Part 7

Hän tahoi Gravensteinin omenia kuuden killingin edestä ja pani kaksitoista-killinkisen torimatamille käteen. Mummo luki omenat lyhtitulen edessä, mutta, ollen tylsynyt jo sekä näöltä että muilta aistimilta, seisoi sitte puhellen ja kaivellen rahalaatikkoaan, kunnes antoi matami Ribelle kaksitoista-killinkisen takaisin.

Lastenkodin Ane katsahti siihen lähellä lyhtiä ja hämmästyi, mutta oltuaan vähän aikaa neuvottomana pisti sen äkisti täyteen kukkaroonsa.

Ennen kuin hän sieltä ehti takaisin omalle ovelle, oli jo kaikki voitettu ja unhotettu.

Joku ostajatyttö tuli ovessa vastaan, kori kädessä, ja Ane näki Olan menevän rahalaatikolle. Hän oli siis ollut tekemässä kauppaa yksinänsä, sillä ei Ribeä eikä puotipoikaa näkynyt siellä. Ane pysähtyi hiukan ovelle katsomaan sadetakkien välitse.

Kas niin, jotakin välähti! Voiko se olla mahdollista? Kuin Ola pudotti rahoja laatikkoon, lensi jotakin kirkasta, hopearahan näköistä ilmaan ja Ola sieppasi suullaan ihan kuin koira sille viskattua leipäpalaa.

Tuo oli hirvittävää taitoa, jos se oli totta. Eikä lastenkodin Ane epäillyt sitä ollenkaan.

Hän syöksyi esiin, suoraan Olan luo, tarttui häneen kiinni ja tiuskasi:

"Mitä sinulla on suussa?"

"Veskuna vain", sanoi Ola kokeeksi.

"Valehteletko?" Eikä Ane väräyttänyt silmiänsä pois hänen suustansa. "Valhe on yhtä paha kuin varkaus ... ja varastaa on yhtä pahoin kuin tappaa... Poika, poika, mitä sinä teet?" Ja ihan jyrkkään sanoi hän: "Sinulla on rahaa suussa."

Ola vähän nykäytti päätänsä ja avasi suunsa ikään kuin halveksivaan irvistykseen.

Mutta Ane kyllin kykeni huomaamaan pojan temput. Hän näki jotakin lentävän pöydällä olevaan kaulaliinapakkaan ja tuota pikaa veti hän sieltä näkyviin kirkkaan kaksitoista-killinkisen.

Puotipoika nauraa hihitti ja Anton siirsi tuon "totally wreck"-sähkösanoman vasempaan käteensä, voidakseen oikealla tukea suupieltänsä, ja oli vaiti, niin kuin oli ollut koko ajan.

"Lapsi parka, oma poikani!" valitti äiti. "Poika parka, tuollaistako tietä sinä rupeat käymään! Minä antaisin sydänvereni sinun pelastukseksesi."

Ja Ane tahtoi vetää häntä luoksensa, mutta poika työnsi halveksivasti ja vihaisesti katsoen äitinsä pois.

"Tässä täytyy tehdä jotakin", sanoi Ane loukkautuneen tavalla. Ja tuota pikaa hän olikin selvillä siitä, mitä oli tehtävä, ja läksi heti ulos kylmään tuuleen.

Nyt Anton astui hiljaa Olan ohitse ja ääneti silitti hänen päätänsä. Isältään Ola sitä kyllä kärsi.

"Mutta äiti ei saanutkaan kuulla sähkösanomaa", sanoi Ola äkisti, lapsilla kun niin helposti tapahtuu siirtyminen ajatuksesta toiseen. "Juoksenko sanomaan hänelle?"

"Juokse, se kai on parasta,"

Tuota pikaa seisoi Ane uudestaan puotipöydän vieressä ja sai sekä silmillään että korvillaan tiedon sähkösanomasta ja sen selityksestä.

"Oliko se vakuutettu, Anton?"

"En oikein tiedä, mitä vastaisin. Kyllä minä eräänä päivänä puhuin asiamiehelle vakuuttamisesta, mutta en minä ole saanut vakuutuskirjaa enkä myöskään ole maksanut."

"No, kaikissa tapauksissa olet vakuuttanut", virkkoi Ane. "Juokse, Ola, asiamiehen luo kysymään, onko Karoliina vakuutettu. Mutta älä puhu sanaakaan muuta, ymmärrätkö? Kysy vain, onko Karoliina vakuutettu."

Ola juoksi pois ja tuli tuota pikaa takaisin selittämään, että asiamies ei oikein muistanut, mitenkä se oli. Hän kai pelkäsi tappiota ja tahtoi mieluisimmin päästä siitä.

Nyt Ane meni pikku konttoriin ja saneli Antonille:

"Kun olen saanut tietoja Karoliinasta, mutta en tiedä, onko sitä suullisen välipuheemme mukaan katsottava vakuutetuksi, saan täten..."

Vastaus tuli tuota pikaa asiamieheltä, joka mielellään tahtoi saada vakuutusmaksun ja tietysti luuli Karoliinasta tulleen hyviä tietoja. Vastaus siis kuului, että "laiva tietysti oli vakuutettu".

Ane katsoi mahtavasti kolmeen mieheen ja hänen silmänsä sanoivat: "minun pitäisi olla mies."

Sitte hän jälleen läksi ulos. Hän ei ollut unhottanut ensimmäistä asiaansa.

Nyt hänen täytyi kulkea pilkko pimeässä, sillä torimatamit olivat juuri lähteneet kotiinsa. Viimein hän pääsi monta nurkkaa kiertäen pappilaan.

Pastori Omeyer oli juuri voimistelemassa lukuisan perheensä nuorimpain jäsenten kanssa suuressa kyökissä kaikkein, sekä palvelijain ja lasten että oman itsensäkin, suureksi huviksi.

Se kyllä soveltui varsin hyvin hänen luonnolleen, mutta täytyypä kuitenkin aina ihmetellä sitä isää tai äitiä, joka osaa asettua lastensa kannalle eikä ainoastaan leikitellä kaikkein pienimpien kanssa, vaan myöskin mellastella niiden kanssa, jotka ovat vallattomimmillaan, olla heidän paras leikkikumppaninsa sekä talvi-iltoina suuressa huoneessa että kesällä ulkona kedolla ja alhaalla rannassa, sekä tulla heidän ystäväksensä, jonka seuraa he kaipaavat.

Se suojelee pienokaisia paljolta pahalta ja se säilyttää paljon hyvää suuremmissa.

"Vai niin, sinäkö se olet, Ane?" sanoi pastori ystävällisesti, hypähti ylös lattialta ja pudisti itsestään pois tomun.

Niin, Ane se oli, ja hän tahtoi nyt niin mielellään vähän puhella pastorin kanssa.

Omeyer juoksi vihreän lampun luo niin kiireesti, että oli kaataa kumoon sekä lapset että palvelijat, sytytti sen ja astui viimein edeltä huoneesensa, näyttäen tulta ja tietä matami Ribelle.

Siellä nyt huolestunut äiti alkoi avata sydäntänsä. Hän kertoi suoraan kaikki poikansa kujeet ja näpistelemiset pitkin vuosia. Oli aivan omituista huomata, miten erittäin tarkkaan hän oli pitänyt poikaa silmällä ja miten hyvä hänen muistonsa oli.

Mutta nyt Ola oli jo niin suuri, että äiti alkoi kadottaa toivonsa ja välistä peljätä pahinta rakkaasta lapsestaan. Olan viekkaus ja varkauteen taipumus olivat tänään oikeen peljästyttäneet häntä.

"Mitä pitää minun tehdä, herra pastori? Hän on minun ainoa lapseni. Mitä voin minä tehdä?" Ja hän itki katkerasti,

Omeyer oli vaiti ja mietti. Anen oma nuoruuden historia oli tämän kertomuksen aikana yhä tarkemmin johtunut pastorille mieleen.

"Ei mikään uhri ole niin suuri, että en olisi valmis sitä tekemään, jos vain pojastani voisi tulla hyvä ja onnellinen ihminen. Minä olen usein ajatellut niitä kauniita sanoja, jotka lausuitte pojan pienenä ollessa, että 'lasten onni on kaunein iltarusko vanhempien taivaalla'. Se minulle johtui taas mieleen, kuin näin, miten hupaista teillä oli lastenne kanssa kyökissä. Mutta meillä ei lainkaan ole samoin. Jospa kuitenkin tietäisitte, miten minä huolehdin Olan puolesta yöt päivät! Minä elänkin ainoastaan häntä varten."

Nyt Omeyer katsoi olevan sopivan hetken ryhtyä vastaamaan.

"Kyllä minä tiedän, mitä sinun pitää tehdä", sanoi hän lempeästi, mutta vakavasti.

"Tiedättekö tosiaankin?"

"Kyllä ... mutta oletko valmis siihen uhraukseen?"

"Olen", vastasi Ane kiihkeästi.

"Sinun täytyy uhrata itsesi."

Ane hämmästyi. Hän ei tuota oikein ymmärtänyt.

"Sinun täytyy tuomita itseäsi ja kuolettaa itsestäsi pahat himot. Ola on ainoastaan äitinsä poika."

Ane käänsi katseensa alas ja tähysteli, eikö mistään löytyisi pakopaikkaa.

"Nyt sinä et saa koettaakaan kiemurrella pakoon, vaan sinun pitää nöyrtyä ja kuunnella, niin minä puhun sinulle yhtä suoraan ja tuttavasti kuin ennen rippikouluaikana. Jos tahdomme saada hedelmää paremmaksi, täytyy meidän alkaa puusta. Ajattele nyt tarkkaan, sillä tämä koskee sekä sinun että lapsesi onnea; oletko itse vilpitön kaikessa? Minähän tiedän sinun lapsuutesi ja nuoruutesi, mutta kuinka paljo sinussa on jäljellä sitä luontoa, sen tietää ainoastaan Jumala. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että luulen sitä sinussa olevan paljonkin ja että sinun pitää koettaa muistella omia tekojasi niin paljon kuin mahdollista. Aiota nyt ihan viime päivistä. Etkö ole tänään tai eilen ... jospa et juuri varastanut ... niin..."

"Voi, Herra minua armahtakoon!" huokasi Ane ja kasvot sävähtivät punaisiksi ihan tukan rajaan asti.

"Tunnusta vain suoraan se, jota ajatellessasi nyt noin häpeät", sanoi Omeyer. "Nöyryytys, jota tuottaa pahan tekosi tunnustaminen sellaiselle ihmiselle, jota kunnioitat, tekee sinut hyväksi ja rehelliseksi, Ane."

Omeyer ei hellittänyt ennen, kuin Ane kertoi samaniltaiset rumat tapaukset.

"Ja ihan tänä päivänä!" virkkoi Omeyer hyvin säälivästi.

Ane koetti livahtaa pois koko asiasta, mutta pastori ei päästänyt.

"Nyt meidän pitää ihan ensin tutkia vain sinun omaa elämääsi, Ane." Hän taputti häntä olkapäähän. "Muistuttele nyt vain mieleesi kaikki epärehellisyydet, mitä enemmän niitä muistat, sitä parempi itsellesi. Sillä jos omatuntosi on ollutkin valpas lapseesi nähden, niin on se ollut nukuksissa, mitä itseesi tulee. Pitäisi olla ihan päin vastoin."

Ja Anen täytyi etsiskellä muististansa ja ajatella aina niihin aikoihin asti, kuin hän joutui naimisiin ja sitä ennen oli Riben talossa rannalla. Pastori auttoi häntä muistuttamalla paikkoja ja muita oloja eri aikoina.

Siitä tuli pitkä, hyvin pitkä jono kaikenlaisia kepposia, petoksia ja epärehellisyyttä. Viimein Ane kadotti kaiken vastustushalunkin pastoria kohtaan. Hän kertoi yksin sen onnistumattoman yrityksensäkin, kuin tahtoi omistaa itsellensä ja Antonille Riben koko raha-arkkua, ja tunnusti, kuinka hän pitkät ajat oli himoinnut Riben perintöä ja miten hän oli eräänä yönä ennen testamentin tekoa ollut pahassa kiusauksessa toimittamaan Ribeä pois tieltä, että Anton vastoin setänsä vihaa saisi perinnön.

Sitte Omeyer siirsi kaikki Anen teot lapseen, että Ane oikein näkisi, miten kauheita ne olivat äidin silmissä.

Ane vapisi pelosta.

"Ajattelehan, mitä sinusta olisi voinut tulla ja mikä nyt saattaisit olla tänä hetkenä, jos Jumala ei olisi auttanut sinua, tekemällä kiusaukset niin helpoiksi kuin mahdollista. Kummastuttaako sinua nyt, että lapsi on sellainen?"

Ane itki taas katkerasti.

Vähän ajan päästä hän nosti päänsä ja sanoi jyrkästi:

"Minä muutun ja tulen uudeksi ihmiseksi. Minä olen varoillani lapseni tähden. Ah, minä voisin tehdä mitä hyvänsä Olan tähden!"

"Ei, ei, Ane, tässä tarvitaan perinpohjaisempi kääntyminen. Täydellinen muutos ei tapahdu lapsen tähden eikä äidin rakkaudesta. Sinun pitää Jumalan avulla tulla uudeksi ihmiseksi hyvän ja oikean itsensä tähden ja oman itsesi tähden. Ja kuulehan, Ane, minulla on hyvä toivo sinusta."

"Entä lapseni, poikani, Ola? Teidän pitää ajatella häntä, eikä yksistään minua."

"Ei, vaikka lapsi olisikin tuhlaajapoika vielä kymmenen vuotta, niin minä nyt kuitenkin ajattelen ainoastaan sinua. Sillä jos sinä tulet Jumalan tykö, niin tulee lapsikin. Jos juuri muuttuu hyväksi, muuttuu samalla hedelmäkin. Muistatko Espedalin sanat, Ane: Hän on tuleva sinulle kurittajaksi Kristuksen tykö."

Molemmat olivat vähän aikaa vaiti. Omeyer oli hiukan levoton minkä mistäkin, jota oli lausunut ihan varmasti, myöntämättä vähintäkään poikkeusta, vaikka se olisi ehkä ollut tarpeenkin... Mutta täytyihän sanoa kaikki jyrkkään, muuten se ei olisi vaikuttanut, mitä hän lempeydellään tarkoitti.

"Mutta poikani!" vaikeroi Ane taas tuskaisesti. "Minä en voi sietää ajatusta, että Ola täällä olisi pitkät ajat tuhlaajapoikana."

"Se riippuu Jumalasta ja myöskin sinusta itsestäsi. Jos sinä itse tulet Jumalan lapseksi, niin opit myöskin odottamaan ja toivomaan ja olemaan tekemättä vastoin..."

"Tekemättä vastoin!" kuiskasi Ane rukoillen.

"Niin, Ane, sillä sinä olet, paha kyllä, tähän asti juuri tehnyt vastoin poikasi onnea ja menestystä. Joka lapsi on hyvin herkkä ottamaan vastaan, mitä sen vanhemmat siihen vaikuttavat. Joka päivä tarttuu heidän esimerkkinsä lapseen. Ja sillä, joka on kodissa vallitsevana, on myöskin lapseen suurin vaikutus. Ajattelehan mikä joukko tunteita ja ajatuksia sillä tavoin istutetaan lapsen sieluun ja miten ne viimein muodostuvat sen luonteeksi. Niin kuin sinä annat lapsen ruumiille ravintoa joka päivä, samoin annat sen sielullekin. Sinä et kertaakaan hennoisi antaa lapsellesi vahingollista ruumiin ruokaa, mutta sen sielua sinä ravitset valheella, ylpeydellä, vilpillä, panettelulla ja teeskentelemisellä, ja lapsi ahmii tuota myrkkyä silmillään, suullaan ja sydämmellään. Se kuuntelee tarkemmin jokapäiväisen esimerkin saarnaa kuin sinä papin sanoja. Etkö jo usko, että olet tehnyt ihan vastoin poikasi onnea, Ane?" kysyi Omeyer lempeästi.

Ane vapisi.

"Voi, Jumala auta minua!" huokasi hän.

"Sittepä myöskin käsität, että tie pojan sydämmeen käy sinun kauttasi. Sinun pitää ensin katua omia tekojasi ja parantaa oma elämäsi; sitte vasta voit parantaa hänet."

Ane läksi ja Omeyer palasi lastensa luo. Astuessaan kyökkiin kuuli hän kolmen iloisen lapsenäänen laulavan:

Mikko metsähän pyrki vaan, Vaikk' ei housuja ollutkaan. Mut äiti makkarasuolesta Mikolleen laitteli housuja.

Nyt meni metsähän Mikkokin, Kuin oli päässynnä housuihin. Ylpeys on Mikon housut omat, Makkarahousut uudet, somat.

Tämä äkki muutos oli melkein liikaa Omeyerillekin. Hänen täytyi sivaista otsaansa.

"Olipa hyvä, että hän viimeinkin meni", sanoi poika.

Mutta sitte hän kohta jatkoi:

"Ei nyt maksa vaivaa leikkiä sinun kanssasi, isä; sinä vain seisot ja mietit etkä näe mitään."

* * * * *

Ane tosiaan rupesi huolellisesti pitämään vaaria itsestänsä tämän jälkeen ja hänellä olikin siinä ihan kylliksi tekemistä, sillä hän ei ollut rahtuistakaan parempi poikaansa.

Ja poika huomasi sen. Hän sitä ihmetteli ja mietiskeli, kun äiti ei enää huolinutkaan ottaa häntä kiinni kepposistaan vaan ainoastaan piti vaaria itsestään.

Ja poika ikään kuin tunsi siitä jo jotakin kunnioitusta äitiänsä kohtaan.

Mutta Ola oli jo suuri mies ja hänellä oli monta huonoa kumppania, muiden muassa puotipoika, joka häntä joka aamu ja ilta opetteli kaikkeen pahuuteen vinnikamarissa tuolla ylhäällä, jossa sadepisarat ja rakeet rapisivat pystysuoraan putoellen kattoikkunaan.

Rippikoulu-aika ei myöskään jättänyt mitään huomattavia merkkejä. Ei ollut enää ketään Espedalia pelottelemassa.

Omeyer koetteli kohdella Olaa samalla tavalla kuin ennen hänen äitiänsä.

Eikä Omeyeriltä koskaan puuttunut toivoa. Hän sanoi: "Pojat ovat poikia eikä tyttöjä; he ennemmin kuolevat kuin näyttävät mitään vakavia tunteita, varsinkaan omaisilleen. Mutta niitä on kuitenkin sielun syvyydessä, yksin Olassakin. Ja ne kyllä joskus tulevat esiin, kunhan vain odotamme ja rukoilemme."

Sitte tuli Olan lähteä merille. Oli ihan mahdoton saada häntä millään lailla pysymään kotona. Äiti itki ja pyysi, mutta siitä Ola tuli vain häijyn uppiniskaiseksi, niin että koko talossa ei enää ollut mitään rauhaa; hän paukutteli ovia, riiteli, pilkkasi ja matki, niin että kaikki häntä pelkäsivät.

Omeyerin täytyi viimein tulla sinne napsuttamaan sormiansa ja puhumaan hänen puolestaan.

"Antakaa hänen lähteä, pääsköön hän merille! Ehkäpä se juuri onkin paras keino kesyttää häntä."

Niin sai Ola lähteä. Oli kirkas päivä huhtikuussa ja hyvä lounastuuli. Vene melkein käänsi kölinsä laiturille, ja maalta päin tulevat puhallukset liitelivät mustina, levottomina, kammottavina varjoina pitkin aaltoilevaa selkää.

Vihreä, mustakantinen merimiehen arkku seisoi Riben talossa ovensuussa.

Puotipoika, olallansa suuri tukku makuuvaatteita käärittynä purjekankaasen, tarttui jo arkun toiseen päähän, ikään kuin merkiksi Olalle tarttua toiseen.

Ane oli viime ajat ollut hyvin äänetön, itseään hillitsevä, hyvä ja huomaamaton pojan vikoja sekä kätkeytynyt piiloon, milloin hellyys ja itku tahtoivat päästä voitolle. Mutta nyt hänessä tuntui mahtavaa, vastustamatonta vavistusta.

Ola huomasi sen, katsahti arasti puotipoikaan ja oli juuri ryhtymäisillään hänkin vapisemaan.

Silloin Ane nielemällä tukeutti itkun tulon ja sanoi ripeästi ja vapaasti: "hyvästi, Ola!" Mutta ei sanaakaan muuta.

Ola vähän hämmästyi eikä saanut lähteneeksi. Oli ihan kuin hän ei vielä olisikaan ollut valmis. Hän nosti purjekangaskääröä, kohautti vähän arkkua ja tunnusteli taskujaan, siinä hämillään odotellessansa.

Hän mielestään ei ollut koskaan niin rakastanut äitiään kuin juuri nyt.

Ane tunsi sen sanomattakin, tunsi yhä selvemmin joka silmänräpäys ja sanoi: "Nyt sinun pitää lähteä, ne odottavat jo."

Silloin Ola meni äitinsä luo, otti häntä kädestä, ja se tuntui äidistä suloiselta ihan sydämmen pohjaan osti. Pois päin kääntyneenä sanoi poika: "Hyvästi, äiti, voi nyt hyvin!"

Nämä sanat ikään kuin sisälsivät kiitollisuutta siitä, että äiti voi hillitä itseään, kunnes hän oli poissa.

Ja niiden kaiku ikään kuin ilmasi, että hän kyllä tiesi äitinsä sittemmin itkevän, vaikka hän ei sitä nyt tehnyt muiden nähden.

Isä seisoi puodin ovella ja käänsi lukon avainta toisten astuessa ohitse sekä liittyi ääneti seuraan, maahan katsellen kuten tavallisesti. Hän aikoi kiiruhtaa alas laiturille ennen Olaa, mutta ei saanut.

Ola sanoi ystävälliset jäähyväset hänelle, ja Anton piti päänsä kumarruksissa, mutta katsahti sentään arasti ylös ja sanoi hiljaa: "lähde Jeesuksen nimeen! onnea matkalle!" Samalla nousi käsi totuttuun tapaansa suupieleen.

Ola oli jo tarttunut vasemmalla kädellään airoon ja oikeata heilutti jäähyväsiksi puotipojalle ja isälle sekä äidille, joka välistä näyttihe avonaisesta ikkunasta, välistä piirtyi kartiinin taa itkemään ja rukoilemaan.

Iltapäivällä tuuli kääntyi länsiluoteesen ja koveni kovenemistaan. Nyt se puhalsi suoraan maata kohti, mutta laiva luultavasti jo oli kyllin kaukana merellä, ett'ei sen tarvinnut peljätä rantakareja.

* * * * *

Neljännestunnin matkan päässä länteen päin kaupungista oli Vardehougen. Sieltä näkyi aukeaa merta pitkälti ja laajalti länttä kohti.

Vardehougen oli kanervikkokunnas, täpötäynnä harmaita kiviä, kooltaan noin lampaan ja lehmän suuruisia. Hämärässä ne näyttivät ihan karjalaumalta, mutta päivän valossa ei siellä läheskään ollut niin kaunista eikä romantillista.

Sinne ylös astua ponnisteli Ane vastatuuleen. Hän kyllä koetti saada niin paljon suojaa kivistä kuin mahdollista, mutta kuitenkin täytyi hänen pitää muhviaan suunsa edessä, ett'ei kokonaan henki salpautuisi.

Hämärä jo varjosti maata ja merta. Kuitenkin näki Ane vielä, miten kovasti laineet kuohuivat pitkin koko rantaa ja ulompanakin, sillä saarien takana oli vielä peninkulman matka kiviä ja luotoja merelle päin.

Tyynellä ilmalla ne pilkistivät maininkien pohjista ylös mustankiiltävinä ja pyöreäselkäisinä kuin valaat; mutta myrskysäällä näyttivät ne pitkältä jonolta vedenalaisia räpytyslaitoksia, jotka roiskuttivat vettä korkealle ylös ilmaan.

Pauhu kuului alas rantaan asti, mutta siihen, jossa Ane seisoi, kuului se oikein kammottavalta.

Verrata mahtavan meren ääntä leijonan kiljumiseen on melkein samaa kuin verrata auringon paistetta tulitikun valoon.

Ei ole mitään jymyä maailmassa meren äänen kaltaista, milloin se oikein puhuu. Yksin ukkonenkin on vaan lasten leikkiä sen rinnalla. Mitäpä onkaan ankara jyräys, joka heti hälvenee ja kestää enintänsä minuutin tai kaksi?

Mutta meri, joka ärjyy rantaa vastaan! Kuin se joutuu kuohuksiin, silloin kestää sen kammottava laulu tyynesti ja keskeytymättä vähintäin vuorokauden, usein koko viikon.

Ole myrsky-yö ulkona meren seuduilla, ei edes niinkään kaukana kuin ulkona pienessä luotosaaressa, vaan ainoastaan luotsin, kalastajan tai talonpojan majassa rannalla tai rantasaaressa, jossa katot pilkistävät kivien välistä sitkeäselkäisinä kuten niiden asujametkin.

Ole siellä yksi myrsky-yö, niin sinäkin, kuultuasi etelän rajumyrskyn, tunnustat, ett'et koskaan ennen ole kokenut niin masentavaa jyrinää, niin mahtavaa pauhua.

On ainoastaan yksi lohdutus meren raivoa vastaan, se, että sinä itse olet maalla. Mutta jos joku sinun omaisistasi on tuolla ulkona, ehkäpä vielä rantakuohujen keskellä, jos olet äiti ja lapsesi on tuolla, silloin sinulla ei ole muuta lohdutusta kuin katsoa ylös Hänen puoleensa, joka voi hillitä myrskyt ja asettaa aallot.

Anea tuuli niin pahoin ahdisteli, että hänen täytyi siirtyä suuren kiviröykkiön siimekseen, joka luultavasti oli jäännöksenä sodan aikana käytetystä vahtitornista.

Hän istui, puhellen hiljaa itsekseen, mutta veri kiehui hänen kasvoissaan, joita myrsky ja tuuli vinkuen piiskasivat.

Alkoi pimetä, hän voi enää paraiksi erottaa suuret vesilätäköt kanervikosta.

Paperi hänen jalkainsa juuressa parin kiven välissä sai pienen sysäyksen ja vieri syrjään, mutta tuskin ehti pois kiven suojasta, kuin rapisten palasi samaan paikkaan. Sitä tekoaan oli tuo paperi tehnyt jo hyvin monta kertaa vaikka turhaan.

Pari kiveä tuolla alempana rinteellä alkoi liikkua. Niin, voipa kyllä odottaa melkein mitä hyvänsä sellaisessa myrskyssä täällä ylhäällä aukean meren rannassa, mutta tokkohan se sentään voi kiskoa irti kiviä ja kanervia?

Ei, tuollahan näkyi kaksi oikeaa lammasta! Ihan lähellä kuuli Ane myrskyn ulvonnan seasta halkinaisen lampaankellon kilinän. Ne näyttivät myöskin niin mielellään pyrkivän kiviröykkiön siimekseen ja katselivat ihmetellen Anea. Hän vaipui ajatuksiinsa, mutta lampaat katselivat häneen niin omituisesti, että hänen täytyi herätä niistä.

Nyt oli jo melkein ihan pimeä, mutta vielä näki Ane korkeiden aaltojen vierivän rantaan leveinä ja valkoisina kuin mahtavat lumikinokset.

Hän oli jossakin ennen nähnyt jotain sellaista suurta ja valkoista pimeässä ... niin, nyt hän muisti. Se oli kirkossa sinä iltana, kuin hänet päästettiin rippikoulusta; se oli alttarivaate ja suuri Jeesuksen kuva.

Onnellinen ajatusten yhdistys Ane paralle. Hän alkoi muistella mitä Omeyer oli sanonut edellisenä päivänä, että valkoinen aaltojen kuohu saattoi myöskin olla alttarivaate. Ja sille alttarille, jota se vaate peitti, tahtoi Ane mielellään uhrata poikansa, jos Jumala pelastaisi hänen sielunsa.

Ja kuin pilvet hetkiseksi hajosivat ja länsipuoli yht'äkkiä valkeni, luuli hän näkevänsä Jeesuksen tulevan astuen vettä myöten.

Hän hypähti, sillä joku samassa koski häneen takaa päin; meren pauhussa eivät kuuluneet mitkään heikommat äänet.

Se oli Anton, jota myöskin oli levottomuutensa vetänyt tänne ylös. Hän piti hyvin arasti kättään suupielessä.

Ane veti hänet kanssansa kiviröykkiön siimekseen. Rakkaammasti ja lempeämmästi, kuin Anton oli nähnyt pitkään aikaan, kiersi Ane kätensä hänelle kaulaan, nojasi hänen rintaansa vasten ja alkoi itkeä.

Viimein hän sanoi:

"Jospa me vain voisimme olla sellaiset, kuin meidän pitäisi olla, Anton, ja pitää vaarin itsestämme ... varsinkin minä ... niin, varsinkin minä ... silloin kyllä Jumala pitää huolen pojastakin. Sillä minä nyt äsken ihan omin silmin näin Jeesuksen astuvan tuolla merellä."

"Se on oikein suurenmoista", vastasi Anton. "Se totisesti on vähän..." Ja Anton oli oikeassa. Yksin Anekin hyväksyi nyt hänen sanansa.

Sitte he yhdessä läksivät hiipimään rinnettä alas.

Heidän takanansa välkkyi etäällä "Suurkiven" majakkatuli ikään kuin valvova äidin silmä yöllä -- synnyinmaan ja kodin äidinsilmä.

XI.

Kurittaja.

Puolen vuotta tulivat kirjeet hyvin säännöllisesti Olalta. Sitte tämä kuusitoista-vuotinen poika karkasi Newyorkissa laivasta ja läksi amerikkalaisella laivalla pitkälle matkalle Itä-Indiaan, Austraaliaan ja Länsi-Amerikkaan.

Kului nykyään ainakin kuusi kuukautta joka kerran välillä, kuin mustakiharainen pikku postimies poikkesi pistämään kirjettä Riben puotiin.

Joka kerran lupasi Ola palata kotiin ensi matkan jälkeen, nyt kun olivat rahat lopussa eikä siis millä tulla, ja joka kerran äiti vapisevalla kädellä kirjoittaen pyysi häntä tulemaan.

Mutta viime kirjeessä ei ollut enää mitään puhettakaan kotimatkasta, vaikka se muuten kyllä oli hyvin ystävällinen. Se kuului näin:

"Rakas äiti!