Part 1

KUOPUS JA MUITA KERTOMUKSIA

Kirj.

Riikka Alho [Hilda Tihlä]

Helsingissä, Suomalainen Kustannus Oy Kansa, 1910.

SISÄLTÖ:

Kuopus. Lintupari. Häätö. Isäntä. Lauantai-ilta metsämailla.

KUOPUS

I.

Hermanni oli silloin kuuden vuoden vanha, kun hänen isänsä Hermanni Toivola kuoli. Hänen vanhimmat veljensä, Oskari ja Konsta, olivat jo suorittaneet ylioppilastutkinnon, Vihtori veli kävi vielä koulua.

Isot pojat olivat toistensa näköiset kuin saman liskon pavut, lyhyitä, pyöreämuotoisia ja lihavia, mutta nuorinta perheen jäsentä ei voinut tuntea samasta sukunäöstä. Hän oli kapeakasvoinen, heiverö ja kalpea.

Aina oli Hermanni pitänyt veljiään joinakin ihme-ihmisinä, ne kun olivat häntä niin paljoa vanhemmat. Isot veikot kulkivat valkoisin lakein ja tiesivät niin paljon, ett'ei äitikään, joka kaiken tiesi, heille vertoja vetänyt, vaan tunnusti usein, kun oli kysymys asioista, joita Hermanni ei ymmärtänyt, olevansa tietämätön ja yksinkertainen nainen. Mutta kun äiti niin sanoi, tuli Hermannin paha olla ja hän vihasi veljiään. Ne olivat niin ylhäisiä ja vieraita.

Mistä lienevät olleetkaan kotoisin, ne veljet? Hän ei vielä jaksanut ajatella, että menneisyyttä oli ennen häntä pitkältä kulunut, että ylioppilasveljetkin kerran, kauan ennen hänen syntymistään, olivat olleet pieniä poikasia, äidin sylilapsia. Hermanni laski aikaa oman aikansa mukaan. Alussa loi Jumala taivaan ja maan, maa oli autio ja tyhjä ennen Hermannia, mutta sitte Jumala loi hänet ja maa alkoi vihottaa, kedot kukkia ja veden kalvo kuvastella sinitaivasta.

Hänen mukanaan oli elämä alkanut toimia ja luoda muotoja, sitä ennen ei ollut mitään, ei ketään, äiti kyllä oli, mutta sekin olemattomuuteen verhoutuneena, sillä eihän Hermanni voinut nähdä häntä. Veljet olivat isoja miehiä, vieraita olentoja; ne eivät olleet kotoisin lämpöisestä äidin sylistä, josta Hermanni oli. Yksin hän aina oli painanut päätään äidin rintaa vasten, häntä yksin äiti oli uneen hyssytellyt, hyväillyt ja hoitanut.

Mutta veljet olivat kuitenkin ulkonaisesti hänen omaisiaan ja hän ylpeili heistä, sillä sellaisia veljiä ei ollut toisilla kylän lapsilla. Isot ja väkevät miehet kumarsivat Oskarille ja Konstalle, ja naiset niiasivat. Sellaisia veljiä! Ne eivät suinkaan pelkää susia, tonttuja eivät ollenkaan.

Ja kun äiti väliin sai Hermannin kiinni jostakin pahasta teosta tai valeesta, ja torui häntä, niin silloin Hermanni pienen sydämensä sisimmästä häpesi, -- häpesi veljiään. Tunsi itsensä niin avuttomaksi ja pieneksi, ja tuntui kuin olisi pään päällä huojunut mahtava voima, joka musertaa, kun hän on niin mitätön, heikko ja huono. Se oli veljien voima ja mahtavuus. Kun veljet joskus ottivat hänet polvelleen, niin silloin hän eniten pelkäsi. Ne varmaankin näkevät ihmisen lävitse, niin viisailta niiden silmät näyttivät. Veljiä varmaankin pelkää koko maailma.

Isän hautajaisissa löi veljien käytös Hermannin ihmeisiin.

Hän oli tottunut näkemään heidät aina peräti pontevina äitiä, piikoja ja renkejä kohtaan, mutta hautajaisissa olivat he kovin nöyriä papille ja Mäntylän patruunalle, -- patruunallekin, jota he tuonnoin olivat keskenänsä kiroilleet. Hermanni ei käsittänyt vääryyttä jota Mäntylän herra oli isälle tehnyt, mutta jotakin hyvin suurta se oli, koska veljet puhuivat isoista metsistä, kymmenistä tuhansista ja kiroilivat.

Kun nyt Mäntylän herra saapui isän hautajaisiin, istui Hermanni tikapuilla ja söi sokerileivosta. Nähdessään patruunan hän tunsi kovan päivän tulleeksi. Mitähän veljet nyt sanovat ja tekevät! Varmaankin ne antavat sille selkään! Hermanni vapisi mielenliikutuksesta ja odotuksesta ja tuntien oman pienuutensa hän kiipesi pari askelta ylemmäksi tikapuille.

Patruuna huomasi poikasen ja nyökkäsi ystävällisesti hymyillen päätään. -- Se tahtoo houkutella minua puolelleen, arvasi Hermanni... mutta minäpä en mene, en! Minä olenkin veljien puolella, -- ja tervehdyksen sijasta Hermanni näytti vieraalle hampaitaan.

Tämä äityi nauramaan, niin että koko ruumis tutisi, ja lähti sisälle. Suureksi ihmeekseen Hermanni silloin näki, että Oskari tuli patruunaa vastaan rappusissa, kumarteli ja vei sen huoneisiin muiden vieraiden joukkoon.

Hetken kuluttua Oskari tuli takaisin ulos ja käski Hermannin luokseen tikapuilta. Poika totteli. Veli tarttui tiukasti hänen ranteeseensa:

-- Irvistitkö sinä patruunalle?

-- Irvistin!

-- Mitä varten?

-- Kun se on tehnyt meille niin paljon vääryyttä.

-- Ole vaiti! Hyi sinua, kuinka sinä olet tyhmä! Tule heti sisälle pyytämään anteeksi!

-- En tule, en!

-- Sinun täytyy tulla. Sinä olet tyhmä poika. Tule nyt, niin olet hyvä. Tule saliin paiskaamaan kättä patruunalle.

-- En, en.

-- Jos et sinä tule, niin et pääse hautausmaalle, uhkasi veli.

-- En, en, en.

Hermannin ei ollut tapana kysellä. Veljen poistuttua hän vain oli menehtyä ihmettelyyn. Miksi veljet ja äitikin olivat niin nöyriä patruunalle, jota he kuitenkin vihasivat? Ja miksi he toruivat häntä, Hermannia, siitä että hän irvisteli? Mitä varten pitäisi hänen lyödä kättä patruunalle, jota veljet kiroilivat?

Pian haihtuivat poikasen mietteet siitä asiasta, kun hän muisti, että sisällä huoneissa oli suuri juhla, että isä oli arkussa kuolleena ja pöydät täynnä herkkuja. Hän meni keittiöön. Sillä vaikka isä oli sisähuoneissa juhlallisen yleisön ympäröimänä ja vaikka äiti itki sen ääressä, ei Hermanni tuntenut mitään kutsumusta sinne. Keittiössä herkut häntä eniten viehättivät.

-- Nyt sinä olet orpo, pieni poikani, virkkoi keittäjä-matami silitellen Hermannin päätä.

Saman sanan äiti oli monta kertaa sanonut.

Mitä se oikeastaan merkitsi, sitä Hermanni ei ymmärtänyt. Isä, ennenkuin se alituiseen alkoi maata sängyssä, oli ollut kova ja ankara, sen aikana ei koskaan saanut temmeltää, ja sitte kun se makasi sängyssä, äiti alituiseen varotti, että piti olla hiljaa isän takia. Eräänä aamuna äiti oli tullut Hermannin luo, herättänyt hänet sanoen: nyt sinä olet orpo, isäsi on kuollut. Varoen Hermanni silloin nousi sängystä ja pukeutui, ja äiti vei hänet katsomaan isää. Isä makasi sängyssä kalpeana, silmät ummessa. Jotakin tavatonta oli isälle tapahtunut, kun se oli niin säyseä ja hiljainen.

Siitä asti oli Hermanni ollut orpo. Tätä ennen hän ei ollut tuntenut mitään yhteyttä isän kanssa, päinvastoin oli isä ollut sangen pelottava henkilö äidin ja hänen elämässä. Mutta nyt, kun se oli kuollut, se puettiin valkoisiin vaatteisiin, pantiin mustaan kirstuun, itkettiin, veisattiin, laitettiin hyviä ruokia ja puhdistettiin huoneita kuin joulun edellä. Isä olikin jotakin mahtavaa, suurta, juhlallista ja salaperäistä, nyt Hermanni sen vasta huomasi. Koko ajan, kun hautajaisia valmistettiin, annettiin Hermannille hyviä ruokia, sillä hän oli orpo. Isä ja hän olivat juhlan päähenkilöt! Ihmiset itkivät heille molemmille, -- vaikka Hermanni kyllä itsekseen ihmetteli, että mitä itkemistä siinä on, että hän on orpo ja että isä on kuollut. Nythän on niin rauhaisaa ja juhlallista.

Keittiössä poikanen parhaillaan söi veskunahyytelöä, kun äiti tuli käskemään hänet sisälle isän luo sanomaan sille hyvästit. Pojan mieleen muistui patruuna, eikä hän tahtonut lähteä.

-- Tule nyt, houkutteli äiti itkien, tule... isä lähtee kohta...

Äidin olennossa oli jotakin niin sanomattoman surullista, että Hermanni alkoi pelkästä myotätuntoisuudesta itkeä ja lähti hänen kanssansa.

Isän ympärillä oli paljon ihmisiä, patruunakin, mutta kaikki he väistyivät ja antoivat Hermannille tilaa.

Poikasta alkoi ankarasti vapisuttaa. Ihmisten kunnioitus oli niin kammottavan juhlallista, niin jäytävän tuskaista. Äiti nosti hänet tuolille, jotta hän ylettyisi näkemään ja hyvästelemään.

Veljet olivat opettaneet, että piti kumartaa tervehtiessä ja hyvästi jättäessä. Nyt, kun niin paljon ihmisiä oli näkemässä, tahtoi Hermanni korvata äskeisen käytöksensä patruunaa kohtaan ja näyttää sille, ett'ei hän ole mikään huonosti kasvatettu poika. Hän tarttui isän käteen -- mutta päästi sen heti irti, kun se oli niin karmivan kylmä -- loi kantapäänsä uljaasti yhteen, kumarsi isälle ja sanoi selvällä, kaikuvalla äänellä: hyvästi, isä!

Äiti nosti hänet alas tuolilta, ja hämmästyneenä omasta rohkeudestaan, kun oli niin monen aikana uskaltanut kumartaa ja sanoa hyvästi, poika pujahti ulos ovesta ja juoksi riihen taakse suuren kiven luo, joka oli hänen leikkipaikkansa.

Isä unohtui, vieraat ja kaikki. Hän istahtaa kivelle ja on olevinaan pieni lintu. Räpyttelee käsiään, koettaa lentää, mutta niin on vielä pieni, ett'eivät siivet kannata. Pi-pi-pi, hän piipiittää ja suuta aukoen katselee emoaan ilmasta. Pi-pi-pi, mihin lie emo joutunut. Varmaankin se metsässä on marjoja poikaselleen poimimassa. Poikanen odottaa kiltisti, pian emo tulee. Ja odottaessaan pieni lintu kuvittelee, miten hän sitte, kun isoksi kasvaa, lentää emon kanssa korkealle pilviin. Väliin he istuvat punervan iltapilven reunalle ja katselevat alas maailmaan. Pi-pi-pi, ei tule emo. Poikanen räpyttelee ankarasti käsiään, mutta kyllästyy vihdoin ja on olevinaan pieni, pelokas jänö. Kivi, jolla hän istuu, on karhu, -- hän loikahtaa alas karhun selästä, kyyristyy maahan ja vapisee. Hän pelkää karhua, tuossa paikassa se hyökkää hänen kimppuunsa ja nielasee... nyt, nyt... karhu kyttää, Hermanni on hetken aikaa aivan lamautuneena, hän näkee miten kiven kylki liikahtelee... Vihdoin jänö ottaa hurjan ilmahypyn ja alkaa vimmatusti juosta pakoon kotia kohti, karhu kintereillä. Hengästyneenä ja kauhun vallassa hän ehtii pihaan juuri parahiksi kun ruumissaattue on lähdössä liikkeelle. Takaa-ajava karhu unohtuu, jänö muuttuu Hermanniksi ja alkaa levotonna etsiä äitiä. Äiti, äiti, hän huutaa. Äiti on tänään ollut niin ihmeellisen näkönen, mustiin puettu, silmät itkettyneinä. Missä se nyt on?

-- Äiti, äiti!

-- Täällä, -- kuuluu äidin tuttu ääni hevosjonon etupäästä. Hermanni juoksee sinne, löytää äidin. Tämä istuu rattailla ja itkee.

-- Mihin te lähdette, äiti?

-- Ole hiljaa, minä tulen pian takaisin.

-- Minä tulen äidin kanssa.

-- Missä sinä äsken olit, kun sinua etsittiin? Et sinä enää kerkiä.

Saattue alkaa liikkua, hiljaa ja salaperäisesti. Hermannin sydäntä viiltää, kun hän katselee äitiä, ja hänet täyttää synkkä, satumainen aavistus. Johonkin menevät äiti ja isä, johonkin sellaiseen kaukaisuuteen, jossa ei ole iloa, ei elämää. Ne kulkevat, ne kulkevat aina vaan noin hiljaa ja juhlallisina...

Hermanni menee huoneisiin. Siellä on tyhjää ja kolkkoa. Tuoreiden hakojen haju sekaantuu makeiden ruokien tuoksuun, lattialla on ihmisten jälkiä, mutta ihmiset ovat poissa. Vanha mummo vain ja keitto-matami korjailevat pois astioita ja juttelevat Jumalasta ja talon asioista.

-- Mitenkä nyt käynee, -- sen sanan poikanen ymmärsi vanhusten puheesta. Mitenkä nyt käynee, hän itsekin mietti, mutta hänen ajatuksensa merkitsi: mitähän nyt lähinnä tapahtuu?

Sitte hänelle selvisi täysin selväksi, että talo oli omaisista tyhjä, että isä oli ollut kamalan kalpeana ja liikkumattomana arkussaan, että se vast'ikään oli viety pois äidin ajaessa etumaisena siinä mustassa jonossa, joka arkkua seurasi. Mitähän nyt tapahtuu? Hän on yksin...

Hermanni odotti hetkisen jännitettynä, mutta sitte pienen miehen jännitys laukesi ja hän alkoi katkerasti itkeä.

II.

Jonkun ajan kuluttua isän hautajaisten jälkeen muutti äidin veli, Mooses-eno, Toivolaan. Kun hän ilmestyi pirttiin, pelästyi Hermanni ensin kovasti, sillä eno oli pitkä, harteva, mustapartainen mies. Poikanen hiipi hiljaa ulos huoneesta ja juoksi riihen taustan kivelle ja alkoi siinä miettiä tämän maailman menoa.

Hautajaisista saakka oli ollut rauhaisaa ja hyvää. Äitikin oli ollut niin ihmeellinen. Isosta kaapista aina antoi makeisia, eikä milloinkaan torunut. Näin olisi ollut hyvä olla ja elää, -- mutta jälleen oli tullut taloon mies, ja mies joka lisäksi oli vielä suurempi, parrakkaampi ja kovaäänisempi kuin isä oli ollut. Jälleen kai täytyy ruveta pelkäämään, kulkea hiljaa ja olla alituiseen varuillaan... Ollapa tässä vuoren peikon seitsemän penikulman saappaat jalassa, niin hän juoksisi pois kotoa!

Hän hyppäsi alas kiveltä ja alkoi pitkin askelin astella riihen ympäri ja oli olevinaan vuoren mahtava peikko. Kivi oli Mooses-eno.

Hermanni oli jo kulkenut halki seitsemän pitäjän, astunut yli seitsemän kirkon harjan, kun hän kuuli äidin huutavan pirtin portailta: Hermanni, Hermanni, tule tänne!

-- Mitä minä siellä teen? -- kysyi Hermanni.

-- Tule tervehtimään enoa.

-- En minä.

-- Tule nyt, pian!

-- Enkä tule...

-- Jos et sinä tule, niin minä piiskaan sinua.

Siinä se nyt nähtiin! Sitähän Hermanni jo oli aavistanut, että miehen tultua taloon heti alkaa toinen komento.

Pelokkaana hän lähestyi enoa.

Varsin hirmuiselta eno sentään ei näyttänyt. Sen silmät kiiluivat kirkkaina ja ystävällisinä tuuheiden kulmien alta ja parrakas suu oli naurussa.

-- Tulepa lyömään kättä enolle. -- Ääni oli kova ja jyrisevä, mutta siinä oli Hermannia varten sovellutettu sointu, joka antoi pojalle rohkeutta. Hän löi pienen kätensä enon suureen kouraan ja kumarsi.

-- Se oli miehen tervehdys, -- nauroi eno ja otti pojan polvelleen. -- Mitä nyt sanot, kun minusta joksikin aikaa tulee isäntä tähän taloon?

Eihän Hermanni siihen mitään osannut sanoa, hyvältä vain tuntui istua enon polvella, eikä ollut ollenkaan vaikea vastata sellaisiin enon kysymyksiin, joihin osasi. Ja kun eno vihdoin laski hänet polveltaan lattialle, ei Hermanni enää malttanutkaan lähteä tiehensä, vaan tarttui enon takin liepeeseen ja siitä kiinni pitäen nojautui polvea vastaan ja kuunteli, mitä eno äidin kanssa puheli.

Mitä he puhelivat, se oli hänelle vähä-arvoista, mutta enon äänestä hän piti, siinä oli tuttu, suojeleva, lempeä sävy. Ja vaikka eno oli niin juhlallisen miehekäs, niin ei sitä ollenkaan tarvinnut pelätä. Häneen voi täydellisesti luottaa... täydellisesti!

Sen havainnon Hermanni teki heti ensi tutustumisensa perusteella ja tämä luottamuksen tunne oli esimakua ihailun, joka hänessä sittemmin kehittyi enoa kohtaan.

Veljienkin mahtavuus kutistui ihan olemattomiin. Mitä olivat he verrattuina mieheen, joka nosti jyväsäkin kuin höyhenen vain, ja jonka askeleista lattian palkit jymisivät!

Hermanni oli joskus kuullut puhuttavan keisarista, joka on niin mahtava ja voimakas, että kun se sanankin sanoo, niin koko Europa vapisee. Europan suuruudesta pojalla ei ollut tietoa, mutta hän arvosteli sen tuollaiseksi pirtin muurin kokoiseksi möhkäleeksi -- ja jo piti olla jotakin sen miehen, jonka sana saa sellaisen kivikasan tutisemaan! Enossa oli jotakin keisarillista. Joskaan sen äänestä ei kiuas vapissut, niin ainakin sen nauru oli sellaista, että se pani Hermannin jalkapohjat kutisemaan, -- oli ihan mahdotonta olla alallaan, kun eno nauroi, niin hervottomaksi kävi ruumis ja iloiseksi mieli.

Vaikka eno oli sellainen mahtava mies, piti hän Hermannia aivan kuin vertaisenaan, ja haasteli paljon ihmeellisiä asioita. Hän oli tehnyt pitkiä matkoja, ajanut hevosella aina toisessa valtakunnassa, Pietarissa, saakka ja nähnyt siellä näkemättömiä, kuullut kuulumattomia.

Kesäisinä päivinä, kun poikanen juoksenteli enonsa kintereillä, hän aina sai kuulla jonkun ihmetapauksen. Kyntäessään eno tosin ei paljoa puhunut, kylväessä ei ollenkaan, mutta ruokatunnilla, kun hän pitkin pituuttaan loikoi pihassa, hän kertoi ihmeteattereista, joissa kultaviiruiset ihmiset tanssivat hevosten kanssa martinvappua, tai miehistä, jotka söivät tulta ja nielivät puukkoja. Eno ei valehdellut, sen Hermanni tiesi, sillä vaikka eno kertoellessaan hiukan räpytteli silmiään ja hymähteli, puhui hän sittenkin totta. Eno oli ankara valeesta. Kerran, kun Vihtori-veli kertoi, miten kauan pyssyn kuula tarvitsee kulkeakseen aurinkoon, ärjäisi eno, niin että pirtti tuli ääntä täyteen: Mistä sinä sen tiedät, vai oletko sinä ketä aurinkoon ampunut! Eno ei sietänyt valetta, sillä hän oli niin pitkä, harteva ja voimakas, ja sellaiset puhuvat aina totta.

Ja rautaisen tien eno oli nähnyt kokonaan toisenlaisen kuin se, josta veljet olivat kertoneet. Veljien rautatie oli jyrisevä, hitaasti röykyttävä, pienen huoneen lainen laatikko, mutta enon... se oli toista! Se kiiti eteenpäin kuin tuulispää yli järvien, läpi vuorien. Sellaista menoa, hii...!

Veljet sanoivat, että metsissä ei asu peikkoja, eikä vedessä haltioita... vaikka asui, koska eno niin sanoi. Suuret, mahtavat vuoren henget hallitsevat ikuisia vuoria ja sinipiiat kaitsevat karjaansa synkissä metsissä. Mutta pahoja ne eivät ole, sanoi eno, vaan leppeitä ja suopeita kaikille, sillä ne rakastavat ihmisiä. Mutta ihmisten pitää myös olla hyviä sinipiikojen karjalle.

Sinusta tulee mies, puhui eno usein, ja siitä puheesta Hermanni päätteli, että hänestä tulee enon lainen, kun hän ensin elää hyvin, hyvin kauan. Enokin sanoi kerran olleensa pieni poikanen -- ja eno puhui aina totta. Ja sitte, kun Hermannista tulee mies, hän matkustaa Pietariin näkemään mitä eno on nähnyt, ja kun hän on oikein suuri ja parrakas mies, menee hän Ukkosenvuoren haltian puheille.

Eikä hän pelkää yhtään, ei yhtään, ei yhtään! Hän ottaa enon mukaansa, pitää enoa kiinni kädestä ja eno huutaa jyrisevällä äänellään: Vuorenhaltija, vuorenhaltija, astu ulos, täällä on kaksi miestä, Hermanni ja minä!

Silloin vuori alkaa huojua, vapista ja suuria kivimöhkäleitä irtautuu sen kupeista. Hän ei pelkää yhtään, eno ei ollenkaan. Vuoren seinä aukeaa ja haltia astuu esiin. Se on kovasti enon ja Hermannin näköinen.

-- Ken kutsui minua? se kysyy.

-- Me, Hermanni ja minä, Mooses-eno. -- --

Tapausta ajatellessa Hermannin rinta kuohui voimaa ja uljuutta.

Enon tultua isännäksi Toivolaan Hermannin mielikuvitus sai paljon satumaista virikettä. Mutta eno alkoi hänelle opettaa työtä. Toisena isännyysvuotenaan hän Hermannille jo antoi hevosen nimikoksi ja otti pojan mukaansa kaikkialle metsään ja pellolle.

-- Ei parta miestä mieheksi tee, vaan kunto ja kyky, hän jutteli.

Ja tullakseen mieheksi Hermanni koetti matkia enoa, asteli voimakkaasti, pamautteli jalkojaan ja ponnisti enon antamissa töissä uuvuksiin asti. Olihan miehuus, elämän korkea päämäärä kysymyksessä.

Niin kului kaksi vuotta isän hautajaisista.

Eräänä pyhäpäivänä kesän alussa, kun Hermanni lojui enon kanssa pirtin sängyssä, äiti kutsui häntä kamariin.

Eno juuri kertoi tarinaa miehestä, joka oli myynyt sielunsa paholaiselle.

-- Mitä minä siellä teen? Hermanni pahaa aavistaen kysyi äidiltään.

-- Tulehan nyt vain.

-- Eno, älkää unohtako, miten sen miehen sitte kävi, pyysi poikanen kömpiessään enon yli lattialle. -- Minä tulen pian.

Hetken kuluttua hän tulikin, mutta kalpeana ja itkuun purskahtamaisillaan.

-- Ne panevat minut kouluun, hän vaivoin sai enon korvaan kuiskatuksi ja alkoi rajusti itkeä.

Enon leuka värähti oudosti.

Se hiukan lohdutti Hermannia, sillä hän tiesi, että eno ei ollut leikkituulella silloin, kun sen leuka vapisi. Nyt ne eivät uskalla lähettää minua kouluun, ajatteli pieni mies iloisena ja pusertautui turvaa etsien enon kylkeen.

Äiti tuli jälleen pirttiin ja Hermanni hiukan pelkäsi äidin takia. -- Ei se äiti ole, vaan veikot... koetti hän hiljaa sopertaa enon korvaan.

-- Pojat tuumivat, että Hermanni olisi pantava kouluun, alkoi emäntä puhua, -- tuumivat, että senkin on saatava hiukan koulusivistystä, joskaan ehkä varat eivät enää yliopistoon asti riitä.

-- Mitä sinä itse ajattelet asiasta? eno kysyi.

-- Mitäpä minä... enhän minä mitään... kaiketi se sentään on kouluutettava, että siitä tulee toisten kaltainen. Eihän monenlaisista lapsista ole muuta kuin harmia.

Siihen eno ei mitään sanonut. Hän oli ikäänkuin pienentynyt, katseli vain mietiskellen eteensä -- ja siitä poikanen ymmärsi, että eno oli voimaton tässä asiassa.

Hermanni kiirehti ulos. Huoneen ilma oli alkanut painostaa häntä ja sydänalaan oli tullut kuin sinistä sauhua. Hän kiirehti yksinäiselle leikkipaikalleen riihen taakse. Kesäpäivä oli kauneimmillaan, mutta hänestä tuntui kuin pitäisi hänen nyt sanoa hyvästit kaikille.

Milloin Hermanni ei ollut kuluttanut aikaansa enon kanssa, oli hän ollut yksin, ja hän rakasti yksinäisyyttä yhtä paljon kuin enoakin. Yksin hän oli muodostanut itselleen oman maailman, missä puromyllyt keväisin edustivat keksinnöitä ja enon laittamat tuulenkelat kalleinta omaisuutta. Hänellä oli silloin kaikkea mitä hän halusi. Kun isot veljet kertoivat suuren maailman uutuuksista, keksi hänkin jotakin uutta, tai paranteli vanhaa. Riihen taustan isoa kiveä hän käytteli milloin automobiilina, milloin ilmalaivana. Huima oli vauhti hänen automobiilissaan ja korkealle kantoi hänen ilmalaivansa. Väliin lenteli hän aivan taivaan kanteen saakka, kosketteli sormellaan sen kiiltävää kupua ja pilkisti iltatähdestä taivaaseen. Siellä istui hyvä Jumala kultaisella istuimellaan, hohtava, silmänmuotoinen pyhähenki pään päällä ja poika oikealla kämmenellä. Valkoisiin vaatteisiin puetuita ihmisiä tanssi piiripyöriä Jumalan ympärillä ja lauloivat pitkiä, venyviä virsiä. Niitä kuullessaan tuli Hermannin ikävä maan päälle, hän muisti kotitanhuat, metsät, purot, enon ja äidin, ja hän antaa laivansa hurista alas. Vauhti on suunnaton. Hermanni ponnistaa vastaan, vääntää peräsintä, heittää alas painoja -- ei, ei auta. Suhisten, sihisten, säkeniä lyöden lentää ilmalaiva. Hermanni pidättää henkeään. Nyt hän jo näkee ilmalaiva-aseman, riihen. Osaako hän ohjata oikein, vai putoaako hän asematalon katolle?... Hyvin kävi, vaan täräys oli sentään tuhoton. Hän on vierinyt alas ja makaa tunnotonna laivansa kupeella. Vähään aikaan hän ei tiedä mitään... liikahuttaa vihdoin kättään, raottaa silmiään: missä hän on, elääkö hän vai onko kuollut? Nyt hän muistaa... vaivoin hän kohoutuu istumaan, sillä ruumis on kipeä ja kankea. Entä ilmalaiva? Hermanni tarkastelee sitä... Ehjä on! Se on kestänyt täräyksen, hänen ilmalaivansa!

Keksijää ja ilmapurjehtijaa Hermannissa eivät huomanneet muut kuin hän itse ja eno, eivätkä muut hänet yksinäisyyttäänkään rakastaneet. Veljet olivat viisaita ja isoja miehiä, enon ja Hermannin vastaväitteistä välittämättä poikanen päätettiin lähettiin kouluun tulevana syksynä.

Kesän ajalla veljet vuorotellen valmistivat häntä. Entinen, yksin tai enon kanssa vietetty vapaa elämä loppui, omien kuvitteiden aika väheni. Opettaessaan veljet osottivat itseään esikuviksi ja kertoivat miten ahkeria he olivat olleet ja miten opettajat olivat heitä kiittäneet. Hermannin piti ajatella, että nyt oltiin köyhiä ja orpoja, hänen pitäisi olla ahkera ja pyrkiä eteenpäin.

Hermanni ei voinut ymmärtää mitä varten hänen täytyisi käydä koulua. Hän ei osannut ajatellakaan, että koulunkäynti mahdollisesti auttaisi hänen pyrkimystänsä miehuuteen. Mitä tekemistä kertomataululla oli hänen elämänsä kanssa? Eihän eno osannut laskea, tuskin lukeakaan. Eno oli aina puhunut, että miehen pitää tehdä työtä ja työn kautta saada ymmärrystä. Veljet taas sanoivat, että pitää laskea ja lukea ja sen kautta viisastua. Mutta olihan enokin viisas, niin viisas, ett'ei maailmassa sen vertaa!

Voi, miten mielellään Hermanni olisi tahtonut olla enon oppilas ja kasvaa enon ohjausten mukaan! Mutta hän oli pieni, yhdeksännellä oleva poikanen, eikä hänellä ollut mitään määräämisvaltaa itseensä nähden. Hänellä oli veljiä, jotka olivat oppineita, ja hänen täytyi tulla heidän kaltaisekseen.

-- Sinusta tulee sittekin mies, -- lohdutteli eno, kun poikanen hänelle valitteli surujaan. -- Sinusta tulee kaikesta huolimatta mies, sen minä ihan varmasti tiedän.

Se lohdutti Hermannia, sillä olihan eno viisas ja tiesi mitä sanoi.

III.

Syksyn tullen Hermanni alkoi käydä koulua. Koulun salit olivat jylhät ja suuret, ja häntä pelotti, kun opettaja ensi kertaa määräsi läksyjä. Kauhu sydämessä hän kävi käsiksi kirjoihin.

Koulun suuri seinäkartta pani hänet aavistamaan, että nyt oli tutustuttava johonkin pelottavan laajaan, johonkin käsittämättömän avaraan... Kenties hän ei kykene siihen. -- Toiset lapset liikkuvat täällä huolettomina ja varmoina, kaikki on heille luonnostaan tuttua, mikään ei näy heitä ihmetyttävän. Ne ovat niin viisaita ja osaavia! Miten minun nyt käy? ajatteli Hermanni ja hänen sieluansa painoi syvä huoli.