Part 5

Mutta silloin sepän silmät aukesivat. Ja lastenkodin Ane löi pelkästä ihmettelystä kätensä yhteen ja huudahti: "Kukapa olisi osannut unissaankaan nähdä mitään tuollaista!"

Kylänvouti oli kyllä odotellut Ribeltä löytyvän enemmän kuin ne kuusi tai seitsemän tuhatta taaleria, mutta luettuaan nyt rahat ei hän voinut olla sanomatta Anelle: "Hyvä Neiti Olsen, te kun olette ollut niin kauan talossa, tottahan tiedätte, millä ihmeen tavalla hän on voinut koota näin paljon?"

Ja nyt tiesi Ane kertoa minkä mitäkin, eikä tämä hänen kertomuksensa ollut läheskään yhtä lapsellisen rakas kuin mitä hän puhui Riben ollessa kuolemaisillaan.

Ribe ei ollut lahjoittanut eikä tuhlannut mitään, ja monesti hän ei ollut suonut edes itselleen välttämättömintäkään. Jos hän puhuisi ilmi totuuden, niin oli Ribe ollut niin itara, että monesti he molemmat eivät olleet saaneet kylliksi syödäkseenkään. Ja vielä viime kesään asti oli hänen täytynyt auttaa Ribeä veneesen onkivapoineen joka maanantai, keskiviikko ja lauantai, eikä mistään muusta syystä kuin siitä, että hän ei tahtonut kuluttaa kolmea killinkiä kalaan torilla, kun sitä voi saada vedestä ilmaiseksi. Jos hän olisi saanut kalaa joltakin lahjaksi, niin hän kyllä olisi mieluisemmin istunut kotona sohvassaan, kun oli jo niin heikko.

Ja samoin oli monet muut asiat, joita Ane tahtoi olla kaikkein viimeisin tuomaan ilmi. Mutta huonoja rahoja nuo olivat, näyttivätpä kuinka hienoilta ja sileiltä hyvänsä.

Kylänvouti ja seppä olivat pois lähtiessään molemmat yhtä liikutetut Anen rehellisyydestä. "Sellaisia palvelijoita ei ollut joka päivä nähtävänä."

"Ihmeellisintä on, että hän on Nilkku-Olan ja Vene-Riitan tytär, eivätkä he tehneet koskaan muuta kuin kerjäsivät ja sieppasivat itselleen, mitä vain saivat", sanoi seppä.

Kylänvouti ei vastannut, eikä hän muutenkaan antautunut mihinkään keskusteluun vanhan ystävänsä Riben ahneudesta.

Olihan tavatonta hyvyyttä testamentata kolmekymmentä tai neljäkymmentä tuhatta taaleria kotiseutunsa köyhille, puhelivat kaikki ihmiset, yksin kaupungin ainoa sanomalehtikin.

Sitte vallitsi muutamia päiviä haudan hiljaisuus Riben talossa. Arkku oli tullut, ruumis oli nostettu siihen, myrtin oksia ripoteltu kääreille, ja punaisista neilikoista ja myrtistä tehty kukkakimppu oli pistetty hänen jääkylmiin käsiinsä.

Leipurin väki ja kaikki muut naapurit olivat käyneet ruumista katsomassa. Nyt ei enää ollut ketään odotettavana, kaikki oli hiljaista.

Ane nyt käveli yksin suruhuoneessa, ajatellen Antoniansa. Ja se neuvoton maamies parka johti monestikin hänen ajatuksensa valkoiseen Kristuksen kuvaan, joka oli alttarin päällä. Jotakin hänen ylevyytensä ja puhtautensa kaltaista se oli, kuin tuona merkillisenä yönä loisti Antonin silmistä. Miten hän oli suuri sinä pimeänä hetkenä! Ane tunsi sekä kunnioitusta että rakkautta häntä kohtaan. Ennen oli Ane katsellut häntä enemmin vain Riben sukulaiseksi ja perilliseksi, mutta nyt hän alkoi rakastaa Antonia itseään.

Hautajaispäivänä istui poikia ryhmissä hautuumaan rinteillä, muutamia tuoksuvassa ruohikossa, toisia ylhäällä pihlajoissa, joiden oksista he tekivät soittimia ja kaiuttelivat raittiisen kevätilmaan kimakoita vihellyksiänsä. Pienimmät kaivelivat hiekasta raakunkuoria lehmiksi ja hevosiksi leikkeihinsä.

He tuskin malttoivat leikistään lakata, kuin kuoripojat, yllä pitkät, mustat koltit, laulaen tulivat ruumissaaton etupäässä.

Pastori Omeyer piti haudalla pitkän puheen. Lähinnä häntä seisoivat kylänvouti ja kaupungin hallitusmiehet edustamassa vainajan perillisiä. Puhuja selitteli, miten kaunista on tehdä hyvää, kuinka monta sellaista "hiljaista" on, joita maailma ei tunne, ja kuinka Ribeä olivat kaikki hänen läheiset ystävänsä rakastaneet. Viimein hän sanoi, että rakkauden hehkuva kirjoitus köyhäin sydämmissä on parempi hautakirjoitus kuin kauneinkaan kirjoitus marmoripatsaassa, ja sellaisen kirjoituksen oli tämä vainaja itse piirtänyt haudallensa.

Sitte Espedal vanhus, joka tietysti myöskin oli läsnä, koskapa hänen mieluisin huvinsa oli käydä hautaanlaskiaisissa, painoi leukansa syvälle rintaa vasten ja alkoi veisata, pitäen lasiensa päällitse tarkasti silmällä kuoripoikia.

Sen jälkeen käänsi hän valppaan katseensa koululapsi-joukkoon, joka oli kiivennyt Omeyerin jäljestä hautakunnaalle ja siitä uteliaasti katseli ja osoitti alas hautaan, kunnes joku heistä pudotti sinne kirjoitusvihon. Siellä se oli kukkien seassa arkun kannella, imupaperi erillään syrjässä. Selvästi näkyi vihon kannesta kuva: vihreä niitty, punainen lehmä ja sininen karjapiika, ja kuvan alla oli paksuilla, mustilla kirjaimilla: "Lehmä on -- hyödyllinen täällä."

Mutta nyt Espedal kiipesi ylös kunnaalle ja ajoi, sateenvarjo toisessa ja keppi toisessa kädessä, koko kärpäsjoukon pois sokurilta.

Ja kaikki kaupungin akat seisoivat hautakummuilla korkeiden, keltaisten ruskoliljojen, punaisten tuoksuesikkojen ja lakastuvain lumikellojen keskellä, nostaen esiliinan nurkkaa tai hameenhelmaa kyynelpyyhkeeksi.

"Jumala siunatkoon sellaista köyhäin ystävää!"

Kaupunki oli näet niin rikas ja niin pieni ja köyhiä siinä niin vähä, että täytyi tulla suuret vuosirahat, kun tämä summa lisättiin Peder Bastin, Rasmus Klaudiuksen sekä Erik Legangerin ja hänen vaimonsa lahjoituksiin.

Lastenkodin Ane seisoi hänkin haudalla ja itki katkerasti, mutta niiden kyynelten syynä oli monenlaiset ristiriitaiset tunteet.

VII.

Hautakirjoitus.

Puhutaan toista ja tehdään toista.

Pastori Omeyer, joka oli haudalla puhunut niin kauniisti ja tarkoittanut niin hyvää niillä sanoillaan, että köyhäin sydämmiin piirretty hautakirjoitus oli paljon parempi kuin muhkeinkaan kirjoitus marmoripatsaassa, hän kuitenkin ensinnä ehdotti muistopatsaan pystyttämistä Riben haudalle.

Ja hän oli jo edeltä päin näkevinään, miten paljo kiitosta oli kultakirjaimilla luettavana siinä patsaassa.

Eräänä aamuna syksymmällä levisi huhu talosta taloon, että höyrylaiva tuli laituriin.

Mitä ihmettä se nyt merkitsi?

Sehän muuten asettui ankkuriin ulos seljälle, jossa välistä lainehti niin kovin, että ei kukaan soutaja uskaltanut lähteä sinne.

Ja yöllä, kuin laivaväki saattoi nähdä jonkun kaikin voimin soutaa ponnistelevan laivalle päin, silloin saivat veneessä olevat matkustavaiset panna kätensä torveksi suunsa eteen ja huutaa kaikin voimin: Vulkan! Vulkan!

Ja naiset ja lapset, jotka makasivat sängyissään ja kuulivat aaltojen pauhinaa rannasta, luulivat huudon merkitsevän, että oli tulipalo.

Mutta minkähän tähden Vulkan niin komeasti tuli ihan laituriin asti.

Kohta sen jälkeen levisi uusi huhu mahtavasta patsaasta, joka muka oli tuotu höyrylaivalla, ja se oli oikea ihme.

Kirves sai levätä tynnyrin pohjalla ja kahvipannu pesutiinun vieressä.

Ihmiset alkoivat juosta alas laiturille. Ja kuin sittemmin kaupungin kolme polisia kävi käskemässä kaikkia kahdeksaa kuorma-ajuria saapumaan kello 10 paikoilla hevosineen ja ajokaluineen laiturin luo, niin silloin syntyi melkein yhtä vilkas liike rannassa kuin markkina-aikaan.

Sen sijaan oli tavattoman tyhjää koulussa sinä päivänä.

Mutta opettajilla ei oikeastaan ollut mitään halua tehdä siitä muistutuksia, vaikka viran puolesta olisi ollut pakkokin. Sillä siinä kaupungissa harvoin nähtiin kenenkään ajavan kahdella hevosella, vielä vähemmin kahdeksalla. Eikä siitä suinkaan voinut tulla mitään oikeata lumireen vetoakaan, kun ei vielä ollut kylliksi lunta siihen tarkoitukseen. Yhdet ainoat umpivaunut oli koko kaupungissa, ja milloin niiden onnellinen omistaja ja omistajatar olivat ajelemassa, kokoutuivat lapset vaunujen ympärille näkemään näiden onnen suosikkien tulevan sieltä ulos ja sitte katselemaan vaunuja, kunnes ne katosivat liiteriin ja ovi sulkeutui.

Mutta ajattelehan: kahdeksan hevosta yht'aikaa, Ja patsas niin korkea kuin kartano, sanoivat muutamat! Sellaista ei oltu ennen nähty eikä edes kuultu puhuttavankaan.

Sen tähden pysyivät opettajatkin, joilla oli ikkunoita kadulle päin, hyvin uskollisesti lähellä niitä, kävipä heidän luonansa myöskin pihahuoneessa asuvia, vähempiosaisia virkaveljiä.

"Tänään meillä olisi pitänyt olla kuukauslupa", sanoi eräs heistä.

"Niin, tänään meillä tietysti pitäisi olla lupa", vastasi toinen.

Mutta alhaalla laivarannassa oltiin täydessä toimessa. Ei ollut mikään helppo asia saada kyllin vahvoja kaluja eikä siirtää pitkää raskasta kiveä kärreille.

Siihen aikaan ei ollut mitään sellaista hyödyllistä "kaikki kaikissa" kuin kaupungin-insinöörejä tai palomestareja. Kylänvouti seisoi siinä ihan neuvottomana ja katseli viran puolesta. Lähellä asuvaiset merimiehet ihmettelivät ja neuvottelivat, ja mitä kauemmin tuota kesti, sitä suurempi syy oli perämiehillä Paulsenilla ja Monsenilla antaa hyviä neuvoja ja sitä kauemmin saivat naiset ja lapset ihailla tätä näytelmää, joka näytti olevan huviksi myöskin monelle täys'kasvuiselle kansalaiselle.

Yksin pastori Omeyerkin seisoi eräillä rappusilla parin merimiehen-vaimon keskellä, vilkkaasti viittoen käsillään ja unhottaen hetkiseksi kaikki sairaat.

Oli ihan luonnollista, että laivanveistäjät laiturin toisessa päässä, jotka olivat korjaamassa vanhaa laivaa, unhottivat sekä tervapyttynsä että sutinsa ja jättivät tulen ja tervan palamaan ja siirtyivät lauttansa äärimpään päähän näkemään oikein tarkkaan tuota ihmettä. Siinä heitä seisoi niin monta yhdessä paikassa, että lautta painui syvälle veteen ja tappuratukut purjehtivat maihin matkoihinsa.

Viimein huusivat merimiehet ja kaupungin pojat yhteen ääneen "all right" "go on!" He tahtoivat näyttää osaavansa Englannin kieltä. Ja sitte lähdettiin meluten ja pauhaten pitkin laituria, pojat huudellen, tytöt nauraen, merimiehet laulaen tahtia ja perämiehet komentaen.

Kahdeksan yhteen valjastettua hevoskaakkia oli vetämässä, kahdeksan miestä niitä ajamassa, kullakin läjähtelevä ruoska kädessä, ja enempikin kuin kahdeksan töllistelevää poikaa joka hevosta kohti tuon ryhmän ympärillä.

Millä tavalla se kulkue pääsi Rantakadun alapäästä lävitse, jossa tavallisten maitokärrienkin oli vaikea pujotella kadulle pistävien talon nurkkain ja rappusien välitse, se on jälkimaailmalle selviämätön arvoitus. Mutta niin se oikeastaan tapahtui, että merimiehet paikka paikoin auttelivat nostamalla pyöriä esteiden ylitse.

Että Riben muistopatsas nyt oli saapunut, se, jonka kaupunki oli tilannut, tiesivät tuota pikaa sekä suuret että pienet. Eikä se totisesti ollutkaan liiaksi, sanoivat ihmiset.

Jospa heille vain korvaukseksi kaikista sysimisistä, kuin saivat pitää hyvänään, olisi edes vähänkään annettu selkoa puulaatikon sisällyksestä, mutta siellä ei näkynyt muuta kuin että patsas oli punertavaa, sileäksi tahottua graniittia.

Ylämäessä alkoivat pienet hevoset köyristää selkäänsä kuin kissat ja melkoisesti hiljentää vauhtia. Silloin täytyi merimiesten käydä käsiksi ja auttaa nyrkkivoimalla. Ja siten mentiin laulaen ja hurraten niin, että ylempänä oleva koulukartano vavahteli.

Sekä niiden opettajain, joiden luokkahuoneet olivat kadun puolella, että heidän oppilastensa täytyi juosta ikkunoista katsomaan. Opettajat totuttuun tapaansa kieltelivät poikia, mutta eivät muistaneet katsoa heihin päin taikka eivät raaskineet sitä tehdä.

Ja ulkona olevat pikku veitikat juoksivat kiertotietä mäen ympäri.

Viimein päästiin hautuumaalle. Se onneksi ei siihen aikaan ollutkaan etäällä kaupungista. Kuoppa oli jo kaivettu ja merimiehet ryhtyivät työhön nuorineen ja rautakankineen.

Ja pojat kiipeilivät ylös puihin punaisten pihlajanmarja-terttujen väliin tahi haudankaivajan pikku liiterin katon harjalle, joka näkyi kirkkomäen puiden välistä.

Työ vei paljon aikaa. Kello viisi seisoi patsas viimeinkin kuin kiinni naulattuna kaikessa komeudessaan.

Perämiehet ja muut merimiehet katselivat riemuitsevasti ympärilleen, kädet housuntaskuissa. Sepä se olikin ainoa palkka, kuin saivat vaivoistaan. Ja kuin he sitte tyytyväisesti nykähyttivät päätään tuttaville, näytti tuo siltä, kuin he olisivat armosta päästäneet heitä katsomaan tätä heidän mahtityötänsä.

Ja suuret kultakirjaimet loistivat niin, että ne voi erottaa aina alhaalta hautuumaan portilta asti.

Ne tutkittiin myöskin alusta loppuun, sekä nimi ja vuosiluku että kaikkein mielestä hyvin ansaitut raamatunlauseet:

"Iloista antajaa Jumala rakastaa.

"Älkää rakastako sanalla eikä kielellä, vaan työllä ja totuudella."

Vanha, saita tohtori Ribe oli tulemaisillaan oikein kansallispyhimykseksi tässä pikku kaupungissa.

"Niin, hän ei rakastanut sanalla eikä kielellä", sanoi vanha mummo joukosta.

"Ei, se on totta", vastasi joku pilkallisesti. Lastenkodin Ane se siinä ei malttanut hillitä mieltänsä,

"Mutta hyvillä töillä ja totuudella", jatkoi mummo vakavasti.

"Mitäpä hän olisi muutakaan tehnyt?" vastasi taas Ane halveksivasti. "Eihän hän voinut ottaa rahoja kanssansa hautaan."

Lastenkodin Anen ei ollut helppo olla vaiti, kuin kerran pääsi vauhtiin. Mutta mummot ojentautuivat niin varmasti ja katsoivat häneen niin terävästi, että Ane huomasi olevan viisainta väistyä pois ennen, kuin he ehtivät julistaa voi-huutonsa maailman pahuudesta ja kiittämättömyydestä.

Paremmin osasi Anton hillitä kieltänsä, vaikka suuttumus kuohuikin hänen sydämmessänsä hänen siinä seisoessaan haudan ympärille pystytettyä rauta-aitaa vasten.

Tosin hän vielä sanoi: "se on suurenmoista", mutta sydämmessään hän ajatteli, että sitä oli kerrassaan liian vähä.

Hän ei nyt enää voinut maksaa ei veroja eikä korkoja. Ja nyt olikin jo talo kaikkine huonoine kaluineen myyty nimismiehen toimesta huutokaupalla ja hän itse oli siinä kahden tyhjän käden varassa, ja yhtä laihana kuin hänen viimeinen, melkein nälkään nääntyvä lehmänsä, jonka lisäksi häntä paha kyllä suuttumus ahdisti joka kerran, kuin hän johtui ajattelemaan sedän rahoja.

Eivätkä nämä pahat ajatukset suinkaan olleet vähimmin vallalla nyt, kuin setää kunnioitettiin kaupungin hyvänä enkelinä ja suojeluspyhimyksenä.

Jospa hän nytkin saisi sata taaleria, päästäkseen Amerikkaan.

Hän oli taas käynyt lastenkodin Anen luona. Niin kauan, kuin Riben talo oli myymättä, sai Ane asua siellä. Ja hän otti Antonin vastaan hyvin ystävällisesti. Mutta eipä hän mitenkään voinut auttaa Antonia pääsemään noista kiusaavista ajatuksista.

Anton kammoi itseään ja ajatuksiaan, palatessansa kotiin hautuumaalta.

Ja Anea hän vielä vähemmin uskalsi ajatella, sillä hän varmaan oli tänään vielä kymmentä vertaa pahempi kuin tavallisesti. Olihan Anton hautuumaalla vähän etäämpää nähnyt hänen vihaiset silmäyksensä.

Anton kuitenkin kotiin tullessaan huomasi suureksi huojennuksekseen, että Ane tänään oli toisella tuulella kuin hän oli odottanut. Hän ei lausunut sanaakaan Antonista eikä hänen vioistaan, mutta, mutta, mutta puhui sitä enemmän Riben ahneudesta ja liikuttavasta Jumalan sanan väärinkäyttämisestä.

Se oli oikea perkeleen kirjoitus tuo siinä hautapatsaassa. Sitähän Anton toki ei voinut eittää.

Ei, ei hän voinutkaan.

"Ja senkö pitää saada siinä paistaa vuosi vuodelta senkin jälkeen, kuin sinä ja minä olemme kuolleet. Osaatko sinä sen selittää, Anton?"

Ei, Anton parka ei osannut sitä selittää.

Mutta tunnin päästä, kuin Ane oli mennyt jollekin asialle kaupungille, astua tallusteli Anton takaisin hautuumaalle. Ja omituista kyllä, se loistava kultakirjoitus veti puoleensa häntä samoin, kuin tuli vetää kärpästä vielä senkin jälkeen, kuin se jo on polttanut siipensä.

Oli niin omituista seisoa siinä ihan hautapatsaan edessä. Hänhän oli tähän asti katsellut sitä ainoastaan matkan päästä.

Hän voi vielä hämärissäkin erottaa kirjaimet ja tavasi vapisevin huulin molemmat raamatunlauseet.

Yht'äkkiä hän tunsi jotakin luiskahtavan pois jalkansa alta. Hän kumartui ja tarttui siihen. Se oli haudalle unhottunut rautakanki.

Ja silmänräpäyksellisestä mieleen johtumuksesta, kuin veri syöksähti hänelle päähän hänen kumartuessaan alas, iski hän, huulet vihasta vapisevina, rautakangen koko voimallaan tuohon kultakirjoitukseen.

Kauhistuen katsahti hän taaksensa, kuin kivisirpaleet lensivät ensi iskusta, mutta oli kuitenkin kyllin rohkea tekemään työnsä päähän asti ja löi vielä kerran koko voimallaan vähän alemmaksi.

VIII.

Pahantekijä.

Koko hävitystyö oli tehty muutamassa silmänräpäyksessä, ja nyt Anton parka seisoi keskellä sitte seuraavaa syvää hiljaisuutta kauhistuksissaan teoistansa. Hiki vieri karpaloina alas hänen otsaltaan ja joka tuulenhenkäys ratiseviin lehtiin pani hänet ahdistuksesta vapisemaan.

Hän juoksi ylämäkeen pihlajain välitse, kiviaidan ylitse ja ulos kenttää pitkin. Mutta omatunto seurasi mukana ja sen ääni kuului yhä selvemmin.

Ja tyytymättömyys hänen suunsa ympärillä oli joka hetki muuttua itkuksi.

Hän astuskeli edes takasin, seisoi hiljaa ja mietiskeli, istui aidoilla ja kivillä, mutta ei saanut rauhaa. Hän tunsi, että hän nyt ei uskaltaisi edes katsoa Aneakaan silmiin.

Tällä välin yö pimeni yhä enemmän. Hän vaistomaisesti astui takaisin hautuumaata kohti, jonka poikki oli suorin tie kaupunkiin.

Päästyään aidan luo rykäsi hän, saadakseen enemmän rohkeutta, mutta samalla hänen silmänsä itsestään kääntyivät Riben hautaan päin.

Silloin tunkeutui hänen ahdistetusta rinnastaan heikko huudahdus ja tukka nousi kauhusta pystyyn.

Valkoinen haamu tuli hautapatsaan takaa näkyviin ja läksi juuri sinne päin, jossa Anton seisoi.

Nyt hän juoksemaan pakoon, minkä kerkisi. Mutta ensimmäisen aidan luo hän pysähtyi ja katsoi taaksensa. Hautuumaan aidan luona näkyi sedän haamu korkeana ja valkoisena, mutta eipä se yrittänytkään ajamaan häntä takaa eikä poistumaan kuolleiden leposijasta.

Ylhäällä tunturilla, josta kautta Antonin nyt täytyi pimeässä kompuroiden kulkea, laskeutui hän polvilleen ja itki ja rukoili Jumalalta armoa ja anteeksi antamusta suuresta synnistään sekä lupasi tunnustaa sen ihmisille ja kärsiä rangaistuksen, jonka oli ansainnut.

Viimein hän väsyneenä ja masentuneena tuli Anen luo, joka heti huomasi, että ei kaikki ollut oikein.

Hän oikein sydämmestänsä sääli Antonia, sillä olipa ihan häpeä saada sellaista kohtelua kuin hän sekä Jumalalta että ihmisiltä. Mutta mitä hyötyä oli tuollaisesta käytöksestä? Ennemmin olisi hänen pitänyt totella sitä neuvoa, kuin Ane kerran antoi hänelle. Nyt hän narrimaisuudestaan joutui paljon pahempaan pulaan.

"Vaan nyt sinun pitää lähteä pois koko kaupungista huomisaamuna ennen auringon nousua."

Ei, sitä Anton ei suinkaan aikonut tehdä. Huomeisaamuna hän päätti itse mennä kylänvoudin luo ja tunnustaa kaikki ja sitte kärsiä rangaistuksensa. "Nyt setä kyllä toimittaa minulle vapaan elannon joksikin ajaksi", sanoi hän katkerasti.

Ane taisteli vastaan, mutta Antonin päätös oli horjumaton. Ja kuin hän viimein kertoi hautuumaalla näkemänsä haamun, joka vaikutti hyvin kammottavasti taikauskoiseen Aneen, sekä Jumalalle tekemänsä lupauksen, silloin lastenkodin Ane tuli niin liikutetuksi tästä ihmisen rehellisyydestä, vaikka kaikki oli liittoutunut häntä vastaan, että pani pehmoiset kätensä Antonille kaulaan kuten ennen muinoin ja suudellen sanoi:

"No, sen minä sanon, että sinä olet paljon parempi minua, niin hyvä ja jumalinen, Anton."

Ja Anton tunsi, miten hyväätekevältä yhdenkin sydämmen luottamus ja rakkaus tuntuu hädän hetkenä, ja hän nojautui Anea vasten, tätä ainoaa ystävää, kuin hänellä oli tässä katkerassa maailmassa.

* * * * *

Seuraavana aamuna vallitsi yleinen hämmästys koko kaupungissa.

Hautuumaa oli tuota pikaa yhtä täynnä väkeä kuin eilispäivänä. Konnantyö on kaiketi yhtä houkutteleva kuin urhotyökin.

"Tietysti ne ovat olleet raakoja, juopuneita merimiehiä", sanoi joku tulliherra. "Tässä kaupungissa nyt ei maksa vaivaa koettaakaan laittaa eikä istuttaa mitään yhteiseksi kaunistukseksi. Se on ihan mahdotonta."

"Siinä olette ihan oikeassa", vastasi hänen ystävänsä, koulun opettaja.

"Ei edes senkään vertaa kuin kivi tien varrella saa täällä olla rauhassa. Kaikki tuon roskajoukon pitää vetää alas lokaan. Kurittakaa te sitä väkeä aika lailla koulussa! Siinä täytyy alkaa ihan alusta."

"Kyllä minä sitä teenkin, mutta eihän ole ihmisten mahdollinen saada perin kelvottomasta mitään kalua."

"Viekää koululapset ulos kedolle ja opettakaa heitä istuttelemaan puita ja pensaita, niin saattepa nähdä, että he pian oppivat rakastamaan ja suojelemaan sitä, josta itse ovat nähneet vaivaa", neuvoi pastori Omeyer, joka sattumalta seisoi heidän takanaan.

Anton oli tällä välin mennyt kylänvoudin luo ja tehnyt tunnustuksensa.

Kylänvouti Vold muisti varsin hyvin vanhan Riben suvaitsemattomuuden etäistä sukulaistansa kohtaan. Ja hänhän oli, vaikka ei tuntenutkaan Antonia, innokkaasti puolustanut häntä, hänellä kun itsellään oli katkeraa kokemusta tällä alalla. Vold oli ylioppilas-aikanaan kärsinyt suurinta köyhyyttä sen tähden, että hänen rikas, lapseton tätinsä oli testamentannut koko omaisuutensa eräälle sisarensa tyttärelle, joka oli hänen suosikkinsa ja jonka sen tähden piti saada kaikki tyyni ja elää ylellisyydessä sill'aikaa, kuin hänen köyhät serkkunsa lueskellessaan laihtuivat niin, että luut pyrkivät ulos nahasta.

Ensi jouluna oli tämä serkku tosin ilosta lahjoittanut kummallekin miesserkulleen kultavitjat, mutta vuoden päästä hän sitte oli jo naimisissa ja hän tai oikeammin hänen miehensä tarvitsi rahaa muuhun.

Vold siis nyt tunsi suurta sääliä Antonia kohtaan, ja jos ei olisi ollut lakia eikä oikeutta, niin hän olisi heti paikalla antanut Antonille anteeksi, vaikka hänellä olikin oikeuden kultanauha lakkia kaunistamassa. Sydän loistaa usein kauniimmin kuin virkapuku yksin kylän voudillakin.

Mutta vaikka nyt täytyikin tulla tutkinto ja tuomio, niin kyllä se oli tuleva korvatuksi, siitä sai Anton olla vakuutettu. Hän lupasi toimittaa, että kaupunki korjuutti hautapatsaan ja panetti siihen vähän varovamman kirjoituksen.

"Sillä näettekös, hyvä Ribe, kuka hyvänsä olisi teidän sijassanne voinut suuttua. Minä oikein sydämmestäni säälin teitä ... ja teen teidän hyväksenne, mitä suinkin voin."

"Se on oikein suurenmoista", änkytti Anton, jonka entinen nöyryys pääsi kokonaan voitolle tästä myötätuntoisuudesta.

"Suurenmoistako?" kysyi Vold kummastellen.

"Niin sitä se on ... se totisesti on vähän... Ei, täytyy sanoa, että se on suurenmoista", puheli hän vielä etehisessä mennessään.

Iltapäivällä meni myöskin lastenkodin Ane kylänvoudin luo puhumaan sekä tohtorin ahneudesta että Antonin rehellisyydestä ja hurskaudesta.

"Eipä siltä, että minulla olisi mitään tekemistä hänen kanssansa, mutta totuuden pitää tulla ilmi, ja Herra tietää, että se mies on saanut kärsiä tavattoman kovaa kohtelua. Muuten minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssansa."

Ane olisi varsin hyvin saanut jättää sanomatta tuon valeen, sillä kylänvouti ilmankin puolusti Antonia niin lämpimästi kuin mahdollista.

Seuraavana päivänä tutkittiin häntä.

Kutsuttujen todistajain joukossa oli ensi sija haudankaivajalla, joka aikaisin aamulla oli nähnyt hävityksen ja käynyt sen ilmoittamassa. Hän kertoi nyt asian uudestaan hitaasti ja juhlallisesti:

"Oli aikaisin eilisaamuna kello kuuden tai puoli seitsemän paikoilla, en tiedä niin tarkkaan... Minä olin juuri juonut kahvia ja menin katsomaan ikkunasta. Näytti sumuiselta ja minä sen tähden käskin Rasmesta tuomaan vinniltä alas sadenuttuni..."

"Niin, niin," sanoi Vold, "tuota sinun ei tarvitse kertoa, ei se kuulu asiaan. Sinä siis menit hautuumaalle."

"Ei, ei, kyllä minun pitää kertoa oikein, miten se oli. Jos minulla ei olisi ollut sadetakkia, niin minä en olisikaan mennyt sitä tietä, sillä minä aioin toiselle puolelle kaivamaan Berndinen hautaa. Kerronko nyt siitä lähtein, kuin menin aidan ylitse, vaiko siitä, kuin tulin hautapatsaan luo? Minusta se on ihan sama."

"Ala sitte aidasta, ei siitä ole pitkältä hautapatsaalle", sanoi Vold.