Part 1

KURJALAN MARIA

Kirj.

Peter Rosegger

Suomennos

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912.

SISÄLLYS:

Kirkko Jumalan suuressa luonnossa. Pyhän-Marian nuori vartija. Iloton elo yksinäisen. Mitä muuta vielä pensaistossa kasvaa. Pyhän Marian päivä. Perikadon partaalla. Pyhätön häväitsijä. Viimeinen tieto.

Kirkko Jumalan suuressa luonnossa.

Ihanaa! Verratonta! huudahtaa matkailija, kun hän kuljettuaan etu-alppien harjanteen yli äkkiä näkee edessään syvän, suuren vuorenrotkon. Mutta viivyttyään pari tuntia tai päivän näillä seuduilla tuntuu hänestä, että puhdas, kevyt alppi-ilma on muuttunut lyijyn-raskaaksi — se painaa nyt hänen mieltään. Kaikki on niin autiota ja kuollutta. Elämä täällä ei hymyile ihmiselle. Alhaalla olevat rotkot ja syvänteet ovat sinertävän hämärän peitossa; vuorenhalkeamia ja pystysuoria rinteitä alas syöksyvät purot, syvästi vakoutuneitten ja lohkoutuneitten seinämien pelottavat särmät, ikuisen jäätikön yhä ulommaksi työntämät kiviröykkiöt, korkeat jääkasat, jokaisen Föhn-myrskyn aiheuttamat lumi- ja maavyörymät uhkaavat alhaalla olevaa tummaa havu-metsää, jonka paikalla ennen oli järvi. Järvi täyttyi, ja sorasta kasvoi metsä, joka jonakin päivänä joutuu saman kohtalon alaiseksi kuin järvikin. Suunnattomat sorasarat ulottuvat pitkin harmaita seinämiä ylhäältä alas. Teräväpiikkisten huippujen ympäri kiertelevät haaskalintu ja kuningaskotka, vaanien vuohia ja vuorikauriita hävitettyään sukupuuttoon teeret ja metsäkanat. Pienten lintujen sukukunta on melkein tyystin surmattu, ainoastaan alppileivo osasi piilottaa itsensä tiheään sembra-männikköön, ja haukka pelastautui vihollisten kynsistä nuolennopealla lennollaan.

Ne kasvit ja kukat, mitkä voisivat versoa vuorenrepeämän mustassa mullassa, tappaa kylmä, myrsky ja lumi. Kun tuolla alhaalla laaksoissa puhaltelee elähyttävä kesänhenkäys, niin riehuvat ja ulvovat täällä hurjat alppituulet kivisissä ja jäisissä särmissä ja seinämissä; kun alhaalla lorisee lämmin, hedelmöittävä sade, niin muodostuvat täällä paksut sumupilvet lumipyräköiksi.

Tässä vuorierämaassa ei menesty mikään hymyilevä elämä; väkivalta ja hävitys asustaa näissä korkealle kohoavissa ja kauas kaartuvissa vuorilinnoissa.

Ja keskellä tätä erämaata on kuitenkin erään suojaisen vuorenrinteen vaaleanviheriällä nurmikolla ihmisasumus. Siinä on kaksi paksuseinäistä majaa, joitten ikkunat ovat niin pienet ja syvät kuin ampumareijät. Katonpaineina ovat palkit ja raskaat kivet ja savupiiput ovat leveät ja paksut kuin linnoitukset. Ja näitten linnojen vieressä on yhtä lujasti ja vahvasti rakennettu kirkko. Se on rakennettu gootilaiseen tyyliin, ja sen solakka, valkea torni piirtyy kuin rajamerkki tummanharmaita vuorenseinämiä vasten, jotka joka puolelta rajoittavat näköpiirin. Tämän temppelin kapeat ja korkeat ikkunat ovat lujasti varustetut ristikoilla, ei pahojen ihmisten vuoksi, sillä heillä ei ole pyhätössä mitään etsittävää, vaan kotkan vuoksi, joka voisi särkeä ikkunan ja hakata rikki pyhänkuvan edessä loistavat moniväriset kynttilät.

Alttarin yläpuolella olevassa syvennyksessä on ihmeellinen pyhänkuva. Se on puettu koristuksiin ja helyihin aivankuin kruunattu kuningatar; kasvot ovat täydellisesti muodottomat ja kaarnanruskeat, ja kaksi pahkaista käsivartta ojentautuu kummallekin sivulle. Mutta se on mitä pyhin haahmo, Neitsyt Marian kuva; ei ihmiskäsin tehty niinkuin epäjumalan kuvat, vaan itse kaikkivaltiaan Jumalan muovailema.

Siitä on nyt jo vuosisatoja, kun eräänä lauvantai-iltana löydettiin lammaspaimen, joka tällä vuorella kaitsi lampaitaan, polvillaan makaamasta erään kiemuraisen männynkäyrän äärestä. Mutta männyn pahkaisista oksista muodostui ihmishaahmo, jonka papit huomasivat meidän rakkaan Äitimme, ikuisen Neitsyen ja Jumalanäidin kuvaksi. Kuva vietiin alas laaksoon ja asetettiin erääseen komeaan emäkirkkoon. Mutta kuva ei tahtonutkaan jäädä laaksoon, ja seuraavana lauvantai-iltana löysivät lampaat sen uudestaan alppierämaan pensaasta. Silloin ymmärrettiin taivaan viittaus ja rakennettiin kirkko ja suojamaja tälle korkealle vuorelle; ja pian tuli pyhiinvaeltajia yksitellen ja joukoissa, läheltä ja kaukaa, ja ne kantoivat kaikki huolensa, kärsimyksensä ja sydänsurunsa taivaallisen Äidin jalkojen juureen. Mutta vain onnettomia ja kurjia vaelsi tänne jylhän aution vuoriston pikkukappeliin.

Ja tämä yksinäinen pyhiinvaelluspaikka sai nimen: _Kurjalan Pyhä-Maria_.

Pyhän-Marian nuori vartija.

Kirkko kuului eräälle mahtavalle luostarille, joka oli alhaalla laajassa hedelmällisessä laaksossa. Tämän luostarin tehtävänä oli vaalia ja suojella tätä paikkakuntaa ja se hoiti ne uhrirahat, joita pyhiinvaeltajat jättivät armonalttarille. Luostarin piti myös toimittaa vuorelle pappi, joka kesänaikaan jakoi pyhiinvaeltajille armoa ja pelastusta. Papin kanssa muutti myös aina pari ravintoloitsijaa ja kaupustelijaa "Kurjalan Pyhään-Mariaan" pitämään pyhiinvaeltajille tarjona elintarpeita, pyhäinkuvia, rukousnauhoja ja muita muisto-esineitä. Mutta syksyllä palasivat kaikki takaisin laaksoon; ei ketään jäänyt vuorelle, rajut lumimyrskyt vain ulvoivat autioiksi jätetyissä asunnoissa, ja rakkaan pyhän-Äitimme armonlähde oli jääksi jäätynyt.

Luostarissa oli siihen aikaan vanhoja, velttoja pappeja, jotka tekivät elämänsä hauskaksi viinillä, nuuskalla tai piippua polttamalla takkavalkean ääressä. He eivät antaneet maailmalle mitään eivätkä siltä mitään ottaneet ja toimittivat jokapäiväiset kirkolliset toimituksensa tavallisella kylmäkiskoisella tavallaan.

Tällaisia pappeja oli siihen aikaan sielunpaimenina "Kurjalan Pyhässä-Mariassakin".

Mutta sitten tuli aika, jolloin luostarista sellaiset ihmiset olivat vähitellen kuolleet sukupuuttoon, eikä tahtonut löytyä ketään sellaista, joka olisi pitänyt itseään kyllin kunnianarvoisena ja siveänä voidakseen toimia hurskaana Pyhän-Marian vartijana ylhäällä Kurjalassa.

Tähän aikaan, jolloin alppikappeli oli vaarassa jäädä papittomaksi, eli luostarissa nuori Pater Emanuel. Hänet oli vihitty papiksi vasta pari vuotta sitten. Hän oli harvinaisen innokas mies. Olipa hän alttarilla, saarna- taikka rippituolissa taikka liikkui virkaveljiensä toverillisessa piirissä, aina otti hän tehtävänsä niin kovin vakavasti, että veljeskunnan harrastukset tuskin riittivät hänelle, vaan hän etsi omia ja uusia teitä tyydyttääkseen omantuntonsa ääntä. Hän rakasti yksinäisyyttä, mutta toisinaan kävi hän kärsivien luona. Jo hänen olentonsa vaikutti lohduttavasti; hän oli kaunis ja solakka ja hänen nuoret kasvonsa olivat lempeät ja arvokkaat. Mutta hän karttoi luostarinpuutarhaa, missä hänen ammattiveljensä olivat keilasilla, ja kun hän istui luostarin virkistyshuoneessa ja kaikki hänen ympärillään olivat huolettoman iloisia, sillä luostarin kyökki ja viinikellari olivat oikeastaan omansa karkoittamaan kaiken surumielisyyden, istui Pater Emanuel ääneti ja melkein ikävystyneenä toisten joukossa. Tiedettiin kyllä, että Emanuelkin saattoi olla toisinaan iloinen, vilkas ja sukkela ja silloin oli hän sitä sydämensä pohjasta tarvitsematta siihen viiniä ja hollantilaista teetä. Häntä ilahdutti ainoastaan sielun onni, johtuipa se sitten hyvästä työstä tai kauniin, vapaan luonnon nauttimisesta.

Oli jo kauvan ollut odotettavissa, mitä apotti eräänä päivänä ruokapöydässä sanoi.

Pater Emanuel! huusi hän hiukan leikkisästi, tahdotteko ruveta kirkkoherraksi?

Nuori pappi pani veitsensä ja kahvelinsa syrjään ja vastasi samallaisella äänellä: Herra, olen valmis.

Kurjalan Pyhän-Marian seurakunnan papin paikka on avoinna.

Kaikuva nauru raikui huoneessa. Tuo nauru oli kuin herjaus alppierämaan pikku kappeliraukkaa kohtaan. Apottikin nauroi.

Emanuel ei nauranut, vaan sanoi hälinän loputtua: Jos luostari herjaa pyhiinvaellus-paikkaa, niin miksi se ei sitä sitten hävitä; ja jos se taasen näkee hyväksi pitää sitä yllä, niin silloin ei tämä ivanauru ole ymmärrettävissä. Kurjalan papin paikka ei ole mikään lihava pastoraatti, niinkuin tämä ylpeä, komea luostari, johon minulla on kunnia kuulua; se on lapsipuolen asemassa —

Se on lypsylehmä! pisti joku punanaamainen juopunut väliin.

Mihin, kysyi Emanuel, mihin vaeltavat uskovaiset, joitten sydän on raskautettu? Luostariimmeko, vai Kurjalan Pyhään-Mariaan?

No, Te olette siis valmis? keskeytti hänet esimies; mutta nyt oli hänen äänensä totinen.

Ennenkuin nuori pappi aavistikaan, oli hän tuolla korkealla vuorella kuilujen keskellä, eikä nähnyt maailmasta muuta kuin kallioita ja pilviä. Siellä oli vain puutetta, ja pyhiinvaeltajat kaukaisilta kyliltä ja mailta toivat mukanaan vain valitusta ja kärsimystä.

Papin huone suojamajassa muistutti vankilaa. Kahden syvän, ristikolla varustetun ikkunan edessä häämöitti palanen rotkonseinämää, ja valoa pääsi vain senverran sisään, että saattoi huomata karkean olkisäkin, ruskean rukouspöydän ja puisen ristiinnaulitun kuvan. Muutapa kalustoa huoneessa ei juuri ollutkaan. Eräällä harmaaksikalkitulla seinällä komeili vain piippukokoelma, joka oli jäänyt perintönä edellisiltä papeilta.

Eräs vanha emännöitsijä, joka jo viisikymmentä vuotta oli viettänyt kesät tällä vuorella, huolehti sielunpaimenen elannosta ja hoidosta. Vanhus oli melkein yhtä ruma kuin kirkossa oleva kuva, mutta hän tunsi suojamajan olosuhteet tarkoin, ilmoista talouteen saakka. Tämän vaimon täytyi usein selittää nuorelle sielunpaimenelle, mitkä tavat olivat ammoisista ajoista olleet käytännössä majassa ja kirkossa tällä vuorella. Gertrud yksin vain tiesi, milloin oli soitettava aamu-, päivä- ja iltasoitot. Hän tiesi jo edeltäkäsin, minä päivinä tulisi eniten pyhiinvaeltajia, hän tiesi, mistä he tulivat ja mitä kieltä he puhuivat; sillä sinne tuli saksalaisia, slaavilaisia, unkarilaisia ja italialaisia. Pater Emanuel oli onneksi hyvä kielimies ja saarnasi kaikille heidän omalla kielellään. Gertrud-neitsyelle tuotti kuitenkin hänen tavaton kokemuksensa erinomaisia etuja. Niinpä vakuutti hän, että kaikki Pater Emanuelin edeltäjät Kurjalassa eivät olleet syöneet juuri muuta kuin maitoa ja leipää, mikä näin pyhässä paikassa olikin oikein ja kohtuullista, ja ainoastaan vain suurina juhlapäivinä oli laitettu sen lisäksi silavamuhennosta. Pater Emanuel ei halunnut elää paremmin kuin hänen harmaantuneet edeltäjänsäkään ja oli tyytyväinen maitoon ja leipään, sillä aikaa kun emännöitsijä työnsi säkkiinsä yhtä ja toista säästöä, lihaa, hedelmätorttuja ja viiniä.

Ainoastaan silloin, kun nuori pappi vapaina hetkinään lähti ulos pyssy olalla ja palasi kotiin mukanaan ammuttu haukka tai kotkakin (sillä ainoastaan petoeläimiä oli lupa ampua) silloin osasi Gertrud-neitsyt saada hänet vakuutetuksi, että sellainen voimakas lintupaisti ei suinkaan maistuisi pahalta.

Emanuel luultavasti aavisti eukon itaruuden, mutta rakkaan kotirauhansa vuoksi ei hän kuitenkaan tehnyt mitään vaatimuksia, vaan vaikeni. Hän ei ollut missään tekemisissä emännöitsijän kanssa, teki tehtävänsä ja sulkeutui yhä enemmän itseensä. — Ja tätä kunniallista neitsyttä suututti, loukkasi ja katkeroitti niin kovasti juuri se, että nuori Pater oli niin vaitelias ja ylpeä, jotavastoin edelliset hengenmiehet olivat olleet niin tuttavallisia ja puheliaita, että usein oli vietetty erinomaisen hauskaa elämää ylhäällä Kurjalan Pyhässä-Mariassa.

Suurina väentungospäivinä tunsi nuori pappi itsensä onnellisemmaksi, silloin huomasi hän olevansa jotain ja kykenevänsä johonkin; rippituolissa hän lohdutti, saarnatuolista hän puhui mieliä ylentäen. Hän puhui mielellään ja tulisella innostuksella Mariasta, Neitsyestä ja Kuningattaresta, jota hän kaikella nuoren sydämensä voimalla rakasti. Jumalan armoitetun laulajan sulolla, hehkulla ja juhlallisuudella ylisti hän Marian kauneutta, neitseellisyyttä, hänen taivaallista kunniaansa, armahtavaisuuttaan ja rakkauttaan. Tavallisesti oli ollut tapana, että saarnan aikana kuusi kynttilää paloi tuon ihmeellisen pyhänkuvan edessä alttarin yläpuolella; mutta Emanuel antoi aina ennen saarnaansa sammuttaa kynttilät ja jätti palamaan vain "ikuisen tulen" punaisen lyhdyn, jonka himmeä hohde kietoi salaperäiseen hämärään muodottoman ruman kuvan.

Kurjalan Pyhässä-Mariassa oli ollut myös lapana, että pappi siunasi punaisesta vahasta tehdyt kynttilät ja piti sellaisia varastossa myyden niitä sitten sakaristosta pyhiinvaeltajille. Jokainen toivioretkeläinen otti sellaisen kynttilän mukaansa, viedäkseen sen kaukaiseen kotiinsa; sillä laajalti oli levinnyt usko, että sellainen Kurjalan Pyhässä-Mariassa siunattu vahakynttilä, kun se sytytettiin kuolinhetkellä, vähensi kuolemantuskaa ja teki tyhjäksi saatanan kiusaukset. Mutta Pater Emanuel ei välittänyt tästä lisätulolähteestä; hän jakoi kyllä sellaisia kynttilöitä suuresta varastosta, mutta piti sopimattomana ottaa maksua esineistä, jotka olivat tarkoitetut Iohdutuskeinoksi ihmisille heidän kuolinhetkellään.

Usein katseli pappi äänetönnä pyhiinvaeltajia, jotka eivät tienneet, miten osoittaa pyhän-kuvalle kunnioitustaan, rakkauttaan, sieluntuskaansa ja kaipaustaan. Useat makasivat tuntikausia aivankuin hengettöminä kivilattialla; toiset seisoivat ja pitivät käsiään ojennettuina, niinkuin Kristus ristinpuussa; toiset taasen ryömivät polvillaan alttarin ympäri. Hän näki eräässä kirkon nurkassa kyyröttävän vanhan miehen, joka oli sytyttänyt palamaan seitsemän kynttilää, sillä hänellä oli kotona seitsemän rakasta omaista, joiden puolesta hän täällä tahtoi uhrata poltto-uhrin mainehikkaalle Jumalanäidille. Eräs eukko raahasi sisään suuren kiven, jonka hän vaivalla ja hiellä oli kantanut jyrkkää vuorta ylös; muuta uhria ei hänellä ollut, sillä hän oli köyhä vaimo, ja niin laski hän kiven alttarin eteen saadakseen siten tyydytyksen hurskaalle sydämelleen.

Sitten tuli jälleen uusia joukkoja, laulaen ja rukoillen ja heidän lippunsa liehuivat alppituulessa ja he painoivat ristinsä syvään ihme-kuvan edessä. Ja moni kolikko kilahtaa rautaiseen uhriarkkuun, joka seisoo oven vieressä rautavanteilla kierrettynä. Mutta ennenkaikkea kunnioitetaan Mariaa synnintunnustuksella, herranehtoollisella ja katumuksella ja kaikkien maallisten pyyteitten hylkäämisellä.

Ja saatuaan täten halunsa tyydytetyksi, palasivat toivioretkeläiset jälleen takaisin rauha sydämessä.

Iloton elo yksinäisen.

Mutta Pater Emanuel jäi tänne erämaahan, ja hiljaisina, yksinäisinä päivinä syntyi hänessä tunnelma, joka oli sieluntyhjyyden ja nääntymisen tapainen. Hänen kirjansa olivat tosin hyvin korkealentoisia ja opettavaisia, mutta ne eivät tahtoneet riittää hänelle. Tänne ei voinut raivata puutarhaa, oli mahdoton istuttaa puita tahi viljellä kasveja. Siellä ja täällä kukki tosin sinipunerva vuoriapilaspensas, tai valkoinen rouvanviitta, tai komeili rinteillä alppiruusu — mutta ainoastaan vähän aikaa. Hän kaivoi erään ihmeen kauniin vuorililjan juurineen maasta, asetti sen huoneeseensa ikkunalle ja hoiti sitä rakkaudella. Sen lisäksi toi hän vielä sinisen alppikellon, jonka piti soida suloisesti liljan kunniaksi. — Mutta näille hennoille luonnon lapsosille tuotti, surullista kyllä, puuhakkaan emännöitsijän varomattomuus ennenaikaisen, tapaturmaisen kuoleman. — Paras olikin, ajatteli Emanuel itsekseen, kohtaloni ei puhu mitään kukkaiskieltä.

Sitten meni hän ulos, mukanaan lapio ja paransi sitä jyrkkää tietä, joka vei ylös vuorelle kirkkoon, nosti pois kiviä ja kaivoi vesivakoja. Vaarallisimmille paikoille asetti hän leveämmät portaat ja varusti ne kaidepuilla. Sitten pisti hän tien varrelle aina jonkun välimatkan päähän seipäitä maahan, jotta kulkija mahdollisesti sattuvan äkillisen lumimyrskyn yllättäessä voisi löytää tien. Hän koetti kaivaa kaivonkin, mutta se ei hänelle onnistunut. Vesi, jota he vuorella käyttivät juotavakseen, oli pitkän, yli tunnin kestävän hakumatkan päässä; se tuli ylhäältä jäätiköiltä syvää kallionhalkeamaa pitkin.

Joka kolmas päivä tuli sanantuoja lähikylästä ja toi ruokatavaraa ja sanomalehtiä. Ruokatavarat antoi hän Gertrud-neitsyelle, sanomalehdet Paterille.

Sanomalehdissä kerrottiin maailman kuohusta ja touhuista ja ihmisten laverruksista. Ne jättivät mielen yhtä tyhjäksi kuin pöydällä makaavat latinalaiset kirjat.

Mihin piti nuoren, voimakkaan miehen nyt ryhtyä? Hän kulki alituiseen ulkona ja katseli luontoa. Hän kuuli hiekkajyvästen putoamisen vuorenseinämistä; hän kuuli lumivyörymäin ryskeen ja näki valkoisia tomupilviä terävien vuorensärmien takana. Korkeimmat huiput olivat sumuharsojen ympäröiminä, ja vuorinotkoja peitti rosoinen jää kuin ikuinen panssari. — _Ikuinenko_ panssari? Eikö hän, tämä nuori pappi, joka kerran oli nukahtanut geoloogisen teoksen päälle, kerran ollut uneksinut, että vuorilla, missä jäätiköt leviävät, kasvaa ihana aarniometsä, missä löytyy kuuman ilmanalan kasveja, viikuna- ja oranssipuita, palmuja ja sypressejä! Mutta jo vähän alempana olivat myrskyävän meren aallot huuhtoneet kallioita, ja niissä ammottavissa rotkoissa, joissa nyt häämöittää uhkaava havumetsä, olivat satumaiset meri-hirviöt mellastaneet.

Se oli ihmeellinen uni, jota ei edes raamatun, kirjojen kirjan, avulla voinut selittää.

Eräänä päivänä kiipesi Emanuel suurella vaivalla vuorikauriitten vaarallisia teitä myöten ylös korkeille huipuille, mistä katsoen suojamaja näytti olevan alhaalla laaksossa, vaikka se olikin seitsemäntuhatta jalkaa korkealla vuorella. Huippujen takana alkoivat silmänkantamattomat rosoiset kalkkikivi-aavikot. Siellä oli myhkyräisiä kalkkikallioita, tavattomat kasat myllerrettyjä rikkinäisiä, uurteisia ja ilmansyömiä kiviröykkiöitä. Mitä ihmeellisimpiä alankoja, juovia, luolia, kanavia ja rotkoja; uurteissa ja notkopaikoissa oli siellä täällä mustaa, seisovaa vettä, missä ei ollut ainoatakaan elävää; se oli muodostunut sinne jäätiköiltä juoksevasta vedestä tai sadevedestä, eikä sillä vielä ollut mitään uomaa eikä aukkoa, valuakseen, tippuakseen, syöksyäkseen toisten samanlaisten vesien tavoin vuoriston sisäosiin, ja tullakseen sitten jälleen alhaalla rotkoissa ja vuorenrinteillä uudestaan näkyviin lähteinä, kuohuina tai vesiputouksina. Sen täytyi odottaa, kunnes tuuli nuoli sen kuiviin tai pakkanen jäädytti. — Eikö Kurjalan vuorella asuvaa nuorukaistakin odota samanlainen kohtalo? Haihtua, kuihtua, lakastua tai jäätyä.

Kun Emanuel näiltä elottomilta ja lohduttomilta huipuilta katsahti jälleen alas pikku kappeliinsa, säpsähti hän. Pyhiinvaelluspaikkaan vievää valkoista hiekkatietä myöten ryömi ja liikkui pitkä, ruskea satajalkainen olento, päässä punainen, liehuva liekki. Mutta se ei ollut mikään hirviö eikä lohikäärme, jollaiset sadun mukaan ennenmuinoin olivat vuoristoa hallinneet, se oli vain toivioretkeläisjoukko sauvoineen ja lippuineen, joka vaelsi pyhään paikkaan. Tämäpä juuri saikin papin kauhistumaan, sillä sensijaan että hän nyt seisoi täällä ylhäällä yksinäisessä tähystyspaikassa, josta ei niinkään heti voinut päästä alas, olisi hänen pitänyt olla kirkossa, valmiina joka hetki vastaanottamaan pyhiinvaeltajia kellonsoitolla ja hengellisillä tervehdyssanoilla.

Kun hän vihdoin kolmen tunnin kuluttua saapui kirkkoon turtunein jäsenin, kohtasi häntä mieltä ylentävä näky. Armonalttarin edessä kyyrötti Gertrud, vanha emännöitsijä, ja luki, nenä-äänellä ja päätään huojuttaen saapuneille pyhiinvaeltajille Psalttaria ja Litaniaa, ja sillä aikaa kun kansa toisti hänen sanojaan, ilmaisi tuo reipas eukko häikäilemättömästi suuttumuksensa karannutta pappia kohtaan, joka, taivas tiesi missä, juoksenteli ympäri maailmaa ja varasti rakkaalta Isä-Jumalalta tämän päivän.

Emanuelin syvästi liikuttava iltasaarna korvasi pyhiinvaeltajille runsaasti eukon pitämän jumalanpalveluksen. Tässä vapaan taivaan alla pitämässään saarnassa käänsi nuori pappi kuulijoiden katseet kohii iltavalossa hehkuvia vuorenhuippuja. — Kaikkialla, lausui hän voimakkaasti ja hartaudella, voimme tuntea Jumalan läsnäolon, mutta tänne ylevään vuoristoon on pystytetty hänen näkyväinen temppelinsä. Tuo ikuisen lumen peittämä alppihuippu on korkea alttari. Nuo hehkuvat vuorenhuiput ovat uhritulisoihtuja. Kohisevat vedet, jotka syöksyvät alas kaikilta vuoriston pengermiltä, tekevät meille havaittaviksi Jumalan armolähteitten ehtymättömyyden. Ja varmaan sentähden on ihminenkin pystyttänyt temppelinsä näille maailmasta erotetuille huipuille, sillä täällä keskellä luonnon majesteettia vaikuttaa suuri ja ylevä häneen paremmin, kuin tuolla alhaalla arkipäiväisyydessä, ja koska ainoastaan siellä, missä ihmissydän on altis ja harras, Jumalan henki ja armo sen täyttää.

Mutta neitsyt Gertrudiin ei tämä puhe tehonnut, ja samana iltana sekoitti hän ensi kerran vettä Paterin maitoon. — Siunaa ja varjele, hihitti hän itsekseen, sainpas minä tänään kuulla kauniin saarnan, Jumalasta ja vuorista! — Voi niitä nykyajan nuoria pappeja! Rakkaasta Jumalanäidistämme ei heitä enää miellytä saarnata.

Mitä muuta vielä pensaistossa kasvaa.

Tästä lähtien varoi Pater Emanuel joutumasta liian kauas kirkosta kävelyretkillään. Hän meni ainoastaan sille paikalle, missä viime kevättalvella lumivyörymä oli lohkoillut kallioita ja hävittänyt mäntymetsän. Hän löysi sorasta murskautuneen vuorikauriin ja paljon kuolleita lintuja. Hän nousi joskus "Mustaan Silmään" saakka — se oli eräässä syvänteessä oleva pieni, tumma järvi. Vaikka tuolla huipulla alituiset tuulet puhaltelevat ja usein myrskyt riehuvat, on tämä järvi tyyni ja liikkumaton kuin peili, siihen ei nähtävästi tullut mistään vettä eikä siitä myöskään virrannut mihinkään; kun heitti sinne lehden tai puupalasen, niin olivat hiljaa laajenevat vesiympyrät ainoat sen pinnalla ilmenevät liikkeet, esine kellui hetken aikaa rauhallisena tyynellä pinnalla, sitten se äkkiä hävisi näkymättömiin. Emanuel harjoitti tätä leikkiä mielellään ja teki sen nojalla päätelmiä järven syvyydestä ja siinä olevista pyörteistä.

Erään kerran löysi nuori mies "Mustan Silmän" sammaleiselta rannalta ihanan ja harvinaisen orvokin, jonka verhiöstä puhkesi toinen orvokki. Tämä löytö saattoi hänet miettiväisenä unelmoimaan... Silloin ilmestyi siihen äkkiä teräksenharmaa käärme, joka sihisten nosti päätään aivan hänen edessään kuin olisi se tahtonut säikyttää hänet pois tuon kaksoiskukan luota. Mutta Emanuel otti rohkeasti elävän kiinni ja antoi sen somasti kierrellä rinnallaan ja selässään. Ja leikittyään aikansa, antoi Emanuel jälleen kiemurakäärmeen mennä. Se katosi läheiseen mäntypensaaseen ja samassa silmänräpäyksessä kuului pensaikosta ihmisen parkuna.

Emanuel säpsähti. Tiheästä, ruskeanviheriästä pensaasta kohosi vaaleakiharainen pää; siinä seisoi nuori mies, rintaan saakka pensaan peitossa; hän räpytteli harmaita silmiään, hänen kovin punastuneet kasvonsa näyttivät tahtovan hymyillä, mutta irvistivät vain hämmästyksestä.

Nuori mies oli vuoristolaispuvussa ja näytti hyväntahtoiselta, mutta hieman veitikkamaiselta. Hän tervehti pappia.

Mitä teet sinä siellä? huusi pappi.

En mitään, en kerrassaan mitään! vastasi pensastossa seisova. Mutta kielto tuli liian myöhään ja epäonnistuneesti.

Nyt tunsi Emanuel hänet. Se oli eräs paimen, Gaiser-Bimeliksi kutsuttu, joka eli vuorenrotkossa kuin erakko, elättäen itseään vuohilla ja tehden kesällä alppiheinää. Bimel oli joskus "Kurjalanvuorella" kirkonpalvelijana ja häntä pidettiin jumalaapelkääväisenä ihmisenä ja sen lisäksi vielä hieman hupsuna. Hänen elin- ja puhetapansa olivat omituiset, sillä hän eli aivan toisissa olosuhteissa kuin muut ihmiset. Hänen esivanhempainsa kerrottiin uskonsa vuoksi vainottuina muuttaneen tänne pohjoisista seuduista, ja Bimelin isän sanottiin saavuttaneen hengen täydellisyyden. Hän oli kuollut äkkiä ja poika kasvoi kurjuudessa ja yksinäisyydessä ja tietämättä mitään paremmasta eleli hän tyytyväisenä metsässä eläimien kanssa ja villiintyi ihan. Hänen ajatustapansa oli omituinen, olevista oloista välittämätön ja omia sääntöjään noudattava. Hän ei välittänyt kenestäkään, eikä kukaan välittänyt hänestä; — hän oli puolihupsu.

Emanuel lähestyi tätä nuorukaista; ja katso, silloin huomasi hän pojan jaloissa pensaaseen piiloutuneena — erään naisen.

Molemmat vaikenivat. Pappi koetti voittaa hämmästyksensä.

Gaiser-Bimel! sanoi hän vihdoin, onko tämä heinäntekoa?