Part 3

Koulussa oli Hermanni ensi vuosinaan etevä oppilas. Asemassaan hän sittemminkin säilyi hyvin hallitun muistinsa ja totutun lukemistapansa takia, mutta viimeisillä luokilla alkoi yhä kasvava huolimattomuus saada valtaa hänessä. Liian usein ahdisti häntä se ajatus, ett'ei hän kykene sulautumaan ympäristöönsä koulussa enempää kuin kotonakaan, ja ett'ei hän oikeastaan ole oppinut mitään, eikä tiedä mitään -- teeskentelee vain tietävänsä -- vaikka hän niin monta vuotta on kulkenut opin tietä.

Lopulta ei ollut lainkaan tavatonta, että hän kouluun menon sijasta aamusin pyörähti kokonaan vastaiselle suunnalle kuin missä koulu oli. Silloin hän tunsi hillitsemätöntä vapauden riemua, -- pelko ja omantunnon vaiva tavallaan vain lisäsivät nautintoa ja mielenkiintoa. Koulu pysyi hänelle vieraana ja hän luki vain saadakseen olla rauhassa sen puolelta.

Toverit pitivät häntä kyvyiltään keskinkertaisena. Se ei Hermannia yhtään häirinnyt. Ne saivat uskoa hänestä mitä ikinä tahtoivat, kun vain antoivat hänen olla rauhassa. Toisinaan kuitenkin, äkillisen päähänpiston vaikutuksesta, hän tahtoi heille näyttää, ett'ei hän ole niinkään keskinkertainen kuin he luulevat. Hän on tottunut teeskentelijä ja hän tahtoo teeskennellä niin, että se häntä itseäänkin ihmetyttää! Sellaisten mielialojen vallitessa hän luki ja tutki, ajatteli ja edeltäpäin keksi vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Silloin hän koulutunneilla loisti, vastaukset tulivat sellaisina, että hän huomasi miten toverit ja opettajatkin hämmästyivät. -- Hän oli jälleen pettänyt! Hän on tyhmä ja tietämätön, mutta kukaan ei sitä huomaa. Nyt hän jälleen isoksi aikaa saa vaipua tyhmyyteensä, saa samoilla ja ajatella omia ajatuksiaan.

Kerran kevättalvella -- seitsemännellä luokalla -- kun jo pitemmän aikaa oli värsy värsyltä luettu ulkoa pitkää ranskalaista runoa, opettaja määräsi, että seuraavalla tunnilla Hermanni saa lausua koko runon. Hermanni säpsähti ja kävi tulipunaiseksi. Toverien silmät kävivät ihmetteleviksi ja toiset hymyilivät merkitsevästi -- tästä uhkasi tulla jotakin hauskaa. Opettajankin kasvoilla Hermanni oli näkevinään leikillistä hymyä, se tiesi miten avuton hän aina oli esiytyessään.

Hän tunsi ympäristönsä hengestä, että niillä oli aikomus paljastaa hänet, tehdä hänet naurun ja kujeilun alaiseksi ja sitte perin pohjin masentaa.

Hän päätti olla varuillaan. Niin vaikeaa ja lapsellista kuin olikin, että hän, iso väkevä mies seisoo luokan edessä ja lausuu ääntään teeskennellen vieraskielistä runoa, niin nyt hän sen tekee... ja tekee täydellä todella!

Hermanni alkoi lukea runoaan ja harjotella lausumista. Maineen menettäminen, sisäisen, aran olemuksen paljastuminen oli kysymyksessä. Vielä kerran hän itsensä pelastaa, maksoi mitä maksoi. Hän harjotteli illat ja yöt.

Kun aika tuli, jolloin hänen piti esiintyä, tunsi hän itsensä täysin lujaksi kestämään koetuksensa. Toverien kasvoilla oli odottava ilme: mitähän siitä nyt lähtee? Varmana, pää uhmaavan pystyssä hän asettui luokan eteen.

Yht'äkkiä kävivät luokalla kaikki hyvin hiljaisiksi, merkitsevät hymyilyt katosivat ja pojat katsoivat häneen kummastellen. Hermanni oli täysin tyyni, jalat pysyivät luontevasti paikoillaan, eivätkä kädet tehneet tavallisia, hätäytyneen kömpelöitä liikkeitään. Hänen äänessään oli syvä, helähtelevän varma sointu.

J'aime le son du cor, le soir, au fond des bois, Soi qu'il chante les pleurs de la biche aux abois Ou l'adieu du chasseur que l'écho faible accueille Et que le vent du nord porte de feuille en feuille.

Värsy toisensa jälkeen seurasi, -- kaikki yhtä tyynesti, ilman hätäilyä, sisältöön syventyvästä. Kun hän oli lopettanut, vallitsi hiljaisuus.

-- Sinähän lausuit suorastaan elegantisti, huudahti opettaja. -- Sinä voit, hän lisäsi, mitä ikinä vain tahdot, mutta sinä pyrit usein olemaan laiskanpuoleinen.

Se oli jo liikaa. Koulussa Hermanni koko lailla kesti jännityksen, mutta kotiin tultua se laukesi. Voi miten hänen sieluaan ahdisti, kuinka pimeää oli ympärillä. Hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, tyhjänpäiväiseksi... mitä varten täytyi hänen olla olevinaan toista kuin oli, -- valehdella, kun hän kuitenkin sitä inhosi? Jospa hän saisi olla kotona Toivolassa, siellä hän olisi saanut olla muiden ihmisten kaltainen, vapaa ja rehellinen.

Sen jälkeen kun Hermanni niin loistavasti suoriutui ranskalaisesta runostaan, muuttui toverien käytös melkoisesti, ja siihen ilmestyi salaista ihailua. He alkoivat pitää häntä arvossa, miehenä joka voi mitä tahtoi, ja hänen ujouttaan, yksinäisyyttään ja usein lapsellista herkkäuskoisuuttaan ei kukaan enää ihmetellyt. Hän oli heidän mielestään vain hiukan omituinen.

Kahdeksantoista vuotiaana Hermanni suoritti ylioppilastutkinnon.

Kun hän sinä kesänä matkusti kotiin ja valkolakkisena astui laivasta kotipitäjän laiturille, oli ihmisten tervehdyksissä jotakin juhlallista ja vierasta: nyt on Hermanni herra. Ja kun hän Toivolan rengin, oman ikätoverinsa kanssa ajoi rattailla kotia kohden, ei keskustelu enää sujunut niinkään kuin entisinä kesinä. Renki vastaili lyhyeen ja varoen, ja vilkaisi joka kerta valkosta lakkia. Tuohon luisevaan, työn ja ahavan uurtamaan mieheen nähden tunsi Hermanni itsensä lapselliseksi ja ikäänkuin kömpelön lihavaksi. Kun he kotipihassa nostivat pois tavaroita rattailta, kiusasi Hermannia hänen omat liikkeensä: ne olivat tarkotukseen sopimattomia, joko liian äkillisiä, tai liian laajoja.

-- Herra on niin hyvä ja menee vain sisälle, kyllähän minä tavarat kannan, kehotti renki.

-- Mitä sinä minua herraksi... lapsuuden toveri, -- Hermanni koetti olla vapaa, mutta hän tunsi, että hän tekemällä teki itsensä vaatimattomaksi ja häntä hävetti.

V.

Tänä kesänä Mooses-eno ei enää kohdellut Hermannia toisin kuin muitakaan veljiä. Eno näkyi kadottaneen kaiken toivon sisarensa nuorimmankin pojan suhteen. --

Näihin aikoihin mentäessä eno oli alkanut tuntuvasti vanheta. Hänen mahtava ryhtinsä alkoi raueta ja hartiat kumartua. Vanhuksen askeleet eivät enää olleet voimakkaat kuin ennen, ja ruokatuntinsa hän vietti omassa kamarissaan. Hermanni olisi tahtonut joskus vielä jutella hänen kanssaan, mutta siihen eno ei antanut tilaisuutta. Heidän keskenäinen ystävyytensä oli ainaiseksi loppunut.

Kotona tuntui vieraalta ja kylmältä. Lapsuuden ajan muistot tulivat voimakkaina Hermannin mieleen, mutta talonväkiin nähden hän tunsi itsensä tuskaisen vieraaksi ja hän mieluisimmin karttoi niitä. Ne liikkuivat töissään kevyesti ja tottuneesti, nähtävästi ilman mitään voiman tuhlausta, ja ilmapiiri niiden ympärillä oli kuin havumetsän, johon aurinko paistaa. Hermanni tunsi omasta ruumiistaan lähtevän lämpöä, ja eräs ajatus, jota hän ei kärsinyt täysin itselleen selvittää, sanoi hänelle, että tuon huokuvan lämmön pitäisi päivästä päivään muuttua ruumiilliseksi työksi ennenkuin hän voisi tuntea itsensä virkeäksi, onnelliseksi ja rehelliseksi mieheksi.

Raadantaan ryhtymisellä oli kuitenkin omat esteensä. Yksinäisiä työpaikkoja ei ollut ja joukossa hän ei kehdannut työskennellä. Se herättäisi huomiota. Luulisivat hänen teeskentelevän alhaisuutta ja talonpoikaisuutta. Hän muka tahtoo näyttää, ett'ei hänkään, vaikka on herra, halveksi ruumiillista työtä, -- ja luulottelee, että työväki sitte häntä ihailee.

Kun hän joskus ryhtyi työhön, katselivat ammattimiehet hänen tekoaan ja naureskelivat, tai tulivat auttamaan, ja avustuksessa oli aina selvä viittaus: eihän tämä työ herralle sovi. -- Kiireellisenä heinä-aikana äiti kerran käski hänet haravoimaan ja Hermanni lähti. Mutta niitylle tultuaan hän huomasi, että kaikki miehet viisitoista vuotiasta poikaa myöten niittivät ja vain naiset ja tyttöset haravoivat. Kotvan työskenneltyään hän tunsi tilansa sietämättömäksi. Miesten katseista hän oli lukevinaan jotakin, mikä sai hänet punastumaan. Sopivaa loma-aikaa hyväkseen käyttäen hän pujahti pois työmaalta.

Niin, häntä ei oikeastakaan luettukaan miesten joukkoon, hän oli suuri, joutava lapsi, jota piti kohdella hellävaroen. -- Tällaisissa mielentiloissa, jotka olivat pikemmin hänen oman arkatuntoisuutensa kuin todellisuuden aiheuttamia, hän päiväkausiksi sulkeutui kamariinsa, kaivoi esiin kirjoja ja alkoi lukea. Tämähän se oli hänen työtänsä, -- täytyi olla. Illoin, kun väet palasivat töistään uupuneina ja raukeina, mutta iloisina ja tyytyväisinä, olivat Hermannin kasvot kalpeat ja niissä oli hermostunut ilme. Hän häpesi itseään ja koko olemassaoloaan. Sen, mitä eno vuosikausia oli viittaillut hänen ja veljien suhteen -- nykyään veljet eivät enää joutaneet kesän viettoon kotia -- sen Hermanni elävästi tunsi. Hän on joutava olento, huoneessa istuja, joka antaa ajan kulua hukkaan auringon kaartaessa kesätaivasta.

-- Kulkisit edes metsissä aikasi kuluksi, virkkoi eno, -- aivanhan sinä maadut tuolla tavalla. Tai menisit vertaistesi kanssa palloa heittelemään.

Sellaiset sanat olivat julmia pistoksia Hermannin aralle tunnolle. Ne paljastivat kaikessa jylhyydessään enon ajatukset hänestä ja samalla ne muistuttivat häntä siitä yksinäisyydestä, johon hän vähitellen oli joutunut. Sillä yhtä outo kuin hän oli omassa alkuperäisessä ympäristössään, oli hän vertaistensakin seurassa. Hänen käytöksensä oli kömpelön juhlallista, puheensa vakavaa ja vakavia asioita koskettelevaa, leikille vierasta. Hän ei kyennyt ottamaan osaa vilkkaaseen keskusteluun, ja kun hän joskus puhui, kuuntelivat toiset kenenkään tarttumatta hänen puheeseensa. Silloin hän jatkoi puhelemistaan saadakseen toiset yhtymään, -- kuuli oman äänensä, kuuli sen selvänä, kolseana, yksitoikkoisena, ja hänen teki mieli vaieta, mutta hän ei löytänyt sopivaa vaikenemiskohtaa, josta puheensa voisi katkaista itselleen häpeää tuottamatta. Hän pinnisti itseään äärimmäisyyksiin, koetti johtaa sanojaan niin, että joku saisi niistä kiinni ja pelastaisi hänet, turhaan. Hiljaisuus, jota hän pelkäsi, seurasi aina hänen sanojaan. Hän punastui, painoi päänsä alas ja häpesi.

Mitä tekemistä hänellä oli toisten nuorten seurassa tai niissä huviretkissä, karkeloissa ja kansanjuhlissa, joilla pitäjän herrasväet itseään huvittelivat? Miksi ne aina tahtoivat häntä seuraansa, kun hän heille oli vain rasituksena? Hän tunsi juhlissa ja kisoissa sietämätöntä ikävää, joka usein paisui suoranaiseksi, selittämättömäksi levottomuudeksi, mikä tyyntyi vasta kun hän pää kumarassa yöllä asteli läpi metsätien kotia kohden. Jos joku tuttava työmies sattui hänet näkemään nuorten herrasväkien seurassa, silloin Hermanni vaistomaisesti koki vetäytyä syrjään tai tuli hänen kasvoilleen tuskastunut sävy: sattumaltahan minä vain täällä.

Muutamana syyskesän päivänä kulki iloinen joukko nuorta väkeä Toivolan ohitse. Näkyi päivänvarjoja, vaaleita pukuja, kiiltäviä kenkiä. Huvimatkue oli menossa sydänmaille päin. Jo kaukaa Hermanni oli huomannut heidät, ja arvaten, että häntä tultaisiin hakemaan joukkoon, hän hyvissä ajoin pakeni läheiseen metsään.

Hän ei missään tapauksessa, ei millään uhalla lähde niiden mukaan! Hän on kertakaikkiaan epäonnistunut olio ihmisten joukossa, hän on yksinäinen ja hän tahtoo olla se kokonaan, tinkimättä!

Tässä ajatuksessa oli pahaenteistä varmuutta, jota hän itsekin hiukan pelästyi.

Enon menettämisen jälkeen oli yksinäisyys hänen ainoa uskottunsa ja ystävänsä, -- tosin uskottu, johon voi luottaa, joka ei muuttunut, ei vaihdellut, vaan pysyi samana kaikissa oloissa ja elämänkäänteissä -- suuri ystävä, mutta pelottava samalla kertaa.

Hermanni lähti nopeasti kävelemään eteenpäin.

Kotvan kuluttua hän saapui vuoren rinteelle, jossa oli hänen vanhastaan tuttu mietiskelypaikkansa. Siitä näkyi petäjän latvojen yli Toivolan katot ja tuonnempaa, hiukan sivulle päin, kyläkunnan aukea taloineen ja kartanoineen. Hermanni istahti alkaakseen itselleen rauhassa selvitellä sitä kieroa ja nurinkurista suhdetta, joka oli hänen ja muiden ihmisten elämän välillä. Hänhän pelkäsi ihmisiä... Kestääkö hän yksinäisyydessä? Jos nämä -- toisaalta suuri, tuhatpäinen ihmismaailma ja toisaalta hän yksin -- joskus joutuvat vastakkain ei vain tunteessa ja ajatuksessa, vaan työssä ja toimessa?

Äskeisen kävelynsä jälkeen hän vielä hengitti raskaasti, ja ajatus toimi kiivaasti luoden hänen eteensä kuvia jättiläisten taisteluista, --

Mutta tutuilla, hiljaisilla paikoilla on oma voimansa. Siellä asustaa rauhaisia ajatuksia, ja milloin levoton miete niiden rauhaa häiritsee, ne joutuvat hiljaiseen liikehtimiseen, joka jo alkaessaan kulkee tyyntymistä kohden tyynnyttääkseen senkin rauhattomuuden, joka ne sai liikkeeseen.

Siellä alhaalla oli taloja. Yksi on vaaleanpunainen, toinen keltainen, kolmas sinertävä, muut ovat punamullalla koristettuja valkoisin nurkkalaudoin, tai kokonaan koristamattomia, karkeita. Kutakin taloa joukko ihmisiä pitää kotinaan, kullakin näistä taasen on oma elämänsä, omat ajatuksensa... kuitenkin se kaikki sisältyy tähän... yhteen ainoaan katseeseen. Eihän maailmaa olekaan, ellei ole yksinäisyyttä, ei seutuja, ellei silmää, joka ne tajuaa...

Täällä vallitsi rauha. Hermanni tunsi ajatustensa raukenevan, mielikuvitus herkesi toiminnastaan hetkeksi. Ajatus tuntui tarpeettomalta, ihmiset pieniltä, talot leikkihuoneilta. Elämä yksin on suurta.

Hyttyset tanssivat puiden lomissa ja lintuja lenteli laajoissa havuhuoneissaan. Kotvan hän katseli niiden lentoa, katseli pieniä, vaaleita kesäpilviä, jotka taivaalla kulkivat.

Sitte rauhattomuus teki uuden ryntäyksen.

Jokainen niistä, jotka siellä alhaalla asuvat, ajattelee viisaasti, toimii järkevästi. Kun ne ovat yksin, kuten hän nyt, kulkee niiden aivoissa suuria mietteitä, ihmeellisiä tunteita ja kuvitelmia. Elämän salaperäinen arvoitus sykähtää niiden sieluissa tällaisena katselemiseen vaipumuksena, ajatuksen katoamisena, tajunnan välittömänä kirkkautena. Entä jos heillä ei olekaan samoja voittamattomia esteitä ajatuksen tiellä kuin hänellä ja kenties juuri siitä johtuu se varmuus ja toimintavoima, jota he osottavat? Ehkä tuntevat he jokapäiväisessä elämässä ja toistensa seurassakin sen mitä hän vain tällaisina yksinäisyyden hetkinä...

Sitä ajatellessaan Hermanni tunsi samaa kuin silloin, kun koulun seinäkartta hänen mieltänsä hämmensi. Hän havaitsi ajatuskykynsä pieneksi, heikoksi ja mitättömäksi.

Se ei voi antaa hänelle voimaa jokapäiväisyyden varalle. Hetkisen vain valoisa ajatus leimahtaa, hetkisen pysyy -- sitte se katoaa jättäen hänet pimeään ja tyhjyyteen. Kun työstä palaava miesjoukko tulee häntä vastaan, silloin hän, jos suinkin voi, pyörähtää toisaalle, sillä hän häpeää. Se johtuu siitä, ett'eivät hänen tietonsa ole päteviä, hänen ajatuksensa eivät kykene puolustamaan hänen sivistyselämäänsä ruumiillisen työn tekijäin katsetta vastaan. Toisin on muiden sivistyneiden. Ne voivat vapaasti kulkea työmaiden ohitse, katsella, ihailla, sillä heillä ei ole mitään hävettävää. He tuntevat tehneensä täyspainoista työtä... Miten suuret, varmat ja syvästi tajutut ovatkaan heidän tietonsa ja ajatuksensa!

Hermanni oli nuori, yksinäinen, eikä hänellä ollut ihmistuntemusta. Ajatukset muuttuivat surkutteluksi omaa itseraukkaa kohtaan. Hänen teki mieli paeta, mennä kauas erämaihin... Hän laittaa itselleen pesän vuoren rotkoon, syö sieniä ja marjoja ja pyytää vain saada olla rauhassa ihmisiltä, sillä hän pelkää... hän on niin pieni, heikkohenkinen ja vähäpätöinen... ei hän tee mitään hyötyä ihmisten yhteiskunnassa, hän ei kykene mihinkään.

Niin, -- ei hän kykenisi yksinkään olemaan! Yhtä ainoata huoneen nurkkaa hän ei osaisi itselleen salvaa, jotta voisi saada suojaa talven viimaa vastaan...

Levottomuus kävi yhä painostavammaksi. Mikään rauhoittava ajatus ei enää voinut sitä tyynnyttää.

Mitähän ihmiset sanoisivat, jos tietäisivät... Mietteet sekaantuivat, kuvite ajoi takaa toistansa. Häntä alkoi yksinäisyys pelottaa ja hän lähti liikkeelle.

Kotona oli hiljaista. Väet olivat töissä. Hermanni sulkeutui huoneeseensa, hän toivoi kiihkeästi, että kesä loppuisi ja hän pääsisi pääkaupunkiin.

Eno oli kaiket päivät kovassa työssä ja iltasin hän oli väsynyt ja häijy. Hänen puheessaan oli Hermannia kohtaan poistyontävää, vieroittavaa vihamielisyyttä.

* * * * *

Seuraavana talvena Hermanni suorastaan riitautui enonsa kanssa.

Kun Hermanni Vihtori-veljensä kanssa saapui kotiin jouluksi, olivat molemmat veljekset hyvin hienosti puetut. Vihtorilla oli sitäpaitsi yllään kallisarvoiset turkit. Hän oli mennyt kihloihin erään kauppiaan lesken kanssa ja morsian oli hänelle ostanut turkit pitkää ja kylmää matkaa varten. Ylvästellen Vihtori niitä näytteli äidille ja enolle ja samalla kertoi miten oli ne saanut.

Eno-vanhus katseli tarkoin turkkeja ja vilkastui hetkeksi. Mutta sitte piippu alkoi täristä hänen hampaissaan ja silmiin tuli tuhoa ennustava loiste.

-- Turkit ovat hyvät ja kalliit, hän verkalleen sanoi, ja tarpeellisetkin talviseen aikaan. Kyllähän turkit miehen yllä uljaat ovat, hitto vie!... Muistanhan minä, miten minä ennen vanhaan turkit sain. Siinä olikin kahden kovan välillä kysymys turkeista, karhun ja minun. Minä ne sain, mutta ei leikin, jumal'avita leikin ne eivät lähteneet!... Ei ennen vanhaan mies olisi kehdannut niskaansa vetää naisen lahjoittamia turkkeja. Miestä niin kehnoa näillä main ei ollut, jonka kunnia olisi kutistunut rikkaan naisen turkkeihin...

-- Heh, ehk'ei kukaan nainen ole enolle turkkeja tarjonnutkaan, Vihtori väkinäisesti nauraen sanoi.

Eno vaaleni.

-- Mitä sinä sanot?... Minulleko olisi joku nainen tohtinut tarjota turkkejansa!

-- Älkää nyt, eno, turhia, virkkoi siihen Hermanni, -- eihän nykyään kukaan karhujen selästä turkkeja kisko, ne ostetaan suoraan turkkurilta.

-- Luuletko sinä, vasikka, kiljaisi eno ja paiskasi piippunsa pankolle, että karhu nykyään itse myö nahkansa?... Sinusta, Hermanni, minä olen toivonut miestä, edes jonkinlaista...?

Hän vaikeni. Syvä pettymys ja kaiho kuvastui hänen kasvoillaan, kun hän loi Hermanniin katseen pitkien, tuuheiden kulmakarvojensa alta.

Hermanni tunsi pistoksen sydämessään. Enon silmäys lamautti hänet. Jälleen hän näki enon jättiläisenä, voiman ja miehuuden perikuvana, ja itse hän oli vain pieni poikanen, joka seisoo enon selän takana Karhuvuoren rinteellä, jossa eno vaatii turkkeja metsän kuninkaalta.

Hermannin katse etsi vanhuksen katsetta. Hän olisi tahtonut vielä kerran silmäillä enon sieluun asti, että eno näkisi miten pieni ja avuton Hermanni vielä on. Mutta vanhuksen katse oli sulkeutunut. Tuuheat kulmat peittivät rakkaat silmät, ja Hermanni tunsi, ett'ei hän enää koskaan pääse näkemään niitä niinkuin lapsena. Hän on iäksi karkotettu satu-urosten maailmasta.

-- Mitä varten eno aina moittii nyky-ajan ihmisiä, Hermanni virkkoi. -- Ettehän te niitä tunne, ettekä tahdokaan tuntea. Mistä te tiedätte -- hän äkillisen katkeruuden valtaamana ääntään kohottaen jatkoi -- mitä miehiä me olemme?

Tuttu, lystikäs ilme väreili enon kasvoilla, mutta katosi pian. Hän oli jälleen totinen ja tyyni, etsi piippunsa pankolta ja poltteli.

Hermannin mieli lauhtui. Hänen tuli surku yksinäistä vanhusta, ainoata entisajan eläjää, ja hävetti oma uhoilu. Hän meni vanhuksen luo ja alkoi tehdä puhetta. Mutta eno oli vaiti, kohotti vain hiukan kulmiaan ja katsahti säälien ja halveksien sisarensa poikaan.

Saman joululoman aikana Hermanni viimeisen kerran näki eno Mooseksen, sillä kevättalvella vanhus kuoli. Vihtori Toivola, joka tosin oli tutkinut maanviljelystiedettä ja oli agronoomi, mutta jota tämä ala ei viehättänyt, siirtyi Helsinkiin ottaakseen vaimonsa edellisen miehen liikkeen haltuunsa, äiti muutti oman perintöosuutensa kanssa vanhimman poikansa luokse ja Toivolan talo joutui vieraisiin käsiin.

Mooseksen kuoltua loppui Hermannilta se tulolähde, joka hänellä tähän saakka oli ollut, ja hänen raha-asiansa jäivät rikkaan Vihtori-veljen haltuun.

VI.

Vuodet olivat iskeneet voimaa Hermannin heiveröön vartaloon. Vanhat ihmiset kertoivat Mooses-enon nuorena olleen hänen näköisensä.

Luonteessa hänellä ilmeni jäykkyyttä, taipumattomuutta ja vaivoin hillittyä kiihkoa. Näitä ominaisuuksia vanhemmat veljekset olivat enossa pitäneet vanhanaikaisuutena, Hermannissa ne todistivat itsenäisyyttä. Vihtorin mielestä hän oli harvinaisuus, joka kerran oli korkealle kohoutuva. Tunnettiinhan suurmiesten elämäkerroista, miten heistä useimmat jo nuoruudessaan olivat olleet erilaisia kuin muut, ujoja, kiivaita, häikäilemättömiä, sanalla sanoen aivan Hermannin tapaisia.

Vihtori kehotti häntä jatkamaan lukujaan yliopistossa ja lupautui auliisti antamaan rahoja. Siinä auliudessa oli toivovaa ihailua.

Itsellään ei Hermannilla ollut mitään erikoista halua lukutyöhön, ei sen enempää kuin ennen koulupoikana, -- tuskin niinkään paljoa. Mutta ei hänellä ollut mitään sitä vastaankaan. Mitäpä hän muutakaan olisi tehnyt, -- eihän hau osannut mitään, eikä tuntenut kutsumusta mihinkään. Lukemisessa hän sitäpaitsi näki hyvän suojuksen ihmisiä vastaan, sen taakse hän voi kätkeä oman elämänsä, ajatustensa hitauden, tietämättömyytensä. Lukemisen avulla ja sen varjossa hän ehkä joskus, kovien ponnistusten jälkeen, voi ylentyä samalle tasolle kuin muut sivistyneet, todelliseen tietoon, rehelliseen ja teeskentelemättömään elämän tuntemukseen.

Siten Hermanni jälleen joutui jatkamaan vaellustansa tiedon tiellä.

Hän työskenteli ahkerasti, kävi säännöllisesti luennoilla, hänen ulkonainen elämänsä oli tasaista kuin kellon käynti.

Milloin hän tavallisesta järjestyksestään erehtyi, tapahtui se mitä viattomimmalla tavalla. Talvi-aamuina hän joskus yliopistoon menon sijasta lähti samoilemaan kaupungin ympäristöihin; silloin viipyi hän poissa koko päivän, tuli illalla kotiin väsyneenä, mutta vilkkaana ja poikamaisen iloisena, ympärillään talvisen metsän tuoksua. -- Pitkät retket olivat välttämättömiä hänelle, ilman niitä hän tunsi tukahtuvansa. Kun huone-ilma liiaksi alkoi ahdistaa, hän lähti liikkeelle, samoili yksinään pitkin metsiä ja palasi työhönsä tyynenä ja parantuneena.

Siinä ei kukaan mitään moitittavaa havainnut.

Mutta paitsi sitä oli Hermannilla eräs toinenkin tapa, jonka hän oli kouluajoiltaan perinyt. Hän ei seurannut lukujaan, vaan lukujen piti seurata häntä. Kun hän istui kirjojensa ääressä, niin ensin hän vakavasti luki, ymmärsi ja painoi mieleensä, -- mutta sitte kiintyi ajatus johonkin erityiseen kohtaan ja alkoi sitä selvitellä. Tässä selvittelyssään se pyrki tarpeettomaan perinpohjaisuuteen, laajensi asian loppumattomiin ja eksyi kauas pois lukujen yleisestä suunnasta. Silloin hän kyllä tuntee kiivasta tiedon halua. Silloin hän kyllä syventyy kirjoihinsa -- ei yhteen, vaan moniin yht'aikaa -- lukee, tutkii ja ajattelee. Mutta ajatus ei pysy kohdallaan, se liittää itseensä kuvitteita, kokoaa entisiä muistoja, laskee alleen maailmoita selvennystä etsien, -- kunnes kaikki on toivottomana epäselvyytenä ja lukemattomien kysymysten lomasta selvänä ja muodon saaneena loistaa vain yksi: mitähän tämä kaikki lienee? Hän repäisee itsensä irti hämääntyneistä mietteistään ja tuskaisesta epäselvyyden tunteesta ja pakottaa itsensä johonkin yksinkertaiseen luvun kohtaan. Siten saa hän opintoihinsa joitakuita selviä kohtia, mutta näiden välille jää aukkoja kuin rannattomia erämaita. Häneltä puuttui käytännöllisyyttä ja sen mukaisia suunnitelmia, -- kykyä kylmäverisesti syventyä kirjaimeen.

Hänen työtapojansa ei kukaan tuntenut. Lukujensa takana Hermanni pysyi vieraana veljilleen. He vain hartaasti odottivat aikaa, jolloin hän valmistuu, jolloin tuo totinen, luja ja itseensä sulkeutunut mies näyttää mitä hän vuosien vieriessä on oppinut.

Mutta kun aika kulumistaan kului ja kun Hermannin tovereista jo moni saavutti oppi- ja virka-arvoja hänen ollessaan vain pelkkä ylioppilas, alkoi veljesten odotus väkisenkin vaihtua levottomuudeksi. Vihtori, joka Hermannin edestä oli uhrannut paljon rahaa, rupesi vihdoin kautta rantain huomauttelemaan, että ihmisten vuoksi olisi hyvä, jos Hermanni vähitellen valmistuisi joksikin.

Silloin tämä havahtui ajattelemaan elämän arkipäiväisempiä puolia. Hän, aikamies, eleli veljiensä kustannuksella ja oli heistä riippuvainen...