Part 4

Hän päätti nyt miehekkäästi ponnistella saadakseen tasaista jälkeä lukuihinsa, ottaa asiat järkevältä käytännön kannalta, haarniskoitua ajatuksia ja mielikuvitteita vastaan.

Mutta että se noin vaan päätöksen mukaan olisi käynyt laatuun edellisten vuosien ajatus- ja kuvite-elämän jälkeen, siinä hänen laskunsa pettivät. Tosin hän voi päiväkausiksi tukahduttaa mietiskelyhalunsa, vaipua kokonaan kirjoihinsa ja muistinsa varaan, mutta sitte seurasi jälleen päiviä, jolloin työ oli kokonaan mahdotonta. Elämä tuntui silloin tyhjältä, luvut joutavuudelta ja tarkotuksettomilta. Tai saattoivat mielikuvitukset, suoranaisiksi näköerheiksi muodostuneina, väkivaltaisesti murtaa jännitetyn tahdon ja lähteä kulkemaan omille teilleen.

Todellisuuden kovasta kokemuksesta ajatukset väkisinkin hurjistuivat, ne ponnistautuivat etualalle kaikin voimin ja vaativat huomiota puoleensa. Parhaimpina hetkinä ne esiytyivät ennen aavistamattomissa muodoissa.

Entä jos hänen ajatuskykynsä onkin suurempi kuin monien muiden, eikä päinvastoin, kuten hän ennen oli kuvitellut? Jos juuri siitä johtuukin hänen opiskelunsa vaikeus? Entä jos hänen sisäinen elämänsä, jota hän huolellisesti salaa muilta, juuri onkin viisaan ihmisen sielunelämää?

Kuvitteet ottivat viisauden muodon ja tunkeutuivat hänen sieluunsa imarteluina. Kaukaisena epäilyksenä, miellyttävänä aavistuksena hän mietiskeli, että ehk'ei, kuten hän on luullut, hänen ylioppilastovereittensa nopean edistymisen takana aina olekaan voimakas ajatuskyky, joka syvästi on kyennyt tajuamaan sen mitä tietää, vaan ehkä siinä vallitseekin pintapuolisuus, joka suuremmitta vaivoitta vetäisee tiedot itseensä sellaisenaan? Tämä ajatus, niin hämäränä kuin se ensin hänelle ilmestyikin, ei ottanut luopuakseen. Se samalla kertaa kiihoitti ja masensi. Sen, minkä hän tietää, sen hän tunteekin, käsittää koko olemuksellaan. Hän tuntee sen ajatuksissaan, sanoissaan, teoissaan. Jokainen selventyvä ajatus tekee hänet onnelliseksi, jokainen opetus, jonka hän käsittää, on vapauttavaa opetusta hänelle itselleen. Mutta miten vähän hänellä on sellaista selvyyttä! Pienin ajatuskin on usein niin voimakas, niin laaja ja monipuoliseksi muuttuva, että se vaatii hänen huomiotansa joskus päiväkausiksi. Eihän hänellä siinä tapauksessa ole toivoakaan päästä oppineeksi. Ellei hän helpommin pääse selville pienestä ja yksinkertaisesta, ei hänellä ole toivoakaan voida tunkeutua syvempiin tietoihin. Hiotut ja oppineet puheenparret, joita hän kuulee ja lukee, ovat hänelle pelkkää sanahelinää. Muistiaan jännittäen hän voi niitä käytellä, kun niin vaaditaan, mutta milloin järki työskentelee vain itseään varten, kaikessa totuudessa, silloin hän on kaukana kaikista opituista puheenparsista, omassa varassaan, levoton, tietämätön ihmislapsi.

Jospa hän jaksaisi tutkia kaiken lävitse, niin että hän tuntisi asian sekä omalta kannaltaan, että oppineitten... silloin!

Ja ennenkuin Hermanni osasi aavistaa, oli uusi kuvite vallannut hänen mielensä, kuvite, joka häntä sanomattomasti miellytti.

... Niin silloin! Hän luo uusia käsitystapoja, uusia, terveitä mielipiteitä. Hän tahtoo auttaa niitä, jotka hänen laillaan liiaksi kätkeytyvät itseensä, liiaksi epäilevät oman elämänsä pätevyyttä. Onhan ajatuskyvyn oma, alkuperäinen yksinkertaisuus ainoa, joka tietämiseen johtaa. Jos se tuhlataan vieraille urille, silloin tietämisen mahdollisuus katoaa, silloin johdutaan siihen henkisen elämän epämääräiseen loistokohtaan, joka kulkee yleissivistyksen nimellä. Tällöin sivistys vain on verho, johon heikko -- tai heikonnettu -- järki pukeutuu näyttääkseen toiselta kuin se on...

Todellisuudessa Hermanni oli harvasanainen, mutta kiihtyneissä kuvitteluissaan hän väliin piti laajoja esitelmiä. Ja kadulla kävellessään hän väliin unohtui mietiskelyihin, kyseli, vastaili, väitti ja riiteli. Silloin hän ei muistanut minne oli menossa, tuskin muisti kävelevänsäkään. Jos hän jollakin tavoin häiriytyi, suututti se häntä.

Veljet yhä odottivat. Kun valmistumisesta vain ei näkynyt mitään tulevan, alkoi Vihtori koventua, jopa tehdä uhkauksia rahan suhteen.

Silloin Hermanni vuokrasi itselleen asunnon kaupungin laidalta siinä lujassa tarkoituksessa, että nyt hän selvinä tai epäselvinä kokoaa yhteen kaikki tietonsa ja valmistautuu suorittamaan tutkintojansa.

Huone oli pieni ja niukasti kalustettu, mutta siitä oli kaunis näköala, ja sen vuokraaja, laiha, kalpea vaimo teki puhtautta harrastavan ihmisen vaikutuksen. Sitäpaitsi oli huoneen sisustuksessa jotakin liikuttavan kaunista. Verhot olivat niin asetetut, että rikkinäiset kohdat peittyivät laskoksiin, ja piirongin päällä oli joukko halpa-arvoisia koristeita, posliinikoiria, -kissoja ja -nukkeja.

VII.

Tyyni oli Hermannin mieli sinä päivänä, jolloin hän alotti tutkintonsa. Ensimäinen tutkinto ei ollut tärkeä, siihen otti osaa paljon miehiä yht'aikaa ja sen oli määrä tapahtua yliopistossa. Huolettomana hän lähti sinne. Hän oli selvillä aineestaan, ajatukset olivat moniviikkoisen vankeutensa jälkeen selvät ja tyynet, minkäänlaista levottomuutta ei tuntunut. Uudessa asunnossaan hän oli jaksanut syventyä lukuihinsa, oli saanut erinomaisia voittoja itsensä suhteen. Näin keveältä hänen mielensä ei ollut sitte lapsuuden tuntunut.

Päästyään yliopiston luokse ja alkaessaan nousta ylös sen portaita, hän kuuli jonkun mainitsevan nimeään. Hermanni kääntyi katsomaan, ketään ei näkynyt.

Sepä omituista...

Aivan varmasti oli hän kuullut miten joku sanoi: Hermanni!

Kerran lapsena hän oli kokenut jotakin samallaista, oli kuullut nimeänsä mainittavan, vaikk'ei ketään ollut läheisyydessä. Mistähän se sellainen johtuu? Onko se itsetiedottomien kuvitusten työtä?

Her-man-ni, hän samalla toisti noustessaan ylös portaita. Mikä omituinen nimi! Ettei hän ennen ole sitä huomannut. Se on se ääni, jolla hänen olemustansa kuvataan... Mitä kummaa siinä nyt on olevinaan...

Ja kuitenkin... onhan silloin kysymyksessä hän, hän itse... minä itse...

Hän oli saapunut paikalleen ja istuutunut. Salainen levottomuus oli hiipinyt hänen mieleensä; ylhäältä, alhaalta, läheltä ja kaukaa kiertyi esiin muistoja. Ne olivat kuin räpytteleviä lintuja, jotka vast'ikään ovat päässeet ulos ahtaasta häkistä ja pitkän ajan jälkeen tuntevat itsensä vapaiksi. Hermanni irrotti huomionsa niistä.

Hänen edessään, selät häneen päin, istui kolme muuta ylioppilasta. Yhdellä niistä oli leveä, litteä pää, jota harva punainen tukka peitti. Hermannin huomio oli kiintynyt siihen, ja tuo punatukkainen pää liittyi sattuman koko voimalla niihin epämääräisiin, eloisiin tuntoihin, jotka hänessä olivat syntyneet. Että ihmisen selkäpuoli, hän ajatteli, saattaa olla noin ilmeetön ja eloton... Jos nyt olisi edessäni satoja, tuhansia ihmisiä, olisivat ne kaikki tuollaisia karvaisia, ympyriäisiä, pyöreitä... Hermanni tunsi kuin lievää pahoinvointia ja häntä milt'ei peloitti.

Sitte ajatus yht'äkkiä otti suunnattoman muodon. Syvästä pimeydestä se vyöryi hänen eteensä laajana, uhkaavana varjona, tai niinkuin olemassa-olon arvotuksena. Se loi hänen eteensä omituisia kuvia, sytytti kauan unohduksissa olleita muistoja. Häntä alkoi ahdistaa, mieli teki ulos raittiiseen ilmaan, että tuuli saisi puhaltaa häneen. Siellä hän selvittäisi nämä epämääräiset kuvat... Huoneen seinät olivat niin likellä, katto niin painostavan matala ja tuntui kuin näkisi hän täällä mielettömyyden unta, istuisi pimeydessä, missä tututkin kuvat ottavat kummitusten muotoja.

Hän tahtoi herätä oudosta painostuksestaan ja loi katseensa professoriin, joka juuri oli saapunut ja istui rauhallisena pöytänsä takana. Hän tahtoi saada takaisin tyyneytensä, mikä hänellä äsken oli ollut, mutta unehtui samassa ihmettelemään, miten professori, jonka silmät loistivat viisautta ja otsa säteili ajatuksia, saattoi noin tyynesti kysellä ja tutkia noita elottomia, karvaisia päämukuloita.

Niin, mitä se taas kyseleekään? Jaha, nyt on oltava varoillaan, kuunneltava ja vastattava. Hermanni heräsi ajatuksistaan ja piti niitä suurin vaivoin koossa. Hänen otsaansa kihelmöi, aivan kuin kulkisi siinä muurahaisia, -- niinkuin silloin, kun aivot ovat äärimmäisyyteen asti rasittuneet. Omituisia tunnelmia leimahteli sielussa ja hän oli kuin sinisen, sakean savun ympäröimänä. Kun hän äkillisellä tahdon ponnistuksella vapautti itsensä, oli hän väsynyt ja töin tuskin kykeni hän suoriutumaan tutkinnosta.

Poistuessaan hän oli kuin unissakulkija. Yliopiston etehisen pylväät häämöttivät kaukaisen sinertävinä ja toverit olivat kuin tummia, liikkuvia varjoja. Hermannia värisytti ja ahdisti. Hän tunsi itsensä niin pieneksi ja onnettomaksi tässä suuressa rakennuksessa, kaikkien suurten tietojen pesäpaikassa. Hän oli kuin varas, joka on tunkeutunut aarre-aittaan, -- mitä tekemistä hänellä on täällä, ei hän täällä mitään saa, hän ei tiedä mitään, hänellä ei ole tiedon haluakaan.

Torille tultuansa hän veti ahnaasti ilmaa keuhkoihinsa ja avasi palttoonsa. Miten hyvältä ilma tuntui...

Samassa ajoi torin yli joukko ratsupoliiseja. Hermanni säpsähti kuin pahantekijä, jota omatunto vaivaa. Jälleen valtasi ahdistus mielen ja rinnan alle teki kipeää. Hänen tuli niin sääli, sääli... Ei tiedä ketä kohtaan hän sitä tuntee. Poliisit, keisarin patsas, poliisikamari, senaatti, kirkko ja yliopisto, hän itse ja koko maailma sekaantui siihen syvään surkuttelun tunteeseen. Hänen teki mieli itkeä, valittaa, vaikeroida, mutta kun tunteelta puuttui varma kohde, ei se päässyt kyyneleiksi purkautumaan.

Vasta asunnossaan hänelle selveni mitä hänen oli sääli: vain itseään, omaa poloista itseänsä. Miten kaukana hän tuntee olevansa siitä urasta, joka hänelle on valittu! Milloinkaan hän ei kykene suoriutumaan aineistansa. Se on liian suuri yritys hänelle, hänellä täytyisi olla kymmenet aivot, ennenkuin se hänelle olisi mahdollista...

Tahtoiko hän pettää itseään, samalla kun muita... unohtaa, että hänelle ovat yhä vielä käsittämättömiä elämän vähäpätöisimmätkin kysymykset... Eikö hän usein, kun istui lukupöytänsä ääressä, tietänyt, että ensimäinen todellisuuden luoma ajatus kaikessa vähäpätöisyydessäänkin lakaisee pois hänen opitun viisautensa, yksinpä sen muistotkin... miten elämä murtautuu esiin kalvavana tuskana, herpaisevana levottomuutena, jonka edessä kaikki mikä olemassa on vaipuu arvottomaksi. Mitä hyötyä on siitä, että hän tekee turhia yrityksiä muuttaakseen sisäisen elämänsä suuntaa? Onhan sillä takanaan liian vapaa toiminta-aika, -- lapsuudesta miehuuteen saakka, -- hänen laittamansa esteet ovat sille tulitikkuvarustuksia, milloin tahansa se ne murtaa. Se kulkee omaa kulkuaan.

Minne se kulkee?

Ensi kerran Hermanni teki itselleen kysymyksen, minne vie hänet hänen elämänsä. Kun hän ennen oli ajatellut sitä, oli hän tehnyt sen niinkuin yleensä tehdään tulevaisuuden suunnitelmia: hän lukee, tulee oppineeksi, saa viran... Itsekseen hän jo silloin oli tietänyt, että ne olivat kuvitteluja, lisäksi sellaisia kuvitteluja, jotka eivät häntä sanottavasti olleet kiinnittäneet, vaan joita täytyi tehdä voidakseen toisille sanoa, miksi hän aikoi. -- Sellaisena kuin kysymys nyt tuli, se oli omasta pakostaan syntynyt, valtaava voimaltaan, uhkaava vastauksen vaadinnassaan.

Minne kulkee hänen elämänsä? Onko hänellä mihinkään kykyä, vai onko hän kykenemätön kaikkeen, kuten lukemiseenkin? Onko koko hänen henkinen elämänsä sumua, -- höyryä, joka vain silloin alkaa ulospäin toimia, kun se ulkoa päin joutuu painostuksen alaiseksi?

Hän istahti akkunansa ääreen ja ajatteli. Sinne tänne liehuivat mietteet kuin häilyvä kynttilän liekki, pysähtyivät vihdoin kauas lapsuuden aikoihin, alkaen sieltä järkeviksi ja kylmiksi ponnistautuen etsiä elämälle sen luonteenomaista suuntaa.

Kerran maailmassa hänet oli pantu kouluun. Siellä hän oli edistynyt velvollisuuden pakosta, velvollisuuden, jota hän ei tuntenut. Hän ei tuntenut sitä, se ei ollut ainoatakaan kertaa sisäisenä voimana häntä kulettanut, eivätkä veljetkään olleet sitä hänelle selittäneet. Enovainaja joskus oli puhunut ihmisen velvollisuudesta ja silloin se oli ollut Hermannille täysin selvää, sillä eno liitti siihen työn, joka oli ollut mieleistä...

Hänet oli riistetty irti siitä maaperästä, johon hän kuului. Lapsuudesta saakka veljet olivat häntä kulettaneet, kädestä taluttaen johdattaneet opin ja viisauden tiellä. Hermanni oli hoitanut lukujaan tottumuksen ja tavan mukaan ja veljet olivat olleet tyytyväisiä, vieläpä ihastuneita. Nyt ollaan saavuttu rannattomille selänteille ja nyt kaiketi vaaditaan _häneltä_ tiliä kuljetusta matkasta.

Kesken synkkiä mietteitään Hermanni ei voinut olla naurahtamatta. Miten voidaan häneltä vaatia tiliä siitä matkasta, jota toiset ovat häntä kulettaneet?

Jos hänellä olisi ollut itsemääräämisoikeutta hiukankin silloin pienenä, niin miten toisin nyt olisikaan! Niin... mikä hän nyt olisi, -- olisiko hänellä kenties kykyä johonkin?

Mieleen muistui Mooses-eno, ei häijynä eikä pilkallisena, vaan aikojen kirkastamana, varhaisinten muistojen hohteessa -- muistui mieleen mahtavana, valtavan viisaana ja voimakkaana. Hän, Hermanni, oli enon näköinen, hänellä oli enon kookas ruumis ja voimakkaat kädet...

Hermanni kosketti käsivartensa lihaksia. Ne eivät olleet heikot.

Pitikö hänen todellakin istua pöydän ääressä, lukea ja kirjottaa, kuin pienen poikasen, hänen, aikamiehen, jolla on moiset raajat?

Huumaava ilo ja voiman tunne valtasi hänet. Hän hypähti ylös tuolilta ja alkoi silmät loistaen kävellä edes takaisin lattialla. Sitte hän jälleen pysähtyi akkunan ääreen ja katse harhautui mietiskellen kauas etäisyyteen.

Lentäköön mielikuvitus miten haluaa, olkoot hänen elämänkysymyksensä miten yksinkertaisia tahansa, hän iskee kiinni maan kamaraan, lihakset jännittyvät, ruumis väsyy, järki ottaa vallan ja ohjautuu eteenpäin tyynenä ja voimakkaana. Tai jos hänen henkensä on sumua, joka yhäti pyrkii hajautumaan, niin hajotkoon! Hän iskee kiinni maahan ja on siinä täysin turvassa. Hän on pieni, heikko, hän saa olla hyleksitty, kelvoton kaikkeen, matonen, joka itselleen mullasta etsii elatusta... Nöyränä tahtoo hän nostaa vertaisensa syrjään lapionsa tieltä: mene rauhaan, ethän sinäkään kieltäne minulta minun vähäistä osaani.

Ilta oli pimentynyt.

Hermanni sytytti lampun ja alkoi käytännöllisesti suunnitella tulevaisuuttaan.

Hän koettaa hankkia itselleen pienen, halpahintaisen palstatilan, mieluisimmin jonkun entisen torpan... Siinä on kaksi huonetta, pirtti ja kamari. Viime mainitusta hän laittaa itselleen kirjaston, jossa hän pitkinä talvi-iltoina rauhassa ja hätäilemättä saa syventyä elämän kummallisiin kysymyksiin.

Minkäänlaista karjaa hän ei pidä... Navetta, joka muutenkin on liian lähellä, saa väistyä pois ja karjapihan hän perkaa puutarhaksi. -- Paikka saa olla hiukan syrjäinen. Tosin hän tuntee kaikki maantyöt, mutta häneltä puuttuu käytännöllistä harjotusta ja sen hän mieluisammin suorittaa yksin, kenenkään näkemättä. --

Uuteen kuvitelmaansa Hermanni oli niin ihastunut, ettei hän saanut unta silmiinsä koko sinä yönä. Tarkasti, pienimpiä yksityiskohtia myöten hän selvitteli itselleen vastaiset menettelytapansa. Aamupuoleen, kun kaikki oli täysin valmista, hän hiukan nukahti ja näki unta, miten Mooses-eno muokkasi Toivolan karjapihaa puutarhaksi ja istutti siihen kukkivia omenapuita.

Unensa Hermanni selitti hyväksi enteeksi. Pukeuduttuaan hän jälleen alkoi ajatella.

Hän on nyt parhaissa miehuuden voimissa, kookas, väkevä mies, eikä enää mikään poikanen... Harmitti, että oli näin kauan kulkenut toisten talutusnuorassa, kun oman alan kuitenkin jo aikoja sitte olisi pitänyt olla täysin selvillä. Vaikka kaikellahan lienee tarkotuksensa, ja kaikki on hyväksi, kun sen hyväkseen ottaa. Olihan hän nyt saanut kokea elämää tältäkin puolelta. Ehkä, jos hän alusta pitäen olisi jäänyt maalle, hän nyt katuisi, ett'ei ollut seurannut veljiään, ehkä tuntuisi raskaan työn teko vaikealta. Nyt sitävastoin hän tiesi antaa arvoa oman valinnan oikeudelle.

Hänen mielialansa oli suopea koko maailmaa kohtaan ja hän tunsi suurta kiitollisuutta, kun olivat antaneet hänelle tilaisuuden tutustua elämään.

Hänen kiitollisuutensa oli niin suuri, ett'ei hän hetkeäkään epäillyt, ett'eikö Vihtori vieläkin, kun kysymykseen tulee, auttaisi hänen pyrkimyksiään, vaikkakaan ne eivät enää käy Vihtorin toivomaan suuntaan.

Vakavin mielin ja tulevaisuudestaan varmana hän lähti veljensä luokse.

VIII.

Vihtori oli rouvansa kanssa aamiaisella, kun Hermanni saapui heidän kotiinsa.

-- Hyvään aikaan tulit, istu pöytään, tervehti käly. -- Entä miten noin juhlallinen, hän samaan hengen vetoon jatkoi.

-- Ja miten kävi eilen tentissä, tiedusteli Vihtori.

-- Mitäpä siitä...

-- Kuinka niin?

-- Samapa tuo miten siellä eilen kävi, sillä eilen minä olin siellä viimeisen kerran.

-- Mitä! Mitä sinä olet tehnyt? -- Vihtori kävi aivan kalpeaksi.

-- No, no, rauhoitti Hermanni nauraen, älähän nyt kovin pelästy, kun en minäkään... Minä näes päätin eilen erota yliopistosta ja ryhtyä esi-isieni toimeen.

-- Sinä! _Mihin_ toimeen!

-- Maanviljelijän, tietysti.

-- Jaha, jaha.

Vihtorin kasvoilla kuvastui vaivoin hillitty, epämieluisa hämmästys. Hän ei tietänyt mitä sanoa. Ruoalta päästyään hän otti käteensä sanomalehden ja alkoi sitä lukea.

-- Onko tuo täyttä totta, vai puhutko leikkiä, hän kysyi kohottamatta katsettaan.

-- Täyttä totta se on.

-- Hm. -- Vihtori rypisti hermostuneesti lehteä, mutta jatkoi lukemistaan.

Seinällä hänen vieressään oli iso peili. Hermanni näki siitä kuvansa ja johtui tekemään vertailuja veljensä ja itsensä välillä. Veli oli pieni, vaalea ja heiverö, hän sitävastoin leveäharteinen ja voimakas. Vihtorin otsa oli korkea, mutta taaksepäin kalteva ja jokapäiväinen, Hermannin taas laaja ja ulkoneva. Arvostelu lankesi niin ollen hänen omaksi edukseen. Siitä huolimatta valtasi Hermannin omituinen aavistus: hän, iso, voimakas mies tunsi olevansa heiverön veljensä käsissä kuin pihdissä. Vihtorin silmiin oli ilmestynyt kova ja kylmä ilme. Tapa, jolla hän sanomalehteään käsitteli, oli kulmikas ja raaka.

Veljen vaimo, Alma, lihava, leveänenäinen nainen, istui odottavan hiljaisena sohvalla ja virkkasi leveätä pitsiä. Hermanni oli tottunut pitämään häntä varsin hyväsydämisenä ihmisenä ja siirtyi nyt, aseman painostuksen tuntien, istumaan hänen lähelleen ja alkoi puhua muista asioista.

Vihdoin Vihtori pani pois lehtensä.

-- Sinun siis on tarkoitus ostaa talo, kuinkas muuten, -- hän veljeensä kääntyen kysyi.

-- Niin, -- ei mitään taloa, palstatila vain.

-- Mutta ethän sinä ole lukenut maanviljelystiedettä. -- Se sanottiin äänellä, jossa oli melkoinen määrä arvioimista: eihän sinusta taidakaan tulla mitään.

Hermanni huomasi sen ja hänen mielensä kuohahti. Hilliten hän virkkoi:

-- Eihän isäkään eikä eno olleet lukeneet maanviljelystiedettä ja kuitenkin kukoisti Toivola heidän käsissään. Sinä taas olet lukenut maanviljelystiedettä, mutta et ole käynyt kauppakoulua.

Viimeisiin sanoihin sekaantui väkisenkin ivaa. Vihtori punastui. Kun hän kotvan kuluttua jälleen puhui, oli hän kiihtyneen näköinen:

-- Hyvä. Tee kuten tahdot. Luonnollisesti ei minulla ole mitään valtaa sinun suhteesi. Tähän asti olen minä kustantanut elatuksesi ja koulusi, mutta se sikseen. Kuitenkin, et suinkaan uskone, että minä rupeaisin sekaantumaan sinun talon-ostohommiisi? Ymmärrät kai, että se olisi minulle liian epävarma liikeyritys?

-- Mutta Vihtori! huudahti käly tuskastuneesta

Vihtori loi häneen kiukustuneen katseen. Alma vaikeni ja alkoi jälleen virkata.

-- Olen toivonut sinusta jotakin, -- alotti Vihtori Hermanniin kääntyen, -- olen toivonut sinusta paljonkin, sillä olen ollut huomaavinani sinussa erityisiä kykyjä. Niin sitä ihminen pettyy...

Hän vaikeni äkkiä ja loi veljeensä vastausta odottavan katseen.

-- Minusta, hyvä veli, ei ole lukumieheksi, -- virkkoi Hermanni puolittain teeskennellyn, puolittain todellisen alakuloisesti. Hän tunsi asemansa sietämättömäksi ja häpeälliseksi täytyessään tehdä elämästään selkoa toiselle ihmiselle. -- Minä pelkään, että joudun kokonaan hukkaan, jos tätä vielä jatkuu. En tunne minkäänlaista kutsumusta huoneessa-istujaksi.

-- Entä tunnetko sitte kutsumusta maanviljelijäksi, -- kysyi Vihtori harvaan ja pilkallisesti.

Hermanni oli käynyt miettiväksi, eikä ollut kuulevinaan veljensä pilkallista äänensävyä. Hänen mieleensä oli uudelleen välähtänyt kaukainen, yksinäinen maaseutu, jossa hän rauhassa saa työskennellä. Sinne hän yrittää, se on hänen viimeinen pakopaikkansa ja pelastuksensa.

-- En tiedä, -- hän tyynesti vastasi, kykenenkö maanviljelijäksi... kykenenkö siihenkään niin erittäin hyvin, mutta siitä olen varma, että siellä minä voin elättää itseni, -- hyvin tai huonosti, sehän sitte on kokonaan minun asiani... Siksi toisekseen, ei minulla oikeastaan ole mitään lukujakaan vastaan, mutta niihin minä tarvitsen aikaa, riippumatonta ja kiihkotonta aikaa, josta kenenkään ei tarvitsisi mitään odottaa... Siellä on minulla vapaa ilma ylläni ja tukeva pohja jalkaini alla...

Vihtori alkoi nauraa. Nauraessaan hänen oli tapanaan piestä lyhyitä jalkojaan ja heiluttaa päätään. Silloin Hermannin aina teki mieli lyödä, tai potkaista häntä, tai jos muita ihmisiä sattui olemaan saapuvilla, nousi tuskan hiki hänen otsalleen. Nytkin Hermanni salaa katsoi kälyynsä. Rouva oli painanut päänsä alas ja luki virkkauksensa silmukoita. Siitä hän sattumalta kohotti päätään, vilkaisi Hermanniin ja punastui.

-- Tehdäänhän elämässä paljon uhkarohkeampiakin kokeita, kuin tämä, jota minä aion, -- Hermanni jatkoi tuntien pientä iloa siitä, että käly häpesi miehensä takia. -- Mielestäni on parempi, että kukin käyttää elämänsä oman luonteensa mukaisesti, sillä siten syntyy edes kokonaisuus, vaikkapa vähäinenkin, -- kuin että sen tuhlaa julkisuuden samallaisuuteen, viisauden hankkimiseen vain opettamista varten, lahjojen kehittämiseen vain niitä näytelläkseen. Ainakaan minua sellainen ei huvita. Yhteiskunnallinen asema ei missään muodossa minua houkuttele. Pikemmin tahtoisin olla niin loitolla siitä kuin suinkin. Viisautta ja oppia minä pidän suuressa arvossa, mutta ennen kaikkea tarvitsisin minä työtä, jolla tietäisin olevan jotakin suoranaista tarkotusta.

-- Ai, miten kaunista, -- virkkoi Vihtori pilkallisesti -- ja milloin on herra veljeni tullut noin vaatimattomaksi ja viisaaksi? Sitä en ennen tenttejä ollenkaan huomannut; se lienee kasvanut ja kypsynyt noin vain yht'äkkiä kuin sieni sateella.

Hermannia suututti, mutta hän malttoi mielensä. Hän tahtoi näyttää mieheltä joka on kypsynyt itsenäiseen toimintaan.

-- Jo kauan, -- hän sanoi, -- olen aavistanut, ett'ei elämäni ole sellaista, että se johtaisi todellisiin tuloksiin. Olen antanut sen kulua, kun en ole ollut selvillä mihin ryhtyisin. Mutta jos muistat Mooses-enoa, hän oli viisas ja voimakas mies, hänen laisensa minäkin tahtoisin olla.

-- Ole vaan, ole vaan, sanoi Vihtori, kuka sinua siitä estäisi. Ja milloin aiot muuttaa maalle?

Kysymys pani Hermannin säpsähtämään.

-- Onko sinulla jo maatila tiedossa? -- Vihtori oli pilkallisen totinen.

-- Ei ole.

-- Kyllähän sellaisen aina saa, puuttui puheeseen Alma hereten työstään, -- niitähän ilmotetaan yhtä mittaa sanomalehdissä.

Hermanni loi häneen kiitollisen katseen. Oli selvää, että käly halusi ohjata keskustelua mahdollisimman hyvään suuntaan. Itsellään Hermannilla ei enää ollut toivoa. Vihtorin kaikista eleistä näkyi, että hän tahtoi osottaa valtaansa ja rikkauttansa.

Käly oli jälleen syventynyt virkkaukseensa. Ohut pehmeä tukka verhosi epäsäännöllisesti hänen kaunismuotoista päätään, kaula oli valkea ja niskasta hienosti kaareva. Joku epämääräinen tunne, joka oli kuin muisto lapsuuden ajoilta, valtasi Hermannin. Tuntui kuin olisi hän joskus ennen nähnyt tuollaisen päänmuodon, tuon valkean kaulan, ja silloin oli ollut samoin kuin nyt. Rouva tunsi hänen katseensa ja punastui. Veri nousi ylös kaulaa pitkin ja pysähtyi hetkeksi poskelle ja korvan lehdelle.

-- Minä tarkoitan, -- toisti Vihtori, -- onko sinulla maatilan ostoon tarpeellinen pääoma tiedossa?

-- Ei, ei ole, vastasi Hermanni tuskaisena ja vaivoin hillittynä.