Part 5

-- Voimmehan me lainata Hermannille, ehdotti Alma vilkkaasti, -- sillä samahan meille on, tuleeko hänestä oppinut, vai maanviljelijä, kunhan hänestä vain jotakin tulee.

-- Siinäpä se, -- Vihtori sanoi, -- _jos_ hänestä tulee jotakin. Minä pelkään ettei hänestä tule mitään... Hermanni on jo monta vuotta lukenut yliopistossa, eikä kuitenkaan kykene suorittamaan tutkinnoltaan, ja nyt kun hän huomaa, ettei käy laatuun olla koko ikäänsä ylioppilas, hän haluaa, että minä kustantaisin hänet maalle laiskottelemaan.

-- Sinäkö, -- kysyi Hermanni teeskennellyn tyynesti, -- millä _sinä_ minua mihinkään kustannat.

-- Älä viitsi, Hermanni, pyysi Alma tulipunaisena.

Hän tiesi, mitä Hermanni aikoi sanoa.

Myöskin Vihtori tiesi mitä hänen nuorin veljensä aikoi sanoa, sillä kerran ennen oli Hermanni hienoseltaan viittaillut, miten paljon voimaa ja viisautta tarvitaan siinä, että rikkaan naisen kautta arvoon ja asemaan päästään. Kerran ennen Vihtori oli sallinut sellaista, oli sallinut itseään loukattavan omassa kodissaan. Mutta silloin Hermanni olikin ollut nuori lupaava ylioppilas ja sellaiselle voi paljon antaa anteeksi. Nyt oli toisin, nyt sellainen ei enää käy laatuun. Hän on tähän asti ollut liian lempeä, liian hyväntahtoinen ja siksi ehkä Hermannikin on saanut laiskotella. Hän on ollut Hermannin suhteen liian herkkäuskoinen, mutta nyt hän ottaa kiinni kovin kourin!

Vihtori ojensi lyhyen vartalonsa suoraksi, tekeytyi miehekkääksi ja kävi aivan Hermannin eteen.

-- Sinä olet tähän saakka saanut leikitellä kanssani ja syöttää minulle mielesi mukaan mitä tahansa, mutta nyt on leikki poissa. Minä sanon sinulle, että joko sinä suoritat tutkintosi, jolloin minä edelleen kustannan elämäsi, tai sitte, jos et, sinulla ei ole mitään odotettavissa minulta.

Hermanni oli hetkisen vaiti. Hän katseli ihmeissään veljeänsä, joka vihassaan näytti niin pieneltä ja heikolta.

-- Hyvästi, Alma, hän lähtöä tehden sanoi, -- eihän asiasta niin ollen ole sen enempää keskustelemista.

-- Ethän toki noin hyvästele, -- hätäili käly, -- tuntuu kuin aikoisit sanoa ikuiset hyvästit. Oletko sinä vihainen minulle?

-- En, enhän toki... minun on vain sääli sinua.

Sen enempää tulevaisuuttaan ajattelematta hän poistui. Hän ei ollut kokenut köyhyyttä, eikä tietänyt mitä se oli.

IX.

Iloiset hänen mietteensä eivät olleet sinä päivänä. Suunnitelmia uhkasi auttamaton tuho ja elämä tulisi jatkumaan entiseen suuntaansa, vain entistä synkempänä sikäli kuin pakko nyt oli kovempi kuin ennen. Hermanni ajatteli sinne ja tänne, mutta kaikkialla oli vastassa voittamattomia esteitä, mistään ei näkynyt sivutietä, jonne olisi voinut pyörähtää.

Illalla hän lähti kaupungille katselemaan sen liikettä. Kävellessä ajatus alkoi toimia helpommin ja ulkoilma puhalsi pois huolet.

Mies on kuin valjaista päästetty hevonen, kerrassaan. Elämä on edessä... samapa tuo, menee se syteen tai saveen. Ainahan mies yhden elämän läpi menee ja kuolemaansa asti olla jaksaa.

Kuolemaan asti...

Todellakin! Ei sen edemmäksi... Ja siihen saakka täytyy tulla toimeen. Siihen saakka, siihen ihmeelliseen rajamerkkiin asti... Pitkä todellakaan ei ole tie.

Hermanni asteli pää kumarassa edes ja takasin katuja.

... Mooses-enoa ei ole missään, ei myöskään isää, ei äitiä. Hekin kerran olivat, ajattelivat ja toimivat. Elämä oli heille yhtä luonnollista kuin se nyt on minulle -- eikä jonkun ajan kuluttua minuakaan enää ole.

Tämä ajatus rauhotti mieltä, teki olon keveäksi.

Turhaa on surut, huolet ja ponnistukset, kun elämä kuitenkin on niin lyhyt. Turhaa touhuta tulevaisuuden takia, jota kuitenkaan ei ole. Paras on elää huoletonna, kulkea virran mukana ja nauttia elämästä niin kauan kuin se kestää.

Hänen mielensä kävi vallattomaksi. Ulkomuoto oli totinen, kuten tavallisesti, mutta sydämessä oli iloa ja naurua. Hän tahtoi muuttua yhdeksi tuon ihmisvirran kanssa, kulkea sen mukana mihin ikinä se vie -- -- sillä kaikkien heidän tiensä päättyy samaan.

Hermanni tunsi itsensä ensi kerran iässään täysin onnelliseksi ja vapaaksi. Vuosien painostus oli kadonnut, kuvitelmat kulkivat köykäisillä aloilla.

Jo kaukaa hän huomasi eräät tutut naisen kasvot -- tutut kaukaisilta ajoilta. Hermanni oli vallaton ja vallattomasti hän silmäili tyttöä.

-- Hyvää iltaa, farbror, -- tervehti tyttö veitikkamaisesti, mutta katsoi samassa tarkemmin, säpsähti, kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan ja sopersi: Hermanni-herra...

Hermanni pysähtyi, nosti lakkiaan ja tervehti.

Silloin kun hän oli ollut viimeistä kesäänsä Toivolassa, oli siellä muiden väkien joukossa ollut pieni 12-13-vuotias tyttönen. Se nyt täysikasvuisena seisoi Helsingin kadulla hänen edessään.

Mutta mitä merkitsi se raaka puhetapa, jota tyttö ensin oli käyttänyt?

Tytön yllä oli pieni saketti, kauluksen rajasta näkyi punaista puseroa. Hattu oli kirkkaan korea, koko olento samalla kertaa lapsekas ja ponnistetun julkea.

-- Teistä on tullut iso ihminen, -- Hermanni sanoi jotakin sanoakseen, -- olitte lapsi silloin, Toivolassa.

Hän ei huomannut, miten omituisesti ihmiset katsoivat heihin. Hän ei yleensä missään asiassa heti huomannut sen surkeinta puolta. Vasta kun tyttö kädellään teki hätäisen liikkeen ja kuiskasi: mennään pois, ihmiset katsovat, -- hänelle yht'äkkiä selvisi. Hän vilkaisi ympärilleen, -- merkitseviä ilmeitä, halveksivia katseita, muuan mies iskee silmää...

He lähtivät kävelemään sivukadulle.

Jotakin salaperäistä vihaa tunsi Hermanni ihmisiä kohtaan. Mitä hävettävää ja pelättävää tytöllä ja hänellä oli, että heidän täytyi kulkea sivukadulla? Oliko tuo pieni, kalpea tyttönen ollut kaikkein huonoin, kalkkein kurjin suuressa ihmisvirrassa? Hänen tuli sääli, ja sen tunteen vallitessa hän otti tytön käden, asetti sen kainaloonsa ja sanoi iloisesti:

-- Nyt me mennään yhdessä johonkin!

-- Ei, hyväinen aika, ihmiset... minä en tahdo. -- Tytön silmiin tuli vainotun metsäneläimen katse.

Sitte hän, omalla tavallaan käsittäen Hermannin ystävällisyyden, alkoi suunnitellen kysellä:

-- Missä herra asuu? -- Pääseekö sinne niin ettei kukaan näe? -- Eikö siellä ole mitään pelättävää ja keitä asuu viereisessä huoneessa?

Hän oli kokonaan unohtanut teeskentelyn, hänen äänessään oli hiljainen, pelokas sointu.

Vaiti ollen, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena he saapuivat Hermannin asuntoon.

Huoneeseen tultuaan tyttö loi pikaisen silmäyksen huoneen sisustukseen ja istahti sanaa sanomatta tuolille ovensuuhun.

Hermanni tunsi asemansa vaikeaksi. Mitä varten hän oli tuonut tytön asuntoonsa? Mitähän se hänestä ajattelee? Häntä alkoi hävettää.

-- Ulkona on kylmä. Ettekö tahtoisi ottaa pois päällysvaatetta ja hattua ja istua peremmälle?

Tyttö naurahti omituisella, ilottomalla tavalla ja siirtyi istumaan sohvalle. Siinä hän alkoi katsella jotakin pöydällä olevaa kuvateosta.

Hänen kätensä olivat sinertävät ja laihat, kasvot kalvakat, kaula ohut ja teräväjänteinen. Lohduton, tuskaisa tunne valtasi Hermannin. Tuo vähäinen heiverö olento, joka istui hänen sohvallaan, tuntui niin tutulta ja omaiselta kuin olisi se ollut oma sisar. Tyttö-parka...

Samassa tyttö kohotti päätään ja hänen katseensa sattui Hermannin katseeseen. Ilmeet alkoivat nopeasti vaihdella tytön silmissä. Ensin oli niissä ihmettelyä, sitte ikäänkuin jokin kysymys -- muistoja -- kaikki vaihtui sanattomaan hämmennykseen. Sitte tuli silmiin pohjaton epätoivo, kauhu, ja terien eteen vetäytyi kirkas kalvo. Kasvoilla näkyi kova ponnistus itkua vastaan, mutta itku tuli valtoimenaan. Hän painoi päänsä pöytää vastaan ja alkoi hillitsemättömästi itkeä.

Mitä hän itki? -- Elämä, kun se on pelkkä tuska jota pimeys seuraa, ei luo kuvitteita erityisistä surun syistä.

Vihdoin hän alkoi puhua. Sanat olivat lapsellisia ja naivia.

-- En minä tahtoisi olla tällainen, enkä minä paljon olekaan... vain silloin kun on pakko. Enkä minä luonnostani niin huono ole, vai luuletteko... Ja usein minä rukoilenkin ja Jumala kuulee minua. Väliin, kun olen oikein kovassa hädässä, poliisin ahdistamana tai muuten, niin silloin Jumala kuulee minun rukoukseni. Siitä minä tiedän, ettei hän ole minua hyljännyt. Eihän Jumala kaikkia auta, sillä moni tyttö joutuu linnaankin, mutta minä en ole sinne vielä joutunut.

-- Kuulkaa, -- hän samassa kysyi, -- uskotteko te, että Jumala valitsee omansa hyvien ihmisten keskuudesta? Minä en sitä usko... Jos ei Jumala olisi hyvä, niin mikä meidät, jotka syntiä teemme, perisi...

Hermanni oli vaiti ja tyttö jatkoi:

-- Usein, kun minä olen synkällä mielellä ja kun ihmiset minua vainoovat, -- ihmiset ovat yleensä olleet pahoja minulle, vaikk'en minä tee kenellekään pahaa...

Etehisestä kuului hiipiviä askeleita ja oven takaa kahinaa.

Tyttö säpsähti, kalpeni ja vaipui pieneksi sohvan kulmaan. Hermanni aukaisi oven -- siellä oli vaimo, jolta hän huonettaan vuokrasi. Vaimon kasvot olivat häijyn näköiset ja silmissä uhkaava ilme. Hän oli nähtävästi ollut kuuntelemassa. Sanaa sanomatta hän meni omaan huoneeseensa, josta samalla alkoi kuulua vilkasta liikettä.

-- Minun täytyy nyt lähteä, -- virkkoi tyttö vavahtaen... hyvä Jumala, jos se menee sanomaan poliisille...

Hän oli jo ovella. Hermanni otti lakkinsa ja palttoonsa ja lähti hänen mukaansa.

Kadulla tyttö puristautui saattajansa käsivarteen:

-- Jos poliisi kysyy jotakin, niin sanokaa saattavanne minua kotiin.

Hän oli hätääntynyt ja Hermanni tunsi miten hänen ruumiinsa värisi.

Kun he olivat saapuneet Punavuoren puolelle, sanoi tyttö:

-- Minä menisin mielelläni kotiin... voisiko herra antaa minulle yhden markan?

Hermanni otti kukkaronsa ja antoi kaiken mitä siinä oli.

-- Näin paljon!

-- Jos minulla olisi tuhansia, antaisin kaiken teille.

-- Te olette hyvä... samassa tyttö jo juoksi pois ja hävisi kulmaukseen.

Hermanni näki hänen katoavan ja hänet valtasi polttava ikävä. Hän koetti muistella mikä tytön nimi oli ollut Toivolassa, mutta hän ei saanut sitä selville, -- tuskin oli hän sitä kokonaisuudessaan tietänytkään.

Miten oli hän ollut niin ajattelematon, ett'ei ollut sitä äsken kysynyt...

Oli jo puoli-yö. Kadulla ei ollut ketään. Hermanni seisoi hetken paikallaan, johon oli tytöstä jäänyt. Sekavat tunteet riuhtoivat hänen mieltänsä. Kun hän vihdoin lähti liikkeelle, ei hän ohjannut askeleitaan asuntoonsa, -- sen henki tuntui kylmältä ja sydämettömältä -- vaan lähti astelemaan rantateitä Kaivopuistoon päin.

Kuu teki nousua. Paraillaan se sammutteli pieniä tähtiä jäädäkseen itse suurten ja voimakkaiden kanssa taivaalle. Hermanni pysähtyi katselemaan.

Hänelle omituinen mieliala valtasi hänet jälleen.

Hän on pieni, turvaa ja lohdutusta kaipaava... Häntä peloittaa suuruus, kauneus, elämän kaikkeus. Maailmat kiitävät eteenpäin huimaavaa vauhtia, taivaiden joukot, mahtavat auringot kulkevat ikuisia ratojaan, -- mikä on ihminen, tomuhiukkanen tomun seassa!

Minäkin, hän ajatteli, mikähän minäkin olen, -- sydämen polttava tuska, ei muuta. Kerran, kun tuska, kaipaus, ikävä sammuu, ei kukaan koko pitkän ikuisuuden aikana minua enää kysy... itsekään en tiedä koskaan olleeni... Entä jos en minä ole nytkään? Jos me ihmiset olemmekin vain jotakin samantapaista kuin valonsäteiden leikittely hangen pinnalla. Jos ei olekaan ketään, eikä mitään... harhakuvia vain, tai kaikuja...

Muuan mies käveli pitkin rantatietä. Se oli poliisi. Hermannin kohdalla se hiljensi askeleitaan, pysähtyi hiukan, katsahti epäillen yksinäistä kuutamon ihailijaa ja jatkoi matkaansa. Pitkälle se ei mennyt, kun jo jälleen kääntyi, tuli, hiljensi kulkuaan ja katseli. Tätä hän nähtävästi aikoi ruveta työksensä tekemään.

Eikö täälläkään saa rauhaa, ajatteli Hermanni. Pian ehkä uhkaa viedä...

Kuu oli kohoutunut korkealle. Sieltä se tuttavallisella paisteellaan ja poliisin avulla palautti Hermannin todellisuuteen.

X.

Kun Hermanni seuraavana aamuna heräsi, oli hänen ensimäinen ajatuksensa: minusta ei taida olla mihinkään. Hänen mielialansa oli jokapäiväinen ja masentunut. Ajatukset ja tunteet, jotka hänessä eilen olivat liikkuneet, olivat muuttuneet yteläksi elämänkyllästymiseksi. Hän lojui sängyssään ja harmitteli, että oli pahottanut veljensä mielen.

-- Minusta ei ole mihinkään! Toisista veljistä on tullut jotakin, mutta minusta...

Sitte kiertyi yöllinen tapaus hänen mieleensä ja häntä suututti. Oliko hän todellakin niin kehno, että hänen vieraansa sai pelätä ja vapista täällä!

Vastaukseksi kuului kiivas kolkutus oven takaa. Puoleksi pukeutuneena Hermanni meni aukaisemaan.

Vaimo seisoi ovensuussa ja äityi pauhaten puhumaan.

-- Kuulkaa, herra, se ei käy laatuun sellainen elämä minun huoneissani, muistakaa se!

-- Mitä?

-- Sellainen elämä ei käy laatuun minun huoneissani! Että tänne tuodaan kadulta naisia ja...

-- Mistä te tiedätte kuka hän oli?

-- Miks'en tiedä! Ei kukaan kunniallinen nainen yöllä tule vieraan herran huoneeseen.

-- Entä jos en minä ollutkaan vieras hänelle?

-- Ei pidä valehdella... Sillä ei minulla ole mitään herraa vastaan, herra viettää niin rauhallista elämää, mutta se jonka jo sanoin... Jos minä sallisin sellaista, olisin itse samallainen. Mutta vaikka minä olen alhainen ja sivistymätön, olen minä kuitenkin kunniallinen vaimo, enkä salli että riettaita naisia kulkee minun huoneissani...

Sanoja tuli tulvanaan vaimon suusta. Hermannin suuttumus oli sammunut jo alkuunsa. Kunniallinen vaimo, toisti hän itsekseen vaimon sanoja, kunniallinen vaimo -- muoto kuihtunut, sormet leinin syömät -- onpa siinäkin ase, jolla toinen onneton toista vainoaa...

Kunniallinen vaimo...

Ei ollut ollenkaan tavatonta, että Hermanni ajatuksissaan takertui usein kaikkein jokapäiväisimpiin ja tavallisimpiin sanoihin. Hänen hiljaisessa järkeilyelämässään oli enemmän ajatuksia kuin sanoja, enemmän kuvia, kuin käsitteitä. Sanat eivät olleet hänelle kuluneita, niillä oli täyspainoinen voima, kun ne sopivilla hetkillä lausuttiin. --

Puhuiko tuo vaimo täyttä totta, vai oliko se olevinaan? Jos se totta puhui, niin kuka on häneen painanut moisen kamalan luulon, että hän on kunniallinen ja että toinen on rietas. Kunniallinen ja rietas! Mitkä vastakohdat!... Missä on puhdas ymmärrys, sydämen yksinkertainen välittömyys? Onko sitä olemassakaan, vai onko se sammunut opittuun ja istutettuun luulotteluun? -- Niin, niin se on. Vaimo puhui, kuten oli kuullut. Niinhän puhuivat kaikki. -- -- --

Mielikuvitus loi Hermannin eteen jylhiä syvänteitä. Tytön kuva nousi niistä hänen eteensä. Mitään erikoista hän ei eilisestä vieraastaan muista, eikä tahdokaan muistaa. Paljon turvaa kaipaavia olennoita kiertyy hänen mieleensä, poliisia pelkääviä, yön pimeyttä kammovia, sen helmaan hukkuvia, avuttomia ihmisiä hän näkee syvänteiden kuiluissa...

Kalvavaa tuskaa tuntien hänelle selviää eräs asia, jota hän ennen oli vain kaukaisesti aavistanut. Se mätä hän on pitänyt ajatuskykynsä hitautena, se, että elämän yksinkertaiset kysymykset ilmenevät hänelle outoina ja usein sietämättömän hämärinä, se on johtunut vain siitä, ett'ei hän elämästä mitään tiedä.

LINTUPARI

Häkki, jossa he asuivat, oli ruosteen ja mädän syömä ja niin pieni, ettei siipiä ollenkaan voinut käyttää. Siinä olivat he eläneet koko ikänsä aina siitä asti, jolloin vanha leskirouva heidät jonkun viikon vanhoina kaupungista toi. He olivat tottuneet siihen, eivätkä osanneet parempaa kaivata.

Joskus sentään, kun pää oli siiven alla ja valo huoneesta sammutettu, kulki taivaallisia unelmia heidän sielussaan, unelmia suuresta vapaudesta, yliluonnollisesta maailmasta, jossa ei ole häkkiä eikä seiniä, ja jossa katto on valoisa ja äärettömän korkea. Silloin he unissaan räpyttelivät siipiään, visertelivät ja olivat kulkevinaan kauas, kauas, sinne, missä vapaasti saa lennellä oksalta oksalle ja missä tuulen suojaa antavat tuuheain metsien lepattelevat lehdet.

Ne olivat unia, utukuvia, Todellisuudelta he eivät mitään sellaista toivoneet, se oli harmaata, ahdasta ja ikävää. Akkuna oli pohjoiseen päin ja häkki muurin luona huoneen perällä, sillä vanha, uskovainen rouva oli tullut huomaamaan, että jota pimeämmällä paikalla häkki on, sitä ihanammin lintuset keväisin laulavat Luojan kunniaksi. Kamari oli pieni, eikä rouva rakastanut liikettä enempää kuin raitista ilmaakaan. Hän piti hiljaisuudesta ja rauhasta. Ainoa vaihtelu elämässä oli se, että joskus iltaisin saapui vieraaksi muuan vanha neiti, rouvan uskonsisar. Se veisasi rouvan kanssa virsiä ja yhdessä he rukoilivat uutta sydäntä ja autuaallista kuolemaa.

Vanha rouva kuoli. Muun tavaran ohella joutuivat linnut neidille, joka kovin rakasti eläimiä ja joka usein oli itsekseen surrut lintupoloisten ahdasta häkkiä ja kovaa kohtaloa, vaikk'ei ollut uskaltanut loukata edesmennyttä uskonsisarta nuhteluillaan.

Nyt alkoi linnuille uusi aika.

Ruosteinen häkki revittiin, sen puiset osat poltettiin tulessa. Sijalle tuli uusi, ylen komea. Siinä oli monta eri kammiota ja sopukkaa, siinä oli orsia, renkaita, tikapuita. Perällä, vastapäätä häkin ovea aukeni eri osastona lasinen, kirkas kylpyamme, ja pitkin seiniä oli valkoisia porsliini-astioita ruokaa ja juomaa varten.

Neiti rakasti heitä. Tuntikausia hän katseli heidän liikkeitään ja iloitsi heidän onnestaan. Olihan hänen kauttansa kaksi Jumalan luomaa olentoa saanut vapautta, valoa ja iloa.

Mutta yhä vielä näkivät lintuset öisin unia olemattomasta maailmasta ja sen täydellisestä vapauden elämästä. Heidän siipensä värähtelivät huimaavaa lentoa, he kuuntelivat tuhatäänistä laulua ja yhtyivät siihen ja heidän laulunsa soi kauniimmin ja kirkkaammin kuin toisten, sillä he lauloivat saavutetusta vapaudesta, jota toiset eivät ymmärtäneet.

Eräänä aamuna oli häkin ovi vahingossa jäänyt auki ja linnut pujahtivat siitä ulos ja istuutuivat suuren huonekasvin lehdelle. Siinä he istuivat kylki kyljessä kiinni ja katselivat arkaillen huonetta, jonka suunnatonta laajuutta he eivät häkistä olleet huomanneet. Neidin mielestä tuo oli hyvin somaa, hän tuskin uskalsi hengittää pelosta, että hänen hoidokkaansa siitä häiriytyisivät.

Vihdoin kohensi uroslintu siipiänsä ja vaikka oli vuoden pimein aika, pulpahti sen rinnasta keväinen viserrys. Uudelleen värähtivät siivet ja viserrellen se alkoi lentää ympäri huonetta. Naaras istui yhä lehdellä ja katseli ihastuneena puolisonsa lentoa. Eikä aikaakaan, kun sekin jo oikoo siipiään. Ne olivat pienet ja heikot, jokunen hentoinen sulka vain. Mutta yrityksen tekee hänkin, pienen vain, kyynärän pituisen kaarroksen lehdeltä toiselle, sitte jälleen uuden ja yhä uusia. Lyhyen talvisen päivän se harjoittelee, harjoittelee toisen ja kolmannen, ja viikon kuluttua sekin jo lentää ympäri huonetta kilpaa toisen kanssa.

Onnellinen aika oli tullut. Neiti olisi halusta tahtonut tietää, miltä heistä tuntui vapaus ja miltä näytti laaja maailma, jota he mielin määrin saivat akkunan lävitse katsella.

* * * * *

Jo ennen lintujen tuloa oli neidillä kaksi eläintä: kiiltäväkarvainen sylikoira ja suuri harmaa kissa, jonka selkään hyvä ruoka ja mukava elämä olivat luoneet mustan, sähköisen harjan.

Nämä olivat sangen erilaisia luonteita.

Koira oli vilkas, mukaan pyrkivä ja osaaottavainen ja piti itseään täysin emäntänsä arvoisena. Kissa taasen ei lainkaan arvoasteita ajatellut, se kun arveli olevansa yläpuolella kaikkien asteiden. Mutta kun se ei koskaan kulkenut emäntänsä mukana kylällä, eikä myöskään alentunut hiirijahtiin, tuhlasi se silloin tällöin voimiaan tekemällä mahtavia hyppyjä korkeilla jalustoilla seisovia huonekasveja vastaan, ja sen suurin nautinto oli, kun se sai kasvin jyristen kaatumaan ja neidin epätoivoisena vääntelemään käsiään. Melu synnytti häneen hermoja kiihdyttävän pakokauhun ja hän kuvitteli olevansa hengenvaarassa.

Tavallisimmin se kuitenkin makasi, tai naukui ruokaa. Jos huoneet olivat hiukankin viileät, nukkuivat koira ja kissa veljellisessä sovussa vieretysten neidin sängyssä. Silloin neiti usein ajatteli ihmisiä ja teki vertauksia. Noin, aivan noin kyljitysten ja sovussa voisivat ihmisetkin luonteiden erilaisuudesta huolimatta elää ja asua, jos he malttaisivat mielensä ja jos kullakin olisi koti... Ne olivat vanhan, hyväntahtoisen neidin yltiöpäisiä ajatuksia. --

Lintujen tulo teki melkoisen muutoksen koiran ja kissan elämään. Kissa ei enää milloinkaan saanut jalallaan astua siihen huoneeseen, missä perheen siivekkäät asujamet olivat. Koiralta ei vapaata kulkua kielletty, mutta se piti liian paljon kissasta voidakseen sen antaa yksin murjottaa sänkykamarissa, ja niin ottivat nelijalkaiset sänkykamarin erikoishuoneekseen, jonka jälkeen elämä tasoittui siihen.

Neiti seurusteli vuoroin kummassakin huoneessa. Ja kun hän katseli lintuja, jotka vapaina lentelivät kasvista kasviin, muistutti huone lämpöisiä maita, missä ei ole kylmää, ei jäätä, ei talven kahleita. Hän vaipui silloin unelmiin ja tunsi itsensä täysin onnelliseksi ystäviensä seurassa. Joskus ennen, nuorempana, hän oli haaveillut itselleen toisenlaista onnea ja toisenlaisia tovereita, mutta ne haaveet olivat jo aikoja sammuneet ja hyvä näin olikin. Tyyntä, rauhaisaa ja kaunista oli tällainen elämän ilta.

Niin kului talvi. Muutamana kevätpäivänä neiti lähti koiran kanssa ulos tuodakseen metsästä linnuille sammalta ja tuoretta ruohon orasta nypittäväksi.

Kissa jäi etehiseen kasvojansa pesemään.

Nyt oli asian laita niin, että kissan sydämessä piili suuri salaisuus. Harvailmeisenä, ylpeänä elukkana se ei koko talven aikana pienimmällä vihjauksellakaan ollut ilmaissut sitä, -- sitä, miten kiihkeästi hänen mielensä paloi kiellettyyn huoneeseen. Nyt se päätti yrittää.

Ensin hän asettui välinpitämättömän näköisenä oven taakse ja alkoi pestä kaukaa korvansa taustaa.

Huoneesta kuului viserrystä. Kissa unehtui kieli hampaiden välissä ja käpälä ilmassa kuuntelemaan. Viikset alkoivat itsellään väristä, -- se oli pidätettyä intohimoa, sillä ovi saattoi olla lujasti kiinni ja ylpeys tahtoi hallita voimattomia pyyteitä.

Rauhoittaakseen verensä liiallista liikettä hän kohoutui, kismi, hioi kynsiään permantoon ja heittäytyi sitte veltosti kyljelleen ja oli nukkuvinaan. -- Nyt hännän pää tärähti. Hän uskotteli sitä käärmeeksi, ponnahti pystyyn, köyristi selkäänsä ja silmät vihasta vihertäen katsoi tyhjää paikkaa permannolla. Siinä ei ollut mitään, hän tyyntyi ja alkoi noin vain sivumennen haistella ovenrakoa...

Huoneesta kuului siipien suhinaa ja kirkasta viserrystä. Kissa havaitsi, että hänen viiksensä värisivät rajusti. Julmana mouruna pääsivät intohimot esille.

Mutta vielä kerran hän ne hillitsi. Ovi oli kiinni ja hän oli liian hyvä ollakseen kenties voimaton. Vielä kerran hän heittäytyi veltosti permannolle, mutta viikset värisivät hillitsemättömästi, selkä aaltoili ja -- hän oli yksin.

Hän iski kyntensä oven alasyrjään. Iski toisen kerran hiukan lujemmin ja kolmannen kerran täysin raivokkaasti. Ovi liikahti.

Vielä kerran hän iski kyntensä, ponnisti sitte takajaloillaan seinää vasten ja veti, veti niin että seinä oli kaatua, veti koko talvisen kaipauksensa voimalla ja, jumalan kiitos, lukko ei ollut täydellisesti kiinni, se louskahti ja ovi remahti auki. Suureksi riemukseen hän näki huoneessa kaksi keltaista, lenteleväistä lintua. Hänen seljässään kulki sähköisiä virtauksia.

Hän kyyristyy kokoon, odottaa, tekee hyökkäyssuunnitelmia...

Vihdoin ponnahtaa hän palmua vastaan, jossa linnut istuvat. Palmu pudota romahtaa alas ja linnut lentävät hädissään akkunan verhoihin. Jälleen uusi, mieletön hyökkäys: verhot repeävät, linnut lentävät kauhistuneina ympäri huonetta.

Kissa menettää malttinsa, unohtaa suunnitelmat. Se alkaa pyörähdellä, hyppiä ja pahasti mouruta. Kasveja, telineitä ja koriste-esineitä kaatuu ja särkyy. Mourunta muuttuu vähitellen tiikerin murinaksi...

Nyt se malttoi mielensä. Se vetäytyy lähemmäksi oven puolta, kyyristyy keräksi ja odottaa sopivaa hetkeä...

Lintuhuoneen akkuna oli kauniin kevät-ilman takia auki ja vain ohut harso oli akkunan yli pingotettu. Linnut olivat istahtaneet akkunan pieluspuihin.

Uhkaavat väreet kulkevat kissan seljässä, sen ruumis vapisee. Liikkumattomasta asennostaan se kohoutuu hiljaa ja varovasti ja vatsa maassa kiinni se hiipii, hiipii...