Part 4

"Ystävyyssiteet, veli Vold...! Jos sinä elät kauemmin minua, niin ota kaikki tyyni", mutisi Ribe niin kuin pakoon pyrkijä, joka pujahtaa sivupolulle, vaikka ei sekään vähääkään miellytä.

"Minäkö! En killinkiäkään ota, Ribe. Luuletko sinä minun haluavan joutua koko ijäkseni kärsimään sukulaisesi karsaita katseita siitä, että minä muka olisin anastanut, mikä oikeastaan kuuluu hänelle. Kuulehan, Ribe, minusta on ihan hirveätä olla ajattelematta omaisiaan, kaikkia omaisiaan."

"Ei, ei, ei!" huusi Ribe niin itsepäisesti, että Voldin täytyi taipua, jos ei muusta syystä, niin tohtorin taudin tähden.

"Sitte emännöitsijä?"

"Tarvitseeko hän mitään?" sanoi Ribe äkeissään.

"No, tietysti hän tarvitsee."

Ribe repi vihoissaan yömyssyään.

"Sinun pitäisi antaa hänelle ainakin ... noin viisisataa taaleria", sanoi Vold. "Vähempää tuskin voit antaa."

"Niin, niin, saakoon hän sitte viisisataa taaleria", vastasi Ribe, mutta ei se myöntymys kuulunut ollenkaan siltä, kuin hän olisi antanut sen hyvästä ja kiitollisesta sydämmestä.

"Sitte kai saat tehdä jäännöksillä jotain hyvää kaupungille."

"Ehkäpä niin, veli Vold! Auta sinä minua; minä en tosiaankaan itse osaa keksiä mitään."

Hän painui väsyksissä takaisin tyynyn varaan. Typistellä tuolla lailla epäjumalaansa, jo se ajatuskin oli hänelle liian raskas kantaa.

"Testamenttaa vain muu omaisuutesi kaupungille ja määrää korot vuosittain maksettavaksi neljälle tai kymmenelle köyhälle kaupunkilaiselle. Eikö se kävisi päinsä?"

"Kyllä, kyllä, veli Vold; käypihän se", kuiskasi Ribe veltosti. "Siinä on paljo rahaa, veli Vold!"

Kylänvoudilla oli paperia kanssansa ja levoton lastenkodin Ane sai käydä noutamassa lähimmän naapurin, leipuri Nilsenin, paraasta työstään sill'aikaa, kuin testamentti kirjoitettiin ja Ribe piirsi sen alle nimensä.

Kylänvouti ja Nilsen todistivat, että testamentti oli Riben itsensä tekemä ja että hän sitä tehdessään oli täydessä järjessä.

Sitte leipuri pyyhki kynän valkoisen hihansa alapuoleen ja hiipi pois varpaisillaan, ja kylänvouti pani testamentin piirongin laatikkoon ja pisti avaimen taskuunsa, johon suostumukseksi Ribe vähän nyykäytti päätään. Mutta oli toinenkin pieni avain ja se riippui seinällä Riben sängyn kohdalla. Se oli kaikkein pyhimmän avain ja siihen Ribe viimeksi mielihyvällä katsahti. Sitte hän väsyneesti ummisti silmänsä.

Jo ennen kylänvoudin lähtöä alkoi Ribe houraella.

Anen sulkiessa ovea kylänvouti Voldin lähtiessä huomasi tämä, kuinka utelias Ane oli ja saattoi hänet suurimpaan jännitykseen sanomalla:

"Nyt voitte kiittää minua, neiti Olsen, että testamentti on tehty. Te olette ainoa, kuin tästä pesästä saa mitään."

Tämä epäselvä ilmoitus vaikutti Aneen varsin lumoavasti. Hän istui nyt kuin tytär hourailevan Riben sairasvuoteen vieressä itkien ja siunaellen häntä. Välistä unhottaessaan siitä tulevan palkan ihmetteli hän itsekin lapsellista hellyyttä, jota hän osoitti vanhusta kohtaan. Sillä hän oli todella samanlainen koko ajan, olipa siellä muita läsnä tai ei.

Sitte tuli joku laupeudensisar joka toiseksi yöksi auttamaan. Mutta sekä hän että Svöbestad olivat yhtä liikutetut tämän palvelijan rakkaudesta. Oli näet ihan mahdoton saada häntä lepäämään yhtäkään yötä. Ja maine siitä levisi yli koko kaupungin.

Itse hän kirjoitti onnestaan Antonille ja pyysi häntä tulemaan kaupunkiin auttamaan, sillä tohtorin sairaus oli varmaankin päättyvä kuolemaan.

Sitte hän meni noutamaan pastori Omeyeria, joka hänen kertomuksistaan alkoi jo saada oikein hyvää ajatusta Ribestä. Pastori luki rukouksen sairasvuoteen vieressä ja läksi, kerrottuaan Anelle etehisessä, miten paljo hänellä oli tekemistä.

Kun Omeyer sitte kaikkialla, missä kävi, ja varsinkin yksinkertaisissa kodeissa kertoi käyntiään Riben luona, saapui siitä maine viimein myöskin Espedal vanhuksen kuuluviin Timianintorin laidalle.

Hän oli nyt noin seitsemänkymmenen ijässä ja hyvin kutistunut. Pää riippui vielä syvemmällä rintaa vasten ja nutun kaulus seisoa törrötti niin korkealla niskassa, että tuskin näkyi päätä takaa päin. Mutta silmissä ja sydämmessä paloi sama pyhä tuli ja suitsia piti sama vahva käsi, joka oli ohjaava hänen sydäntään ja kulkuaan ihan viimeiseen asti.

Hitaasti ja varovasti kävi kulku pitkin Rantakatua, sateenvarjo vasemmassa kainalossa ja keppi oikeassa kädessä. Jalkakatu oli niin kapea, että sateenvarjo raapi huoneiden seiniä ja keppi sai sen ulkopuolelta pyöreiden katukivien koloista tukea, tehdäkseen säännöllisiä puoliympyröitänsä kankean hansikkaan komennosta. Silmät enimmäkseen katselivat alas päin autellen vanhoja jalkoja. Ainoastaan joskus katsahtivat ne ylös, milloin joku kuului tulevan vastaan.

Riben talon asuttu kulma ulottui kauas kadulle, kuten tavallista oli sinä katujärjestyksen kukoistusaikana.

Riben kulman ja leipurin välisessä nurkassa astuskeli naapuritalojen pikku tyttöjä piirinsä leikkien ja laulaen lehmusten lehdettömäin oksien alla. Siinä paikassa ei ollut katukivitystä; hämärä par'aikaa levitti pehmoista peittoansa hietikolle. Nenät sinisinä, käsivarret paljaina, jollakulla villamekko, enimmillä ei mitään päällysvaatetta, ja kuitenkin he, huomaamatta kärrien räminää, ohi astujain katseita ja hymyilyjä tai ilman kylmyyttäkään, olivat ihan kiintyneinä leikkiinsä tässä paikassa, joka aina oli heille vapaana.

Ja kettu hiipi pitkin jäätä; Me silloin saamme, saammehan Laulua naisien laulaa.

Ja he keikailivat yhtä teeskentelevästi kuin pikku kaupungin neitoset, kuin nyt lauloivat edelleen:

Katsoppas naisia marssivia, Istuvia sekä seisovia, Vauhtia valssin katso!

Oli siinä ivakuva, jota olisi monen täys'kasvuisenkin ollut hyvin terveellinen nähdä.

"Katsohan vain", kuului Espedalin kumea ääni piiriin, kaksi hansikaskättä laskeutui kahden nuoren pään päälle ja keppi ja sateenvarjo sojottivat näiden molempain niskassa. "Niin, niin, vanha Adam alkaa aikaisin. Lapset, lapset, älkää rakastako maailmaa eikä mitään, kuin maailmasta on! Varokaa silmäin pyyntiä ja lihan himoa ja elämän koreutta!"

Sitte hän siirsi lempeästi kätensä päästä päähän pienokaisten piirissä, neuvoen ja kehoittaen: "Muistakaa pientä Jeesus lasta! Älkää unhottako Jumalaa, rakkaat lapset!"

Kumea ääni, vakavat sanat ja Espedalin kasvot hymyilevine ja kuitenkin ankaralta näyttävine, leveine suineen vaikuttivat, että lapset heti muuttuivat vakaviksi.

Espedalin lähdettyä ryhtyivät lapset heti toiseen vähemmin turhamaiseen leikkiin.

Etehisessä kohtasi Espedal kylänvouti Voldin, joka katsahti häneen samalla tavalla kuin fariseus publikaniin. Ei hänellä kuitenkaan ollut rohkeutta pysäyttää Espedalia, koska hän sydämmessään oli vakuutettu vanhuksen liikkuvan vakavilla asioilla.

Vielä kadulta katsahti hän kerran häneen päin ovea kohti, mutta kääntyi sitte iloisesti lasten puoleen ja sanoi:

"Se on oikein, pikku lapset, tanssikaa te vain ja huvitelkaa!"

Lapset taas ihmetellen lakkasivat leikistään.

Mutta Vold astuttuaan muutamia askeleita kuuli heidän laulavan:

Kun käyskentelin illalla Ja kuljin rantatiellä, Niin totta löysin ystävän, Mi käteen' tarttui siellä, Oi siellä.

Hyvästi kukkaseni, Hyvästi ruususeni, Hyvästi la, la, la, la, la Hyvästi armaani, Armaani!

Ja Vold sitte kävellessään kertoi tuttavilleen, että mormooni -- hän oli keksinyt tuon sukkeluuden ja ruvennut sanomaan kaikkia heränneitä mormooneiksi -- että mormooni Espedal, viisas ja ajoissa vaarin ottava kuin kaikki pyhät, oli hiipinyt Riben luo saamaan arkun tilausta jo kauan ennen, kuin tohtori oli kuollutkaan.

Maallikkosaarnaaja-vanhus tällä välin rukoili Jumalaa antamaan viisautta ja astua köpytteli nurkkahuoneesen.

Lastenkodin Ane otti hänet vastaan juhlamielellä. Hän kun nyt oli ollut niin hyvä ja uhraavainen yöt päivät, luuli hän nyt voivansa näyttäytyä sekä Jumalalle että ihmisille. Hän ei ollut koskaan luullut voivansa niin iloisesti ja suoraan katsoa Espedalia silmiin.

Mutta maallikkosaarnaaja-vanhus tuli hyvin murheelliseksi, kuin kuuli Riben olevan jo tajuttomana.

"Sinä olisit voinut käydä ilmoittamassa minulle, että täällä oli hätä tarjona, niin minä olisin tullut aikaisemmin."

"Hän ei huolinut maallikkosaarnaajista", sanoi Ane puolustuksekseen.

"Nälän hädässä", vastasi Espedal kumeimmalla äänellään, "sinun pitää kiiruhtaa antamaan leipää, etkä sinä saa katsoa, tarjotaanko sitä karkeasta työnyrkistä vaiko hienotekoisella tarjottimella. Leipä, leipä se siinä on silloin pääasia."

Ane oli vaiti.

Mutta Espedal rukoili kauan ja hartaasti, ei ainoastaan Riben, vaan myöskin Anen puolesta, joka viimein alkoi itkeä sekä katumuksen kyyneliä, että oli niin kaukana Jumalasta, että myöskin mielipahasta, että häntä katsottiin kadotetuksi olennoksi, vaikka hän juuri näinä aikoina oli ollut niin liikuttavan hyvä ja niin yli kaupungin ylistelty.

Kolme päivää kului, Riben tulematta tuntoihinsa. Kiiltävät, tajuttomat silmät katsoa tuijottivat vain tuleen samalla tavalla kuin viisikahdeksatta vuotta sitte, jolloin hän ne ensi kerran avasi. Vasta neljäntenä aamuna, 5 päivänä huhtikuuta, sulkeutuivat ne ainiaaksi kahdeksan vuotta aikaisemmin, kuin kukaan Ribe tähän asti oli kuollut.

Samana iltana tulivat kylänvouti Vold ja kassööri ja lukitsivat sineteillä piirongin ynnä kaikki, mitä muuta oli arvokasta, "vaikka neiti Olsen olikin kuin tytär talossa".

Sitte vouti kertoi hänelle noista viidestäsadasta taalerista ja mainitsi kaiken muun jäävän kaupungille, johon Ane nyyhkyttäen vastasi ihmettelevänsä, voiko kukaan luulla hänen pitävän lukua sellaisen itaroitsijan hyvyyksistä.

Vold ei ymmärtänyt, että Ane oli toiveissaan pettynyt; sen tähden hän mielessään yhtyi palvelijan sanoihin. Riben rahat olivat saastaiset.

Mutta Anen katseet lentelivät ympäri seiniä ja kattoa kuin kissan, jolla on koira kinterillään.

He olivat pysähtyneet keltaisen kammarin ovelle. Ja heti, kuin Vold katosi ulos, otti Ane haltuunsa pikku avaimen seinältä Riben sängyn päältä.

Mutta pahastunut hän oli ja oikein suutuksissaan, sen huomasi Antonkin, kuin saapui samana iltana.

"Viisisataa taaleria!" nyyhkytti Ane, kädet puuskassa.

"Se on suurenmoista..." aikoi Anton tapansa mukaan vastata, sillä hän luuli tuota summaa omaksi perinnökseen.

Mutta Ane keskeytti ja tiuskasi:

"Älä nyt siinä matele, Anton, ikään kuin olisit koira ja ansaitsisit vain ruoskaa etkä yhtään rahaa. Etkö sinä ehkä ole hänen ainoa sukulaisensa? Etkö ole samaa verta ja lihaa kuin hän? Ole mies puolestasi ja pidä kiinni oikeuksistasi!"

"Niin, niin, mutta mitä olen minä ansainnutkaan saada?" yritti Anton taas puhumaan, käsi suupielessä.

"Tiedätkö, mitä minä tahtoisin?" sanoi Ane vielä jyrkemmästi. "Sitä, että olisin mies! Silloin minä totisesti toimisin, suolaisin silliä, rakentaisin, taistelisin ... sotisin oikeuksieni puolesta... Minä tulisin rikkaaksi ... ja sitte ... sitte" -- lisäsi hän halveksivasti -- "saisit sinä minun naispukuni."

Tämä teki niin syvän vaikutuksen, että yksin Antoninkin mielessä vähän välähti miehisen arvonsa tuntoa.

Ja Ane jatkoi:

"Viisisataa taaleria vain sille, joka on ollut kuin tyttärenä rikkaalla, vanhalla miehellä! Hyi sellaista häpeää! Niin, eikö ole ihan niin, kuin aina olen sanonutkin, että ahne pysyy ahneena ihan viimeiseen hengenvetoonsa asti?"

"Entä minä sitte?" kysyi Anton himokkaammin kuin kukaan olisi voinut luullakaan hänestä.

"Sinäkö? Etkö sitä jo käsittänyt? Et saa äyriäkään! Se on varkautta ja petosta, sitä se on! Hyi!"

"Enkö mitään?" jatkoi Anton tyhmistyen ja nostaen kätensä suupieleen. Mutta hetkisen päästä sanoi hän vakavasti: "Pahuus tulee rangaistuksi!"

Ane ei ollut kuulevinaan.

"Se on juuri hänen kaltaistansa", jatkoi hän, "olla ihan tuntematta omaa lihaansa ja vertansa, ja myöskin sitä, joka on uhrannut elämänsä onnen hänen tähtensä. Minä olisin ainakin seitsemän kertaa voinut jo päästä hyviin naimisiin ja tulla onnelliseksi, jos en olisi hyljännyt niitä ajatuksia hänen tähtensä. Se on suoraan sanoen varkautta ja petosta!"

"Mutta maitahan!" Ja harmaista pikku silmistä välkkyi kavaluutta. "Tottele sinä minua, Anton, niin kyllä me keinon keksimme. Ei meiltä sentään saada niinkään varastaa kaikkea."

Anton katsoa tuijotti vain häneen.

Mutta lastenkodin Ane pani sormensa suullensa ja sanoi:

"Odotahan, kunnes tulee iltamyöhä!"

VI.

Arkkunen.

Kuin kello jo oli kymmenen iltaa ja Ane arvasi saattavansa olla huoletta siitä, ett'ei kukaan enää ollut tuleva heitä häiritsemään, viittasi hän salaperäisesti Antonia tulemaan kanssansa.

Keltaisen kamarin avain oli ovella, sillä Riben ruumishan oli siellä.

Antonia vavistutti sisään mennessä. Kuu pilkisti pilvien raosta ja puoli pimeässä näytti siltä, kuin sedän silmät olisivat luomiensa alta väijyneet heitä ja kuin vähän auki jäänyt suu olisi jäykän parran alta huutanut heille jotakin.

Myrsky sitä paitse tärisytti vanhoja ikkunoita ja kattokouruja niin, että Anton levottomasti kääntelihe milloin minnekin päin kuuntelemaan noita outoja valittavia ja koputtelevia ääniä.

Ane meni nurkkaan kellon luo, avasi sen kaapin ja otti sieltä messinkivanteisen pikku arkun. Sitte etsi hän vielä kaapin pohjalta pienen avaimen. Hän itse oli Riben kuoltua kätkenyt sen sinne ennen kuin kukaan ehti huomata sitä vainajan sängyn päällä ja kysyä, mihin se kuuluu.

Ane istui seljin ruumiisen. Hän oli niin jännityksissä, että ei muistanut Antonia ollenkaan.

Anton sai tyytyä kellon toisella puolella olevaan tuoliin ja siitä hän hyvin ihmeissään katseli milloin setää, milloin hänen arkkuansa.

Arkkusessa oli paksuja setelinippuja ja pussissa dukaatteja varmaankin monta sataa.

Ane ei voinut nähdä kirjoituksia seteleistä. Mutta hänen _täytyi_ saada niistä selko. Levottomana kuin kuumeessa koetti hän kiihottaa Antonia lukemaan numeroita, mutta ei hänkään nähnyt.

Niinpä heidän täytyi ottaa tulta. Ketäpä voisi kummastuttaa tulen näkyminen, koska tohtorin ruumis oli siellä. Voivathan ihmiset arvata palvelijalla olevan siellä minkä mitäkin järjestämistä.

Ane riensi ulos. Antonilla oli hyvä halu lähteä myöskin, mutta jäi kuitenkin paikoilleen istumaan yksin sedän ruumiin ja raha-arkkusen seuraan.

Tuota pikaa syöksyi Ane takaisin sisään. Antonin piti ruveta lukemaan, mutta nähtyään rahojen olevan sadan taalerin setelejä vapisi hän niin kovasti, että ei kyennyt liikahtamaankaan.

Niinpä hänen täytyi pitää tulta ja arkkusta ja Ane alkoi lukea. He olivat molemmat innoissaan nousseet seisomaan.

Anen selaillessa ensimmäistä setelitukkua kuului saappaan kanta-raudat kolahtelevan kapealla jalkakadulla ihan sen huoneen kohdalla ja paksu keppi jysähteli katukiviin.

Anton niin säikähti, että pudotti kynttiläjalan ja hiukset nousivat päässä pystyyn. Sillä hänestä näytti samalla, kuin setä olisi noussut istumaan. Ulkona seisoi vanha yövartia. Hän oli näet sattunut juuri siitä astumaan. Hän nieli peljästyksen hampaattomaan suuhunsa, kuin näki tulen äkisti sammuvan ja kuuli messinkisen kynttiläjalan kolinaa ja samalla muisti olevan ruumis talossa.

Ane torui ja oli ystävällinen vuorottain, sytytti jälleen kynttilän ja kuuli yövartian kohta astuskelevan edelleen.

Hän asetti nyt arkkunsa ja kynttilän lattialle, laskeutui kumarruksiin ja luki rahat.

Kolmekymmentä nippua ja kymmenen uutta sadan taalerin seteliä jokaisessa. Kolmekymmentä tuhatta taaleria ja dukaatit lisäksi!

Ane astuskeli edes takaisin ihan kummastuksissaan. Niin paljoa rahaa hän ei ollut koskaan luullut saavansa nähdä yhdessä paikassa.

Mutta sitte tuli ajatus, kenenkä ne olivat.

"Hyvä Anton", sanoi hän ja pyöräytti häntä vähän, että hän tuli seisomaan selin ruumiisen. "Voiko kukaan sanoa, että nämä eivät oikeastaan kuulu meille? Ei hän tarkoittanut näitä, testamentatessaan kuusi tai seitsemän tuhatta taaleria kaupungille. Minä tiedän sen, minä olen ihan vakuutettu siitä, Anton. Sen tähden pitää sinun ottaa tämä arkkunen kanssasi maalle. Sitä paitsi ei kukaan muu kuin minä edes aavistakaan sen olemassa oloa."

Anton seisoi kuin kivettyneenä.

"Ei", vastasi hän jyrkästi, "sitä en tee, minä tulisin siitä onnettomaksi."

Ane ei ollut niin syvämietteinen, että olisi käsittänyt elämässä olevan sellaisiakin hetkiä, joina sekin luonne, jossa on kaikkein vähimmin itsenäisyyttä ja ryhtiä, voi saada sankarin uljuuden. Jos ei muu, niin ainakin pelko voi pakottaa ihmistä osoittamaan jyrkkää ryhdikkäisyyttä.

"Tottele sinä minua, Anton ja minä otan kaikki omaksi syykseni", sanoi Ane mielistellen ja kiersi hyväillen kätensä hänelle kaulaan.

Mutta se ei auttanut. Anton piti vastaan molemmin käsin. Hän oli sekä kuullut että ymmärtänyt testamentin ja myöskin sedän tahdon. Ja vaikka hän tunsikin kärsivänsä vääryyttä ja oli siitä pahoillaan, niin ei hän kuitenkaan tahtonut ruveta varkaaksi, kaikkein vähimmin näin kammottavassa paikassa.

Lastenkodin Ane kävi kiireimmiten noutamassa peitteen ja levitti sen Riben ruumiin päälle. Mutta ei sekään auttanut nyt, tuskinpa se olisi auttanut milloinkaan sellaista omaatuntoa vastaan kuin Antonin.

Ane torui ja houkutteli, mutta turhaan.

Ane tarjosi hänelle edes yhtä tukkua.

Ei, yhä ei.

Ane pisti setelitukun hänen taskuunsa. Mutta silloin Anton viskasi sen lattiaan niin, että setelit lentelivät ympäri kuin lehdet syksyllä ja riensi pois.

Ane kokosi setelit ja seisoi vielä ajatuksiinsa vaipuneena, kuin Anton, pahaa aavistaen, tuli takaisin.

"Ane," sanoi hän sydämmellisesti, "älä koske niihin sinäkään."

"Ole lörpöttelemättä", vastasi Ane. "Eihän voi antaa itseltään varastaa oikeuksiansa, kuten sinä annat, tyhmeliini!"

"Sinä et saa koskea niihin", sanoi Anton jyrkästi. Ja sitte hän puhui niin hartaasti ja niin lujan vakuutuksen sanoja, että Ane ei voinut niitä käsittää, vaan ainoastaan katsoi häneen. Oliko se tosiaan Anton vai joku muu?

"Älä pauhaa, akka!" vastasi Ane mahtavasti ja laski kätensä arkulle, niin kuin se olisi ollut hänen omaisuuttansa.

"Sinä et saa!" huusi Anton.

Ane tuli ehdottomasti huomaamaan, että hiljaisinkin voi huutaa hädän hetkenä kovallakin äänellä ja heikoinkin käyttää voimiaan miehen tavalla.

"Mitä se sinuun koskee?" vastasi Ane epävarmalla äänellä.

"Jos sinä otat tai minä otan, niin yhtä vähän me saamme kumpikaan rauhaa."

"Me..."

"Pahuus tulee rangaistuksi, senhän olet itse nähnyt, eikä pidä myödä sieluansa rahasta. Saatettaisiinhan minut kutsua todistamaan sinua vastaan enkä minä koskaan tekisi väärää valaa," sanoi Anton pelottavan vakavasti, "en edes pelastaakseni omaa äitiänikään."

Ane jätti jo tinkimisen, pani setelit kiireesti arkkuun, lukitsi sen, avasi ikkunan ja heitti avaimen laiturin ylitse mereen.

No, sitte sai arkku olla siinä avaamatta ja kenenkään tietämättä. Ane arveli aikaa myöten kyllä vielä keksivänsä jonkun keinon.

Mutta vaikka hän olikin kavala ja kekseliäs, ymmärsi kuitenkin Anton kiusaajan yhä ahdistavan häntä.

Sen tähden tapahtui uusi kilvoittelu seuraavana aamuna, kuin he molemmat unettoman yön jälkeen tapasivat toisensa keltaisessa kammarissa.

"Joko sinä itse sanot tuon kylänvoudille taikka sanon minä", alkoi Anton puhua hiljaa, vaan jyrkästi ja viittasi kelloon.

Ane hämmästyi. Hän koetti taas sekä torumisella että hyväilemisellä vaikuttaa Antoniin. Kiivaudessaan viittasi hän siihenkin, että hänellä nyt oli jotain, vaan Antonilla ei mitään. Mutta Anton oli taipumaton.

Suuttumus setää kohtaan oli monta kertaa yön pitkään päässyt vauhtiin, jopa hyvin voimakkaastikin, mutta hyvän omantunnon tahtoi Anton pitää, vaikka hänen täytyisikin pysyä köyhänä koko ikänsä.

Hän ei itse tiennyt, mikä hyvä saarnamies hän oli, kuin levollisesti sanoi Anelle:

"Hyvä omatunto on parempi kuin raha sekä elämässä että kuolemassa. Minä opin kerran vanhalta täti Gertrudilta erään värsyn ja se on ollut mielessäni koko yön:

"On väärin koottu rikkaus Kuin tuli helvetistä. Sun omantuntos kuiskaus Vaatiipi valvomista. 'Tee tili!' kerran sanotaan Ja päätös tämä lausutaan: 'Tän' yönä sielus tahdon'."

Se vaikutti. Se muistutti Anelle mieleen Espeda! vanhuksen ja lastenkodin ja myös Jeesuksen ja perkeleen taistelun hänen sielustansa. Muisto toisensa jälkeen sukelsi esiin, varsinkin kirja varastavan tytön kuvineen, jonka alla oli sama värsy, kuin Anton juuri nyt luki.

Se värsy vaikutti, että hän melkein tunsi kunnioitusta Antonia kohtaan ja alkoi pitää hänestä toisella tavalla kuin ennen.

Mutta hetipä heräsi hänessä toinenkin miete. Hän johtui ajattelemaan, millaiseksi pyhimykseksi hän oli tuleva, jos hän kuin itse rehellisyys ilmaisi kaiken tuon rikkauden, josta ei kellään ollut aavistustakaan. Tottapa hän silloin sai jonkun palkinnonkin.

Ja nämä mietteet päättyivät siten, että Ane meni kylänvoudin luo ennen, kuin vouti vielä ehti lähteä aamukävelylleen, ja pyysi häntä kanssansa Riben taloon. Hän oli löytänyt lukitun arkkusen, jossa varmaankin oli rahaa. Paras oli kylänvoudin ottaa se haltuunsa Anen itsensäkin tähden, että hän pääsi koko huolesta.

Anton käytti hyväkseen Anen poissa oloa, hiipi pois ja läksi maalle velkaiseen kotiinsa. Hän välistä oikein pelkäsi Anea. Viime yöstä alkaen oli Ane hänelle kuin paha henki, jota hänen välttämättä täytyi paeta.

Mutta samana yönä oli myöskin kehittynyt heidän välillensä uusi side, jota Anton tosin ei vielä oikein ymmärtänyt. Se oli tyytymättömyys sedän testamenttiin, Ane oli aavistamattansa tartuttanut sen Antoniin.

Anton pääsi siitä selville vasta sitte, kuin joutui kotiinsa ja kaikki siellä meni tavallista menoaan ja nuo hirvittävät öiset muistot alkoivat hälvetä.

Sedän sydämmettömyys häntä kohtaan alkoi tuota pikaa näkyä oikeassa valossaan raskaina työpäivinä. Nyt se ahdisti ja kiihotti häntä hänen astuessaan kuorman perästä, kaivaessaan suota tai märkänä juostessaan ruunaa niitylle ajamassa. Nyt se valtasi hänet ja vähitellen muutti vapisevan hymyn hänen leveän suunsa ympärillä nyrpeydeksi, nyt se rasitti koko hänen elämäänsä kuin raskas harmaa talvitaivas.

Eihän hän ollut lainkaan riistänyt Anea pois sedältä, ja sen tähden olisi sedästä pitänyt olla samantekevä, oliko hän Amerikassa vai ainoastaan kahdeksan peninkulman päässä maalla.

Miten Anton oli muuttunut. Hän mietiskeli nyt samaan tapaan kuin Ane. Ei hän nyt enää kaikkea, kuin tuli hänelle, pitänyt niin "suurenmoisena", vaikka vielä talonpoikain kesken käyttikin vanhaa puhetapaansa.

Tietysti heräsi hänessä usein toisiakin ajatuksia. Hänen omatuntonsa muistutti hänelle vikojaan sekä ajallisten hyvyyksien vahingollisuutta sielulle. Mutta hänhän ei enää tahtonut olla köyhä, vaan päästä rikkaaksi! Voi häntä!

Sitte hän taas ajatteli tylyä setää, joka nyt hänestä näytti vielä käsittämättömämmältä, hän kun ei tiennyt, miten suuttunut setä oli häneen. Ane kun itse oli lykännyt koko syyn Anton paran niskoille, oli tietysti jättänyt kertomatta sen hänelle.

Sen tähden sedän ahneus juuri enemmän suututti Antonia. Sillä olihan ilmi selvä, että setä ei ollut tahtonut suoda kellekään arkkusessa olevia rahoja. Hän olisi ottanut ne mukaansa, jos se vain olisi ollut hänen vallassansa.

Kuin Ane kylänvoudin seurassa lähestyi Riben taloa, astui leipurin vaimo lapsi käsivarrella, heidän luoksensa ja ilmoitti, että "se maanviljelijä, jonka Ane kyllä tiesi", oli lähtenyt kotiinsa; mutta Ane innoissaan ei ollut sitä kuulevinaan.

Kylänvouti kantoi messinkivanteisen arkun nurkkahuoneesen ja pudisteli sitä tutkistellen. Mutta eihän kukaan tiennyt, missä avain oli ollut. Lukko kai sitä paitsi oli mahdoton muuten avata. Neiti Olsenin piti lähteä noutamaan seppää.

Ane juoksi pois. Muutaman minuutin päästä hän palasi sepän kanssa, jolla esiliina riippui polvien alapuolella asti ja toisessa karvaisessa, nokisessa kädessä oli tiirikka, toisessa iso vasara.

"M-m-m", mutisi hän tutkistellessaan arkkua ja sen lukkoa. Työ kävi helpommin noin tietämättänsä mumisten, joka oli samaa kuin muilla työmiehillä raikas laulu. Ei, lukko ei auennut. Hänen täytyi käyttää vasaraa, sanoi hän, kylänvoutiin katsahtaen. Mutta arkkusesta ei sitte enää ollut mihinkään.

"Anna mennä", sanoi kylänvouti innoissaan. Ja yhä mumisten kohotti seppä vasaransa ja musersi yhdellä iskulla arkkusen niin kokonaan, että sen sirpaleet lentelivät setelitukkujen kanssa ympäri huonetta.