Part 2

"Ane, mistähän luulet meidän löytäneen nämä tavarat?" kysyi neiti.

"Minun sängystäni", vastasi Ane niin iloisesti ja suoraan, kuin olisi odottanut kiitosta kokoavasta ja säästävästä luonteestaan.

Sivertsen näytti ikään kuin vähän hymyilevältä, mutta silloin hän aina oli todenperästä vihastunut. Ja Anelle siitä kyllä tuli muutakin kuin hymyä, tuli runsaasti sekä nuhteita että vitsaa.

Ane oppi hyvin pian noudattamaan riittävää varovaisuutta ja teeskenteleväisyyttä tyydyttäessänsä luontonsa taipumusta näpistelemiseen.

Mutta Sivertsenin arvonsa ylläpito-aisti oli myöskin ryhtynyt taisteluun ja taisteli kiivaasti sekä neidin itsensä ja koko lapsijoukon että myöskin tämän puolivillin tyttösen puolesta. Olematta mikään filosoofi tahi muuten mietiskelemiseen taipuva oli hän kuitenkin saanut selville, että valpas omatunto on hyvän yhdyselämän pääehto.

Hänelle tuli kiire selitellä käskyjä uskontotunneilla ja varsinkin seitsemättä, yhdeksättä ja kymmenettä, sillä pitihän hänen koettaa herättää lapsen omaatuntoa.

Ja pienet näpistelyt, joita Ane yhä edelleen harjoitti, antoivat aihetta käsin tuntuvaan ja havainnolliseen opetukseen ja todistukseen, mikä on hyvää, mikä pahaa, mikä on minun, mikä sinun, mikä on synti ja häpeä.

Sen tähden täytyi Sivertsenin antaa tälle yhdelle oppilaalle monta yksityisopetusta ylhäällä vinnillä pitkän, monilaatikkoisen piirongin edessä. Sillä sieltä, jossa kaikki säilyttivät makeisiansa tai raharopojansa, joita olivat jonakin merkkipäivänä saaneet joltakin sukulaiselta, sieltä hävisi milloin mitäkin.

Mutta kuin Ane kerran osasi mitä kavalimmalla tavalla kääntää epäilykset toista viimeksi tullutta kohtaan, niin että se tyttö parka oli koko päivän kantanut syytä ja häpeää ja rangaistusta, silloin läksi Sivertsen Timianintorin laidassa asuvan nikkari Espedal vanhuksen luo, joka oli sekä hänen että koko lastenkodin omanatuntona näkyväisessä muodossa.

Jokapäiväinen hartauden harjoitus ja uskonnon opetus sekä myöskin maallikkosaarnaajan puheet pyhäiltoina olivat jo riittävästi tehneet Aneen soveliasta valmistavaa vaikutusta. Hänessä alkoi jo näkyä heräävän omantunnon puhkeavaa orasta.

Kuin nikkari Espedal sateisena pyhäpäivänä iltahämärissä, palattuaan hartaustilaisuudesta, jossa hän itse oli puhunut, ääneti kuin haamu ja uhkaavana kuin ukkospilvi, hitaasti astui kouluhuoneesen, jossa ilo oli korkeimmillaan elikkä niin korkealla, kuin lastenkodissa oli luvallista, se on: lapset astuivat piirissä, veisaten virsiä, silloin tunsi Ane samoin kuin kaikki muutkin vavistuttavaa aavistusta, että olivat tehneet jotain pahaa.

Espedal oli saman hengen lapsia kuin lastenkodin perustaja. Arkipäivinä hän harvoin poistui pitkästä, matalasta työhuoneesta, jonka kyltissä Timianintorin laidassa oli suuri, musta ruumisarkku maalattuna. Vasta myöhään illalla hän malttoi lähteä johonkin hartauskokoukseen. Mutta sunnuntaina hänen kyllä nähtiin käyvän sekä kirkossa ja rukoushuoneessa että sairasten ja turvattomain luona.

Oli enempi järkevää yhteyttä ja kokonaisuutta hänen yksityisessä sielunhoidossaan kuin hänen puheissaan, sen tunsi hän itse, jopa sanoikin sen suoraan pastorille. Mutta missä oli hätä ja puute ja häntä tarvis, sinne hänen piti mennä.

Yllä ainainen ruskea verkanuttu, päässä yhtä kunnianarvoinen, ruskea, karhea huopahattu ja käsissä mustat hansikkaat, se on: ne olivat aikoinaan olleet mustat ja varmaan kyllin suuretkin, mutta ne olivat muuttuneet kankeiksi ja harmaiksi, ehkäpä mustaamisesta ruumisarkku-voiteella eikä nappi ollut enää moneen vuoteen ylettynyt tavoittamaan reikäänsä kalvosinnivelen kohdalla. Oikea käsi puristi paksua, punaista kävelykeppiä ja sen nojassa teki juhlallisesti ja tarkassa tahdissa joka askeleella puoliympyrän näköisen kaarroksen, jossa tempussa käsivarsi ojentui säteenä ulos avaruutta kohti niin pitkälle, kuin suinkin ylsi.

Hän oli ijältään viiden- ja kuudenkymmenen välillä ja Anen huomioon kiintyi hänestä enimmin se, että hän painoi leukaansa rintaa vasten ja nosti yläluomensa ylös niin että näki silmälasiensa ylitse, ja puhui kumeasti, kuin olisi ääni tullut hänen sisälmyksistään, ja veti suupieliänsä alas juuri siten, kuin hänellä olisi ollut suitsiraudat suussa ja niitä kovasti vedetty.

Varsinkin tämä viime havainto pysyi Anen mielessä aina ensi hetkestä asti, ja aikaa myöten tuo tunne kasvoi vielä vahvemmaksi.

Hän liikkui itse suitsista talutettuna ja Anesta tuntui kuin olisi ukko ojentanut suitsia hänenkin suuhunsa.

Sen tähden hän äkisti painoi päänsä alas, kuin Espedal tuli luo ja ojensi kätensä märkine, pahalta haisevine hansikkaineen häneen päin.

Mutta Espedal vain painoi leukaansa syvemmälle rintaa vasten ja veti suitsista ja vanha hansikas laskeutui raskaasti Anen pään päälle ja hansikkaan pitäjä sanoi kumeimmalla äänellään:

"Meidän pitää mennä Jumalan kasvoin eteen puhelemaan keskenämme, meidän kahden!"

Ja Ane astui alla päin pitkin käytävää kuin varsa, jota suitsista talutetaan ulkoa talliin.

Limainen hansikas piti tytön kättä ja puristi sitä yhä kovemmin, ja Espedal antoi lastenkodin perustajan kuvan edessä lain valon kirkkaasti paistaa pimittyneesen lapsen sydämmeen. Hän ei säästänyt tuomiopäivän hirmua eikä helvetin kauhua, hän kertoi pari vavistuttavaa esimerkkiä varastelevista lapsista, jotka olivat saaneet kauhistavan lopun.

Ane, vielä illalla maatessaan sängyssä, silmät ummessa, näki hänet ilmi elävänä edessään. Espedalin kasvot olivat häneen päin ja niissä suuri käsnä oikealla puolen nenää.

Ja lastenkodin perustajan kuva yhtä vakavana kuin kaikki tietävän Jumalan. Ja Espedal hänen ylin profeettansa.

Silloin Ane rukoili yhdeksän kertaa peräkkäin, kuten hänen oli täytynyt Espedalille juhlallisesti luvata tekevänsä joka ilta: "Hyvä Jumala, opeta minua pelkäämään perkelettä!"

Lausuessaan sitä viidettä kertaa itki hän, mutta pääsyään yhdeksänteen kertaan vapisi hän pelosta.

* * * * *

Ei siinä kyllä, että Espedal tämän yhden kerran määräsi hänelle tuota lääkettä, joka reviskeli kuin lasin siruset kipeätä kaulaa.

Monta kertaa hän seisoessaan kumarassa höyläpenkkinsä vieressä mietiskeli yhä uutta voimakasta tapaa heilutella lain vasaraa. Sillä vaikka hänen täytyikin paraastaan käyttää lakia, jota hän luontonsa ja aikansa mukaan paraiten osasikin käyttää, niin kuitenkin hänen sydämmeensä tuli edes vähä sen rakkauden hehkua, jota lain herra ja luoja ilmoittaa sekä laissansa että evankeliumissaan; häneen salaa hiipi tahtoa tehdä ihmisiä onnelliseksi puhtaudella ja hyvyydellä.

Hän ei katsonut sitä miksikään teoksi, jolla hän itse saavuttaisi ylennystä, mutta hän rukoili ja uhrasi enemmän kuin kukaan syrjäinen tiesikään. Eikä hänen kukkaronsa suinkaan ollut vähimmin avoin täyttämään sitä, kuin häneltä voitiin vaatia jonkun sielun pelastukseksi. Mutta kaiken piti tapahtua hiljaisuudessa ja salaa. Silloin ei mitään nimiä koreillut sanomalehdissä, vaikka eipä silti ole keltään koskaan puuttunut tilaisuutta kerskata hyvillä töillään, kellä vain on ollut halua siihen.

Kerran oli Ane taas pahasti joutunut pahan taipumuksensa uhriksi. Sivertsen meni Espedalin luo, mutta hän vastasi vain: "Minä rukoilen hänen puolestansa."

Illan suussa tuli pieni tavarakäärö lastenkotiin. Se avattiin ja siinä oli kirja: "Ane Olsenille lastenkodissa!"

Ane ei tiennyt, oliko valveilla vai näkikö unta. Kallis kirja kultakoristeisissa kansissa, niin kaunis, että hän ei ollut koskaan vielä pitänyt kädessään sen vertaista; ja se oli hänen omansa!

Ane avasi sen. Siinä oli monta kuvaa ja niillä valaistuina monta jumalista kertomusta. Ensin oli kaunis kuva: Jeesus orjantappuraruunu päässä, alla nämä sanat "Tämän kaiken olen minä tehnyt sinun edestäsi; mitä teet sinä minun edestäni?"

"Kuka sen lähetti?" kysyi Ane ihmetellen.

Sivertsen oli yhtä tietämätön, sillä ei hänkään edes aavistanutkaan, että Espedal oli ostanut ja lähettänyt sen sievän kirjan; mutta yht'äkkiä hän näkyi ikään kuin valistuvan ja hän vastasi, kuitenkin vähän epävarmasti:

"Se tuli Jeesukselta."

Ane otti kirjan ja riensi ulos, saadakseen valoisana, lauhkeana kesäiltana olla yksin mehiläispesien takana. Hän ei epäillyt silmänräpäystäkään, että kirja todella tuli Jeesukselta.

Sitte hän käänsi lehden ja näki toisen kuvan. Hän ei vielä malttanut ruveta lukemaan. Siinä oli nuori tyttö hiipimässä aittaan varastamaan. Mutta kuvan alle oli kirjoitettu musteella:

On väärin koottu rikkaus Kuin tuli helvetistä. Sun omantuntos kuiskaus Vaatiipi valvomista. "Tee tili!" kerran sanotaan. Ja päätös tämä lausutaan: "Tän' yönä sielus tahdon."

Ane luuli sen olevan Jeesuksen omaa käsialaa ja hänen lähettäneen taivaasta pyhän varoituksen. Hän itki ääneensä ja vapisi, sillä kuin hän kerran tuli liikutetuksi, tapahtui se aina hyvin kiivaasti.

Ja sitte hän makasi melkein koko yön kirja kädessä itkien, ja se yö jäi ainiaaksi hänen muistiinsa.

Mutta kyllä paljo tarvittiinkin, sillä Nilkku-Olan ja Vene-Riitan tytär oli perinyt taipumuksia, jotka olivat seuraavat häntä läpi koko elämän. Hänen hyvät enkelinsä saivat taistella kauan ja hän itse sai kauan opetella samaa kilvoittelua; paha henki oli kuitenkin aina mahtavampi, vaikka se välistä tulikin karkoitetuksi joksikin silmänräpäykseksi.

Yksin rippikoulun aikanakin, ainoastaan kolme viikkoa ennen kasteenliiton vahvistusta, kirjoitti hän johtajattaren nimessä väärän kirjeen, koettaen sillä saada lainaksi rahaa kahdelta vanhalta neideltä, jotka asuivat toisella puolen katua ihan vastapäätä. Mutta kirje oli niin huonosti kirjoitettu, että herätti epäluuloa. Petos tuli ilmi ja myöskin ilmoitetuksi pastori Omeyerille.

Niin tärkeän asian toimitti Espedal itse.

Hän ei ollut niitä maallikoita, jotka pelkäävät pappia tai katsovat häntä tarpeettomaksi. Vaikka hän itse oli aina valmis moneenkin tärkeään ja raskaasen papilliseen toimeen, paljon raskaampaankin kuin saarnaamiseen, niin hän kuitenkin kunnioitti seurakunnan sielunpaimenta, jolla oli niin suuret tiedot, ja sen hän Omeyerin mielestä paraiten todisti siten, että itse oli juhlapäivinä uhraajain esimerkkinä.

Hän ei koskaan tuonut tyhjää kirjekuorta eikä moneen paperiin käärittyä vaskirahaa. Kertokaamme esimerkki:

Talvella sai Omeyer uuden mankelin hänen verstastansa.

"Jaa!" huokasi pastori, ja käsi nousi korvan taa; "tämä taas kai, Tiina, tulee maksamaan jonkun kuusi hopeataaleria."

Mutta joulupäivänä oli alttarilla kirjekuoressa paperilappu ja siinä kirjoitettuna: "Mankeli kuitataan. J. Espedal, nikkari."

Omeyer nauroi hyvillään ja arveli huvikseen näytellä sitä paperia muillekin pyhäin aikana.

Maallikkosaarnaaja nyt kävi istumaan puutuolille ovensuuhun ja kertoi Anen historian, joll' aikaa pastori poltellen kiikkui rottinkituolissaan. Viimein Espedal tempasi kovasti suitsista ja kertoi, minkä iltarukouksen hän oli opettanut tyttöselle. Se tapahtui niin kumealla äänellä että sanat tulivat lausutuksi melkein kuiskaamalla: "Hyvä Jumala, opeta minua pelkäämään perkelettä!"

Mutta silloin jo lempeä, hyväntahtoinen pastori keskeytti häntä, vaikka hyvin vastahakoisestikin.

"Ei pelottaa, ei pelottaa, hyvä Espedal; pitää vain koettaa houkutella. Pitää kertoa, miten hyvä Jumala on, miten suuresti hän rakastaa siivoja lapsia ja miten murheelliseksi hän tulee, kun lapset ovat häijyjä. Minä luotan enemmän rakkauteen kuin ankaruuteen ja pelotuksiin."

"Eikö se sitte rakkaus kuritakaan ja pelota, herra pastori?" sanoi Espedal vapisevalla äänellä, sillä hänen omatuntonsa sanoi, että mitä hän oli tehnyt, oli tapahtunut rakkaudesta. "Eivätkö Mooses ja laki ole Jumalan todistuksia hänen rakkaudestaan hänen eksyviä lapsiansa kohtaan?"

Pastori tunsi joutuvansa hämilleen ja turvautui vertaukseen.

"Oletteko kuullut satua auringosta ja tuulesta?" kysyi hän.

"En", sanoi Espedal epäillen ja arvaellen sellaisen kysymyksen tarkoitusta ihan keskellä vakavaa puhetta.

"Ne löivät vetoa, kumpiko ennen saisi turkin kerjäläiseltä. Ja kuinka kävi? Mitä enemmän tuuli puhalsi sitä paremmin kerjäläinen kääri turkkiaan kiinni; mutta kuin aurinko rupesi paistamaan yhä lämpimämmin, silloin joutui turkki pois. Aurinko on rakkaus ja myrskytuuli on ankaruus."

"Ei", sanoi Espedal kumeasti. "Rakkaus on sekä suloinen että ankara."

Pastori kiikkui tuolissaan ja katsahti aina välistä ulos ikkunasta niin kuin tuntien itsensä sekä levolliseksi että mahtavammaksi vastustajaansa, mutta hänen sydämmensä sykki kiivaasti.

Espedal osasi vielä paremmin hillitä itseään ja jatkoi arvokkaasti kuin piispa:

"Rakkaus on sekä suloinen että ankara. On kyllä mahdollista, että minulla on runsaammin myrskytuulta ja teillä runsaammin aurinkoa, mutta auttakaamme siltä toisiamme. Houkutelkaa te, niin minä pelottelen, että Jumalan rakkaus siten vaikuttaisi täydellisemmin meidän molempain kauttamme sen lapsi paran onneksi ja menestykseksi."

Pastori jo tunsi ikään kuin olevansa mahtavamman taidon edessä. Hän myönsi Espedalin olevan oikeassa, puhui kauniisti siitä, kuinka hyvä on ymmärtää toisiaan ja olla toisiaan pahoittamatta, ja sanoi ystävälliset jäähyväset.

Ane tiesi tulevansa iltapäivällä hyljätyksi, sillä joka julkisesti tekee niin törkeän rikoksen, eihän sellainen voinut heti sen jälkeen päästä ripille. Hänen varmaankin täytyi käydä vielä kerta rippikoulua, jota vastoin toiset voivat lentää pois pesästä ulos avaraan maailmaan.

Hän oli uhkamielinen käydessään sakastissa paikallansa ja hymyili aivan iloisesti ystävilleen.

Mutta pastori ei koko aikana katsonut häneen, käveli vain edes takaisin kysellen. Joka kerran, kuin olisi ollut Anen vuoro vastata, kysyi hän joltakin toiselta. Ane katsoi alas päin ja tuli yhä vakavammaksi ja murheellisemmaksi. Loppurukouksen ja virrenvärsyn jälkeen pastori viimein käski häntä jäämään ja vei hänet alttarin eteen.

Kirkossa oli jo hämärä. Vapahtajan suuri, valkoinen olento, kädet lempeästi ojennettuna, ikään kuin näytti olevan astumaisillaan himmeästä komerosta esiin. Anesta tuntui, kuin hän olisi seisonut itse Jumalan edessä. Ane jo itki ennen kuin pastori alkoi puhuakaan.

Ja kuin hän alkoi:

"Ane, Ane! Tuossa näet Jeesuksen katselevan sinua niin hellästi, että kuoli sinun puolestasi. Näetkö, kuinka murheelliselta hän näyttää?"

Silloin Ane laskeutui maahan alttarin eteen ja itki katkerasti.

Pastori oli vaiti ja odotteli.

Ane viimein nostaen päätänsä näki pimeässä ainoastaan Jeesuksen kuvan, alttarivaatteen ja papin kauluksen.

Pastori taputti häntä päälaelle ja sanoi:

"Ane, minä tiedän, että kadut syntiäsi. Ja Jeesus käskee minun sanomaan sinulle, että syntisi on anteeksi annettu. Minä en kurita sinua tänään, Ane. Jeesus ei sitä tahdo. Hän mielellään antaa anteeksi."

Ane itki ilosta.

"Mutta nyt sinunkin pitää rakastaa Jeesusta, eikö niin, Ane?"

"Niin!" vastasi Ane niin kovasti, että koko kirkko kajahti.

Ehtoollispäivänä ei kukaan rippilapsista ollut niin liikutettu kuin Ane. Ilmi nähtävästi nyt kaksi vastaista voimaa taisteli vallasta hänen ylitsensä, heikon lapsi paran.

Ensi aikoina rippikoulun jälkeen kävikin Ane säännöllisesti joka pyhänä iltapuoleen, milloin vain pääsi, lastenkodissa elvyttämässä lapsuutensa muistoja ummehtuneessa pesun hajussa ja yhtyi pienempien piiriin ja virren veisuusen. Hänen äitinsä oli nyt kuollut, tosiaan kuollut, ja isä oli toimitettu maalle elätettäväksi.

Pastori joka kerran, kuin tapasi häntä, nyykäytti ystävällisesti päätään hänelle ja sanoi:

"Hyvää päivää, Ane."

Tämä pastorin luottamus vaikutti Aneen kuin apilaan tuoksu väsyneesen hevoseen.

Espedal piti myöskin häntä mielessään eikä koskaan häntä tavatessaan jättänyt nykäsemättä suitsista eikä antamatta voimakasta herätyssivallusta matkaeväiksi. Sillä oli myöskin vaikutuksensa. Espedal oli tavallaan myöskin oikeassa, sanoi Omeyer, Ane kai tarvitsi sitäkin.

III.

Yhteen sopivia.

Kaikki tiesivät, että vanha tohtori Ribe oli varakas mies. Mutta kuinka paljo hänellä oli, ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse ja ehkäpä hänen emännöitsijänsä, joka oli hänellä muutenkin kaikki kaikessa. Hän oli kuitenkin ollut jo niin kauan tohtorin palveluksessa, että oli ihan yksimielinen herransa kanssa ainakin yhdestä asiasta, siitä nimittäin, että oli parasta, että "heidän" omaisuuttansa taksoitettiin niin vähästä kuin mahdollista.

Viisitoista vuotta oli Ane hoitanut tohtorin kotia palvelijana ja emännöitsijänä. Hän olisi mielellään tahtonut, että häntä olisi sanottu "neitsyt Olseniksi", mutta hänellä nyt oli vanhastaan toinen nimi, "lastenkodin Ane", ja sitä kaikki käyttivät, milloin hänestä puhelivat, kuin hän ei ollut läsnä.

Ribe oli vanha poika ja jo pitkät ajat yksinään asunut pitkässä, valkoisessa, yksinkertaisessa kartanossa, jota vanhat ihmiset vieläkin sanoivat Nymanin taloksi, koska sen entisenä omistajana oli ollut Nyman, mutta nuorempi sukupolvi sanoi sitä Riben taloksi.

Melkein puoli kartanoa oli kuitenkin ihan käyttämättä. Lastenkodin Ane ei käyttänyt sitä osaa edes suurina puhdistusjuhlinaankaan. Pöly sai omin päin levitellä pehmoisia peitteitään vanhanaikaisille huonekaluille, mitä siellä oli.

Ainoastaan keltaisessa kammarissa tuolilla nurkassa vanhan ja korkean seinäkellon luona olisi tarkkaava silmä voinut nähdä monta jälkeä ja merkkiä pölyssä, jos siihen huoneesen koskaan olisi päässyt kukaan vieras katsomaan.

Mutta keltaisen kammarin avain oli aina Riben piirongin laatikossa. Ja molempien ikkunain edessä olivat keltaiset rullakartiinit vaalenneine kukkakoristuksineen olleet alas laskettuina niin kauan, kuin saatettiin muistaa, niin että ohi astujat olivat nähneet ainoastaan hämähäkin verkkoja kuolleine kärpäsineen niiden ja ikkunanruutujen välissä. Meren puoliset kolme ikkunaa sitä vastoin olivat ihan ilman kartiineja, mutta sieltä päin ei soveltunutkaan uteliasten silmäin tirkistellä.

Tohtori tavallisesti oleksi nurkkahuoneessa kartanon toisessa päässä, jossa suuret lehmukset olivat varjostamassa, mutta kuitenkin pitivät oksiaan niin korkealla, että ikkunan edessä seisoen saattoi vapaasti katsella pitkin Rantakatua.

Se huone oli tohtorilla sekä työhuoneena että tavallisena asuinhuoneena, ja siitä oli aina ovi avoinna hänen pieneen makuuhuoneesensa, johon vanha sänky paraiksi sopi seinäin väliin, ympäröitynä vihreillä verhoilla vaaleain, sinikukkaisten tapettien keskellä.

Puhtaaksi pestyllä lattialla, johon oli ripoteltu katajan lehviä, kävi sohvasta oveen ikään kuin maantienä matto, kudottu lastenkodissa sinertävistä ja mustista tilkuista. Siinä välioven luona erosi tie kahteen haaraan. Toinen, Riben päätie, vei sängyn luo; hän näet oli hyvin vanha ja jalat useinkin tekivät palveluksessaan kinastuksen. Toinen mattotie vei kyökin ovelle, ja se oli lastenkodin Anen päätie.

Muuten oli nurkkahuoneessa liiaksikin mattoja ja liinoja, hajallisia kaikki tyyni. Piirongilla, kiikkutuoleilla, pyöreillä pikku pöydillä ikkunain edessä ja kaikkialla, mihin vain soveltuu, riippui valkoisia verkkoja todistuksina lastenkodin Anen hyvästä aistista.

Ainoastaan keltainen koivusohva, päällystetty vahavaatteella, ja pöytä sen edessä olivat vapaat. Mutta työpöytä nurkassa kaikkine kirjoineen, koneineen ja lamppuineen, jota Riben vastustus ja jokapäiväinen käyttäminen olivat kauan suojelleet Anen kietovilta verkoilta, sekin oli nyt peitetty valkoisella virkatulla liinalla. Ribe ei näet enää jaksanut tehdä työtä. Elämän ilta oli tullut ja hän istui nyt sohvassa lepäämässä, kunnes tuli makuuaika.

Ribe käytti tummanruskeaa tekotukkaa ja paksua, valkoista poskipartaa, joka yhtyi suun yläpuolella kummaltakin puolen, ei enää nuorekkaiksi tuuheiksi viiksiksi, vaan suureksi, leveäksi, poikki leikatuksi töyhdöksi, joka peitti suuta kuin uusi kenkäharja.

Omituisinta hänessä oli hänen suuret ruskeat silmänsä, jotka aina välistä laajenivat ihastuksesta siihen, mitä hän itse sanoi.

Pienimmästäkin ja vähäpätöisestäkin asiasta nämä hänen ihmettelevät silmänsä olivat hänen puhuessaan ikään kuin niellä kuulijan.

Eipä hän muuten usein puhunutkaan. Tavallisestihan hän nykyaikoina olikin yksinään. Ja silloin hän aina istui keltaisella sohvalla vanhempiensa kunnianarvoisten syrjäkuvien alla, joissa isällä oli hiuspalmikko niskassa ja äidillä ruusu rintakuopassa.

Tohtori istui piippu kädessä ja silmät katsoa tuijottavina vastaiseen seinään.

Harvasanainen oli Ribe sentään seurassakin, jopa tuttujenkin parissa. Hänen ystävänsä kylänvouti ja kassööri leikillisesti kertoivat muistavansa hänen ainoastaan kerran puhuneen vähän pitemmän lauseen.

Se tapahtui, kuin he olivat Riben luona ryhtymäisillään vistin peluusen.

Kuin pelipöytä oli avattuna, kynttilät sytytettyinä, korttipakka esiin otettuna ja totilasit kunnossa, siiloin tapahtui, että Ribe otti muutamia aika kulauksia, nieleksi kylänvouti Voldia ja kassööriä silmillään ja lausui hitaasti, vedellen aimo savuja piipustaan ja maiskuttaen suutaan joka toisen sanan perästä:

"Mitä sanotte ... maistuuko paremmin ... aamupiippu ... vaiko iltapiippu?... Minun mielestäni ... maistuu paremmin ... iltapiippu ... vai olisikohan ... aamupiippu parempi?"

Mutta tuo oli vain ystäväin liioittelua. Ei hän sentään niin harvasanainen ollut.

Hänen luonteensa pääpiirre oli ahneus. Kokoamista, ainoastaan kokoamista oli hän tehnyt koko ikänsä. Ensin hän oli koonnut nuoruutensa velkain maksamiseen, sitte päästäkseen omiin varoihin ja viimein rikastuakseen. Mutta sitä ei pitänyt kenenkään saada aavistaa. Mitäpä siitä muuten olisi ollut hyötyä säästämisestä ja kokoamisesta vanhoillaan, jos piti jälleen antaa säästöt pois maksuina ja veroina.

Tämä rahanhimo oli jo hänen miehuutensa aikana niin päässyt voitolle, että se oli tukeuttanut hänestä kaiken kunniantunnon.

Todistukseksi siitä kertoivat hänen tuttavansa erään veneretken.

Kaupunki oli jo saanut pienen höyrylaivan, jossa oli pitkä savutorvi ja pieni kansi ja vielä pienempi kajuutta, mutta kaksi leveää, purjekankaalla aidattua ratashuonetta, melkein kuin kaksi suurta kaviota tällä pienellä, hilpeällä ja voimakkaalla vesihevolla. Ja näistä kavioista tavallisesti pilkistivät enimmät elävän lastin päät näkyviin.

Huvimatkat tällä hevosella pitkin vuonoa tulivat nyt hyvin suosituiksi kaupungissa.

Ja olikinhan varsin houkuttelevaa kestä hyvänsä tuo lasketteleminen pitkin veden pintaa auringon paisteessa ja kesätuulen vienosti vilvastuttaessa kasvoja. Kaksi vaahtoisiksi pieksäytynyttä aaltoriviä näytti, mistä tällainen uljas kulku oli käynyt, ja keulasta levisi kaksi valkoista kuohuraitaa peninkulman pituisen lumireen kaltaisena lahden likeisten rantojen välitse ulos aukealle merelle asti.

Vuonon talonpojat jättivät kirveensä oksan haaraan ja laskeutuivat alas koivuista ja haavoista, joita olivat juuri karsimassa, sekä juoksivat rantaan vetämään ylös keveitä veneitänsä ja varsinkin paremmin näkemään huvimatkailua. Suuret ja pienet, kaikki seisoivat siinä, punaiset paidan hihat hehkuvina vihreää taustaa vasten, kaikki ihmeissään siitä havainnosta, että "jotakin suurenmoista tuossa nyt meni ohi".

Huvimatkalaiset tiesivät sen ja tunsivat olevansa aika mahtavia sekä menomatkalla että maalle noustessa varsinkin sellaisiin paikkoihin, joissa höyryvene muuten ei tavallisesti käynyt.

Ribe oli höyrylaiva-yhtiön lääkäri, joten hänellä oli oikeus maksutta matkustella tällä höyryveneellä, ja sitä oikeuttaan hän käyttikin käydessään sairasten luona, mutta eihän huvimatkoilla ollut mitään sairastenhoito-asioita.

Panipa sitte köyhäin merimiesten vaatetus-yhdistys toimeen huvimatkan, josta tulot oli käytettävä mainittuun tarkoitukseen. Höyryvene vourattiin jotenkin kalliista maksusta, kilpailijoita kun näet ei ollut. Matka näytti hyvin lupaavalta, ja lippu oli maksava hopeataalerin.

"Minun vaimoni toimittaa evästä sekä sinulle että minulle, tule mukaan!" sanoi Vold Ribelle.

"Toimittaako?" vastasi Ribe iloisesti ja lupasi lähteä.

Matkalla höyryveneen ystävällinen perämies kokosi maksuja, mutta kuin hän tuli Riben luo, vastasi tämä:

"Minulla on vapaat matkat, kun olen yhtiön lääkäri."

Perämies tietysti luuli sitä leikiksi ja sanoi ystävällisesti:

"Ei tänään ole vapaata matkaa kellään, herra tohtori."

"On minulla aina", vastasi Ribe.