Part 2

Opettaja selitti maiden ja merien osia. Sadottain penikulmittain viilsi sen keppi matkaa kartalla. Siinä oli aavoja meriä, jotka syleilivät pieniä maapalstoja, siinä jokia, jotka verkkoina risteilivät yli maiden. Ison isot kaupungit olivat vain punaisia pilkkuja, joiden ympärillä oli rengas, pienemmillä ei ollut rengastakaan.

Hermanni ei katsonut karttaa karttana. Sitä myöten kun opettaja näytteli, muuttuivat kartan pilkut kaupungeiksi, viivat virroiksi, täplät järviksi, keltaiset paikat siintäviksi tasangoiksi. Se oli pelottavaa kulkua, ja mielen väkisinkin valtasi epätoivo. Tuskin Hermanni osapuilleen ehti kuvitella ensimäisen kuvan, kun jo tuli toinen, kolmas, neljäs, viides... loppumattomiin, eikä hän enää kuullutkaan mitä opettaja sanoi. Kautta rantain hän vierustoveriltaan kysyi, kykenikö se seuraamaan tuota kaikkea. Toinen vastasi halveksivan kevyesti:

-- Mitä vaikeata se on? -- ja vastaus sai Hermannin silmät pimenemään.

Asunnossaan hän jännitti itsensä. Hän kuvitteli maapallon muotoa, sen metsiä, vuoria, kaupungeita, sen ihmisiä ja eläimiä. Työ oli raskasta, päätä pyörrytti tietojen paljous ja ohimoilla suonet löivät kuuluvasti.

Vai on maailma niin laaja, hän surumielisenä ajatteli. Sitä eno ei ollut hänelle sanonut. Ja Pietarin kaupunki oli verrattain lähellä, sen takana oli maata vielä laajalta, laajalta...

Maailmassa oli paljon ihmeitä, joista enolla ei ollut aavistustakaan, ja rautatiekin oli ihan sellainen kuin veljet olivat sanoneet. Enon rautatietä ei ollutkaan...

Ei ollutkaan, ei...

Lienee eno valehdellut, -- vuorissakaan ei ollut haltioita, ja metsän sinipiiat olivat ihmisten mielikuvituksen tuotteita. Koulupojat nauroivat niille ja nimittivät niitä muinaisajan taikauskoksi.

Hermannin sydänalassa asusti alituinen itku. Kaikki ympärillä oli uutta ja outoa, tuntematonta ja käsittämätöntä, kaikki toiset olivat viisaita ja ymmärtäväisiä, hän yksin oli tietämätön, hidas ja tyhmä. Jos kaikki hänen hitautensa ja tyhmyytensä paljastuisi, joutuisi hän armottoman pilkan alaiseksi, tai ajettaisiin hänet häpeällisesti pois koulusta.

Siksi täytyi opetella hurjasti, varoa tarkasti mitä välitunneilla puhui, olla olevinaan viisas ja taitava, ja kätkeä itkut lujasti rintaansa.

Vapautuakseen alinomaisesta jännityksestään hän vaistomaisesti etsi yksinäisyyden suojaa. Iltapäivisin hän kiipesi korkealle hietaharjulle, joka oli kaupungin laidassa. Siellä oli vähän kulkijoita ja paljon sopivia piilopaikkoja. Siellä oli hyvä selvitellä ajatuksiaan, tehdä suunnitelmia tulevan päivän menettelylle ja vaikkapa hiukan itkeäkin pensaan juurella.

Syyskuun päivät kulkivat lämpöisinä ja ihanan kirkkaina. Harjalta näkyi sinertäviä järviä ja loppumattomia, tummia havumetsiä. Ohi kaupungin kulki vuolas, pyörteinen virta. Sen ranta oli ensin peltoa, jonka reunaa houkutteleva polku kulki, ja sitte tuli metsää. Jos sinne lähti vaeltamaan, ei tarvinnut pelätä eksymistä, sillä joen rantaa aina kaupunkiin osasi. -- Eräänä iltapäivänä Hermanni lähti sinne. Aurinko paistoi kuumasti ja hän tunsi koko olennossaan sen hyväätekevän vaikutuksen. Koti-ikävä tosin kouristi sydäntä, mutta muuten tuntuivat huolet keventyvän. Aurinko oli sentään niin tuttu ja omainen...

Eteenpäin, yhä eteenpäin...

Vasta illan hämärtyessä hän väsyneenä ja nälkäisenä palasi asuntoonsa. Nyt hänen oli hyvä olla. Kaikesta päättäen oli hänelle taattua hänen oma elämänsä ainakin yhdeksi osaksi päivää, ja kaikki muu olikin itse asiassa yhdentekevää. Mitä kenellekään kuului, minkälainen hän oli? Eihän hänen ollut pakko kenellekään tyhmyyttään ja tietämättömyyttään näytellä. --

Siitä pitäen koulunkäynti alkoi sujua. Kadonnut nimittäin oli sen liian suuri valta ja merkitys. Vaikeimmissa tapauksissa voi koulutunnit laskea välttämättömäksi pahaksi, jonka alaiseksi kylmäverisesti oli alistuttava.

Hermannilla oli hyvä muisti. Käsityskykyä tosin häiritsi mielikuvitusten suunnaton työskentely, -- mutta sekin vika korjautui, kun sanat tottuivat pääsemään kuvitteiden ja sopivat vastaukset ajatuksellisen syventymisen sijalle. --

Kouluvuosina hallitsi Toivolaa edelleen Mooses-eno. Hänen hoidollaan talo jälleen palautui siihen kuntoon, että lapset sen turvin voivat toteuttaa pyrkimyksiään maailmalla.

Nyt oli Mooses vanhan kansan viimeisiä jätteitä ja vihasi tulisesti uudenaikaisia puuhia. Hän eli muinaisuuden hengessä ja vanhojen tapojen jälkeen, teki taikoja ja uskoi niihin enemmän kuin taivaalliseen isäänsä. Tämän olemassa-oloa hän kyllä ei kieltänyt, mutta käytännöllisistä syistä laupeuden Jumala ei voinut saada sijaa eno Mooseksen ankarain luonnonjumalten joukossa. Ketä jumalaa hän tarvitsi, sen puoleen hän kääntyi, mutta kun hänellä koskaan ei ollut mitään todellista asiaa luojalle taivaan ja maan ja kaiken mitä siinä on, oli se vähitellen väistynyt pienten, tarpeellisten jumalten taakse. Syksyn taivaasta Mooses tutki tulevan talven ilmoja, kevätkylvöjen aikana hän tarkasti seurasi säiden vaihtelua ja kuun kulkua. Maan henkeä hän parhaansa mukaan koetti pitää suopeana. Maa tuntee muokkaajansa ja sitä oli niin kohdeltava, ett'ei se saanut vihoja viljelijään.

Toivolan isojen veljesten mielestä eno oli sangen runollinen henkilö, ja he ylpeilivät, että heidän suvussaan vielä eli vanhaa, kaunishohteista muinaisuutta.

Samoin Hermanni. Kun hän viisaana koulupoikana palasi kotiin joulu- ja kesälomiksi, oli eno hänen mielestään mahtava ja suuremmoinen henkilö.

Samaksi kuitenkaan, kuin ennen, hän ei enää voinut enoa saada. Lapsuudenaikaisen suurkuvan, jättiläis-enon sijalle oli tullut niin paljon, paljon muita kuvia.

Toisaalta enonkin käytös oli muuttunut. Yhä vielä olisi Hermanni tahtonut olla enon lempipoikana, kuunnella hänen opetuksiaan ja kauniita kaskujaan, mutta eno ei enää ollut avomielinen kuin ennen. Hän jutteli vähemmän, kuunteli tarkoin, asetteli sanojaan ja oli varovainen niiden suhteen.

Hermannia suretti ero, joka heidän välillään oli kasvamassa. Hän tiesi mistä se johtui: syynä oli koulu. Eno oli aina itseensä sulkeutunut, kun hän tuli tekemisiin koululaisten tai koulua käyneitten kanssa. Hymy katosi hänen huuliltaan, vilkkaus hänen olennostaan, hän muuttui juroksi, kömpelöksi ja vanhanaikaiseksi, -- kokonaan toiseksi kuin hän oli muiden ihmisten kanssa.

Eroamisen tunne ahdisti Hermannia. Kun entisten leikkipaikkojen, tuttujen kivien, puiden ja vuorten tenho hänet kesäisin valtasi, silloin olisi hän ollut valmis avautuvan kuilun yli karkaamaan enon puolelle, jäädäkseen iki-ajoiksi sinne. Hän olisi tahtonut puhua, selittää ett'ei hän lainkaan ole muuttunut, ett'ei koulu-elämä ole ollenkaan hänen omaa elämäänsä, vaan että hän on sama, ihan sama kuin ennenkin ja tahtoo tästä lähin jälleen olla enon kanssa ja tulla mieheksi... sellaiseksi kuin eno tahtoi. Mutta tunteen purkauksen sijasta tuli aina kuin jonkin välttämättömyyden pakosta koulujen puolustuspuheita, selitystä niiden hyödystä, tai hienoja luonnontieteellisiä viittauksia, joiden tarkotus oli enolle osottaa, että luontoa sitä koulussakin tutkitaan.

-- Kouluista on se hyöty, että tyhmimmälläkin on siellä tilaisuus jotakin oppia, hän selitti. -- Eihän kaikki ole luonnostaan viisaita, ja ne, jotka eivät ole, eivät ilman koulujen apua koskaan oppisi tietämään mitä ympärillä luonnossa tapahtuu. Koulu herättää pienenkin järjen ajatteluun, heikonkin huomiokyvyn huomaamaan.

Eno lojui ruokatuntia heinäniityllä. Hän loi sisarensa poikaan pitkän katseen, -- lienee aavistanut mikä se syvin syy oli, joka pani pojan niin itsepintaisesti puhumaan tästä asiasta. Jos hän aavisti sen, ei hän ainakaan siitä välittänyt, kun vastasi:

-- Kyllähän herrat viisaita ovat, ei siitä mihinkään pääse...

Sitte hän oli hetkisen vaiti, katseli niittyä ja alkoi kuin sille puhua:

-- Ei maa idä kouluviisauden voimasta, toista viisautta siihen vaaditaan. Ja sitte siihen tarvitaan vakaata, uurasta turpeenkääntäjää... Mullassa piilee suuria viisauden aarteita, samoin ilmassa ja tuulessa. Kaikkialla toimii Jumalan viisaus, ja joka taitavasti elämänsä elää, se sitä viisautta imee itseensä omasta työstänsä...

-- Vaikka kyllähän herrat viisaita ovat, -- hän Hermanniin kääntyen jatkoi, -- en minä sitä kiellä, ett'eivätkö ole... Ja raha on niinikään hyvää, sekin minun täytyy myöntää, sillä senhän voimasta sisarenikin pojat viisastuvat... Mutta sen minä sinulle sanon, että luonto on luontoa, koulu koulua. Luonnon työ erämaissa, kuten ihmisessäkin, on säveää, sitkeää, hiljaista työskentelyä; totisen viisauden hedelmät eivät kypsy yhdellä käden käänteellä. --

Enon puheissa piili Hermannin mielestä aina jotakin ylenkatsetta häntä ja veljiä kohtaan. Eno piti heitä jonkinlaisina lois-eläjinä, jotka laiskoina söivät ahertajien ansiosta.

Hän koetti enolle perin pohjin selittää sen _henkisen_ työn arvoa, jota he veljekset tekivät. Hän puhui ja puhui, ja eno kuunteli tai ainakin oli kuuntelevinaan. Niitä tietoja, joita koulumies tarvitsee taistellessaan sellaisen kanssa kuin Mooses-eno oli, ei Hermannilla ollut. Tietojensa puutetta hän korvasi omilla keksinnöillään ja kuvitteillaan. Enon kasvojen yli kulki silloin lystikäs, tuttu väre, ja Hermanni uskoi siitä, että eno jo ymmärsi. Lopputulos oli kuten aina sama: töihinsä lähtien eno mutisi -- ikäänkuin ei mitään keskustelua olisi ollutkaan:

-- Mitenkähän käy Toivolan sitte, kun minun käsivarteni vaipuu. Ei näy tähän taloon tulevan miehistä miestä, joka pellot pystyisi kunnossa pitämään. -- -- --.

Vihtori-veli tutki maanviljelystiedettä ja aikoi vast'edes ottaa talon haltuunsa. Hänen tapansa oli pitää pitkiä esitelmiä maanviljelyksestä ja huomautella, ett'ei se tällaisenaan kauan enää kannata. Perinpohjaiset uudistukset olivat välttämättömät. Hän suunnitteli kivinavettaa, meijeriä ja laajoja heinämaita.

Hänen uudistuspuuhiaan eno halveksi, varsinkin meijeriä, ja siitä syntyi heidän välillään usein kiivaita sananvaihteita. Voi ja maito oli enon mielestä niiden syötävä, jotka taloa työllänsä hoitavat, eikä lehmiä saa pitää enempää kuin mitä oma väki tarvitsee. Jos kansa täällä alkaa surra vieraan maan ravinnosta, jää se itse kuiville suin, ja miehen vatsa se kuitenkin työtä komentaa.

Sellainen vanhanaikainen juro oli eno ja sellaisena hän pysyi.

Yhä vielä Hermanni ihaili enoa, ja enon sanat painuivat syvemmälle hänen mieleensä kuin hän aavistikaan, mutta vanhuksen vaikutuksen alaisena hän ei enää ollut, vaan katseli jo asioita oman henkensä valossa.

Sillä nyt hän jo tiesi, että suuri ruumiinvoima on raakalaisajan jätteitä. Hengen voima, joka ainetta vallitsee, on oleva kaiken perus, siihen on ihmisen tutustuttava, sitä käyteltävä. Silloin kun eno oli ollut nuori, tarvittiin niitä avuja, joita sillä oli. Eno oli käyttänyt voimiaan kunnialliseen työhön, uhrannut ne isänmaan hyväksi, ja siksi se kaikkea vanhanaikaista niin kiivaasti puolusti. Se ei voinut sietää, että kuolleet koneet ottaisivat tehdäkseen sen työn, jota eno oli lihasvoimiaan uhraten tehnyt.

Hermanni kunnioitti enoa, mutta juopa heidän välillään yhä leveni. Harvoin, tuskin koskaan enää, kun Hermanni tuli kotiin kesäksi, eno hänen kanssaan jutteli. Ja enon silmät painuivat vähitellen syvälle tuuheiden kulmakarvojen taakse.

IV.

Kouluvuosinaan Hermanni asui erään suutarin perheessä.

Suutarilla oli pari Hermannin ikäistä oppipoikaa, joiden huoneesta akkunanpuoleinen osa oli paksulla pahvilla erotettu koululaisen asunnoksi. Päivisin, kun pojat olivat verstaassa, sai Hermanni olla koko huoneen omistajana ja silloin oli rauhaisaa, mutta iltasin pojat häntä häiritsivät. Suutarin oppilailla oli vanhoilta ajoilta periytynyt viha koulupoikia kohtaan, ja pahviseinänsä takaa Hermanni usein sai kuulla kiusottavan kovalla äänellä kerrottuja taruja siitä miten se ja se kisälli tai oppipoika kerran oli löylyyttänyt koululaisia, ja miten kertoja itsekin -- tavallisesti vanhempi pojista, -- monen monta kertaa oli esiytynyt pelottavana sankarina koulupoikia vastaan käydyissä sotaretkissä. Aina oli hän selviytynyt voittajana, sillä tietäähän sen, että rukiinen mies vehnäpojan voittaa...

Niitä kuunnellessaan Hermannin oli paha olla. Hän oli rauhaa rakastava ja olisi mielellään tahtonut olla sovussa ympäristönsä kanssa.

Ensi aikoina hän yritti lähestyä nuorempaa oppipoikaa. Yritys onnistuikin melkoisen hyvin. Hermanni oli luonteeltaan perinpohjin maalainen ja oppipoika oli niinikään hiljattain maalta tullut.

Kerran Santeri -- se oli oppipojan nimi -- kysyi, tiesikö Hermanni, joka oli oppinut, miten ikiliikkuja valmistetaan. Hermanni selitti tietonsa mukaan, että ikiliikkujan valmistaminen on mahdottomuus, syystä ett'ei mikään kone voi itsellään pysyä liikkeessä. Sitä ei Santeri ottanut uskoakseen. Hän oli kuullut, että Ameriikassa muuan suutari oli keksinyt sellaisen vasaran, joka aina hakkasi nauloja kengän pohjiin, tai yöt päivät takoi pohjanahkoja pehmeiksi. Muuan veijari oli varastanut keksinnön, vienyt sen pois ja hukannut.

Sitä ei Hermanni puolestaan uskonut, mutta keskustelua sellaisenaan hän piti luottamuksen osotuksena Santerin puolelta. Ettei Santerille kuitenkaan tulisi mitään vahinkoa nurinkurisista käsityksistään, Hermanni hänelle laajalti selitteli painojen lakia, joka tekee ikiliikkujan sulaksi mahdottomuudeksi.

Silloin Santeri alkoi nauraa:

-- Sinä olet tyhmä, vaikka käyt koulua. Etkö sinä tiedä, että jos asettaa parikymmentä hampailla varustettua pyörää ympyräksi, niin että hampaat tarttuvat toisiinsa, ja antaa sitte yhdelle pyörälle vauhdin, joutuvat kaikki liikkeeseen, eivätkä koskaan lakkaa. Ensimäisen pyörän hampaat tarttuvat toisen hampaisiin, sen taasen kolmannen hampaisiin ja niin edespäin aina viimeiseen pyörään asti, jolloin sen hampaat jälleen tarttuvat ensimäiseen, siitä toiseen ja aina edespäin. Etkö sinä ymmärrä, ettei ympyrällä ole alkua, eikä loppua, ja jos ympyrä on kokoon pantu pyörivistä, hampailla varustetuista rattaista, niin täytyy sen vauhdin saatuaan lakkaamatta pyöriä?

Poika teki selittäessään eloisia liikkeitä ja silmät säteilivät voiton ja hillityn kunnianhimon riemua. Hermanni ei hänen selityksestään saanut suurtakaan selkoa, mutta se varmuus, jolla Santeri puhui, sai hänet puolittain uskomaan. Ainakin oli helppo olla uskovinaan. Hän oli kuitenkin kuullut, että moni mies oli ikiliikkujan tähden menettänyt järkensä, -- ja hän mainitsi siitä Santerille.

-- Ne eivät ole olleet viisaita alkaissaankaan, vastasi oppipoika itsetietoisen varmasti. -- Ja ne eivät ole keksineet sitä oikein, niinkuin minä.

Senjälkeen poika alkoi ladella suunnitelmiaan. Itse keksintö jäi syrjäasiaksi siinä suuressa kuvitelmassa, jonka hän oli itsensä ja vastaisuutensa suhteen tehnyt. Hän vielä joskus valmistaa ikiliikkujan ja sitte hänestä tulee kuuluisa, niin kuuluisa ja mahtava mies, ett'ei toista sen vertaa. Ihmiset ympäri maailman puhuvat hänestä, hänen kuvansa pannaan lehtiin ja koko maailma saa tietää, että eräs suomalainen nuorukainen, Santeri Kuusela, on keksinyt mitä ennen häntä ei kukaan ole voinut keksiä. Hänestä tulee rikas ja hän matkustaa ympäri maailman ja käy joka ilta huveissa, syö hyvää ruokaa ja ostaa hienoja vaatteita. Mutta Hermanni ei saa tästä puhua kenellekään, ei edes toiselle suutarin oppilaalle, sillä se ei uskoisi, vaan ottaisi asian pilkatakseen.

Hermanni oli uskovinaan Santerin keksintöön ja säilytti huolellisesti salaisuutta. Hän ei koskaan ketään pilkannut, eikä hän voinut ymmärtää miten kukaan saattoi sellaista tehdä.

Santeria hän kovasti ihaili, se kun saattoi noin vain ilman mitään uskoa toiselle salaisuuksiaan, -- sitä Hermanni ei koskaan voisi. Ikiliikkuja oli antanut hänenkin kuvitteilleen aihetta, mutta mitä sanoisi Santeri, jos hän sille kertoisi oman tulevaisuus-unelmansa ja asettaisi sen Santerin loistavan kuvan rinnalle? Hermanni ei ollut kunnianhimonen, hän ei haaveillut kuuluisuutta, eikä mainetta. Jos hän keksisi ikiliikkujan, niin... Hänen kuvitelmansa keskittyi väkisinkin vain siihen, minkä vaikutuksen keksintö tekisi Mooses-enoon. Eno katsoisi häntä silmiin entisajan katseella ja sanoisi: kas niin, poikani, sinä et ole hukkaan käynyt koulua, sinusta on tullut jotakin... Tällaista kuvitelmaa ei käynyt Santerille eikä kenellekään puhuminen. Hermannin suunnitelmat olivat yleensä kaikkikin sellaisia, että niitä tuskin voi sanoiksi vaihtaa.

Kaikki ihmiset olivat erilaisia kuin hän. Ne tiesivät jotakin, niillä oli kouraan tuntuvia suunnitelmia ja ne olivat varmoja asioistaan, -- hänellä ei ollut mitään, eikä hän tietänyt mitään. Hän oli juro, harvasanainen ja ujo, ja siksi eivät toveritkaan hänestä välittäneet.

Eräs asia häntä kuitenkin kummastutti. Hän oli tullut huomaamaan, että häntä koulussa pidettiin peräti rehellisenä. Vaikka koulupojat ja ihmiset ylimalkaan olivat niin viisaita ja varmoja, eivät ne kyenneet saamaan häntä ilmi. Ne eivät aavistaneetkaan miten epärehellinen hän oli. Se ihmetytti ja huvitti häntä.

Miten hän osasikin olla niin, ett'ei kukaan hänestä mitään huomannut? Ei edes opettajat! Mitä ne sanoisivatkaan, jos tietäisivät, että hän kulkee luokka luokalta toisten rinnalla, vastaa kysymyksiin, lukee läksyjään, tekee kaikkea mitä koulussa vaaditaan -- vaikka hänellä ei ole vähintäkään tietoa, ei edes tiedon murusiakaan!

Jos hän ajatteli muita maita, kaupungeita ja kansoja, joista oli lukenut, ei hän niistä mitään tietänyt; ne kulkivat hänen sielunsa ohi utuisina, pieninä ja epäselvinä... vaikka kaupungit olivat niin suuria, ihmisiä, kansoja ja kieliä niin paljon!

Hän petti opettajia ja kaikkia!

Toisin hän ei kuitenkaan voinut tehdä, vaikka olisi tahtonutkin, sillä minkä hän voi, ettei hänellä ollut todellista tietoa?

Toisinaan sentään ahdisti tämä seikka hänen mieltänsä. Hänen asiansa eivät olleet puhtaat ja ilmitulemisen pelko pani hänet karttamaan opettajia ja tovereita.

Santerista hän paljon piti. Sen kanssa puhe sujui. Santeri tosin kaihtoi häntä ulkona -- hän ei kehdannut, eikä olisi tohtinutkaan koulupojan kanssa ulkona seurustella, sillä toverien puolelta olisi hänet paha perinyt, jos ne olisivat saaneet tietää, että hän herraspoikien, kirjatikkujen, nulikoiden kanssa seurustelee, -- mutta kotosalla hän ja Hermanni paljon keskustelivat. Molempain muistot liikkuivat enimmäkseen maalla, kotiseuduilla. Santerin kodin lähellä oli ollut noin viittä kilometriä leveä järvi. Sen yli hän usein oli uinut niinkuin ei mitään... ja järven toisella puolella oli kirkko ja hautausmaa. Eräänä sunnuntai-iltana Santeri niinikään oli uinut yli järven ja tullut aivan hautausmaan rantaan. Mitä hän siellä oli nähnyt, oli jotakin niin hirveää, että Hermannia sitä kuullessaankin pelotti.

Sellainen mies se Santeri! Hänessä oli varmuutta, pelottomuutta ja voimaa. Hermanni ihaili häntä ja olisi mielellään tahtonut olla hänen kaltaisensa.

Tietopuolisestikin Santeri oli Hermannin edellä. Hänellä oli varmat tiedot asioista, jotka Hermannille vain hämärinä heijastivat. Hän puhui turkkilaisista ja pakanoista aivan kuin olisi ikänsä seurustellut niiden parissa, ja langan hän osasi solmita ja kietoa sormiensa ympärille niin moneen kertaan ja niin hämärästi, ettei siitä enää näyttänyt mitään tolkkua tulevan -- ja yks' kaks' olivat sormet jälleen vapaina ja lanka suorana. Hän osasi tehdä satoja temppuja toinen toistaan kummempia.

Sellaisia muuten olivat kaikkikin ihmiset. Jokaisella oli jotakin omintakeista. Koulussa pojat keksivät ihmeellisiä -- suuremmoisia -- juonia opettajia vastaan. Hermanni otti niihin osaa sydämensä pohjasta ja ihmetteli, että kaikki kävi niin sujuvasti ja luontevasti, mutta jos hän itse ajatteli jotakin kepposta, syntyi siitä niin laaja suunnitelma, että sen käytäntöön pano oli aivan mahdoton. Eikä hän koskaan, kun pojat välitunneilla ryhmissä keskenään keskustelivat, saanut ääntään kuuluville, vaan jäi aina toisten taakse ja oli vaiti.

Yhtenään Hermannia vaivasi kehnouden ja kyvyttömyyden tunne.

Santerin hän voitti sormikoukussa, mutta Santeri taas osasi pienellä tempulla avata Hermannin nyrkin ja tehdä koko käden voimattomaksi. Siinäkin viisaus ja nerous voitti raa'an voiman.

Hermanni oli kiitollinen siitä, että Santeri piti vaikkapa vain salaakin häntä ystävänään. Kaikenlaisilla pienillä palveluksilla hän koetti osottaa kiitollisuuttaan. Hän uhrasi vähäisistä varoistaan monta penniä paperosseihin, joista Santeri kovasti piti, ja karamelleihin, joista Santeri piti vielä enemmän.

Ystäväänsä hän kohteli hellävaroen, niinkuin ainakin ainutta kalleuttaan, mutta Santeri puolestaan ei ollut samaa luonteen laatua, eikä lainkaan välittänyt, vaikka joskus loukkasi Hermannin arimpia tunteita.

Eräänä lauantai-iltana syntyi poikien kesken kiista hevosista. Hermanni väitti, että hevosilla on sielu, mutta Santeri intti vastaan.

-- Jos hevosilla olisi sielu, niin tekisivät ne myöskin syntiä, mutta nyt ovatkin hevoset viattomia kuin taivaan linnut.

-- Jaa... vaikka! Kaikilla elukoilla on sielu yhtä hyvin kuin ihmiselläkin, kinasi Hermanni.

-- Eipä ole! Jos elukoilla olisi sielu, niin eihän niitä tapettaisi, eikä niiden liha kelpaisi syötäväksi.

Se oli sitova todistus, jota vastaan Hermannilla ei ollut mitään sanottavaa. Hänen pienet ajatuksensa alkoivat ankarasti kiertää elämän ja olemassa-olon arvotuksen vaiheilla. Sekavana kaaoksena hän aavisti taistelun, jota koko luomakunta taistelee. Hänen otsansa meni kurttuun ja silmät tuijottivat.

-- Mitä sinä nyt noin olet, kysyi Santeri, -- oletko sinä kipeä?

-- En. Minä tuumin.

-- Mitä sinä tuumit?

-- Sitä että syöhän susikin ihmisen ja tiikeri syö ihmisen, vaikka ihmisellä on sielu.

-- Entä sitte!

Hermanni mietti ja mietti, rinnan alle teki pahaa ja päätä alkoi painostaa.

Jos hän olisi viisas, niin hän tietäisi mitä varten susi ja tiikeri syövät sielullisen ja mitä varten sielullinen syö elukoita.

Santeri oli sillä välin unohtanut koko kysymyksen ja alkoi puhua havainnoistaan elukoiden suhteen.

-- Hevonen on sellainen, ett'ei se anna kenenkään mennä vatsansa alitse, ja jos ihminen menee hevosen eteen ja äkkiä näyttää sille kieltänsä, niin joutuu hevonen pois suunniltaan pelosta.

-- Mitähän se pelkää, -- kysyi Hermanni. Hän oli pienestä alkaen ollut tekemisissä hevosten kanssa, mutta tuotakaan hän ei tietänyt.

-- Se luulee ihmistä silloin sudeksi, selitti Santeri. -- Kerran kun minä olin ihan pieni poika, nelisti kartanon vihainen ori minua vastaan. Minä seisoin paikallani ja odotin. Kun se jo seisoi takajaloillaan ja oli tallata minut kuoliaaksi, aukaisin minä suuni ja näytin kieltäni. Hevonen säikähti niin, että tuli aivan voimattomaksi, pani päänsä alas ja minä ajoin sen takaisin metsään.

Hermannin kummastuksella ei ollut rajoja. Miten saattoi hevonen sellaista säikähtää? Hän päätti ensi tilassa koettaa.

Samassa talossa asui eräs kuorma-ajuri. Tällä oli vanha, laiha hevonen. Kerran, kun hevonen juuri oli valjastettu reen eteen, meni Hermanni sen luokse. Sääli tosin oli tehdä pahaa vanhalle, säveälle elukalle, mutta kuitenkaan hän ei malttanut luopua kokeestaan. Hän näytti kieltään... Hevonen ei ollut ollakseenkaan. Hermanni aukaisi suunsa selälleen, työnsi kielensä ulos, -- hevonen ei liikahtanutkaan. Hää -- hää, pelotteli tutkija koettaen saada kielensä niin pitkäksi kuin suinkin.

Kuului pilkallista naurua. Hermanni katsoi ympärilleen: suutarin oppipojat ja suutari itse katsoivat akkunasta ja nauroivat niin että olivat menehtyä.

Santeri siis oli valehdellut! Pitänyt häntä pilkkanaan! Se oli kekseliäisyydellään saattanut ilmi, miten tyhmä ja yksinkertainen Hermanni oli. Voi, miten Hermanni häpesi, miten sydäntä pakotti ja poltti! Hän oli pitänyt Santerin uskottunaan ja se olikin luottavaisen keskustelun varjolla tehnyt hänet naurunalaiseksi.

Kun Santeri illalla tunnusti narranneensa häntä, ei Hermanni enää voinut hillitä vihaansa. Hän karkasi Santerin kimppuun ja -- Santeria ei auttanut viisaus, ei sukkeluus, ei kekseliäisyys, hän sai kun saikin tukevan selkäsaunan.

Ja siihen sekin ystävyys loppui.

* * * * *