Part 1

Produced by Tapio Riikonen

KURITTAJA

Kirj.

Jonas Dahl

Suom. Aatto S.

Porvoossa, Werner Söderström, Kustantaja.

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1891.

SISÄLLYS:

I. Vanhemmat II. Lastenkodissa III. Yhteen sopivia IV. Kaksi onnen tavoittelijaa V. Perintö VI. Arkkunen VII. Hautakirjoitus VIII. Pahantekijä IX. Äiti X. Jälkivaikutuksia XI. Kurittaja

I.

Vanhemmat.

"Ei, nyt menee tämä jo liian pitkälle", sanoi pastori Omeyer ja napsautti molemmin käsin sormiaan ilmassa. "Nyt heidät totisesti pitää toimittaa ojennuslaitokseen sekä mies että vaimo, sekä Vene-Riitta että Nilkku-Ola. Heidän ainoa tyttärensä pitää koettaa saada lastenkotiin."

Mistä syystä Vene-Riitta oli saanut tuon nimensä, eivät hänen aikalaisensa muistaneet, mutta kaikki, jotka hänet tunsivat, olivat vakuutetut, että hän ei ollut ansainnut sitä rehellisellä tavalla. Luultavasti hän oli joskus luvatta kiivennyt johonkin jaalaan ja saanut siitä rangaistuksen taikka oli hänet sieltä muuten häpeällä pois ajettu.

Hän oli vantteraruumiinen, kesk'ikäinen vaimo. Huomattavin kohta hänen kasvoissaan oli paksut huulet, jotka näyttivät siltä, kuin niitä olisi taputeltu pesukartulla.

Tuulen ja säiden ruskettamissa, likaisissa kasvoissa kiiluivat vilpilliset, harmaat silmät melkein kuin kaksi mantelia piparkakussa.

Pörhöinen hiustupsu tuli välistä näkyviin niiden päältä. Useimmiten se kuitenkin oli hänen omituisen päähineensä peitossa, joka ulottui alas aina kulmakarvoille asti.

Se oli suuri gummilakki, jossa oli riippuva lippu ja jonka laidat ulottuivat alas olkapäille; varmaan jonkun matkustavaisen herrasmiehen hylkäämä sadelakki, jotenkin sovelias yhdessä gummitakin kanssa jollekin herrasmiehelle, mutta hyvin naurettava kirjavan mekon ja likaisenharmaan hameen seurassa, joka viimemainittu oli karkea kuin hevosloimi.

Lapset tietysti uskoivat häntä satujen noidaksi, kuin hän joskus astua linkutti heille vastaan. Hänen polvensa lienevät olleet kankeat tai lonkkanivelet pois paikoiltaan tahi jotain muuta sellaista, koskapa hän kompuroitsi eteen päin, kuin olisi ollut puujaloilla astumassa tai kuin hänen jalkansa olisivat olleet hervottomat pitkästä polvillaan olemisesta.

Polvillaan oloa hän tavallaan olikin aina harjoittanut, vaikka hän, viimein päästyään naimisiin, oli erittäin taitavasti osannut totuttaa miehensä siihen toimeen, saadakseen itse oleksia kotona vartioimassa kerjuun saalista.

Nilkku-Ola oli erittäin halukas juomaan ja vielä etevämpi tuossa huomiota herättävällä tavalla pukeutumisen taidossa, joka halu näkyy olevan yhteistä sekä rikkailla että köyhillä.

Ola piti kesät talvet sinikirjaisia pumpulivaatteita, saman näköisiä kuin pikku tyttöjen kesäpuvut. Luultavasti hänellä oli alla lämpöisetkin vaatteet, mutta tuo ohut puku ei ollut koskaan vaikuttamatta. Talvella se hänen uusista uhreistaan tuntui ihan samalta, kuin olisivat nähneet hänen tallustelevan paljain jaloin lumessa.

Pukunsa vastakohtana piti hän kesät talvet vanhaa, paljaaksi kulunutta koirannahka-lakkia, jonka alta hiki jo aikaisin keväästä kuohui kuten kaikki muutkin kevätpurot ulkona luonnon helmassa.

Muuten oli Nilkku-Ola hyvin valkoverinen, pyöreäleukainen, joka aina oli huonosti ajeltu, ja tietysti ontuva, lieneekö se sitte ollut syystä vai syyttä. Sen tähden hän käyttikin keppiä, ja se oli aina uusi ja kotitekoa.

Alussa oli uusi pappi ottanut hyväntahtoisesti Olan vastaan, kuin hän tahtoi päästä sisälle asti ja puhella kahden kesken Omeyerin kanssa. Saattoihan mies parka olla noita hiljaisia Herran työmiehiä, joiden ulkomuoto useinkin on hyvin yksinkertainen.

Mutta sittemmin hänelle ei enää oltu läheskään yhtä kohteliaita. Harvoin häntä laskettiin etemmäksi kuin rappusille. Ja nyt arveli pappi syystä kyllä petoksen jo menevän liian pitkälle. Nyt totisesti piti toimittaa heidät ojennuslaitokseen, sekä mies että vaimo. Heidän ainoa tyttärensä piti viedä lastenkotiin.

Puoli vuotta sitte oli näet Nilkku-Ola eräänä lauantaina tullut pappilan ovelle kerjäämään. Viinan löyhkä tuli mukana hämmentämään kevään huumaavaa sulotuoksua.

"Rahaa et mitenkään voi saada tuollaisessa tilassa", sanoi pappi.

"Entä ruokaa?" kysyi Ola vähän nuhtelevasti ja huokasi hartaasti. "Olisiko sekin mielestänne vahingollista?"

"Ei, ruokaa kyllä saat", vastasi Omeyer ja riensi toimittamaan.

Palvelustyttö toi vähän maitoa ja leipää ja pani puutarhapöydälle.

Ola istahti penkille, siirsi koirannahka-lakkinsa päästään pöydälle ja pyyhki hien pois otsastaan. Sitte pani hän kätensä ristiin ja huokaillen katsoi milloin ylös taivaasen, milloin alas maahan. Nähtyään viimein pastorin katsovan avonaisesta ikkunasta kartiinin takaa, piti hän pitkän ja juhlallisen ruokarukouksen, jossa oli minkä mitäkin Jeesuksesta, että hänkin oli kärsinyt ja elänyt kurjuudessa tässä maailmassa ja että häntä vielä nytkin halveksittiin hänen totisissa köyhissä seuraajissansa maan päällä.

Syötyä vielä sydämmellinen kiitos, joka päättyi syvään huokaukseen: "Ah Herra Jeesus, sinä tiedät, sinä tiedät, ett'ei ole helppo olla köyhä tässä maailmassa."

Pastori Omeyer tunsi mielensä tulevan levottomaksi. Eihän hän vielä tuntenut silloin miestä niin tarkoin, ehkäpä hän olikin erehtynyt, mitä viinan hajuun tuli.

Hän meni ulos ja siniruutuinen Nilkku-Ola katsahti häneen arvokkaasti, syyttävästi.

"Niin, nyt minä omasta puolestani voin tulla toimeen koko päivän, mutta vaimoni ja lapseni, herra pastori... Eiköhän laupiaan Jumalan tahto liene, että heidänkin tulee saada ruokaa pyhäksensä?"

"Minä en sinua oikein tunne", sanoi pastori. "Sinä ehkä joisit viinaan, mitä saisit."

"Niinhän nuo sanovat kaikki, jotka eivät raaski antaa mitään", sanoi Ola puoli ääneen ja otti raskaasti huoaten lakkinsa.

Nyt täytyi pastorin tehdä jotakin ja hän sanoi:

"Saat kaksitoista killinkiä nyt ja joka lauantai leipään, jos joka kerran tulet näyttämään sen minulle. Ja nyt heti teemme ensi koetuksen."

Nilkku-Ola läksi tiehensä huokaellen ihmisten epäluuloisuutta.

Kohta hän sitte astua nilkutti takaisin ja hyvin vakavana näytti pitkää kahdentoista killingin leipäänsä, ja samalla tavalla hän teki joka lauantai puolen vuotta. Se tapahtui yhtä täsmälleen kuin sunnuntain seuraaminen lauantaita. Nilkku-Olan juonnista oli pappi kyllä saanut todistuksia, mutta hänen rahansa toki aina menivät leipään juomarin köyhälle perheelle.

Nyt äskettäin astui leipuri Svend pastorin virkahuoneesen. Hänellä oli jotakin puhuttavaa Nilkku-Olasta, joka varmaan vieläkin sai rahaa pastorilta.

Niin, kyllä se oli totta.

Ola oli kuusi kuukautta sitte tullut Svendin luo ja tahtonut leipää lainaksi ainoastaan neljännestunniksi, näyttääkseen sitä vain pastori Omeyerille, oli hän sanonut, rumasti irvistäen. "Ja kahta killinkiä tarjosi hän hyyrystä. Minä tietysti ajoin hänet pois, mutta nyt mielestäni pitää asian tulla ilmi kaikkein tähden, vaikka ei olekaan hyvä puhua kilpaveljestään pahaa. Minä olen nyt siitä asti nähnyt hänen joka lauantai tulevan Frantzenilta, leipä käsivarrella, ja vähän ajan päästä tuovan sen takaisin. Hänelle on siis teidän rahastanne jäänyt kymmenen killinkiä viinaan."

Tarkemmin tiedustellessa huomattiin asian olevankin ihan sillä tolalla. Ja sitte ei Nilkku-Olan tarvinnut enää kertaakaan astua pastorin pihaan.

Mutta pastori ei ennestään tiennyt Riitan olevan hänen vaimonsa ja kumppaninsa tuossa asioimisessa. Nyt tuli hänen vuoronsa kompuroida pappilaan ryöstöretkelle.

Eilen aamupäivällä saapui hän sinne. Häntä oli kohdannut suuri suru. Gummipäähine näytti melkein suruliinalta. Hänen miehensä oli maannut sairaana koko vuoden ja nyt kuollut. Siinä oli lakkaamatta rukoiltu ja veisattu virsiä niin kauan, kuin hän oli osannut puhua. Ja eukko itki katkerasti.

No eihän se ollut toivoton suru, arveli pappi, koska vainaja kuoli sillä tavalla.

"Tunsitteko häntä?" kysyi Riitta. "Se oli Per Breivik."

"En", vastasi pastori, koettaen turhaan muistella.

"Sepä merkillistä, kyllä hän oli tuttu kaikille Jumalan lapsille niillä seuduin. Hän piti nuorempana ollessaan niin kauniita hartauspuheita."

Pastoria melkein hävetti, että ei ollut tuntenut sellaista Jumalan miestä seurakunnassa. Mutta hänen täytyi vieläkin lausua, että olihan nyt kyllin syytä iloita ja kiittää.

Riitta vavisten nosti paksua ylähuultansa.

"Ehkä ei ole oikein, mutta minusta tuntuisi hyvin raskaalta, jos hän ei saisi kunniallista hautausta; minä voin melkein sanoa, että se suru minua pahimmin vaivaa."

"No, no." Pastori lupasi haudata ja puhua haudalla ilman mitään maksua.

Mutta tarvittiin myöskin kääreliinoja ja rahaa Espedalille kirstusta ja -- Riitalta pääsi itku -- vähän kukkia pitäisi hänen myöskin saada arkulleen, kun oli ollut niin kelpo mies.

Pastori antoi hänelle puoli taaleria ja huusi Tiinaa, joka heti kiiruhti liinakaapin luo ja toi sieltä suuren valkoisen nyytin.

"Odotahan", sanoi rouva, meni ikkunan luo ja leikkasi viimeisen ruusunsa ynnä muutamia myrtin oksia. "Tästä saat vähän millä koristaa arkkua, vaimo parka."

Pastori kuitenkin kysyi, missä Riitta asui, ja eukon suureksi hämmästykseksi sanoi päivällä kävellessään pistäytyvänsä katsomassa häntä.

Vene-Riitta tapasi vähän matkan päässä miehensä, Tehtyään yhdessä vielä viimeisen kepposensa, jonka kerromme tuonnempana, nilkuttivat he molemmat niin pian, kuin suinkin ehtivät, takaisin Svartemyriin, jossa he asuskelivat.

Kotiinsa päästyään Riitta ja Ola molemmat pitivät tarkkaa vaaria maantiestä, kunnes polvekkeessa mäen päällä näkivät pastorin hoikan vartalon kuvan taivasta vasten.

Silloin Ola paneutui vuoteelle ja Riitta asetteli valkoisen lakanan hänen päällensä, levitteli liinat muuannekin sinne tänne pöydälle ja penkeille ja asetti huonekalut huiskin haiskin lattialle.

Nyt pastori jo katsahti ovesta.

"Teidän pitää antaa anteeksi, että minä en ole saanut miestäni puetuksi enkä ehtinyt tehdä siivoa pitkän taudin jälkeen. Mutta ei se olekaan niin helppoa yksinäiselle, jonka vielä pitää kerjäämällä saada ensin kaikki kokoon."

"Ettehän tahtone nähdä häntä, kun hän ei vielä ole puettu?" kysyi Riitta.

"En en en", sanoi Omeyer kiireesti ja ojensi torjuen molemmat kätensä. Hän tunsi samalla jotain vastenmielisyyttä katsomaan ruumista ja myös häpeätä epäluulosta, jota hänessä oli eukon lähdettyä herännyt tätä köyhää, kovasti koeteltua vaimoa kohtaan.

"Herra sinua vahvistakoon!" sanoi hän ja poistui samassa.

Mutta tuskin hän ehti ylös mäelle, kuin jo mieleen nousi toisia ajatuksia; hänestä Riitta oli ollut paljon haluttomampi näyttämään vainajaa, kuin sen ihmisluokan naiset tavallisesti ovat. Niinpä hän astui takaisin alas ja saapui juuri paraiksi kuulemaan pikku tytön huutavan:

"Isä, anna minullekin vähä lihaa!"

Silloin hän tempasi oven auki ja näki vainajan istuvan pöydän ääressä, kappale sian lihaa toisessa, viinapullo toisessa kädessä ja ranskanleipä edessä pöydällä.

Nyt oli puheen aihetta, ja Omeyer sai voimisteluharjoitusta sekä käsilleen ja jaloilleen että huulilleen.

Illaksi oli pastorin herrasväki kutsuttu uuden voudin luo vieraiksi. Palattuaan kahdestikin noutamaan unhottuneita kapineita, ensin kalosseja, sitte ulko-oven avainta, tavoitti pastori kuitenkin Tiinansa voudin rappusilla.

He tuskin ehtivät päästä sisään ovesta, kun vouti tarttui Omeyerin nutun nappiin ja alkoi suloisimmasti hymyillen puhella kauniilla, rehellisellä Larvikin murteellaan; kauniilla, sillä hänen kauniista suustansa kuului se kauniilta kuin Italian kieli. Paljohan riippuu siitä, kuka kulloinkin puhaltaa torveen.

"Tietäkääs, herra pastori, tänään meitä on oikein vedetty nenästä. Ajatelkaahan: minä istuin konttorissani ja sinne tuli ontuva mies siniruudukkaissa vaatteissa ja kertoi nyt kerrassaan luotettavasti, että hänen vaimonsa oli kuollut lapsivuoteesen, ja pyysi -- nyt ensi kerran elämässään -- niin sydämmellisen kauniisti hautausapua."

"Minulla on apunani vanha konttoristi, niitä heränneitä, tiedättehän, ja hän nousi ylös ja katsoi juhlallisesti miestä silmiin, melkein samalla tavalla kuin tutkitaan hevosen hampaita, ja sanoi sitte juhlallisesti:

"Minä näen sinusta, että sinä et valehtele Herran edessä. Enhän toki saata pettyä Jumalan lapsesta."

"Ette, kyllä Jumalan lapset tuntevat toisensa." Mies oli huomannut konttoristin heränneeksi veljeksi heti paikalla, kuin vain sai oven auki.

"Niin, sitäpä luulinkin, että enhän minä pety", sanoi konttoristi hyvillään.

"Minua melkein hävetti, niin liikaa tunsin olevani siinä seurassa, ja annoin miehelle taalerin", sanoi vouti. "Mutta nyt saatte kuulla edelleen", jatkoi hän ja sijoitti toisen kätensä pastorin toisiin nappeihin, saadakseen kokonaan anastetuksi hänen papillisen huomionsa. Ja se kyllä olikin tarpeen, sillä eipä suinkaan ollut helppo saada Omeyeria pysymään niin kauan hiljaa.

"Voitteko uskoa," jatkoi vouti kertomustaan ja veti yhä lujemmin napeista, "että joku eukko oli juuri samaan aikaan kyökissä pyytämässä sekä vaatetta että rahaa, koska hänen miehensä oli kuollut. Ja tietäkääs, vaimoni tarttui myöskin ansaan ja vielä paljon pahemmin kuin minä."

"Ajatelkaas, ne olivatkin yhtä pariskuntaa", huusi vouti ihan Omeyerin suuhun ja kiskasi napeista niin, että pastori pelkäsi niiden kirpoilevan hänen käsiinsä. "Minä kävin kylän voudin luona ja sain selon heistä molemmista."

Niin, Omeyer tiesi myöskin kertoa siitä asiasta, kuinhan pääsi irti ehyin napein. Mutta hän puhuessaan siirtyi likemmäksi salin ovea, sillä hän, äsken tullut ja suosittu kun oli, tahtoi mielellään, että kaikki ja varsinkin naiset kuulisivat. Hän oli tottunut puhumaan suurelle joukolle.

"Mutta nyt tämä menee jo liian pitkälle", sanoi hän puheensa lopuksi; "nyt heidät totisesti pitää toimittaa ojennuslaitokseen sekä mies että vaimo, sekä Nilkku-Ola että Vene-Riitta. Heidän ainoa tyttärensä pitää viedä lastenkotiin."

"Tietysti", huusivat kilpaa kaikki naiset iloissaan, että saattoivat olla samaa mieltä kuin nuori pastori.

II.

Lastenkodissa,

Lastenkodin oli perustanut vanha varakas maallikko, joka hyvää tarkoittaen tahtoi pitää huolta lasten sekä ruumiillisesta että hengellisestä ravinnosta. Sen tähden oli hän säätänyt, että lasten tuli joka sunnuntai saada kuulla sekä pappia että maallikkosaarnaajaa.

Jos papit tulisivat silmänpalvelijoiksi eivätkä saarnaisi Jumalan sanan mukaan, niin vapaatahtoinen maallikkosaarnaaja heille toki tarjoaisi elävää vettä ja leipää.

Muuten lastenkodin lapsia ei juuri paljon näkynyt paitsi kahdesti sunnuntaina, aamupäivällä, kuin he marssivat kirkkoon, ja iltapäivällä, kun menivät "saliin".

Silloin kulki koko joukko parittain, pienimmät etupäässä ja molemmat opettajattaret vierekkäin jälkimmäisinä.

Ehdottomasti sai heistä sen ajatuksen, että siinä oli jotain nunnamaisen puhdasta, he kun elivät niin erillään maailmasta ja heitä kasvatettiin niin hurskaasti, jota ajatusta vielä sekin vahvisti, että aina, kuin heitä nähtiin, he olivat joko menossa Herran huoneesen tai tulossa sieltä.

Lasten siisti ulkoasu lienee sekin osaksi vaikuttanut, että ihmiset uskoivat heidän olevan mieleltäänkin puhtaita ja viattomia.

Siinä ne astuivat pitkin jalkakatua ja askeleet kopisivat kiviin ikään kuin vanhan luostarin käytävässä. Sileäksi kammattu, palmikoitu tukka oli joka lapsella kääritty ihan samalla tavalla kiekuraksi vastoin ajan tapaa.

Kaulassa heillä oli siisti, punaruutuinen huivi, josta pieni nurkka riippui hartioilla. Ja jokaisella samanlainen harmaanruskea, tappuralangoista kudottu hame, yksinkertainen, mutta vahva ja siisti.

Käsikkäin, vierekkäin, yksinkertaisina kuten maalaiset tai kuten enkelit, miten vastaantulijat kukin käsittivät.

Tunnin tai kahden päästä he yhtä ääneti ja yhtä kainoina palasivat, virsikirja kullakin irtonaisessa kädessä, ja parittain katosivat lastenkodin leveästä portista sisään.

Johtajatar, pitkä, laiha ja vähän miesmäinen neiti Sivertsen, jonka puku nähtävästi oli aiottu vastalauseeksi kaikkea muodin turhuutta ja levottomuutta vastaan, työnsi portin kiinni ihan kävelijäin nenän edestä.

Sillä kaikki ehdottomasti katselivat osanottavasti noita näkyvistä katoavia. Ne, jotka olivat jo tuhannesti ennen nähneet heidän tuolla samalla lailla katoavan, käänsivät vain vähän päätänsä; mutta ne, jotka heitä näkivät ensi kerran, oikein pysähtyivät ja miettivästi katsoa tähystelivät suljettua porttia, kuten ainakin, milloin jotain on sitä peittämässä, joka juuri on puoleensa vetänyt huomiotamme.

Mutta siellä takana oli eri pikku maailma itsekseen melkein samoin kuin vanhoissa kunnon luostareissa.

Sieltä ei puuttunut mitään muuta kuin puutarha. Lapset sen sijaan saivat tyytyä, suureen pihamaahan. Se oli etelän puolella, valoisa ja päivänpaisteinen, yksinkertaisen puukartanon edustalla ja pitkin ulkohuoneriviä. Ja siellä he oleksivat lomahetkinä, kuin aurinko oikein paahtoi, joka tytöllä sukanneule kädessä; siellä he istuivat penkeillä ja palleilla sein'vieressä, katsella tirkistellen kuin joukko liiaksi hyviteltyjä kissanpoikia.

Näköala tosin ei ollut avara; tuskin näkyi lauta-aitaankaan asti, sillä pihassa oli usein vaatteita kuivamassa ja samoin myöskin seinällä heidän päänsä päällä riippui kuivavaa kalaa lastenkodin tarpeiksi.

Se johtui siitä, että kaikki naapurit, joilla ei itsellään ollut kuivauspaikkaa, pyysivät saada kuivata pesunsa lastenkodin pihassa, sinne suljettujen lasten iloksi.

Itse huoneissa oli kaikki, lattiat, seinät, pöydät, penkit ja kangaspuut, aivan puhdasta, vaikka eivät olleetkaan tutustuneet maalarin sutiin. Ainoastaan keskimmäinen huone, johtajattaren, oli poikkeuksena. Siellä oli myöskin kartiinit, piironki ja pesukaappi sekä seinällä suuri öljymaalaus, lastenkodin perustajan kuva.

Yksi asia oli yhteinen koko talossa, sekä ylhäällä että alhaalla, olivatpa huoneet äsken pestyt tai ei, ja se oli tympeä, ummehtunut pesun haju, tuliko se sitte likaisista pesurievuista, vanhasta pesuhiekasta tai ehkä siitä hiekasta, jota joka päivä siivoamisen jälkeen ripoteltiin kaikille lattioille, hyödyksikö vai koristukseksi, on vaikea tietää.

Kartanossa muuten oli kolme suurta, muhkeaa huonetta; kouluhuone, kutomahuone, jossa lapset itse kehräsivät, käämisivät ja kutoivat joka tilkun, kuin heillä oli yllään, paidoista kaulaliinaan saakka, sekä makuuhuone, jossa sängyt, kolmekymmentä luvultaan, seisoivat peräkkäin järjestyksessä pienimmästä suurimpaan. Sinne saattoi neiti huoneestaan katsella pienestä, oveen sovitetusta lasiruudusta, jonka edessä riippui punainen vaate.

Alakerta se vasta oikein näytti luostarin kaltaiselta. Siellä oli keittiö, pesuhuone, kylpyhuone ja ruokahuone. Seinämuurit olivat niin paksut, että eivät edes vanhimmatkaan tytöt ulottuneet ikkunan hakoihin, kiipeämättä ensin ikkunakomeroon. Muuten ei mitään muuta kuin penkkejä ja pöytiä sein'vierillä ja yksinkertaisuutta osoittava rivi tinalusikoita pöydillä.

Mutta opettajattaret omiksi tarpeikseen levittivät pienen laskupöydän ja sille ruokaliinan sekä vähän muutakin elämän hienostusta uunin ja oven lähinurkkaan.

Ylhäällä vinnillä istui kaksi tuhkimusta vanhoissa hylkyvaatteissa karttaamassa villoja. Se oli tuollaista roskaista työtä, ja vinni oli täynnä villasäkkejä, mattotilkkuja ja kaikenlaista muuta rujua.

Etelänpuolisiin nurkkiin oli laudoista tehty kaksi säilyhuonetta, toinen johtajatarta ja toinen lapsia varten. Viimemainitussa oli pitkin seinää pitkä piironki ja siinä kolmekymmentä laatikkoa, yksi kullekin lapselle, ja niissä he saivat säilyttää omia pikku tavaroitaan, kalleuksiaan ja makeisiaan, joita yksin nämäkin vangitut pikku linnut joskus sentään sattuivat saamaan kotiin tuotavaksi.

Tänne se nyt Ane, Olan ja Riitan ainoa lapsi, tuotiin kymmenen vuoden ijässä.

Äidillä ei ollut mitään vastaväitteitä itse "laitoksesta". Mutta saatuaan kuulla, että hänen piti erota lapsestaan, itki hän niin, kuin olisi itsekin ollut lapsi, ja uhkasi vaivaishoidon esimiestä sillä, että oli tuleva koko ijäkseen onnettomaksi, jos lasta ei pidetty kuin pikku prinsessaa.

Ja yön makasi hän lapsi sylissä, kuin se olisi ollut vasta vuoden ijässä, ja hoiteli sitä kuin sairasta.

"Onpa sentään aina edes pieni sulka enkeliä jäljellä paatuneimmassakin ihmissydämmessä", sanoi Omeyer, joka mielellään huomautti hyvää ja valoisaa puolta kaikesta ja kaikista. "Jos me emme sitä saa näkyviin, niin saavat lapset."

Lapsella oli se onni, että hän joutui lastenkotiin yhtä aikaa kolmen muun laiminlyödyn olennon kanssa. Tyttönen ei tullut liiaksi vetämään puoleensa kuuden kolmatta muun lapsen eikä myöskään valppaan neiti Sivertsenin huomiota. Aluksi jakautui kaikki tasan neljän uuden tulokkaan kesken.

Ane ei paljoakaan surrut joutumistansa uusiin oloihin. Hän rohkeasti käveli kaikkialla uljaine pystynenineen, pienine suineen ja hienoine hiuspalmikoineen ja vapaasti katseli kaikkea harmailla, vilkkailla silmillään.

Hiuspalmikko jo ennen päivällistä soviteltiin kiekuraksi niskaan, mutta muut ulkoasun omituisuudet saivat pysyä entisellään.

Jo päivällisellä sattui hän vetämään puoleensa neiti Sivertsenin huomion, vieläpä sellaisella tavalla, että se ei ollut hänelle onneksi.

Ruokarukouksen aikana harhailivat Anen silmät levottomina kuin kärpäset ympäri huonetta ja viimein kiintyivät neiti Sivertseniin, jolla oli tapana rukousta lukiessaan pitää silmänsä ummessa ja päänsä kallellaan.

Hän tuskin ehti päästä loppuun, kuin Ane synnynnäisellä suoravaisuudellaan kysyi:

"Minkä tähden sinä makasit?"

"Mitä sinä sanot?" tiuskasi neiti tylysti sekä jatkoi puoliääneen ja vähän pilkallisesti: "Sinä et ehkä ymmärrä, mitä nenäkkäisyys on, kun raukka olet niin laiminlyöty."

Mutta vaikka neiti lakkaamatta pitikin Anea silmällä, lentelivät tytön silmäykset kuitenkin lakkaamatta kaikkialle, sivellen joka esinettä päältä, sivulta, takaa ja välistä; ne lipuivat edes takaisin kuin muurahaiset vedessä uivalla oksalla. Hän oikein vaistomaisesti väijyi ja etsi -- niin mitä? Itsenäisyytensä säilyttämiskeinoja.

Vaikka olikin neljä tulokasta, joiden kesken vaarin pito oli jaettava, niin neiti kyllä tiesi, kutka tämän lapsen vanhemmat olivat, ja sitä paitsi hänellä myöskin oli monta syytä ottaa lukuun, millaiset ne vanhemmat olivat. Sillä Ane puolivilline tiikerin luontoineen oli yhtä saaliinhimoinen kuin kalalokit kootessaan saalista pikku kalain parvesta. Olihan se varsinaisesti kuulunut kotikasvatukseen, jopa ollut keinokin millä saavuttaa vanhempain suosiota ja ystävyyttä.

Vaikka neiti syöttikin hänet kuinka kylläiseksi hyvänsä, niin Ane kuitenkin käytti hyväkseen jokaista tarjoutuvaa silmänvälttymää, kuin oli pihalla leikkimässä tai päivänpaistetta nauttimassa, ja pujahti ulos portista naapuritaloihin, yhteen kerrassaan, kerjäämään ruokaa, koska hänellä oli niin nälkä.

Tottapa hänellä olikin, koska sitä valitti, arvelivat vaimot ihmetellen ja antoivat hänelle, mitä pyysi. Ja sitte he puhelivat kokouksissa lastenkodista ja sen johtokunnasta ja neidistä ja nälkäisistä lapsista, kunnes nämä puheet, kierreltyään kolme viikkoa kaikki nurkat ja sopukat, viimein saapuivat lastenkotiin.

Silloin neiti Sivertsenin muoto muuttui vielä pitemmäksi ja liikkeet vielä miehekkäämmiksi.

Ensin hän riensi vinnille tutkimaan Anen laatikkoa. Sieltä löytyi ainoastaan pikku kerä, palanen kattoruunun lasia, muutamia nuppineuloja, mustetolpon kansi, tyhjä tärkkelysrasia ja -- neidin kauhuksi -- kaksi hopeaista teelusikkaa. Pitemmälle ei Ane vielä ollut ehtinyt kalleuksien kokoamisessaan.

Mutta mitään syötävää ei sieltä löytynyt. Tytöllä täytyi siis olla ruokavarastonsa jossakin muualla, ajatteli neiti, kiihkeästi viittoen itsekseen.

Vinniltä hän suuntasi kulkunsa Anen sängyn luo, ja ihan oikein: olkimatrassin alla oli tämän lokin kätköpaikka.

Hän huusi apuopettajatarta.

"Janna hyvä, tule katsomaan! Kyllä näkyy, että hän ei ole tarvinnut ruokaa muualta. Hänessä on synnynnäistä tuo kokoileminen."

Ja yhdessä he säilystä vetivät esiin leipää, palasia ja viipaleita, korppuja ja kuoria. Löytyi sieltä joukosta joku luukin ja lihapala ja neiti sai suuren esiliinansa ihan täyteen.

Mennessään pihan poikki viemään saalista porsaille, tapasivat he Anen, ja hänen pikku pystynenänsä kääntyi heihin päin ihan pelottomasti.