Part 6

Keltaiset silmät tähystelevät lumoavasti lintuja. Hän pysähtyy, painaa päänsä lattian tasalle, takaruumis kohoutuu, valmistuu ponnahdukseen ja sitte... vimmattu hyökkäys -- ripsis! -- akkunan harso halkeaa yläreunasta hamaan alareunaan asti ja kissa pudota romahtaa neljälle jalalle alas permantoon. Epäonnistumisestaan ja häpeällisestä putoamisestaan hän nolostuu ja hiipii ovensuuhun uutta hyökkäystä suunnittelemaan. -- Mutta sillä aikaa linnut käyttävät kissan repäisemää aukkoa hyväkseen ja pujahtavat ulos akkunasta. --

* * * * *

He ovat ulkona ja heitä ympäröi kevät ja vapaus.

Se oli pelottavaa häkissä syntyneille. Siivet tuntuivat heikoilta ja matka läheisimpään puuhun oli ääretön. Olo oli outoa ja onttoa.

Mutta pian lensi puuhun pieni metsäläislintu, sitte tuli toinen ja kolmas. Ne alkoivat visertää.

Laulun sävel oli kumman tuttua. Ihania muistoja johtui mieleen ammoisilta ikuisuuden ajoilta, jolloin suojana olivat vain lepattelevat lehdet...

Pian hekin yhtyivät lauluun. Se oli alussa ujostelevaa ja arkaa, mutta kasvoi kasvamistaan ja helkkyi lopulta täysin rinnoin, ihmeellisenä, kauniimpana kuin toisten.

Kun neiti palasi metsäiseltä retkellään, oli hänellä tuoretta ruohoa linnuille.

Ne olivat poissa.

Kissa makasi pöydällä sikeätä väsyneen unta ja hävityksen kauhistus huoneessa todisti, että ankara taistelu oli taisteltu.

Neiti huomasi rikki menneen harson ja katsoi ulos. Läheisessä puussa istuivat lintuset. Epätoivosta herpautuneena hän ojentaa niille tuoretta ruohoa ja kutsuu, tip, tip.

Linnut näkivät hänet. Uros ojensi kaulaansa ja katsoi häneen, päästi iloisen viserryksen ja katosi metsään. Naaras seurasi vaiti-ollen.

Neiti kyyristyi kokoon pöydän luo ja hänen harmaat hiuksensa tutisivat itkusta. Hän oli rakastanut lintuja ja nyt ne hänet jättivät eksyäkseen metsään ja joutuakseen haukkojen saaliiksi. -- Kissa heräsi neidin itkuun ja alkoi lohduttaen hieroa selkäänsä emäntänsä poskea vastaan...

Mutta suuri ja sanomattoman ihana oli linnuille metsä. He lauloivat, niin että salo kaikui. Uroon ääni oli täyteläinen ja kirkas, naaraan oli vienoa viserrystä. He lentelivät ympäri, katselivat vapaata valtakuntaansa ja tunsivat olevansa kotona, josta he menneinä vankeuden aikoina olivat uneksineet. He kohoutuivat korkealle, ei ottanut sinikatto vastaan...

Illan suussa he laskeutuivat lepäämään hongan ylimmälle oksalle. Siinä he istuivat ja katselivat. Aurinko vaipui metsän taakse ja silloin linnut asettuivat kyljitysten, painoivat pään siiven alle, nukkuivat ja näkivät unta suuresta maailmastaan, metsistä, sinitaivaasta ja auringosta.

Tuli aamu, mutta aurinko ei noussut, sillä itäinen pilvi sen peitti. Ja maa oli verhoutunut ohueen, valkoiseen harsoon.

... Sitä eivät linnut nähneet, sillä vapauden ensi aamua odottaessaan olivat he vaipuneet kevään viimeisen lumen alle.

HÄÄTÖ

Sairas isäntä oli nukahtanut. Emäntä istui vuoteen ääressä raamattua lukien. Hänen silmänsä kulkivat sana sanalta, rivi riviltä eteenpäin, mutta eksyivät vihdoin pois kirjasta ja lukija vaipui mietteisiin.

Hän on jälleen nuori ja hänen ympärillään on iloa. Kesät ja talvet, lauhat ja kylmät säät, sateet ja auringon paisteet, ne ovat jälleen yhtenä ainoana elämän ilon kokonaisuutena. Älä naura, lapsi, naurava lapsi on itkevä ihminen! Se varotuskin naurattaa. Ihmiset ovat niin salaperäisiä, puhuvat suruista ja itkuista. Hän pelkää mörköjä, mutta eihän niitäkään ole. Ihmiset joutavia pelkäävät ja suotta pelottelevat. Pimeän tullen hän peittää päänsä, ummistaa silmänsä, silloin uni tulee pikemmin kuin aavistaakaan...

Sairas liikahti. Emäntä havahtui mietteistään.

-- Ja vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa ja kuolon varjojen mailla, en minä pelkää... yritti hän lukea, mutta ajatukset kiirehtivät takaisin menneisyyteen.

Entiseen kohtaan ne eivät osuneet, vaan hiukan myöhempään. -- Ajattelepa, Marja, kun rikas Mikkola pyytää sinua vaimokseen! Meidän pieni Marja emännäksi isoon taloon, kuka uskoisi! -- Sen kuultuaan hän itki. Silloin hän jo tunsi, ett'ei se itku ollut ohimenevää. Suru olikin ollut piilossa ja nyt se yht'äkkiä oli tullut esille...

Ajatus keskeytyi, sillä sairas oli herännyt, haparoi kädellään peittoa ja kohoutui vihdoin ylös käsivartensa varaan.

-- Tahdotko sinä vettä? -- Emäntä asetti kätensä sairaan pään tueksi ja vei vesituopin hänen huulilleen.

-- Pois, kiljaisi isäntä kuumeisen äänellä ja työnsi tuopin luotansa niin kiivaasti, että vettä läikähti rinnuksille.

Vaimo hätäytyi ja alkoi pyyhkiä.

-- Minä näytän teille, että minä vielä elän, houraili sairas. -- Toivotte pääsevänne, p... t, mutta kiusallakaan en kuole, en kuole, sanon minä. Minun nämä kaikki on, omaa tavaraani kaikki, paljoko näissä sinun on! Kyllä kelpaisi päästä käsiksi minun omaisuuteeni... voih... vettä!

Emäntä koetti rauhottaa häntä, kohotti tyynyä, korjaili peitettä ja kostutti huulia kylmällä vedellä.

-- Kaikkihan nämä minun on, puhui mies jälleen, omiani talo, karja, raha, tavara, kaikki tyyni minun... minun!

Aina vaan mieli tavarassa, huoahti emäntä itsekseen.

Sairaan tunto on tarkka, hän loi vaimoonsa tuiman silmäyksen ja ikäänkuin horroksesta heräten hän selvällä äänellä sanoi:

-- Te toivotte minun kuolevan, sinä ja Anna, että pääsisitte rehkimään minun tavarallani, vaan minäpä näytän teille, p... t, että minä elän.

-- Eihän me, eihän me, hätäili emäntä.

Mutta hänen omatuntonsa oli arka tässä asiassa. Ja kun sairas mielenliikutuksesta väsyneenä jälleen nukkui, alkoi emäntä tutkia sielunsa tilaa.

Jo hää-yönä, minkälaista pelastusta hän oli toivonut! Ei se ollut kuolemaa miehelle, sillä mies oli terve ja voimakas. Itselleen hän sitä toivoi, koko ikänsä oli hän kuolemaa itselleen toivonut... kunnes, niin... siihen asti kunnes mies kääntyi sairaaksi...

Rakas Herra Jumala, muuta minun mieleni, muuta mieleni, älä salli pahan saada valtaa ylitseni. Pelasta mieheni, älä anna sen kuolla, kuolla...

Huulet toistelemistaan toistelivat: älä anna sen kuolla, -- sydän askaroi toisin tavoin.

Kun se kuolee... kun se kuolee! Talo muuttuu väljäksi ja rauhalliseksi, Anna-tyttö käy iloiseksi, akkunalla kasvaa kukkia ja päivä paistaa kamariin läpi valkeiden verhojen.

Hyvä Jumala, pelasta minun sieluni pimeyden voimilta, salli tuon miehen elää...

Anna kutoo valkoisia kankaita puvuiksi itselleen, pirtissä helkkää nuorten iloinen nauru ja ja laulu. Pelko, tuska, ahdistus ovat poissa, jos, jos...

Hän on ajatuksissaan miehensä murhaaja, miehen, jolle hän on vannonut uskollisuutta myötä- ja vastoinkäymisissä.

Vastoinkäymisiä on elämä ollut, myötäkäymisiä ei milloinkaan. Ei koskaan hellää sanaa, ei lempeyttä, eikä armahtavaisuutta. Työtä ja rasitusta vain. Paljon tavaran omistajaksi mies on hänet tehnyt, emännäksi isojen tilojen, suuren väen ja karjan...

-- Vettä, vettä... voih!

Sairas haluaa sängystä sohvalle, hän ei viihdy kauan samassa paikassa. Emäntä tukee hänet lattian ylitse, auttaa sohvaan, asettelee peittoja ja kohentaa päänalusta. Siinä on sairaan parempi olla, vuoteen muutos tuo tuskille lievennystä. Hän alkaa puhua rauhallisemmin.

-- Varastavat rengit ja piiat, kun sinä et ole katsomassa niiden perään.

-- Anna...

-- Anna! Varastaa sekin. Kun tästä paranen, niin...

Emäntä ei tohdi ilmoittaa mitä usein on aikonut, -- epäilystään siitä, että miehen tauti on kuoleman tautia. Haluttaisi puhua Jumalan suuresta laupeudesta, sielun kuolemattomuudesta, mutta hän ei uskalla.

-- Eihän teihin voi luottaa yhteenkään, urahti jälleen isäntä. -- Mitäpä te toisen tavarasta välittäisitte... minunhan nämä kaikki on.

-- Jos olisi haettaa -- lääkäri, ehdotti vaimo.

Hän oli sanomaisillaan pappi, mutta pidätti itsensä. Lääkäriin emäntä ei luottanut. Ne olivat herroja ja muita hentoisempia ihmisiä varten.

-- Lääkäri, ärjäisi isäntä. -- Vai sille sinä ensimäisen osan omaisuudestani antaisit. Ennenkuin henki on rinnastani lähtenyt, niin tämä jo jakelemaan! Kun et jo ehdottanut pappia!... Ei kumpaistakaan, sanon minä, ei pappia, eikä lääkäriä! Hauskalan Pekka tekee yhdestä leivästä sen mitä lääkäri sadasta markasta. Eikö Hauskalan Pekka parantanut sisartanikin, hä? Lähetä hakemaan Hauskala tänne ja pian! P--le, etten ennen ole tullut tuota ajatelleeksi, muuten vain olen turhan takia tässä lojunut. Voit sanottaa Hauskalalle, että se saa saran perunamaata ensi kesänä riihen takaa, jos viitsii kuokkia. Pehmoista savimaata, kiviä tuskin nimeksikään. Jos viitsii, voi muokata koko riihen taustan perunamaaksi, minä annan sen viljellä sitä yhden kesän ilman vuokraa. Haeta Hauskala tänne!

Emäntä lähti täyttämään käskyä ja sairas jäi yksin.

* * * * *

Talon väki oli heti isännän sairastuttua muuttunut omituisen araksi, se oli alkanut ikäänkuin pelätä. Kukaan ei käynyt asiankaan pakosta isäntää tervehtimässä.

Silloin kun isäntä tervennä oli astellut väkensä etupäässä, silloinkin oli häntä pelätty, -- oli pelätty ja salaisesti vihattu -- mutta nykyinen pelko oli toista laatua. Kunpa työ ei tuottaisi siunausta, kunpa Mikkolaa kohtaisi kato, jospa tauti tappaisi karjan ja rutto veisi viljan, -- nämä vuosikausien toiveet piileskelivät kaikkialla, ja kun isännän käskevä ääni ei enää kaikunut työmailla, kun siellä vallitsi rauha ja käsi joskus sai pysähtyä raadannasta ja ajatus harhailla, hiiviskelivät ne esiin epämääräisinä, käsitteettöminä kuvina. Vihamielisyyden tunteet eivät koskaan olleet purkautuneet kostoksi. Ne olivat jääneet salaisuudessa kytemään ja myrkyttäneet ilman. Niitä piileskeli kaikkialla, ne olivat imeytyneet kiinni pimeisiin nurkkiin, niitä kummitteli riihessä, jossa isännän viljoja oli puitu, navetassa ja tallissa, jossa isäntä oli varkauksia vaaninut, -- kaikkialla, ylt'yleensä talon alueella liikkui vuosikausien viha. Uhkaavana se humisi kotimetsässä, pyöri tuulen nostamana pyrynä lumen peittämillä pelloilla, suhisi koivun ja pihapihlajan latvoissa. Kukaan ei tieten tahtoen enää voinut uhkua vihaa miestä kohtaan, joka sairaana, kenties kuoleman kielissä vuoteellaan virui. Pikemmin kai täytyi häntä surkutella, sillä ikävä varmaankin on joutua ikuisiksi ajoiksi pois keskeltä arvoa ja rikkautta, kun mökistä maantiellekin häätyminen jo on raskasta. Entiset vihamuistot saivat siitä syystä luonteen kuin olisivat ne olleet vierasta, ihmisistä riippumatonta voimaa, jota pahan kätköistä oli esille virrannut. Herkimmät ja vilkkaimmat alkoivat "nähdä". Piika näki kummallisen olennon kulkevan saunasta rantaan. Se oli aivan pukin näköinen, paitsi että sillä oli ihmisen pää. Se oli kulkenut liitäen noin kyynärän korkeudella maasta ja valittanut: voi, voi, voi. Väliin se oli itkenyt kuin lapsi, väliin nauranut kuin harakka. Se oli piru, joka vaani omaansa. Hui, kuka tietää mitä vielä tapahtuu!

Aapo-renki ei ollut pelkureita, mutta värisytti häntäkin, kun täytyi hämärissä lähteä Hauskalan Pekkaa hakemaan. Sillä kyllä se nyt omansa vie, ei siinä auta mikään, kun jo apua etsii isäntä, joka ei hevillä masennu. Eipähän kykene piru auttamaan, ei. Lupailee paljon ja antaakin, antaa summalta tavaraa, mutta ottaa sitte taas yht'äkkiä. Antakoonpa terveyttä, pitentäköönpä elämän lankaa jos voi, mutta siihenpä se ei pysty, hoh, hoo, kylläpä käskisi moista herraa palvella.

Hitto vie, miten selkää karmi, kun piti lähteä metsäistä taivalta Hauskalaan apua pahan omalle hakemaan! Onko tämä ristityn ihmisen työtä, onko jo? Vaan täytyy totella, ei auta, kun isäntäväki käskee.

Tie Hauskalaan kulki kylätöntä seutua. Vain yhdellä kohtaa oli aukea aho. Siinä hevonen hirnaisi ja lähti otattamaan minkä kavioista kerkesi. Lienee nähnyt jotakin, viaton elukka, niillä kun on niin tarkka vaisto... Aapo katsoi ympärilleen, mutta hän ei mitään erityistä huomannut. Kuu oli noussut taivaalle, se paistoi heleän kirkkaasti ja lumitimantit säteilivät. Aapo ei ollut koskaan ennen havainnut, että talvi-ilta on kaunis. Missä lienevät silmät olleet ennen, kun tuota ei ole tullut huomattua. Oikein teki mieli pysäyttää hevonen ja katsella, tarkastella oikein tarpeeksi asti tätä ihanuuden runsautta, vaan kukapa yksinäisenä ihmisenä olisi siihen rohjennut, kotona kun se kuoleman kanssa kamppaili. Ja varsinkin kun hevosella itsellään oli semmoinen hätä... Mikä vimmattu sitä ajaa, laiskanpuoleista hevosta... soo, pääsethän sinä vähemmälläkin, soo! Soh! Mene sitte! Aapo yritti laulaa, jotta kolea tunne poistuisi rinnasta. Hän viritti mielivirtensä:

Kun rannalla rommia ryypättiin, niin pullot ne lyötiin rikki, ja kun piikatyttöjä halattiin, niin emännät ne itki,

mutta laulustakaan ei tullut mitään. Joka kerta kun äänen päästi ulos kurkusta, se eksyi korven uumeniin, toistui moninkertaisena kaikuna ja palasi takaisin tuntemattomana huokauksena. Hän nykäisi hevosta ohjaksista, pani sen entistäänkin kovempaan vauhtiin... ja metsässä välkkyi ja vilisi, kiilsi ja kimalteli, siellä vasta elämä oli. Miehisenä miehenä Aapoa hävetti siunaaminen, mutta nyt hän sentään siunasi, -- sylkäisi kahden puolen rekeä ja sanoi: hyi paholaiset, hyi pirut, Jumala armostansa antakoon, ett'ei se sarvipää minua elävältä nielaise.

Niin hän vihdoin saapui Hauskalan mökille. Vaahtoinen ja vapiseva oli hevonen, eikäpä ilman, etteikö Aaponkin sydänalaa ellottanut. Nukkumassa olivat hauskalaiset, Pekalla sentään tuli oli piipussa, -- sanoi odottaneensa tulijaa.

-- Niinhän täytyi lähteä, puhui Aapo verkalleen, -- se meidän isäntä, nähkääs, on hiukan kuin parantamisen tarpeessa. Kehui antavansa teille riihen taustan ilman maksua kuokittavaksi, jos tulette minun kanssani meille... ja tultava teidän on, yksin minä en, hitto vie, enää lähde tälle taipaleelle. Emäntä sanoi, että saisitte kylvää perunoita siihen peltoon, -- vaikka kuiskasi emäntä minulle korvaan antavansa teille voita, villoja ja mitä lie luvannutkin, jos tulette.

Pekka raapi korvallistaan ja ruiskautteli pitkiä sylkyjä. Sitte hän siirsi piipun toisesta suupielestä toiseen ja oli vaiti. Aapo ei vastauksen suhteen hätäillyt, sillä mieshän se on Pekka, eikä mies milloinkaan niin vaan miettimättä hakijan mukaan lähde. Tyynesti Aapo odotteli, täytti piippunsa ja alkoi vedellä pitkiä haikuja.

-- Olisikohan tästä lähdettävä, virkkoi vihdoin Hauskala.

-- Niin, miten sen olette tuuminut, vastasi Aapo.

-- Eihän se Mikkolan riihen taustan kuokkiminen minua suuresti miellytä, joten sen takia kyllä olen lähtemättä... peltoja mikkolaiselle on kyllä entisiäkin...

-- Oon, on, myönsi Aapo totisena, -- mutta eihän lisä pahaa tee.

-- Perunapelto ei minua sinne vedä, ei.

-- Kun se on yhden kesän takia kuokittava, säesti Aapo.

-- Mutta paha on apua toiselta kieltää, kun se sitä pyytää.

-- Ja lähettää miehen ja hevosen varta vasten hakemaan, Aapo jälleen säesti.

-- No ei kai se Pekka hakematta olisi sinne tullut, kuului sängystä äkäinen naisääni.

-- Hyvää iltaa, Karoliina, tervehti Aapo.

-- Iltaa, iltaa, -- kuului sängystä hiukan lauhemmin.

-- Olisikohan tuonne tultava, -- Hauskala kurotti saappaitaan uunin korvalta.

Vaimo nousi ylös, puki hameen päällensä, kismi itseänsä tovin ja haukotteli äänekkäästi. Sen tehtyään hän kimakalla äänellä alkoi sättiä:

-- Tässä toissa kesänä, kun minä olin Mikkolassa rukiin leikkuussa, kehtasi isäntä ihan minun silmieni edessä ottaa ja sortteerata joka kuhilaan, jonka minä olin tehnyt. Tähän asti ei yksikään ole minulle tehnyt sellaista häpeää... en minä sinuna, Pekka, viitsisi lähteä, ja jos lähtisinkin, niin muistuttaisin minä sille ja kysyisin, että milloinka minun vaimoni on ketään pettänyt, tai vääryydellä toisen omaa ottanut. Te olette vääryydellä itsellenne anastanut Nyyperin Eliisapetin talon ja Hanhisen Kustaan myllyn ja joka käden käänteessä te vääryyttä teette. Te suutelette jokaista penniä, jonka saatte, ja itkette jokaista, jonka annatte, aivankuin esikoisenne uhraisitte, mutta meidän Karoliina...

-- Ole nyt lörpöttämättä, keskeytti Pekka, -- minäkö lähtisin akkojen asioita juoksemaan!

-- Ha-ha-haa, nauroi Aapo halveksuen, ja kun Hauskala oli pukeutunut ja he lähtivät, ei Aapo pitänyt velvollisuutenaan sanoa hyvästiä vaimolle, sillä naisväki ei ole sen arvoista.

Matkalla Hauskala tiedusteli isännän taudin laatua ja Aapo selitti:

-- Ei siinä, kuulema, mitään näkyväistä vammaa ole, sisäistä se potee.

-- Tainnee olla kuoleman tauti?

-- Siksi ne sitä arvelevat, vaimoväet. Ovat nähneet näkyjä -- ja minäkin tänne tullessani näin.

Ja Aapo alkoi ladella näkemiään, kuulemiaan. Ne olivat mielikuvituksen luomia kaikki, mutta kun Aapo ei ollut koskaan ajatellut mielikuvituksen luonnetta, niin saivat kuvitelmat todellisuuden ja hän uskoi itse omia puheitaan. Hauskalakin uskoi, sillä eihän hänellä ollut mitään syytä epäillä. Lumi narisi reen jalaksen alla, metsässä esineet elivät kuutamossa ja tutut paikat näyttivät tuntemattomilta. Kukapa tässä valehtelemaan uskaltaisi. Kummitukset ovat arkaa väkeä, ei niiden kanssa ole hyvä leikkisille lähteä. Millä niitä vastaan kuolevainen verhoutuu, joille lukotut ovet, teljet ja salvat ovat kuin tyhjää ilmaa.

Apua odotellessaan isäntä tunsi itsensä terveemmäksi ja elämän into heräsi hänessä. Hän nautti hiukan ravintoa, jota emäntä hänelle tarjosi, istui sitte tyynyä vastaan nojaten ja alkoi laskea sormillaan. Hetken kuluttua hän vaimolleen ilmaisi laskelmiensa tulokset.

-- Kymmenen vuoden kuluttua takamaan hongisto on vähintäinkin sadantuhannen arvoinen, mitä minä sitä vielä myymään kiirehdin. Takamaan laitumet ja pellot ovat hyvät, mutta ne ovat liian kaukana emätalosta ja minun käy vaikeaksi niitä viljellä. Vuosiakin jo alkaa harteilleni karttua, kymmenen vuoden päästä olen seitsemänkymmenen, en minä jaksa enää Takamaan hoitoa silmällä pitää, -- varastelevat -- pahukset!

Emäntä näki muutoksen sairaassa. Se on paranemaan päin, se jää elämään, se elää kymmenen vuotta. Äsken oli vaimo sitä rukoillut, kun isäntä avuttomana virui, -- nyt hän ei jaksanut iloita toiveensa toteutumisesta. Säälintunne ja omantunnon tuska katosivat, ennen tuntematon viha ja katkeruus paranevaa puolisoa kohtaan valtasi hänet. Hänellä ei ollut voimaa eikä tahtoa karkottaa niitä pahoja henkiä, jotka sydämessä raivosivat.

Se jää elämään...

Hänen kohdalleen ei ole siis muuta sallittu kuin kärsimystä!

Vaimo antoi vihalleen täyden vallan ja se raivosi kuin irti päästetty häkkipeto. Se murhasi, repi ja raastoi. Kulon tavoin se kulki sydämessä, tuhosi tunteet, katkoi sydänjuuria. Jos hän olisi ollut harjaantunut pahoissa teoissa, olisi hän antanut paranevalle miehelleen kuoliniskun, -- nyt puuttui häneltä vain kykyä siihen.

-- Etelän Pietarin täytyy sen sijaan jättää torppansa minulle, jatkoi isäntä, -- torppa on lähellä ja siinä on hyvät viljelykset. Pietari on käynyt liian rikkaaksi ja kopeaksi. Hoh-hoh, että minä sallisin sellaista herraa mannuillani! Pois se! Minun maastani imee itselleen varakkuutta, elättää viittä lehmää kuin mikäkin patruuna ja kouluttaa poikaansa herraksi. Minäkö sellaista sallisin! Saisin siitä Pietarin pojasta virkamiehen niskaani, jos laskisin asiat menemään niinkuin he tahtovat. Pois sen pitää Etelästä hyvällä tai pahalla... Jos alkaa oikeutta käydä kanssani, niin pitkältäköpä se jaksaa, ei se minua voita, sillä kyllä Mikkolan isäntä jaksaa mennä keisariin asti, mutta menköönpä Etelän Pietari.

Isännän puhe kuului kuin entisiltä ajoin tuttu sävel syvimmän pimeyden perukoilta. Aikojen kuluessa oli vaimon korva tottunut tuollaiseen, se ei ollut arka; mutta nyt, kun elämä jo oli lupaillut rauhaa ja kauneutta, sopua ihmisten kanssa ja vapautta, nyt olosuhteet heijastuivat hänen silmiinsä kaikessa rumuudessaan ja raakuudessaan.

Ja tätä jatkuu jatkumistaan. Mies paranee, päivä kuluu toisensa perään, vuodet vierivät, kunnes hän, vaimo, käy vanhaksi ja kuolee... Emäntä kuvitteli miten sitte on, kun hän kuolee. Hän sairastuu, kääntyy vuoteen omaksi, henki lähtee... Pitkää sairautta hänellä ei ole, sillä häneltä puuttuu kestävyyttä. Hän sairastuu ja kaikki on loppunut. Hänet kannetaan aittaan valkoisiin puettuna, väkeä kutsutaan koolle hautajaisia pitämään. Hän ei enää näe auringon valoa, tuuli ei enää puhalla hänelle, kaikki on pimeää...

* * * * *

Hauskala oli tullut.

Emäntä meni etehiseen häntä vastaan.

-- Se paranee, se paranee, hän hätäillen virkkoi aivan kuin suurta vahinkoa ilmoittaen.

-- Minua siis ei täällä tarvitakaan, Hauskala vastasi kääntyen väentupaa kohden.

-- Tulkaa sentään katsomaan, mitä te sen voinnista arvelette.

Hauskala meni.

Hän tervehti isäntää.

-- Täällä, kuulema, ollaan sairaana ja parantumassa.

-- Niin ollaan, niin ollaan. Turhan takia minä teitä tänne vaivasin, vastasi isäntä. -- Mutta kun kerran tulitte, niin en minä ole mies joka sanaansa syö, perunamaan saatte riihen takaa.

Pekka katsoi tarkasti isäntää silmiin, rykäisi pari kertaa ja sanoi:

-- Tuota, ei tuo ole paranemista, isäntä, se on kuolemaa. Teillä on kasvoillanne kuoleman merkki.

Emäntä säpsähti, veri katosi hänen kasvoiltaan ja polvet horjuivat. Oven takaa kuului kimakoita pelästyksen huutoja. Naiset olivat sinne tulleet salaa kuuntelemaan.

-- Mikä helvetin merkki minulla olisi, kysyi isäntä.

-- Sellainen merkki, mikä on jokaisen kuolemaisillaan olevan kasvoilla, Pekka selitti. -- Minä olen nähnyt kymmeniä kuolemia, enkä pety.

Emännän valtasi kauhu. Elämän kärsimykset unohtuivat, unohtui viha, -- hän näki edessään sielun, joka seisoo ikuisuuksien ovella. Sääli täytti hänen mielensä, pelko, jota hän aina oli tuntenut miehensä läheisyydessä, poistui ja hän uskalsi puhutella sairasta omalla tavallaan.

-- Etsi, rakas Johannes, Jumalaa, sinulla on vielä aikaa. Ryöväri ristin päällä sai armon ja levon sielullensa.

Isäntä tuijotti kattoon. Hänen muotonsa oli muuttunut kalman kalpeaksi, ohkoiset huulet olivat lujasti yhteen puristuneina, kädet hervottomina peitteen päällä. Hän nähtävästi ei kuullut mitä emäntä puhui.

Sitä hartaammin kuunteli Pekka, hän huokaili syvään ja nyökäytti päätään vahvistukseksi emännän sanoille. Naiset porstuassa kuuntelivat niinikään hartaasti, korvat oven rakoon painettuina.

-- Rakas Johannes, rakas Johannes, hoki emäntä, käännä nyt tänä hetkenä sydämesi Jumalan puoleen, sillä hän on laupias ja hyvä. Ja anna myös anteeksi minulle kaikki, kaikki... Johannes, kuuletko sinä...? Herra Jumala, Hauskala, se kuolee... katsokaa miten se tuijottaa yhteen ja samaan paikkaan...! Aapo, Aapo! Käskekää pian Aapo hakemaan pappia, se kuolee ilman sakramenttia ja synnin päästöä!

-- Aapo, Aapo, kuului porstuasta huutoja.

-- Häh. -- Se oli Aapon ääni.

-- Mene hakemaan pappia, pian!

-- Enkä mene, yksin pimeään yöhön!

-- Katsos tuota jumalatonta, torui joku piioista, -- kieltäytyy hakemasta pappia kuolevalle! Johan se on samaa kuin että lasket isännän helvettiin... Milläs luulet vastaavasi sen sielusta?

Aapo meni kamariin.

-- Onko minun lähdettävä, hän kysyi.

-- On, ja kiireesti, vastasi Hauskala.

Emäntä oli vaipunut rukouksiin.

Korvallistaan raapien Aapo lähti valjastamaan hevosta.

* * * * *

Hetken kuluttua hän kalpeana ja oudon näköisenä palaa pirttiin, jonne toisetkin jo ovat vetäytyneet.

-- Mitä, mitä nyt? Oletko sinä nähnyt jotakin?

Aapo ei saa sanaa suustaan, hän vain viittaa tallia kohden. Naiset käyvät akkunan luo, miehet lähtevät ulos Aapon kanssa. Portaille he pysähtyvät.

Tallin päitse metsästä näkyy ihmeellinen tuli. Se ei ole kuutamon leikittelyä talvisella hangella, ei myöskään puun, ei öljyn paloa. Se on kirkas, kylmä liekki, väliin pieni ja sininen kuin juuri sytytetyn tulitikun, väliin suuri kuin nuotio, valaisten metsää parin sylen laajuudelta.

Naiset ovat vetäytyneet kiukaan soppeen ja itkevät hiljaa. Miehet palaavat synkin mielin pirttiin ja Aapo ripustaa suitset naulaan. Lamppu palaa koko yön, väki valvoo.

* * * * *

Isännän kamarissa niinikään valvottiin. Läpi yön oli sairas samallainen, ei liikuttanut itseään, ei puhunut, katsoa tuijotti vain yhteen ja samaan kohtaan. Hauskala istui entisessä paikassaan kakluunin luona, piti käsiään ristissä ja oli hartaan ja jumalisen näköinen. Emäntä rukoili.