Part 3

Eräs nuori herra ei enää voinut hillitä mieltänsä, vaan sanoi vihoissaan:

"Tämä matka on hyvää tarkoitusta varten; yksin yhtiön johtajatkin nyt maksavat."

Ribe ei siitäkään ollut millänsäkään. Hän matkusti maksutta, söi ja joi maksutta, köyhäin merimiesten vaatetuksen hyväksi tietysti.

Kuin vanhuus tuli ja palkka ja toimitustulot lakkasivat, silloin hän oli jo niin tottunut kokoamiseensa ja säästämiseensä, että hän ei mitenkään voinut tuntea itseään onnelliseksi, jos pääoma ei yhä edelleen kasvanut.

Jos joku tuli pyytämään rahaa siihen tai tähän tarkoitukseen, niin hän aina surkeammalla äänellä vastasi: "Säästäkää minua! Ajatelkaahan toki, että minulla ei enää ole mitään tuloja, paljaita menoja vain!" Menipä tuo itaruus niinkin pitkälle, että, kuin kaupunkilaiset, hänen otettuaan eronsa lääkärin toimesta, panivat hänelle toimeen päivälliset, hän meni ystävänsä Voldin luo ja salaa kysyi häneltä, eikö Vold voisi järjestää sitä puuhaa niin, että hän, Ribe nimittäin, saisi tuon kunnioituksen rahassa.

* * * * *

Tänne nyt sallimus oli ohjannut lastenkodin Anen. Täällä vakoilivat ja vartioivat nämä molemmat ahneet olennot toinen toistansa.

Täällä lastenkodin Anen silmät tähystelivät kaikkea ja kaikkialta, yksin Riben ajatuksiakin ja aikeita, eikö niitäkin kävisi siepata itselleen.

Täällä Ane ihmetteli itseään, että voi päivät päästään olla niin säästäväinen ja omaa voittoa pyytämätön; mutta silloin häneltä jäi huomaamatta, että tuon kaiken vaikuttimena olikin vain suuren suuri ja hyyinkin omaa voittoa tavoitteleva tulevaisuuden toivo: toivo saada kaikki Riben tavarat ja rahat.

Ja täällä istui Ribe vanhempiensa syrjäkuvia reunustavain kultakehysten alla, nieleksien Anea silmillään joka kerran, kuin palvelija teki itselleen asiaa nurkkakammariin.

Molemmat he olivat yhtä ahneet, molempain vika oli yhtä inhottava toisen silmissä. Mutta ottivatko he oppia toinen toisestaan? Ribe oli vanha eikä siis vähääkään taipuvainen muuttumaan. Entä Ane? Pelottikohan häntä tämä peilikuvansa?

Seuraava luku näyttää sen.

Ane oli tähän aikaan pieni, pyöreävartaloinen, valkoverinen, kolmekymmen-vuotinen nainen, silmät harmaat, levottomat ja usein kavalasti välähtelevät, kulmakarvat niin vaaleat, että niitä tuskin näkyikään, ja suu niin naurettavan pieni, että se näytti vain pieneltä reiältä, jonka ympärille huulet olivat puristuneet kokoon kuin millähän kurenauhalla. Puhuessa kuului ääni laulavalta, hiljaiselta, sairashuoneen omaiselta.

Viisitoista vuotta oli hän jo ollut Riben luona. Ja kun Ribe oli tottunut tuntemaan suurta kunnioitusta hänen tahtoansa ja valtaansa kohtaan, niin olikin Ane tullut ukolle ihan välttämättömäksi.

Siitä asti, kuin Antonin juttu tapahtui, sanoi Ribe itsekin pitävänsä ihan tunnon asiana, että Ane pysyi hänen luonansa niin kauan, kuin hän eli.

IV.

Kaksi onnen tavoittelijaa.

Anton oli Riben ainoa sukulainen, naimaton veljenpoika maalta. Hän oli muutamia kuukausia sitte ollut vieraana setänsä luona.

Pieni, punapartainen ja muutenkin punakka herra hän oli, villatuppu kummassakin korvassa ja pieni, valkoharmaa korvatupsu korvanlehdissä kuin pikku lampaan saparot. Suun ympärillä neuvottomuus, melkeinpä vavistus värehti, kuin hän seisoi kenen hyvänsä edessä, ja katse oli arka, melkein kuin koiralla, joka on varastanut.

Muuten hän oli rehellinen ja hyvä, ja hänen omatuntonsa oli niin valpas, että hän tuon tuostakin joutui varsin epätietoiseksi, mitä hänen tuli tai mitä hän uskaltaisi sanoa tai tehdä. Hiljainen ja harvasanainen ollen tämäkin Ribe harvoin puhui muuta kuin kiitollisuuttansa sallimusta tai ihmiskuntaa kohtaan, vaikka useimpain mielestä hänellä hyvin vähä oli kiittämisen aihetta.

Saatuaan kupin kylmää kahvia tai vähän jäännöksiä Riben ja Anen niukasta päivällisestä tahi kuin häneltä kysyttiin terveyttä, niin aina kuului yhtä kiitollinen ja vaatimaton vastaus:

"Se on oikein suurenmoista; niin se on ... täytyy sanoa, että se on vähän..."

Samaan tapaan puheli hän aina, milloin kuka hyvänsä sai hänet jotakin lausumaan.

Että Anton oli rohjennut tulla kaupunkiin ja uskaltanut mitättömään olentoonsa kiinnittää setänsä huomiota eikä ollut pysynyt koko ikäänsä syrjäisessä nurkassaan, se tapahtui siitä syystä, että ajat olivat niin huonot ja isältä peritty talo niin velkainen, että hänen täytyi luopua siitä ja arvella Amerikkaan lähtöä.

Kauan vavistuaan häpeästä jo ajatellessaankin sellaista rohkeutta ja moneen kertaan arasti katsottuaan kiviaitoja, suota ja kangasta, ikään kuin peljäten jonkun niistä älyävän hänen ajatuksensa, oli hänen täytynyt viimein lähteä puutetta pakoon kaupunkiin pyytämään sedältä apua Amerikan matkalle.

Lastenkodin Anen suosion hän saavutti varsin pian, luultavasti siitä syystä, että hän, vaikka olikin niin neuvoton ja harvapuheinen, kuitenkin toi edes hiukan nuoruutta ja miehuutta yksinäiseen ja ikävään Riben taloon. Ja Anella kyllä oli vielä syttyväinen sydän, joshan tuli vain osui oikein lähelle häntä, vaikka hän viimeiset viisi tai kymmenen vuotta oli ollut ihan välinpitämätön nuoruuden iloista ja sen sijaan koonnut kaiken huomionsa ja mieltymyksensä Ribeen tai oikeastaan hänen peruihinsa.

Hän siis suostui Antonin tahtoon ja lausui sen sellaisella tavalla, kuin hänellä olisi todella ollut jotakin ja hän nyt olisi tehnyt suuren uhrauksen.

Ja Anton neuvottomuudessaan sanoi kiitollisesti:

"Se on oikein suurenmoista..."

"Lorua!"

"Niin se on ... täytyy sanoa, että se on vähän..."

Mutta vaikka Ane itseään kuvailikin oikeaksi hyvyyden enkeliksi, niin osasi hän sen sijaan kertoa Antonille sedän inhottavasta oman voiton pyynnöstä ja itaruudesta. Hänellä oli tarkka silmä huomaamaan tätä hänen heikkouttaan.

Kohtapa kuitenkin näkyi Ribestä, että veri ei sentään ole koskaan niin ohutta, ett'ei se olisi vettä sakeampi.

Kuin setä ja veljenpoika olivat kahdeksan päivää istuneet ääneti nurkkakammarissa, tuli asia viimein kerrankin puheeksi. Ribe istui sohvassa poltellen ja katsoa tuijotellen suoraan eteensä ja Anton tuolilla oven suussa, silmät arasti maahan katselevina ja peukalot lakkaamatta keskenään leikittelevinä, paitsi milloin setä sattumalta lausui hänelle jonkun sanan, jolloin hän neuvottomasti nosti oikean kätensä suupieleen ikään kuin tukemaan vapisevia huuli parkojansa.

Mutta kuten sanottu, kuin oli kahdeksan päivää ollut mietintäaikaa ja sisällistä taistelua keltaisessa sohvassa, ukko Riben siinä istuessa vastapäätä tätä arvottominta kaikista arvottomista kerjäläisistä, ja kuin ukko oli moneen kertaan ehtinyt ajatella ja päättää, että tämä oli oleva ainoa kerta, kuin kukaan sukulainen tuli hänen vastuksikseen, teki Ribe ripeän päätöksen ja lupasi hänelle: sata taaleria!

Anton tunsi niin perin hämmästyvänsä, että olisi tahtonut vaipua kerrassaan maan alle. Ja sedän mielestä kului melkein liian paljo aikaa ennen, kuin hän, käsi sohvan pielessä, neuvottomalla tavallaan uskalsi änkyttää:

"Se on suurenmoista; niin, on se... Se totisesti on vähän..."

Tuskin ehti Anton ulos ovesta, kuin tohtori tunsi olevansa hyvin nälissään, luultavasti tuon katkeran sanan tähden sadasta taalerista, niin että hän arasti katsellen ympärilleen kiiruhti ikkunan luo ja pyysi sattumalta ohi ajavaa katupoikaa juoksemaan leipuriin ostamaan kymmenen killingin siirappileipää. Leipä tuli ja Ribe tarttui siihen niin arasti, kuin olisi se ollut varastettu, ja ahmi sitä, tuskaisesti katsellen aina välistä oveen päin. Saattoihan sieltä tulla Ane tai Anton ja tällainen tapaus voisi kiihoittaa heitäkin samanlaiseen tuhlaavaisuuteen.

Kuitenkaan ei Anton ruvennut saamaan ollenkaan toimeen lähtöä Riben talosta, vielä vähemmin matkaa pois koko maasta. Hän oli niitä miehiä, joiden ei ole helppo päättää nousemista tuolilta, jolle on kerran joutunut istumaan, eikä lähtemistä pois huoneesta, jossa kerran on. Sitä paitsi nyt olikin vielä kyökissä eräs, joka piti häntä kiinni.

Ja eräänä päivänä, jolloin kevätaurinko levitti elämäniloa kaikkialle ja kaikkeen, jolloin yksin Ribekin nousi ylös sohvasta ja astua hiiviskeli pitkin lattiamattoa, hän silloin sattui ikkunasta näkemään, miten hänen punakka, kaino veljenpoikasensa syleili hänen pyöreävartaloista, pienenlaista Aneansa ja toisella kädellään sipui suustansa pois suutelon jälkiä.

Ribe vihastui niin, että ajattelemattomuudessaan pisti kätensä suoraan läpi ikkunanruudun ja oli vähällä päästää kaksi hämmästyksestä suuriksi auennutta, ruskeaa silmää sekä kenkäharja-huulipartansa ja tekotukan menemään samaa vaarallista tietä.

Rakastavaiset pakenivat mehiläispesien taa eivätkä peljästyksessään oikein saaneet selville, mitä tuo rymäkkä oli.

Lastenkodin Ane läksi kohta kaupungille jollekin asialle.

Ja Ribe itse rauhoittihe tuota pikaa. Hänen tuli malttaa mielensä, kunnes Ane meni pois.

Se oli hyvin viisaasti mietitty, sillä Antonin, sen vaivaisen syntisen, sai kyllä pian kukistetuksi. Anton hiipi perin masentuneena tuolille uunin viereen ja uskalsi vähemmin kuin koskaan katsoa ylös. Ääneti ja huokaellen taipui hän kohtaloonsa ja tunsi täydellisesti tajuavansa, että oli palkinnut hyvää pahalla.

Hän ei vähintäkään vastustanut setänsä väitettä, että ainoastaan hänellä, sedällä nimittäin, oli oikeutta Aneen. Hän, heikko ja vanha, tarvitsi Anea eikä Ane saanut jättää häntä ennen hänen kuolemaansa.

Ymmärsikö Anton sen?

Kyllä.

Muistiko hän, että kaikki Ribet olivat eläneet hyvin vanhoiksi? Olihan Antonin isälläkin ikää kolmeyhdeksättä vuotta, kuin hän kuoli viime vuonna.

Kyllä.

Tahtoiko hän unhottaa Anen ja lähteä yksin Amerikkaan?

Kyllä.

Ja nyt heti!

Kyllä.

"No hyvä sitte!" päätti tohtori tämän tavattoman pitkän puhelunsa ja jatkoi: "Nyt saat sadan hopeataalerin sijaan viisisataa." Samalla hänen suuttumuksensa muuttui kummastelemiseksi.

Anton ei kyennyt lausumaan edes tavallista vastaustansakaan: "Se on suurenmoista..."

Mutta Ribe jatkoi vielä hyvin itsetuntoisesti: "Ja sitte, saattaapa olla hyvä, että on toivoa saada jotakin perinnöksi hyvältä sedältä."

Silloin nousi Anton, ojensi kätensä ja astui suoraan poikki lattian Riben luo, otti häntä kädestä, katsoi vasemmalla silmällään syrjään ja sanoi arasti:

"Ei, ei, se ei käy päinsä! Kiitoksia, setä, mutta ei minun tähteni pidä tehdä sellaisia kulutuksia."

Ribe nosti virkattua liinaa piirongin päältä ja otti keltaisen kammarin avaimen.

Hän katosi hetkiseksi ja vähän ajan päästä toi viisi uutta, puhdasta sadan taalerin seteliä.

"Kas tässä!"

Hän ei kuitenkaan vielä voinut hillitä suuttumustansa sellaisesta rynnäköstä hänen vanhuutensa onnea ja rauhaa kohtaan.

Riistää Ane häneltä? Oliko se soveliasta? Ei ikinä! Kuinka voitiin keksiäkään sellaista mielettömyyttä?

Mutta Anton, päästyään viimein pois sedän huoneesta, sai uutta surua.

Ane! Mitä hän oli sanova? Antonin sydän oli kyllä taipunut olemaan tunnustamatta häntä sedän edessä, mutta eipä ollut läheskään yhtä helppo unhottaa häntä, kuin joutui hänen luoksensa.

Sillä Ane se aina alkoi. Kuin hän laski pyöreän käsivartensa Antonin kaulaan ja katsoi suloisesti häneen, silloin Anton tunsi itsensä heikoksi.

Ja vaikkapa Anton olisi häntä näkemättä voinutkin jättää hänet, niin Ane sitä vastoin ei voinut eikä tahtonut jättää Antonia. Hän ei ollut ainoastaan "hänen" Antoninsa, vaan sitä paitsi Riben ainoa sukulainen ja perillinen.

Lähteä Amerikkaan! Hänkö? Ei mistään hinnasta! Kukapa voi tietää, ken siellä omistaisi niin kauniin pojan häneltä?... Ei siitä mitään tullut! Kyllä Ane oli selvittelevä kaikki Riben kanssa.

Mutta Antonilla oli omatunto, jonka voimaa lastenkodin Ane ei ollut koskaan osannut edes aavistaakaan. Se oli kuin toraava hevonen, sitä ei voinut saada liikahtamaan paikasta ei hyvällä eikä pahalla.

Anen täytyi käyttää kaikki viisautensa ja kekseliäisyytensä, saadakseen tahtonsa toteutumaan. Hän sai Antonin vakuutetuksi, että sedän tahtohan oikeastaan olikin, että Anen ei pitänyt jättää häntä ennen hänen kuolemaansa. Ja jos sitä ei tapahtunut, niin samahan sedästä oli, missä Anton oleksi. Eihän se setä ollut keksinyt tuota Amerikan matkaa.

Ei Ane olisi saanut Antonia tunnustamaan tätäkään muulla keinoin kuin että samalla saattoi hänen pehmeän mielensä pelkäämään tuota omin neuvoin lähtemistä ulos avaraan maailmaan.

Viimein Ane voitti. Antonin tuli lähteä takaisin maatilallensa, käyttää ne viisisataa taaleria siihen ja olla kärsivällinen vuoden tai kaksi, kunnes vanhus ehti kuolla, ja mitä he sitte saavat periä, sen kyllä Ane tiesi, se ei ollut mitään vähäpätöisiä ropoja.

Antonin piti vain tehdä niin, kuin Ane neuvoi.

Ja Anton parka sanoi, omantunnon soimauksia kärsien, jäähyväset sedälleen ja läksi ääneti ja suruisena takaisin maatilalle.

Taskussa hänellä oli ne viisisataa taaleria ja sormessa kultasormus. Muuten hän ei ollut yhtään onnellisempi kuin sieltä lähtiessään.

Nyt hän kuitenkin oli kahlittu ja kulki aisoissa niin tyynesti kuin vanha hepo maitokärrien edessä. Mutta monesti hänen hiiviskellessään pitkin tietä mutisivat hänen vapisevat huulensa, mitä omatunto hänelle lakkaamatta muistutteli: Pahuus tulee kostetuksi.

Ane muuten ei myöskään ollut tänä aikana ruusuilla tanssimassa.

Hän käsitti tuota pikaa, että hänen oli mahdoton pitää salassa Antonin olopaikkaa. Tohtori näet odotteli häneltä kirjettä Amerikasta.

Mutta mikä oikeastaan saattoi häntä neuvottomaksi, oli se, pitikö hänen syyttää kaikesta Antonia vaiko ottaa syy omakseen. Kumpi oli parempi tehdä, että perintö ei menisi hukkaan?

Jos hän syytti Antonia, niin veljenpoika jäisi perinnöttömäksi, luuli Ane. Ainakaan hän ei saisi paljoa. Mutta jos Ane otti syyn omakseen, niin Anton ehkä ... taikka jos Anton olisi syyllisenä, saisikohan Ane...

Hän ei mitenkään päässyt selville näistä päätelmistänsä. Mutta eivät ne olleet mitään jaloja, kauneita aikeita, kuin hänen aivoissansa kehittyi. Ne olivat välistä niinkin kammottavia, että lastenkodin Anen täytyi peljätä omaa itseänsä. Eräänä yönä piti hänen oikein nousta sängyssään istumaan ja rukoilla ensi kerran moneen vuoteen: "Hyvä Jumala, opeta minua pelkäämään perkelettä!"

Mutta perkeleen takaa nousi hänen ajatuksissaan toinen olento, Jeesus valkoisena ja suurena, kuin kirkossa. Tämä olento katsoi häneen surumielisesti ja ojensi käsiään hänelle. Silloin Ane hyrskähti itkemään.

Kuin hänellä sitte kerran oli asiaa nurkkakammariin, pysäytti hänet keskelle mattotietä tohtorin kysymys kirjettä Amerikasta. Olihan siitä nyt jo kulunut yhdeksän kuukautta, kuin Anton läksi, ja olisi toki silloisellakin postinkuljetustavalla kirjeen jo pitänyt ehtiä tulla.

Tämä kysymys tuli niin äkkiarvaamatta, että Ane edesvastuun pelosta työnsi syyn kokonaan Antonin niskoille.

Hän ei ollutkaan lähtenyt, se veitikka! Mitä tohtori nyt ajatteli siitä? Eiväthän rahat olleet annetut tänne jääntiä varten!... Tuota ei Ane olisi koskaan luullut Antonista, j.n.e.

Tohtori vain ahmi Anea silmillään, poltteli ja siirtyi sohvassa toiseen paikkaan. Hän ei voinut puhua ennen, kuin ehti vähän tointua.

Tohtorin ei nyt vain pitänyt luulla, että Anella oli mitään tekemistä sen asian kanssa; ei, ei vähintäkään.

"Eikö teidän välillänne sitte enää olekaan mitään?" tiuskasi Ribe.

"Ei, jo se on kaikki lopussa aikaa sitte", vastasi Ane kiireesti, mutta hänen silmänsä harhailivat levottomasti, etsien jostakin suojaa.

"Niin, sillä sinä kuulut tänne, Ane, sen kyllä tiedät. Sinä pysyt täällä minun kuolemaani asti, kuuletko?"

"Kuinka en olisi! Eihän minulla ole ketään muuta maailmassa, jota varten elää", nyyhkytti Ane katkerasti.

"Eikä myöskään ketään elättäjää", sanoi tohtori pontevasti. "Heitä pois mielestäsi kaikki ne tyhmyydet, kuuletko?"

"Älkäähän nyt tohtori..."

"Sillä et sinä voi toivoa minun kuolemaani niin tuota pikaa. Me Ribet elämme ikivanhoiksi..."

"Niin, tiedättehän tohtori..."

"Minun isäni oli yhdeksänkymmentä vuotta ... ja minun isäni isä seitsemänyhdeksättä ... ja minun setäni..." selitti Ribe yhä kovemmalla ja ihmettelevämmällä äänellä "... minun setäni eli yhdeksänkymmenen ja kuuden vuoden ikään... Älä luotakaan siihen, että jalat huononevat, se ei mitään merkitse."

"Ei, se ei mitään merkitse", vastasi Ane kimakalla äänellään ja katosi makuuhuoneen kautta kyökkiin.

Ribe katsoi miettivästi hänen jälkeensä. Yhtä varmaan kuin hän luotti omaan kuolemattomuuteensa, yhtä varmaan hän uskoi Anea petolliseksi. Mutta nyt hän toki oli parantanut hänet.

Huh, millaisia ponnistuksia nuo ihmiset tuottivat hänelle, vanhalle, rauhalliselle, ystävälliselle miehelle. Hän tunsi olevansa niin väsyksissä, että hänen täytyi mennä ikkunan luo, huutaa katupoika ja saada vahvistukseksi killingin vehnäpulla. Mutta nyt söi hän sen levollisesti eikä katsonut vähääkään aristellen oveen. Tänään hän ei aikonut keltään pyydellä anteeksi, että söi leipäänsä yksikseen.

Viisaampaa olisi Anen ollut omistaa syy itselleen, silloin olisi Anton saanut jotakin, mutta nyt hän oli kokonaan syrjään sysätty ja Anella itsellään oli ainoastaan hyvin vähänen toivo jäljellä.

V.

Perintö.

Se oli tuleva ilmi paljon ennen, kuin kukaan osasi aavistaakaan.

Vaikka päivät Ribeltä kuluivat hyvin yksitoikkoisesti hänen istuessaan sohvassa poltellen ja katsoa tuijotellen, niin oli hänelläkin sentään pyhäpäivänsä, joka aina tuotti edes jotakin vaihetusta.

Ensinnäkin hän sai silloin iltapäivällä kahvia ynnä kaksi pitkää, kapeaa korppua. Arkipäivinä hänellä ei ollut varaa toimittaa itselleen sellaista ylellisyyttä.

Kahvin jälkeen hän meni keltaiseen kammariin lukemaan setelejänsä ja huolellisesti silittelemään niiden nurkkia.

Tämä hänen iltatoimituksensa päättyi aina naukkuun pullosta ja tahmeasta, pesemättömästä lasista, joka sitä varten seisoi samassa kellonurkassa.

Seuraavana sunnuntaina hän viipyi kammarissa tavallista kauemmin. Viikon ahdistukset antoivat hänelle kylliksi ajattelemista.

Huone oli pohjoisen puolella. Kylmä pohjatuuli puhalteli suoraan kolmesta harvasta ikkunasta sisään, täyttäen huoneen jäädyttävillä henkäyksillään, ja raekuurot rummuttivat rikkinäisiä ruutuja.

Ribe ei muistanut, että hänellä ei ollutkaan viittaa hartioillaan kuten tavallisesti. Hänen ahdistajansa olivat tehneet hänet näinä aikoina ihan hajamieliseksi.

Hän kävi istumaan vanhaan, korkeaselkäiseen nojatuoliin, jossa oli rikkinäinen päällys ja kaarevat jalat. Se samoin kuin kellokin sen vieressä ja muut tuolit oli isän perintöä. Ribe luki lukemistaan ja silitteli setelejä polveaan vasten ja asetteli ne nippuihin.

Että häntä siinä työssään usein häiritsi Antonin ja Anen muisteleminen, näkyi selvään, sillä tuon tuostakin täytyi hänen ottaa niput uudestaan luettavaksi. Ja monta kertaa hän samalla itsekseen mutisi ja kummastelevilla silmillään katsoi kellon tauluun.

"Se kelvoton petturi!... Sen palkan nyt sain hyvästä työstäni!... Ja Ane sitte!... Ei hän elä muuta varten kuin saadakseen minun rahani!... Niitä ne hänen silmänsä ovat etsineet aina siitä asti, kuin hän tuli minun luokseni. Mutta hän on viekas ... hän osaa odottaa... Hyi sellaista halpamaisuutta!... Mutta tällä kertaa hän on ihan kokonaan erehtynyt!"

Jos nämä asiat eivät olisi häirinneet hänen ajatuksiansa, niin hän olisi piankin saanut rahanlukemisen loppuun; mutta nyt hän yhä luki ja katsoa tuijotti kelloon ja ajatteli ja luki, kunnes hänen vanhassa seljässään alkoi tuntua kylmiä väreitä, ja viimein oli hänen oikein vaikea päästä seisoalleen.

Ryyppy maistoi oivalliselta, ja sitte se niin lämmittävästi hiiviskeli pitkin hänen vapisevia jäseniänsä, mutta eipä se kuitenkaan auttanut.

Yöllä tuli pistokset toisen olkapään alle, täytyi soittaa Anea ja lähettää noutamaan nuorta tohtori Svöbestadia.

Aikaisin seuraavana aamuna tuli lääkäri jo toistamiseen.

"Vähäinen keuhkotulehdus, eikö niin?" kysyi Ribe, silmät kiiltävinä ja posket hehkuvina.

"Niin, keuhkotulehdusta se on, paha kyllä", vastasi Svöbestad.

"Se riippuu kai siitä, että minulla on niin vahva ruumiinrakennus", sanoi Ribe.

Itsensä ylläpitämisen vaisto pani nyt liikkeelle hänen muuten niin hitaan kielensä.

"Me Ribet siedämme enemmän kuin muut ... vanhoillamme... Minun isälläni oli vaikeakin keuhkotulehdus ... sekä kahdeksankymmenen ... että viidenyhdeksättä ijässä ... mutta kuitenkin hän eli yhdeksäänkymmeneen."

"Niin, sen kyllä uskon", vastasi Svöbestad kohteliaasti.

"Ja minun isäni isä oli seisemänyhdeksättä ... ja minun setäni yhdeksänkymmentä ja kuusi... _Yhdeksänkymmentä ja kuusi_", sanoi Ribe jyrkemmästi vielä uudestaan ja ojensihe sängyssä yhtä uhoittelevasti ja yhtä voitollisen näköisenä, kuin ennen lyödessään valttia pöytään.

"Onhan teillä sitte hyvää toivoa..."

"Sitä minäkin", kuului väsynyt vastaus.

Seuraavana päivänä iltapuolella tuli vanha kylänvouti Vold, Riben lähin ystävä ja pelikumppani, häntä tervehtimään.

"Pitää valmistautua kaikkeen, Ribe", sanoi hän juhlallisesti.

"Niin, täytyyhän meidän kaikkein kerran kuolla, veli Vold."

"Oletko tehnyt testamentin?"

Lastenkodin Ane seisoi kyökissä, luuta kädessä, mutta piti korvaansa avaimen reiässä ja joutui hyvin levottomaksi, kuin kuuli testamentti-sanan. Ilman testamentitta olisi tietysti paras, sillä silloin Anton olisi kaiken luonnollinen perijä, ja Anton oli hänen. Anea niin halutti syöksyä sisään ja ajaa kylänvouti luudalla ulos ovesta, että vouti kuuli luudan rutinaa ja tuli ovelle.

Hän ehti saada sen auki niin ajoissa, että näki Anen hameen vilahtavan toisen oven raossa, ja siitä seurasi, että hän lukitsi molemmat ovet.

Anen täytyi siis tyytyä olemaan ulkona ikkunan alla, josta hän ei voinut kuulla keskustelua, vaikka kuinka olisi koettanut.

"Testamenttia!" huudahti Ribe hämmästyen. "Sillä kai ei ole mitään kiirettä, veli Vold. Minä sanon sinulle, että meillä Ribeillä on kyllä ajatusaikaa. Minun isäni" -- hän käänsi päätään -- "missä hän nyt onkaan?"

"Hän on tuolla toisessa huoneessa seinällä sohvan päällä."

"Niin, niin ... minun isäni eli yhdeksänkymmenen ikään..."

"Niin, mutta pitää kuitenkin..."

"Ja minun setäni..." jatkoi Ribe pontevasti.

"Niin, niin, se on kyllä hyvä, Ribe..."

"Minun setäni oli yhdeksänkymmentä ja kuusi..."

"Niin, niin, mutta kuitenkin on aina hyvä laittaa testamenttinsa kuntoon, jos sinusta ei ole ihan sama, kuka sinut perii, sillä siinä tapauksessa se on ihan toista."

Se vaikutti. Riben kiiltävät silmät muuttuivat ajatteleviksi, hän laski kätensä kylänvoudin käsivarrelle ja sanoi mietiskellen:

"Olet ehkä oikeassa, veli Vold... Totisesti oletkin oikeassa!... Mutta älä luulekaan, että minä siltä kuolen vielä kymmeneen vuoteen! Me Ribet ... sanon minä..."

"Niin, kyllä minä tiedän tuon kaiken, Ribe. Kirjoittakaamme testamentti nyt samalla, niin on se tehty."

Ja he ryhtyivät nyt laskemaan, mitä Ribellä saattoi olla. Ensin Riben talo, kaksituhatta hopeataaleria, ja kaksi kahden tuhannen valtionvelka-paperia sekä muutamia pikku tavaroita, jotka huonekaluston kanssa saattoivat yhteensä olla tuhannen arvoiset.

Yhteensä seitsemän tuhatta hopeataaleria.

Mutta keltaisesta kammarista hän ei virkkanut mitään eikä nelikulmaisesta pikku arkusta, joka siellä oli alhaalla kellokaapissa. Sen hän jätti mainitsematta taksoituksen tähden, sillä hän ei vielä ollenkaan ajatellut kuolemaa.

"Eikö sinulla tosiaankaan ollut enempää, Ribe?"

"Eikö sitte siinä ole kylliksi, veli Vold? Minusta siinä on liiaksikin antaa noin vain pois."

"Onko sinulla sukulaisia elossa? Se meidän pitää ensin saada selville."

"Yksi ainoa etäinen sukulainen, nuori mies, joka ei ansaitse minun apuani", vastasi tohtori, vihaisesti katsahtaen ja nousten istumaan.

"Ehkä kuitenkin vähän."

"Ei puolta killinkiäkään", tiuskasi Ribe ja nosti kätensä.

"Onko hän rikas?"

"Ei, mutta hän on..."

"Maltahan vähän, Ribe, ja kuule! Suku on aina meitä lähinnä, sukulaisuussiteet ovat vahvimmat. Ja perintölaki on nerokkaammin kirjoitettu kuin useimmat sattuman hetkenä tehdyt testamentit. Jos vainaja nousisi haudastaan muutamien viikkojen päästä ja näkisi seuraukset, niin hän katuisi katkaisseensa ainoatakaan sukulaisuussidettä ja tehneensä perinnöttömäksi arvottomintakaan suvun jäsentä. Sukusiteet, Ribe..."