Part 6

"Minulla oli lapio olkapäällä, ja astuessani ajattelin: onhan nyt oikein lämmin eikä ole märkäkään, paras on jättää sadetakki tuonne katoksen alle. Ja niin minä teinkin. Mutta astuessani siinä nurmikkoa pitkin lipesin ja kaaduin ja olipa oikea onni, että en loukkautunut pahemmin, kun otetaan huomioon, mitä minulla oli kannettavana ja että rautakanki oli maassa selkäni alla. Siitähän jalkani juuri lipesikin. Ja siten minä tulin katsahtaneeksi hautapatsaasen, mutta silloin en ollut uskoa silmiäni; sillä tiesinhän, minkä näköinen se oli edellisenä päivänä, ja nyt se oli ihan turmeltuna."

Sitte Anton ihan menehtyneenä teki tunnustuksensa.

Haudankaivaja kuunteli ja nyykytti päätään ja mutisi koko ajan. Kylänvouti kehoitti häntä olemaan salaamatta mitään, ja kuin Anton sen tähden lopulla kertomustansa puhui valkeasta haamusta, joka astui rinnettä ylös, virkkoi haudankaivaja:

"Se oli varmaankin se valkea hevonen!"

Kirjuri katsahti ylös ja nauroi, kuulijat tekivät samoin. Ja kylänvouti koetti saada haudankaivajaa pysymään vaiti.

"Niin, se on tottunut pääsemään sieltä pois sitä tietä, yläveräjästä, ja siksi yöksi unhottui se ulos", sanoi haudankaivaja.

"Olehan vaiti, sinun vuorosi tulee sitte", keskeytti kylänvouti hymyillen.

"Hyh, sellaista tyhmeliiniä!" sanoi Ane suutuksissaan puoliääneen.

Tuo tietysti tarkoitti Antonia.

Mutta Anton sanoi hiljaisesti ja vakavasti:

"Se oli sittekin Jumalan lähettämä! Pietarin tykö lähetti hän kukon, minun luokseni hevosen... Se totisesti on suurenmoista..."

Tutkinto päättyi, tuomio tehtiin ja Anton sai vähäksi aikaa vankeutta. "Sitä ei paha kyllä käynyt välttää", sanoi kylänvouti. "Mutta minä lupaan teille, Ribe, että ne päivät tulevat hyvästi maksetuksi, ne toimittavat teille takaisin jotakin perinnöstä."

Lastenkodin Ane aavisti sitä. Sen tähden hän menetteli hyvin varovaisesti. Ei kenenkään pitänyt saaman huomata hänen ja Antonin välillä mitään erikoista.

Ainoastaan kerran kävi hän hänen luonansa tuona vankeusaikana. Ja se käynti vaikutti syvästi Aneen. Olihan toista ajatella jotakin asiaa kuin nähdä se elävänä edessänsä.

Ane oli kyllä ajatellut Antonia ja miten raskaalta hänestä vankeus tuntuikaan. Eikö hän paljon enemmin itse olisi ansainnut rangaistusta kuin Anton!

Mutta hyvin liikutetuksi Ane sittenkin tuli astuessaan pitkää käytävää, jonka seinässä oli monta numeroitua ovea, kuullessaan vanginvartian avainkimpun helinää ja nähdessään oven aukeavan sekä Antonin istuvan kovalla puupenkillä ja katsahtavan ylös vielä enemmän masentuneena ja sortuneena kuin ennen.

Suru ja yksinäisyys olivat tehneet syviä merkkejä hänen kasvoihinsa. Kädet riippuivat velttoina, sillä ei kukaan ollut ajatellut minkään työn toimittamista hänelle.

Ane olisi heti syöksynyt hänelle kaulaan, jos ei tuo; kiusoittava vanginvartia olisi koko aikaa pysynyt oven sisäpuolella.

Mutta kyyneleet hänelle tuli silmiin, ja sekin oli kylliksi Antonille.

Anen käynti ja se, että hän muisti häntä ja ajatteli häntä tänä masentavan surun aikanakin, se jo teki Antonin kiitollisemmaksi häntä kohtaan kuin mikään muu.

Ane tunsi sen samassa silmänräpäyksessä. Se oli jotakin niin lämpöistä ja suloista; ihmeellinen ilon ja onnen tunne täytti heidät molemmat.

Anton nosti kätensä suupieleen ja sanoi vilpittömämmin kuin milloinkaan ennen:

"Se on oikein suurenmoista..."

Eikä Ane nyt sitä vastustanut. Mutta hän sanoi nopeasti jäähyväset, sillä ei kenenkään pitänyt saada huomata heidän välillänsä olevan mitään erikoista. Siihen oli Anella omat syynsä.

Mutta päästyään ovelle ei hän voinut olla kääntymättä eikä sanomatta Antonille:

"Sinä olet paljon parempi minua, Anton, vaikka istutkin täällä. Sinä olet paljon parempi kuin kaikki muut vapaat ja irralliset, se on varma."

Vanginvartian mielestä se ei ollutkaan liiaksi sanottu, sillä koko kaupunki tiesi kertomuksen Anton Riben surullisista vaiheista. Ja jos jury-oikeus olisi ollut häntä tuomitsemassa, niin hän ihan varmaan olisi tullut sekä vapautetuksi että kunnioitetuksikin.

Mutta Ane ei tahtonut saattaa ketään, kaikkein vähimmin kylänvoutia aavistamaan heidän välistä suhdettansa. Sillä siitä asti, kuin Ane oli jättänyt raha-arkun hänelle, luuli Ane huomanneensa, että hänkin oli voudinkin mielestä saanut osakseen liian vähän. Eihän viidensadan taalerin summa antanut kovinkaan paljoa korkoa vuodessa.

Antonin istuessa vangittuna olisi ensimmäisen puolen vuoden korot ollut pois maksettava. Ja ne, jotka niitä nyt saisivat, tulisivat saamaan koko vuosikoron, voisivatpa vielä olla melkein varmat, että se tulisi heille koko ikänsä.

Kaksituhatta taaleria nyt yhteensä karttui, ja oli päätetty jakaa ne kymmeneen osaan.

Koko kaupunki sai hyvissä ajoin tietää, mikä juhlapäivä nyt koitti, sillä kello viidestä kuuteen aamulla pyhitettiin se soittamalla kirkon kelloa.

Kaupunginvaltuusmiehille ehdotti kylänvouti, että testamenttaajan sukulainen Anton Ribe, saisi ensimmäisen osan, kaksisataa taaleria vuodessa koko ijäkseen. Tätä ehdotustaan puolusti hän lämpimästi kuvailemalla Antonin puutteenalaista tilaa ja hänen likeistä sukulaisuuttaan testamenttaajan kanssa.

Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.

Toiseksi ehdotti hän, että toinen osa samoin elinajaksi annettaisiin testamenttaajan uskolliselle palvelijalle Ane Olsenille, jonka verraton rehellisyyshän se oli vaikuttanut, että suurin osa rahoista edes tulikaan kaupungin hyväksi.

Tämäkin ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.

Kuin Anton pääsi vapaaksi, ei kukaan katsellut häntä halveksivasti siitä syystä, että hän oli ollut vangittuna; sen hän huomasi varsin hyvin. Hän pikemmin oli päivän sankari eikä suinkaan vähimmin lastenkodin Anen mielestä.

Ane katsoi kuitenkin viisaimmaksi antaa ensin vuosikauden kulua, ennen kuin rupesi Antonin yhtiökumppaniksi. Mutta sitte tekikin hän sen perin pohjin. Ja kyltissä pienen valkoisen talon seinällä, jossa he alottivat siirtomaan tavarain kauppansa, oli sinipohjalla kultakirjaimilla "Ribe ja Kumppani"; eikä kumppani ollut kukaan muu kuin lastenkodin Ane.

Hautuumaalla oli nyt myöskin kirjoitus patsaassa yhtä loistavana ja kauniina kuin ennen, mutta se oli kylänvoudin pyynnöstä muutettu toisin kuuluvaksi.

IX.

Äiti.

Lastenkodin Ane ei juuri näyttänyt ulkonaisessa elämässään mitään erikoisia merkkejä siitä, että hän oli Nilkku-Olan ja Vene-Riitan tytär, mutta hänen sisällänsä pysyivät nuo sukumerkit yhä jäljellä.

Eikä hän koettanutkaan niitä sukumerkkejä itsestään karsia; toisenlaisissa oloissa olisivat ne saattaneet kehittyä hyvinkin pahoiksi. Hän oli sellaisenansa ainoastaan siirtynyt ylemmäksi vähän arvokkaampaan säätyluokkaan.

Mutta vuosikauden kuluttua avioliitossa syntyi hänelle poika, ja siitä alkoi uusi kausi hänen elämässään. Sillä ei mitään siitä kaikesta, kuin hänelle oli tähän asti tapahtunut, käynyt verrata tähän.

Äidin ilo orasti niin kuin verholehdet uudessa hitaasti kasvavassa taimessa. Äidin ilo, tämä vaimon puhtain ja autuaallisin tunne, täytti hänen sydämmensä kiitollisuudella Jumalaa kohtaan. Ja kiitollisuus herätti hänessä halun tulla hyväksi.

Kuin rakkauden aurinko kerran paistaa johonkin huoneesen, leviävät sen säteet silloin sekä lapsiin että vanhaan, nojatuolissa lepäävään äidinisään.

Äidin isä oli nyt etsittävä. Olipa hän ennen ollut millainen hyvänsä, niin nyt hän oli sekä isä että äidinisä.

Ane läksi itse maalle tuomaan tylsistynyttä vanhusta kaupunkiin ristiäisiin.

Ja Nilkku-Olassa heräsi uusi lämpöisempi tunne eloon, ilo siitä, että hänellä halveksitulla, pilkatulla vaivaisella, oli niin varakas tytär, ja vielä enemmin ilo siitä, että hänellä nyt oli lapsenlapsi, joka oli ristittävä hänen kaimaksensa.

Siinä oli luottamusta, joka levisi sovittavana hänen olemukseensa ja teki hänet vielä jonkin arvoiseksi, vaikka se arvo olikin vähäinen.

Se teki hänet pikku Olan kärsivälliseksi hoitajaksi. Sillä ukko jäikin ristiäismatkaltansa kaupunkiin. Ane ei hennonnut lähettää häntä enää maalle, vaikka hänestä tosin ei ollutkaan mieluista luopua vaivaisavusta, ukon vapaasta elatuksesta.

Vuosikausi hänellä enää olikin elettävänä eli paraiksi sen verta, että sai nähdä elämänsä pimeällä taivaalla iltaruskon kajastuksen.

Espedal oli sairas, mutta ei kuitenkaan voinut pysyä kotosalla, kuin kuuli Nilkku-Olan olevan kuolemaisillaan.

Oli hänellä myöskin vielä sanomatta viimeinen sana Anelle, joka aina lapsuudestaan asti oli tuottanut hänelle murhetta ja levottomuutta.

Ja se sana tuli niin lyhyesti ja syvämietteisesti ja hämärästi, että se sitte seurasi Anea kuin jokin ennustus läpi koko elämän.

"Hän on tuleva sinulle kurittajaksi Kristuksen tykö", sanoi hän viitaten poikaan.

Sitte hän palasi Timianintorin laitaan, vetäen sekä jalkojaan että keppiään. Hänestä oli vaikea luopua tästä heikosta, hauraasta elämänlaivasta ennen sen pääsemistä satamaan.

"Mutta Herra, sinä viivyt", huokasi hän väsyksissä nojatessaan ruumis-arkku-kyltin alla olevaan pihtipieleen ja levätessään yhden ainoankin rapun tähden.

Hänen tyttärensä tuli vastaan ja auttoi hänet sisään.

"Ai, ai, oli hyvin pahasti, että läksit ulos, isä."

"Oikein se oli, että läksin, lapseni."

"Mutta sinä ihan varmaan tulet tosi sairaaksi."

"Kyllä kaikki käy hyvin, kunhan saan vähän maata."

Ja muutamain päivien päästä hän makasikin, nukkuneena vähäksi tai kauaksi aikaa sen mukaan, miten pian kukin uskoo ylösnousemisen aamun koittavan.

Mutta tytär muisteli hänen sanojaan: kyllä kaikki käy hyvin, kunhan saan vähän maata.

"Se oli ennustus niin kuin moni muukin Espedalin lause", sanoi Omeyer haudalla ja syystä kyllä.

* * * * *

Kukapa isä tai äiti ei mielellään tahdo viedä lastansa kasteelle, yksin silloinkin, kuin heidän sydämmensä ovat niin täynnä ajallisten etujen himoja kuin Anen.

Vaikka joku ei siitä pidäkään lukua itsensä tähden, tahdotaan sitä kuitenkin lapselleen.

Moni merimies, joka ei enää tahdo eikä uskalla rukoilla itsensä puolesta, huokailee kuitenkin kajuutassaan kyynelsilmin lapsensa puolesta.

Moni ajattelija, joka on itse tullut epäilijäksi, iloitsee kuitenkin, kuin kuulee vaimonsa opettavan lapselle turvallisia lastenrukouksia.

Ja eikö se todella ole kuin sulostuttava ja kaunistava auringon välähdys kylmänä talven kaltaisena elämän päivänä.

Ane ajatteli ainoastaan pikku Olaa ja eli ainoastaan häntä varten.

Anton parka sai nyt aina olla unhotuksissa, milloin tuli puodista sisälle.

Ja joka kerran, kuin Ane ajatteli mahdolliseksi, että jokin vaara saattoi uhata pikku Olan ruumista tai sielua, jokaisessa kaikkein vähimmässäkin vilustuksen tapauksessa tai huonon taipumuksen vilahduksessa oli Ane näkevinänsä Espedalin läpitunkevan katseen ja kuulevinansa hänen kumean vakavan äänensä lausuvan:

"Hän on tuleva sinulle kurittajaksi Kristuksen tykö."

Paras oli puhella Omeyerin kanssa näistä sanoista, jotka lakkaamatta palasivat hänen ajatuksiinsa.

Omeyer hypähti ylös, kuin kuuli Espedalin sanat. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa näitä ymmärtämättömiksi ja ikävystyttäviksi, mutta hän kävi jälleen istumaan, katsoa tuijotti vastaiseen seinään ja sanoi:

"Niin, niin ... niin, niin ... kyllä siinä on jotakin merkitystä."

"Niin, ihan varmaan siinä on", vastasi Ane peloissaan.

"On", sanoi Omeyer, ehdittyään nyt muodostella sen ajatuksen oman luontonsa ja käsitystapansa mukaan, "Espedal tarkoitti, että Jumala voi lastemme kautta helpoimmin tehdä meidät itsemmekin hyviksi lapsiksi ja valmiiksi menemään hänen valtakuntaansa. Minä olen usein elämässäni nähnyt Jumalan lähestyvän lapsien kautta yksin sellaisiakin, jotka ovat kauimpana hänestä. Lasten kautta totuttaa hän meitä luopumaan monesta pahasta tavasta, joita meidän täytyy juuri lasten tähden karttaa; ei papit eikä maallikot voi paremmin kuin lapsemme opettaa meitä olemaan kärsivälliset ja unhottamaan oman mukavuutemme."

"Niin, se on totta", vastasi äiti huolissaan.

"Sinä saat kokea paljon enemmänkin", jatkoi pappi. "Saat nähdä, että Jumala lapsen kautta opettaa sinulle sekä katkismuksen että selitykset uudestaan, ja kuin täysikasvuisena niitä opimme, niin ei se enää tapahdukaan yksistään kirjainten mukaan, vaan me usein vaivumme niin syviin ajatuksiin, että lapsemme ihmeissään herättävät meitä niistä."

"Ei mikään olisi minulle mieluisempaa", sanoi Ane halukkaasti.

"Sen kyllä uskon", sanoi pappi. "Rakkaus lapsiimme, ilo, jota he tuottavat meille, ja myöskin monet murheet heistä ja surut heidän tähtensä, kaikki ne ovat keinoja, joilla Jumala meitä vetää puoleensa."

"Sen minä tiedän", vastasi Ane iloisesti. "Minulla ei ole koskaan ennen ollut sellaista ikävöimistä Jumalan puoleen kuin siitä lähtein, kuin pojan sain."

"Ja sinä olet vast'edes vielä yhä enemmän ikävöivä häntä, mitä kauemmin poika sinulla on. Sitä se Espedal juuri tarkoitti, ja hän oli oikeassa. Lapsista alkaa meille uusi elämä. Ne täyttävät ympärillämme ilman kevätauringolla ja kukkaistuoksulla. Me saamme kokea puhtaampaa ja jalompaa kevättä ja kesää meidän lapsissamme, vaikkapa vuosien myrskyt olkootkin jo puhallelleet pois lehdet meidän omista oksistamme, eikä kukaan meistä voi toivoa elämänsä taivaalle kauniimpaa iltaruskoa, kuin lastemme onni on."

"Miten kaunista se oli!" sanoi Ane kotiin mennessään.

X.

Jälkivaikutuksia.

Pikku Ola oppi jo pienenä poikana oleksimaan alhaalla puodissa, sillä siellä oli aina vähän runsaammin vaihtelua kuin asuinhuoneissa, ja aina siellä oli jotain etuakin. Mutta sitä tapahtui ainoastaan silloin, kuin äiti oli muissa toimissa, sillä hän ei koskaan tahtonut päästää poikaa puotiin, hänellä ei ollut vähääkään luottamusta häneen.

Milloin ei ollut ostajia puodissa, istui Ribe tavallisesti sen takana pikku konttorissa, huolellisesti hoidellen kirjoja ja kirjeenvaihtoa.

Ja silloin oli pikku pojalla aina täysi vapaus puodissa. Sormet kaivelivat kaikkia laatikoita ja taskut muodostuivat pieniksi kaupan haaraosastoiksi.

Puotipoika ainoastaan nauroi eikä sanonut mitään, sillä hänestä tuo oli ihan luonnollista.

Kuin isä tuli puotiin, muuttui se yht'äkkiä ruokahuoneesta leikkihuoneeksi.

Poika osasi leikitellä millä hyvänsä: kirjoituskirjoilla, Eidamin juustolla, saapasmuste-rasioilla, tauluilla ja peileillä. Mutta kaikkein hupaisinta oli kosketella pitkällä kepillä katossa olevia tavaroita ja ottaa nauloista alas sadelakkeja.

Kohta hän jaksoi saada alas myöskin sadetakit ja housut, niin että lattialle karttui isot keltaiset kasat vaatetta ja puotipoika kyllästyi ja antoi niiden olla siinä paikoillaan. Silloin Ribe aivan tyynesti ripusti kaikki takaisin kattoon. Hänhän olikin tottunut tekemään kaikki itse.

Hänenhän itsensä täytyi joka aamu herättää puotipoika ja vielä mennä uloskin avaamaan ikkunanluukut ja ovi, jos mieli saada puotia auki ajoissa ja estää torille meneviä ihmisiä luulemasta, että olikin aikomus pitää se kiinni.

Ja eikö hän itse mieluisemmin juossut aittaan ja käskenyt nenäkkään vastauksen saamisen uhalla puotipoikaa noutamaan uutta rusinalaatikkoa, kuin pohja yht'äkkiä tuli esiin puodissa olevasta laatikosta ja ostajia oli odottamassa.

Eikö hän juuri ollut se mies, joka ei ollut syntynytkään käskemään ja joka sen tähden oli kasvattanut ensimmäisen puotipoikansa sillä tavalla ja varmaan oli samoin kasvattava kaikki muutkin.

Mutta jos oli paljo ostajia puodissa, juoksi pikku Ola isänsä kanssa laatikolta toiselle ja sai mitään pahaa pelkäämättömältä isältä vähäisen osan kaikesta syötäväksi kelpaavasta, niin kuin se olisi ollutkin hänen ainoana ruokatulonansa.

Kohta teki Ola itsekin kauppoja. Alku tapahtui markkina-aikaan purutupakalla ja sellaisella pikku tavaralla, jonka antamiseen muilla ei ollut aikaa.

Talonpojat, miehet ja vaimot, makailivat puotipöydän varassa, joka oli täynnä sarkapakkoja ja sukkakimppuja, ja puhella lavertelivat pikku Olan kanssa, joka näytti olevan vakuutettu omasta arvostaan. Hän veti laatikosta esiin tupakkakäärön ja mittasi siitä korttelittain messinkimittaa vasten, joka oli upotettu pöytään. Sepä oli kelpo poika eikä tehnyt niin tarkkaa mitatessaan, sanoivat talonpojat kiitellen. Sitte ei muuta kuin leikata poikki ja ottaa vastaan rahat.

Tämä viimemainittu työ tuli kohta viehättävimmäksi, sillä saattoihan silloin tällöin aina joku raha hyvin helposti jäädä käteen rahoja heittäessä laatikkoon.

Siten kasvoi poika, oppien koko joukon pahoja tapoja.

Mutta sunnuntai-aamuna ennen kirkkoon menoa oli isällä tapana lukea saarna, sillä pappi viivytti kirkossa ainoastaan pari tuntia ja se oli kerrassaan liian vähä aamupäiväksi.

Puotipojalle ja Olalle hän luki hitaasti ja yksitoikkoisesti vähintäin tuntikauden.

Jos saarna vastoin luuloa loppui ennen yhteensoittoa, niin Anton viattomasti jatkoi sitä vapaasti, käsi suupielessä ja ruumistansa heilutellen.

Ane mieluisimmin asetti niin, että ei ehtinyt saada talousaskareitansa tehdyksi ennen kuin kirkkoaika alkoi.

Näin istuivat he eräänä pitkänperjantain aamuna. Raskaat, synkät sadepilvet tekivät mielenkin alakuloiseksi; Uuni savusi ja pikku Ola istui odotellen, että siitä tulisi tulipalo.

Mutta savu haihtui ja hän rauhoittui ja tuli rohkeammaksi. Puotipoika istui tulen edessä ja haukotteli niin, että kyyneliä tuli silmiin, joten hän näytti hyvin liikutetulta, ja sitä hän koetti saada Riben huomioon.

Ola heilutteli jalkojansa ja katseli kadulle, kadehtien kumppaneita, jotka, pitämättä vähintäkään lukua sateesta, joukottain riensivät ylämäkeen matkalla Svartemyriin etsimään ensimmäisiä hyyppäin munia.

Hetkisen tunsi hän kuitenkin mielessään jonkinlaista tyytyväisyyttä, että oli niin paljon jumalisempi muita. Noillahan oli muutamilla vaaleat housutkin pitkänäperjantaina. Hän katsahti hiukan hyvillään omia mustaverhoisia sääriänsä.

Kuitenkin hän ajatuksissaan seurasi muita poikia Suolaseen.

Suolanen oli pikkukauppias, joka myöskenteli happamia ja suolaisia tavaroita. Samassa pikku huoneessa, jossa leveä sänky oli, oli myös laskupöydällä ikkunan edessä silliä, pieniä viiliastioita ja kovaksi keitettyjä munia. Ja kartiinittomassa ikkunassa oli lasia vasten seisomassa savipiippu ja leipäkakkara, puodin ainoa kyltti.

Ravintolaa ei ollut koko kaupungissa, ei edes senkään vertaa kuin tuoli konttoripöydän vieressä. Kuin keskiluokan nuoriso tahtoi lirkutella, meni se Suolaseen ja söi kylliksensä kolmesta killingistä.

Ane oli usein varoittanut Olaa sellaisesta kevytmielisyydestä, ja nyt poika, kuin mieleen oli tullut tuo farisealaisuus, ajattelikin inholla kumppaneja. He varmaankin aikoivat mennä Suolaseen nyt pitkänäperjantaina.

Postillan saarna oli lopussa ja Anton Ribe oli jo pitänyt vapaan esitelmänsäkin, mutta ei kuitenkaan luullut vielä saaneensa asiaa kyllin selville.

Näyttääkseen nyt lapselle havainnollisesti Vapahtajan kärsimyksiä, otti hän nuppineulan, ainoastaan pienen nuppineulan, eikä mitään rautanaulaa, ja rupesi näyttämään pojalle, miten kipeästi se koski käteen.

Ja hän tosiaan pisti!

Poika vetäsi kauhistuen kätensä pois, parkasi ja väänsi kasvonsa rumiksi.

Samassa tuli Ane.

"Oletko hulluna?" huusi Ane kokonaan masentuneelle aviomiehellensä. "Voi miten toivoisin olevani mies! Miten minä silloin kasvattaisin poikaa! Sinähän turmelet hänet ihan kokonaan! Sinulla ei ole ymmärrystä enempää kuin tällä halolla... Onko koskaan ennen kuultu tuollaisia hullutuksia?"

Anton neuvottomana piti kättään suupielessä ja oli vaiti, oli ihan vaiti koko päivän.

Äiti oli ystävällisempi poikaa kohtaan jumalanpalveluksen jäljestä, mutta Ola pelkäsi isäänsä koko päivän, ja se oli tuskallista isälle.

Näin kasvoi poika isommaksi.

Isä näki välistä minkä mitäkin hänen kujeitansa, esimerkiksi kuin hän kerran meni aittaan ja aikoi vanhan tavan mukaan ottaa kulauksen kirsikkaviiniä.

Siellä oli kaksi astiaa rinnakkain ihan oven vieressä, toisessa kirsikkaviiniä, sellaista kuin talonpojille annettiin kaupantekijäisiksi, ja toisessa kirjoitusmustetta. Ja hyllyllä niiden välissä seisoi kaksi lasia, jalka rikki kummastakin. Kiireessä ja aitan pimeässä otti Ola viinin sijasta mustetta ja syöksyi sitte kauhuissaan puotiin.

Ja, kuten sanottu, tämä ei ollutkaan ainoa kerta, kuin isänsä sitä näki.

Mutta mitä enemmin äiti toimitti omantunnon virkaa pojassa ja mitä enemmin hänen levottomat silmänsä vartioivat pojan pienintäkin liikettä, sitä enemmin veltostui perin rehellinen Anton eikä viimein hennonut sanoa enää sanaakaan pojalle.

Tai ehkä hän ei uskaltanutkaan, ehkäpä tuo nuppineula yhä vielä pisti häntä.

Hän vain lempeästi silitteli pojan tukkaa ja varoittavasti pudisti päätänsä.

Mutta Ane menetteli ihan päin vastoin. Hän vartioitsi poikaa eikä luottanut vähääkään häneen.

Poika tunsi sen kyllä ja kosti.

Ane ajatteli usein, kuinka paljon parempaa kasvatusta poika nyt sai, kuin hän itse oli saanut pienenä ollessaan, hän, jota ei ollut koskaan toruttu, vaan pikemmin kiitetty jokaisesta pikku kepposesta. Ja olihan hänestä kuitenkin tullut niin hyvä ihminen.

Kuitenkin hän nyt koetti melkein yksinomaan epärehellisillä keinoilla saada poikaa masennetuksi, milloin hän teki jotakin.

Poika ymmärsi tuon varsin pian; ei kaikki ollut ihan oikein äidinkään puolella; sen tähden hän kartteli äitiänsä kilpailun oikeudella niin kuin kärppä kettua.

Jos äiti silloin heltyi kyyneliin asti ja yritti puristamaan poikaa rintaansa vasten, silloin poika tallasi hänen paraimmat tunteensa maahan. Silloin hänen vastauksensa osoittivat kaikkein suurinta kunnioituksen puutetta ja hänen viitteensä olivat kaikkein loukkaavimmat.

Ja jospa hän sitä usein katuikin ollessaan poissa äitinsä luota, niin kuin hän todella katui, niin tapahtui kuitenkin yhä uudestaan ihan samalla tavalla.

* * * * *

Ola oli nyt neljännellätoista vuodella ja asui puotipojan kanssa.

Oli talvi-ilta. Silloin tällöin liiteli alas joku lumihiutuva. Jääkylmä itätuuli alkoi puhallella ennustaen lumimyrskyä. Tuulispäitä kiiteli pitkin mäkeä kuin vallattomat varsat.

Maa oli lumeton, ainoastaan siellä täällä näkyi vähä valkoista.

Pölyä ja roskaa oli harmaana pohjana lumipaikkojen välillä, ja nyt ne tuulessa kiehtoutuivat ylös ihmisten silmiin ja asettuivat taas milloin mihinkin, tietämättä oikein mihin päästä rauhaan.

Heikkoa tulen valoa näkyi Riben puodista. Tosin siellä oli kaksi pientä lamppua puotipöydällä, mutta koko joukko sadetakkeja riippui niiden edessä, pimittäen tulta, joka ei valaissut enempää kuin kipunat, joita terävä hevosenkenkä löi kivikadusta.

Ola oli juuri juossut sisältä puotiin, mutta isä kutsui häntä heti konttoriin.

"Osaatko auttaa minua? Tämä on varmaankin Englannin kieltä. Se on 'Karoliinasta'."

Ola todisti ylpeänä, että se oli Englannin kieltä. Mutta saada sähkösanoma käännetyksi omalle kielelleen, sitä he eivät osanneet yhdessäkään.

Ribe oli samoin kuin enimmät muut pikku kaupungin porvarit ruvennut pieneksi laivan isännäksi, ja "Karoliina" oli hänen kivihiililaivansa nimi.

Sähkösanoma oli siis sieltä ja kuului näin:

"Karoline totally wreck Humber. All saved."

Olan täytyi noutaa sanakirja ja kartta, ja niiden avulla he vähitellen saivat selville kaiken muun paitse "totally" sanaa, jota he molemmat mietiskellen vähä väliä lausuivat pikku konttorissa. Sillä sitä ei ollut sanakirjassa.

Olasta oli tapaus varsin viehättävä, mutta hän ei ollut saanutkaan toimitetuksi varinaista asiaansa, mitä hänellä oli puotiin.

Ja kuin hän nyt läksi ulos, seurasi häntä Ribe, sähkösanoma kädessä, yhä mietiskellen tuota "totally wreck".

Torilla oli yhä roskaisempaa. Kaksi sitkeätä torimatamia tömisteli jalkojansa ja viuhtoi käsillään, sillä he tahtoivat pysyä kaupoissaan niin kauan, kuin tulet säilyivät sammumatta tuulessa.

Kaupungin ainoa torilamppu, joka riippui Riben nurkassa ja jota syötettiin öljyllä, oli jo sanonut hyvää yötä.

Saattoi paraiksi erottaa varjon näköiset haamut, jotka pimeästä tulivat Rantakadulle, hiipivät yli torin ja katosivat Itäkadulle.

Jotakin mustaa tuli toisen torimatamin luo. Lyhdin valossa voi erottaa hänet matami Ribeksi nahkakauluksineen ja hyvine käsivarustuksineen. Niin, niin, hänellä kyllä oli lämmin ja hyvä.