vuorihämähäkkiä on laskeutunut hyljättyyn kirkkoon. Ne ovat kutoneet kolminkertaisen harson sen syvennyksen eteen, missä vieläkin on jälellä kerran niin ihmeellisellä tavalla mäntypensaasta kasvanut Jumalan-äidin kuva.